Rosetta Kivi: Pomo on pahin

Pomo on pahin
Rosetta Kivi
375 s. 
2007
Gummerus









Lainattu kirjastosta


Kirjastossa käydessä pakollisia paikkoja ovat uutuushyllyt, lasten- ja nuortenosasto ja vasta palautettujen kirjojen hylly. Rosetta Kiven Pomo on pahin löytyi palautetuista kirjoista, ja se houkutteli minua vastustamattomalla värillään: olen heikkona pinkkeihin kirjoihin. Takakansikin kuulosti varsin hienolta, joten poimin kirjan mukaani.

Rosetan pomo Preben on varsinainen painajainen. Rosetta työskentelee pohjoismaisen yrityksen Suomen osastolla, ja Preben vaikuttaa yhtiön johdossa Tanskassa. Rosetan työtehtävänä on luotsata yrityksen Suomen osasto kohti mainetta ja kunniaa, eikä tehtävä ole helppo! Ei varsinkaan, kun öisinkään ei saa rauhaa Prebenin ahdistavilta tekstiviesteiltä, sähköposteilta ja puheluilta. Helpottaakseen oloaan Rosetta perustaa blogin, johon purkaa työpaineitaan. Mukana kommentoimassa ovat Rosetan työkaverit ympäri pohjoismaita, jotka ovat mainioita tyyppejä.

Olipa mukava löytö, tämä herkullisen pinkki Pomo on pahin. Muistelen jotenkin, että olisin tätä ennenkin kirjastossa pitänyt käsissäni, ellen jopa olisi lainannutkin. Kirja ei kuitenkaan siinä mielessä ole tuttu, että olisin sitä ennen blogiaikaakaan lukenut. Onneksi nyt kirja tarttui mukaani, sillä se oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Pomo on pahin tuo minulle jollain tapaa mieleen Bridget Jonesin. Ei, se ei ole yhtä mahtava, mutta Rosetalla on Bridgetin lailla paineita töissä ja haasteita pomon kanssa. Ei toki samanlaisia haasteita kuin Bridgetillä, mutta kuitenkin. Kiven tyyli on myös hieman samanlaista kuin Fieldingin, humoristista. Mukana Kivellä on paljon enemmän sarkasmia, ja Pomo on pahin onkin sarkasmin juhlaa.

Kirjan huumori kolahtaa kyllä minuun. Taisin ääneenkin naurahdella pariin kertaan kirjan kanssa, ja sehän on aina hyvä merkki. Rosetta on mainio tyyppi, ja hänellä myös on mahtavat työkaverit, joilla on omat tapansa käsitellä työpulmia. Preben taas... no hän on kamala. En ikinä haluaisi olla työpaikassa, jossa olisi samanlainen, tai edes samankaltainen pomo! Tietenkin Preben oli vahtavasti liioiteltu hahmo, mutta epäilen silti että hänentyyppisiään pomoja maastamme löytyy.

Pinkistä kannesta huolimatta Pomo on pahin ei ole mitään chick litiä. Se on humoristista kerrontaa hirveästä työpaikasta, ja Rosetan rakkauselämä jää kyllä aivan taka-alalle. Sitä en kuitenkaan kirjaan kaivannut ollenkaan, vaan se oli hyvä juuri tällaisena: kertomuksena hirveästä pomosta.

Vaikka kirja ei mahtavimpien lukuelämysten joukkoon pääsekään, en silti tätä haukkuisi. Vajaat neljäsataa sivua menivät todella joutuisasti, ja sain viettää kirjan parissa hauskoja hetkiä. Ei huono!

Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta.

Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.

Niin, tarkoitushan oli tyrkätä tähän yhteyteen kuva. Minä kuitenkin olin sen verran myöhässä tämän asian kanssa, etten millään päässyt kirjastolle kuvailemaan - joten tässä siis kuvaton, kirjastojen puolesta puhuva bloggaus. Kun pääsen kirjastoon, otan kuvan ja päivitän sen bloggaukseeni. 

Kirjasto on minulle rakas paikka. Se on ollut rakas paikka jo pienestä pitäen, kun äiti vei minua ja siskoani usein kirjastoon. Se on turvallinen paikka, paikka johon voi aina mennä. Paikka, jossa voisi viettää aikaa tunteja. 

Vaikka kirjoitan paljon kirjoista, joita olen saanut arvostelukappaleina, käyn paljon kirjastossa. Tai no, paljon ja paljon. Käyn kirjastossa yleensä kerran kuukaudessa, suunnilleen, mutta lainaan ja palautan kerralla sitäkin enemmän. Varustaudun kirjastoreissulle hyvin, sillä teen varauksia etukäteen, että varmasti saan haluamani kirjat mukaani. Joensuussa varaaminen on ilmaista, ja varata saa kerralla kaksikymmentä kirjaa. Tuo lista on aina täynnä, kun menen kirjastoon. 

Joensuun pääkirjastossa minut tunnetaan. Nykyään varaukset saa noutaa itse, mutta silloin kun ne olivat kirjastohenkilökunnan takana, niin minun ei tarvinnut edes näyttää kirjastokorttiani ensin, kun kirjastonhoitajat jo osasivat hakea minun varauspinoani hyllystä. Mikä palvelu. <3

Kirjastoauto on minulle myös tuttu paikka. Edellisellä asuinpaikallani kirjastoauto kävi ihan vieressä, ja kävin siellä joka viikko. Kirjastoautosetä oli maailman paras, ja hän jopa soitti minulle, jos kirjastoauto ei jostain syystä päässyt kulkemaan. 

En voi kylliksi olla kiitollinen siitä, että meillä on niin hieno ja toimiva kirjastopalvelu. En usko, että tylsät tyypit edes hakeutuisivat kirjastoon töihin, sillä en ole ikinä tavannut tylyä kirjastotyöntekijää. Kirjarakkaus on asia joka yhdistää, ja kirjastohenkilökunnan takia on ihanaa jutella. 

<3 kirjastoille ja kirjastohenkilökunnalle. Miten tulisinkaan toimeen ilman!

J.K. Johansson: Venla

Venla
J. K. Johansson 
204 s. 
2015
Tammi









Arvostelukappale


Venla jatkaa Laura ja Noora kirjoista tutuksi tullutta Palokaski sarjaa. Sarjojen kanssa on se paha puoli, että kun kirjat lukee heti niiden ilmestyttyä, ennättää lähestulkoon unohtaa seuraavaan kirjaan mennessä, mitä edellisessä on tapahtunut. Niin melkein kävi nytkin, ja meni hetki ennen kuin muistin, mistä nyt onkaan kyse.

Venla jatkaa siitä, mihin trilogian edellinen osa, Noora, jäi. Jokaisen trilogian kirjan nimi on ollut kirjan keskeisen henkilön nimi, ja niin on nytkin. Nyt keskitytään Miian kadonneeseen siskoon, Venlaan, josta on puhuttu paljon edellisissä osissa. Samalla Venla nitoo kaksi edellistä kirjaa kasaan, ja selvittää, mitä oikein on tapahtunut.

Trilogiaa on kritisoitu kovasti. On kritisoitu, että tämä olisi liiankin kevyttä kamaa, ja mistä lie muusta. Minä olen jäänyt Palokaskeen ihan koukkuun, ja ehdin jo huokailla kun kirjaa ei keväällä ilmestynyt. Viimein sain tämän käsiini, ja täytyy sanoa: kirja oli todella odotettu.

Niin kuin edellä kirjoitin, niin hieman vaikeaa oli näiden tyyppien mukaan taas hypätä. Täytyi muistutella itselle, että missä mennään ja kenen kanssa, ja mistä on kysymys. Pian onneksi asiat muistuivat mieleen, ja pääsin nauttimaan kirjasta täysillä.

Parasta Palokaski sarjassa minulle on juuri sen keveys. Ei aina jaksa lukea raskaita romaaneja tai edes raskaita dekkareita, vaan välillä on mukavaa herkutella tällaisella kirjalla, joka kevyellä kerronnallaan hurmaa ja on vielä kaiken lisäksi nopealukuinen. Vauhdista pääsee nauttimaan täysillä!

Venlassa parasta on se, miten se nitoo yhteen kaikki kolme osaa. Sitä lukiessa selviävät asiat, joita ei olisi välttämättä tullut ajatelluksi, ja se todellakin yllättää lopullaan. Ikinä en olisi tuonkaltaista loppuratkaisua osannut odottaa! Mutta niin kuin monesti aiemminkin olen tuumannut - se tekee hyvän dekkarin.

Vaikkei Palokaski-trilogia olekaan välttämättä suurta kirjallista ilotulitusta, niin se tuottaa lukijalle, eli minulle, iloa. Se tuottaa iloa, että saa lukea koukuttavaa dekkaritrilogiaa, joka yllättää loppuratkaisullaan. Kyllä, tykkäsin.

Aila Juvonen: Vihreä kivi

Vihreä kivi
Aila Juvonen
196 s. 
2015
Reuna









Arvostelukappale


Nuortenkirja maistuu aina toisinaan todella hyvältä. Aila Juvosen Vihreästä kivestä ei ollut juuri mitään käsitystä, muuta kuin se että kirjan kuvaus vaikutti mielenkiintoiselta. Niistä lähtöasetelmista on joskus mukava aloittaa lukeminen.

Lähtöasetelma kirjaan onkin kiinnostava: Emilin äiti katoaa. Eikä pelkästään äiti, vaan äidin mukana katoavat matto, radio ja televisio. Emili tietää kokemuksesta, että silloin kun asiat ovat huonosti, hän tulee näkyväksi, siinä missä muuten on näkymätön. Kadonnut äiti on löydettävä, ja siinä auttavat kaverit Lumooja, Kostneri, Kirjailija ja muut. Alkaa etsintämatka, josta ei tule helppo.

Vihreä kivi oli paljon muuta mitä olin siltä odottanut. Olin odottanut nuorten romaania äidin katoamisesta, eli mielenkiintoista kirjaa, mutta noh, jonkinlaista peruskerrontaa. Mukana on kuitenkin paljon muutakin: Vihreä kivi on seikkailukirja, josta tavoitin fantasianomaisia elementtejä. Nämä kaikki on Aila Juvonen sitonut tiiviiksi, toimivaksi paketiksi.

Vaikka sivuja ei kirjassa ole kuin vajaat kaksisataa, on tämä kirja suuri. Se on kirjoitettu aiheesta, joka on kauhistuttava monelle nuorelle: se on kirjoitettu siitä kun oma äiti onkin yhtäkkiä kadonnut. Se ei ole kuitenkaan voivottelua, sitä että Emiliä kävisi vain sääliksi, vaan se on tosiaan ennen kaikkea seikkailuromaani, josta ei menoa puutu.

Bloggarit eivät ole vielä löytäneet Aila Juvosen teosta, joka on harmi. Mutta toisaalta - luotan siihen että syy voi olla siinä, ettei kirja ole ehtinyt olla saatavillakaan kuin hetken. Hyvä, kotimainen nuortenkirja on aina kiinnostava asia, ja olisi mukavaa että Vihreä kivikin saisi blogisavuja. Se on ilman muuta ne ansainnut.

Enni Mustonen: Lipunkantajat

Lipunkantajat
Enni Mustonen
235 s. 
2006 
Otava









Lainattu kirjastosta


Kävipäs hupsusti. Aloitin vähän aikaa sitten Järjen ja tunteen tarinoita sarjan Nimettömät kirjasta, ja nyt halusin sitä jatkaa. En ollut kuitenkaan tutkinut asiaa kunnolla, sillä Lipunkantajat olikin sarjan kolmas kirja, eli yksi jäi välistä. En kirjan alussa edes tajunnut sitä, mutta jossain vaiheessa aloin ajatella että jotain on nyt jäänyt puuttumaan.

Lipunkantajat jatkaa Järjen ja tunteen tarinoita sarjan aiemmista osista tuttujen Hilman ja Anna Sofian tarinoita. Hilma on Lipunkantajissa jo kahden lapsen äiti, ja työskentelee ompelijattarena. Anna Sofia taas on maisteri, ja muuttaa kirjan aikana Vaasaan.

Kirjassa käsitellään jälleen historiallisia seikkoja, ja Lipunkantajat kertoo ajasta jolloin Suomen työläiset nousevat lakkoon vastustaakseen keisaria. Aika on hieno siinä mielessä, että myös naiset, ja kaikki muutkin säädystä riippumatta, saavat äänioikeuden. Eletään jännittäviä aikoja siinäkin mielessä, että Hilma ja Anna Sofia tahoillaan päätyvät ehdokkaiksi vaaleihin. Miten näiden naisten käy, vaaleissa ja rakkaudessa?

Ei oikeastaan hirveästi haitannut, vaikka yksi kirja välistä oli jäänytkin. Luulin aluksi, että Mustonen on tahallaan jättänyt väliä kirjojen aikakausiin, ja hypätään yhtäkkiä reippaasti eteen päin. Näin ei siis kuitenkaan ollut, mutta luulen etten tule kuitenkaan palaamaan taaksepäin ajassa, ja lukemaan välistä jäänyttä kirjaa vaan hyppään suoraan seuraavaan.

Tämä kevät on ollut varsinainen Mustos-kevät. Oli nimittäin muistaakseni kevätaikaa jo, kun luin Paimentytön. Siitä eteen päin olenkin lukenut säännöllisin väliajoin, eli aika usein, Mustosta. On käyty läpi Syrjästäkatsojan tarinoiden tähän asti ilmestyneet kirja, Morsiuskesä, sekä nyt kaksi osaa Järjen ja tunteen tarinoista. Olen vaan niin inoissani Mustosesta, hän on juuri sellainen kirjailija josta pidän.

Ei nimittäin Enni Mustonen petä tälläkään kirjalla: ihanaa, historiallista viihdettä on Lipunkantajat. Enni Mustonen kuljettaa minut maisemiin, jotka eivät ole ennalta tuttuja, ja joista olen kuullut ainoastaan koulun historian tunneilla. Ja miten Mustonen minut sinne viekään, lempeästi ja viihdyttäen. Ihastuttavaa.

Jos Suomen historia kiinnostaa, etkä säikähdä viihteellisempää kerrontaa, lue Enni Mustosta. Et voi jättää näitä väliin!

Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Teräviä esineitä
Gillian Flynn
Suomentanut Maria Lyytinen
317 s. 
2015
WSOY








Arvostelukappale


Oi, Lukutoukan seuraan on rekisteröitynyt monta uutta tyyppiä! Tervetuloa kaikille, toivottavasti viihdytte ja saatte hyviä lukuvinkkejä. <3 Jokainen uusi lukija ja uusi kommentti ilahduttaa kovasti. Kannattaa myös muistaa some-tilit, eli Facebookissa Lukutoukan kulttuuriblogi, instagramissa @lukutoukankirjablogi ja twitterissä @rakastankirjoja. Nekin ovat täynnä kirja-asiaa!

Gillian Flynn on kirjailija, jota olen seurannut ja lukenut siitä saakka kun WSOY julkaisi ensimmäisen suomennoksen häneltä, eli Kiltin tytön. Se koukutti ja otti mukaansa niin, että jokainen uusi suomennos on merkkitapaus. Suomennokset on kuitenkin julkaistu hieman käänteisessä järjestyksessä, sillä tänä keväänä ilmestynyt Teräviä esineitä on Flynnin esikoiskirja. Olikin jännittävää nähdä, millaisista asetelmista Flynn on lähtenyt liikkeelle.

Camille palaa kotikaupunkiinsa tekemään juttua kahden nuoren tytön sieppauksesta. Hän joutuu asumaan äitinsä luona, äitinsä, joka ei ole yhtä herttainen kuin päälle päin saattaa näyttää. Samassa talossa asuu myös sisarpuoli, lolitamainen tyttö, joka pitää hallussaan koko koulua. Camillen ihon arvet alkavat kihelmöidä, kun hän joutuu palaamaan nuoruutensa maisemiin ja asetelmiin. Mutta kuka on julmien murhien takana?

Flynn teki sen taas. Tai voiko sanoa taas, kun kyse on esikoiskirjasta? Näistä asetelmista Flynn on siis lähtenyt liikkeelle, ja voinpa sanoa että vau. Pidin kovasti Kiltistä tytöstä, Pahasta paikasta ehkä vielä aavistuksen enemmän, mutta Teräviä esineitä on huippu juttu. Täytyy sanoa, että se on jollain tapaa kuvottava ja hieman arveluttavakin teos: mutta silti niin hyvä ja koukuttava.

Sanoin arveluttava siksi, ettei varmasti ole helpoin tai yksinkertaisin ratkaisu kirjoittaa dekkaria, jossa käsitellään nuorten tyttöjen murhia. Varsinkin kun keskeisessä roolissa kirjassa ovat 13-vuotiaat tytöt, joiden kanssa Camille esimerkiksi käyttää alkoholia. Moraalitonta? Mielestäni kyllä. Se ei silti erikoisemmin jäänyt häiritsemään, tai jäänyt päällimmäiseksi asiaksi kirjasta mieleen.

Päällimmäiseksi asiaksi mieleen jäi se, miten Flynn sai minut koukkuunsa jälleen. Kirja loppui kuin huomaamatta, ja aika meni kuin siivillä sen kanssa. "Hups, taas meni tunti". Monestakin seikasta tuli mieleen vasta lukemani Paula Hawkinsin Nainen junassa, joka oli sekin ehdottomasti dekkarivuoden parhaimmistoa. Nämä naiset osaavat!

Se, miten Flynn kuvaa Camillen viiltelyä, on pelottavan aidon tuntuista. Tuntuu kuin veitsi kulkisi omalla iholla, kun Flynn kuvaa (ja Lyytinen taitavasti suomentaa!) Camillen viiltojälkiä, ja terän kaipuuta iholla. Huhhuh. Flynn on jäänyt mieleeni kirjailijana, joka ei kirjoita miellyttävistä aiheista. Sitä hän ei tee nytkään, vaan paneutuu kuvottavaan, arveluttavaan maailmaan, mutta tekee sen taidolla. Vau!

Veera Salmi: Mauri ja vähä-älypuhelin

Mauri ja vähä-älypuhelin
Veera Salmi
Kuvitus Veera Salmi
95 s.
2015
Otava








Arvostelukappale


Jee, Veera Salmi aloittaa uuden kirjasarjan! Puluboita hän ei silti hylkää, vaan uusi Puluboi-kirja on tulossa syksyllä. Jännän äärellä ollaan, sillä silloin seikkaillaan tsompien kanssa. On silti ihanaa, että Salmi on tuottelias kirjailija, ja että sain heti ilmestymisen jälkeen käsiini tämän uuden kirjan.

Mauri on hieman onneton. Hänen paras ystävänsä Bashir on muuttanut Egyptiin, eivätkä he siis voi enää tavata. Kurja juttu! Mutta Mauri saa idean: hän kaivaa tunnelin Egyptiin, että he voivat taas tavata Bashirin kanssa. Maan päällä matkustaminen kun maksaa hurjasti, eikä rahaa ole.

Koska ei ole rahaa, ei ole varaa myöskään ostaa älypuhelinta. Maurilla on luokan rämin kännykkä, jossa ei ole WhatsApp toimintoa. Mutta miten käykään! Eräänä yönä tyypit Nakuna-Uusi-Bebasta ottavat Mauriin yhteyttä whatsapilla, koska he tarvitsevat kipeästi Maurin apua.

Vaikka Puluboilla on sitkeästi ykköspaikka sydämessäni, niin kyllä sinne Maurikin mahtuu. Sillä Mauri on mahtava tyyppi! Hänen kaverinsakin tuntuvat mukavilta, ja ilmiselvästi Pasilaan mahtuu jos jonkinmoista menijää, myöskin isä, vaikka se onkin Oulusta kotoisin.

Veera Salmi vaan on niin mahtava. Hän on kirjoittaja, jonka tyyli sopii lapsille loistavasti. Sanottakoon tässä sivussa, että se sopii myös lapsenmieliselle aikuiselle kuin nenä päähän, nimittäin sain nauraa kirjan kanssa mahdottoman paljon. Mauri kirjoihin Salmymi on tehnyt myös kuvituksen, joka sekin kolahtaa minuun.

Mauri ja vähä-älypuhelin on täynnä suvaitsevaisuutta ja monikulttuurillisuutta. Se ei kuitenkaan tyrkytä näitä asioita, vaan ne tulevat selvinä juttuina: Pasilassa asuu tyyppejä jos jonkinmoisia, eikä se ole Maurille mikään ongelma. Sekään ei ole ongelma, ettei Chi puhu mitään. Ja jos se ei Maurille ole ongelma, ei sen pitäisi olla ongelma kenellekään muullekaan.

Vaikka pidin Salmen aikuisille suunnatusta kirjasta Kaikki kevään merkit, niin minulle Salmi on silti lastenkirjailija. Siinä hän on parhaimmillaan ja aidoimmillaan - ja hauskimmillaan! Nyt jään odottamaan Puluboin ja Ponin tsompikirjaa, sillä jos Mauri on mahtava tyyppi, niin Puluboi on kunkku!