Gillian Flynn: Teräviä esineitä

Teräviä esineitä
Gillian Flynn
Suomentanut Maria Lyytinen
317 s. 
2015
WSOY








Arvostelukappale


Oi, Lukutoukan seuraan on rekisteröitynyt monta uutta tyyppiä! Tervetuloa kaikille, toivottavasti viihdytte ja saatte hyviä lukuvinkkejä. <3 Jokainen uusi lukija ja uusi kommentti ilahduttaa kovasti. Kannattaa myös muistaa some-tilit, eli Facebookissa Lukutoukan kulttuuriblogi, instagramissa @lukutoukankirjablogi ja twitterissä @rakastankirjoja. Nekin ovat täynnä kirja-asiaa!

Gillian Flynn on kirjailija, jota olen seurannut ja lukenut siitä saakka kun WSOY julkaisi ensimmäisen suomennoksen häneltä, eli Kiltin tytön. Se koukutti ja otti mukaansa niin, että jokainen uusi suomennos on merkkitapaus. Suomennokset on kuitenkin julkaistu hieman käänteisessä järjestyksessä, sillä tänä keväänä ilmestynyt Teräviä esineitä on Flynnin esikoiskirja. Olikin jännittävää nähdä, millaisista asetelmista Flynn on lähtenyt liikkeelle.

Camille palaa kotikaupunkiinsa tekemään juttua kahden nuoren tytön sieppauksesta. Hän joutuu asumaan äitinsä luona, äitinsä, joka ei ole yhtä herttainen kuin päälle päin saattaa näyttää. Samassa talossa asuu myös sisarpuoli, lolitamainen tyttö, joka pitää hallussaan koko koulua. Camillen ihon arvet alkavat kihelmöidä, kun hän joutuu palaamaan nuoruutensa maisemiin ja asetelmiin. Mutta kuka on julmien murhien takana?

Flynn teki sen taas. Tai voiko sanoa taas, kun kyse on esikoiskirjasta? Näistä asetelmista Flynn on siis lähtenyt liikkeelle, ja voinpa sanoa että vau. Pidin kovasti Kiltistä tytöstä, Pahasta paikasta ehkä vielä aavistuksen enemmän, mutta Teräviä esineitä on huippu juttu. Täytyy sanoa, että se on jollain tapaa kuvottava ja hieman arveluttavakin teos: mutta silti niin hyvä ja koukuttava.

Sanoin arveluttava siksi, ettei varmasti ole helpoin tai yksinkertaisin ratkaisu kirjoittaa dekkaria, jossa käsitellään nuorten tyttöjen murhia. Varsinkin kun keskeisessä roolissa kirjassa ovat 13-vuotiaat tytöt, joiden kanssa Camille esimerkiksi käyttää alkoholia. Moraalitonta? Mielestäni kyllä. Se ei silti erikoisemmin jäänyt häiritsemään, tai jäänyt päällimmäiseksi asiaksi kirjasta mieleen.

Päällimmäiseksi asiaksi mieleen jäi se, miten Flynn sai minut koukkuunsa jälleen. Kirja loppui kuin huomaamatta, ja aika meni kuin siivillä sen kanssa. "Hups, taas meni tunti". Monestakin seikasta tuli mieleen vasta lukemani Paula Hawkinsin Nainen junassa, joka oli sekin ehdottomasti dekkarivuoden parhaimmistoa. Nämä naiset osaavat!

Se, miten Flynn kuvaa Camillen viiltelyä, on pelottavan aidon tuntuista. Tuntuu kuin veitsi kulkisi omalla iholla, kun Flynn kuvaa (ja Lyytinen taitavasti suomentaa!) Camillen viiltojälkiä, ja terän kaipuuta iholla. Huhhuh. Flynn on jäänyt mieleeni kirjailijana, joka ei kirjoita miellyttävistä aiheista. Sitä hän ei tee nytkään, vaan paneutuu kuvottavaan, arveluttavaan maailmaan, mutta tekee sen taidolla. Vau!