torstai 28. helmikuuta 2013

Sara Razai: Olen etsinyt sinua

 Olen etsinyt sinua
Sara Razai
Suomennos: Jaana Nikula
169 s. 











 Ennen nuortenkirja viikon aloittamista luin Sara Razain Olen etsinyt sinua romaanin, ihan yksinkertaisesti jo siitäkin syystä että sen palautuspäivämäärä näkyi kirjaston sivuilla olevan pian. Ja kannatti lukea, koska kirja oli oikeasti hyvä.

Olen etsinyt sinua kertoo 26-vuotiaasta Annika Anderssonista joka on muuttanut Turkuun Ruotsista ja puhuu ainoastaan huonoa suomea. Hän on ammatiltaan ekonomi, ja on löytänyt hyvän työpaikan jossa hänen ei tarvitse puhua suomea. Annika tekee työnsä aina hyvin ja vaikka työpaikka on väliaikainen, se tuo tiettyä turvallisuutta arkeen.

Annika tutustuu Sandraan ja Moaan, jotka johdattavat Annikan Bailandoon, baariin jossa käy paljon ulkomaalaisia, tummapintaisia poikia. Siellä hän tutustuu Samimiin kauniiseen 19-vuotiaaseen Talebanilais poikaan. Tosin Samimin ikä jää mysteeriksi koska hän on tekaissut syntymä aikansa Suomen viranomaisille eikä ilmeisesti tiedä itsekään milloin on syntynyt. Samim ja Annika ajautuvat suhteeseen, suhteeseen joka tuntuu olevan molempien lähipiirin mielestä tuhoon tuomittu, onhan Samim muslimi. Miten heidän suhteensa loppujen lopuksi käy?

 Kummallista ettei ollut yhtä paljon kavereita kuin Frendeissä. Varsinkin sen jälkeen kun olin tavannut Jesse Ahlrotin ja ajatellut etteivät rakkausjutut ehkä olleet minua varten. Silloin olisi pitänyt olla laumoittain kavereita ympärillä. Varsinkin kun kaupungissa oikein tunsi miten viikonlopputunnelma oli vispautumassa täyteläiseksi munakkaaksi. Silloin ei pidä istua kotona kuin yksinäinen muna.

Tuo oli suosikkikohtani kirjassa, kielikuva oli loistava, kiitos siitä kääntäjälle myös. Yksinäinen muna! :D Kirja jättää ainakin minun mielestäni paljon kysymyksiä ilmaan. Niitä jäin pohdiskelemaan, mutta muuten kirja oli kyllä hyvää luettavaa, se kertoi riemastuttavan taidokkaasti maahanmuuttajien elämästä, siitä miten heihin suhtaudutaan ja kuinka vaikea maahanmuuttajan on hankkia esimerkiksi asuntoa. Olen etsinyt sinua kuvaa myös hienosti kahden erilaisen maailman kohtaamisen, ja tietenkin myös rakkautta. <3

***½

Nuortenkirja viikko alkaa tänään!

Olen viettämässä kirjastopäivää ja kirjoitan tätä lyhyttä bloggausta kirjaston koneella. Tänään on hyvä päivä, aurinko paistaa ja tulin pitkästä aikaa käymään ihan täällä Joensuun pääkirjastossa, ja kerrankin on aikaa niin että voi viettää täällä pidemmän aikaa, mennä kirjan kanssa mukavaan kahvioon istumaan.

Lainaan tänään melkeinpä pelkkiä nuortenkirjoja, lukuunottamatta Riikka Ala-Harjan loistavaa kirjaa Maihinnousu, jonka olen kyllä kerran jo lukenut muitta jonka haluan lukea uudestaan, blogata siitä, sekä antaa lainaksi myös äidilleni joka on siitä hyvin kiinnostunut. Kirjoja kertyi taas vino pino, kotona ei nuortenkirjoja lainassa ole, joten niitä täytyi haalia iso kasa. Onnekseni löysin Salla Simukan Jäljellä sekä Toisaalla teokset, ja koska fanitan Simukkaa, luen nuortenkirja viikolla myös Moona & Tapio sarjaa. Luvassa myös Terhi Rannelaa, Kaisa Ikolaa, Marja-Leena Tiaista, hurmaavaa Rauha S. Virtasta,  Marja-Leena Lempistä, Tuija Lehtistä sekä Vilja-Tuulia Huotarista.

Tällähetkellä on yksi kirja kesken, mutta heti sen lopetettuani siis aloitan nuortenkirja viikon. Luen ainakin reilun viikon ajan siis pelkästään nuortenkirjoja, juuri noita edellä mainitsemiani. Sattuikin niin hassusti, että kaikki valikoimani nuortenkirjat yhtä lukuunottamatta ovat kotimaisia, joten tuetaan samalla kotimaista nuortenkirjallisuuttakin. :)

Nyt nauttimaan päiväkahvista viehättävään kirjaston kahvilaan. Lukutoukka toivottaa aurinkoista päivää, toivottavasti sielläkin paistaa aurinko!

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Seppo Jokinen: Hervantalainen






Niinkuin haastepostauksessani mainitsin, niin saan turvallisuuden tunnetta tietyistä kirjasarjoista ja kirjailijoista. Yksi turvallisuutta tuova kirjasarja on Seppo Jokisen komisario Sakari Koskisesta kertovat kirjat, joita olen lukenut paljon. Olen päässyt tutuksi tämän nerokkaasti luodun komisarion kanssa, ja häneen on aina mukava palata. Olen lukenut sarjan viimeisimmän kirjan, Hervantalaisen, kerran aiemminkin, mutta se ei haitannut. Jotkut ihmettelevät tapaani lukea samoja dekkareita useamman kerran, ovathan loppuratkaisut jo selvillä, mutta hyviä kirjoja nyt muutenkin lukee mielellään uudestaan.

Hervantalainen kertoo väkivaltarikosten sarjasta, jossa uhria ei ainakaan tarkoituksellisesti tapeta, vaan pahoinpidellään poikkeuksellisen raa'asti. Kaikilla pahoinpitelyn uhreilla tuntuu olevan jotain yhteistä, ja yhdistävä tekijä on se että aikuiset uhrit ovat kohdelleet huonosti iäkkäitä vanhempiaan. Mutta mistä tekijä keksii uhrinsa? Onko poliisilaitoksella myyrä?


Komisario Koskisen loma, kolme juhannusta edeltänyttä viikkoa, lähestyi loppuaan. Maanantaina koittaisi paluu arkeen ja hehkein keskikesä menisi työpöydän takana. Hän oli päättänyt ottaa pari viimeistä vapaapäiväänsä rennosti, hermoja lepuutellen ja mielialaa nostattaen. Kokemuksen mukaan se onnistui parhaiten polkupyörän selässä. Hän lasketteli Ilkon mäkeä alas ja nautti hikisiä kasvoja hivelevästä ilmavirrasta. Juhannuspäivä oli vuoden otollisin ajankohta pyöräilyn harrastamiseen. Suurin osa ihmisistä oli lähtenyt maille ja vesille, pyörätiet olivat autioita ja maanteilläkin kulki sen verran harvakseltaan autoja, ettei pitänyt pelätä henkensä puolesta.


Hervantalaisessa on myös sivujuonia. Se kertoo tarinaa myös Rauli Pöyhösestä, yhdestä "Hervantalaisen" uhrista. Pöyhönen on saanut pelotteluja tuntemattomalta ääneltä joka on julkisilla paikoilla kuiskinut hänen korvaansa, ja vappuna hänet sitten pahoinpidellään. Hervantalainen kertoo myös kotisairaanhoitaja Mirkusta, joka tuntee Koskisen tämän entisen, nyttemmin kuolleen, naisystävän kautta. Mirkku joutuu kohtaamaan työssään vanhuksia jotka ovat ilmiselvästi joutuneet henkisen tai jopa fyysisen väkivallan kohteeksi mutta eivät tahdo sitä myöntää.

Hervantalainen on hyvä kirja. Se on ehkä parhaita Jokisia mitä olen lukenut, ja sen voi varmasti helposti lukea vaikkei olisi tutustunutkaan aiemmin Jokisen teooksiin. Pidän Jokisen kirjoissa paljon siitä, miten hän mahduttaa mukaan myös komisario Koskisen siviili elämää, eli ihan tavallisia asioita arjesta, eikä kirjoissa käsitellä ainoastaan rikos juttuja.

***½


tiistai 26. helmikuuta 2013

Pitkästä aikaa oma runoni.

Olen ollut aina vähän outo ja erilainen 
Siitä johtuen useinkin liian yksinäinen

olen kuitenkin valmis pelaamaan näillä korteilla
jotka joku on mulle jakanut tuolla korkealla

Yksinäisyys on taidetta
Tuskaa ja painetta

Siitä rakennan runoni, muodostan säkeeni
keksin sanani

Ehkä ne sanat voi vielä auttaa jonkun yksinäisen kulkua
kun se astelee tätä samaa pimeää polkua. 

--

Tämä runo on vanha, voi ehkä arvata tuosta yksinäisyydestäkin koska enää en koe itseäni yksinäiseksi kuin ihan harvoin. Jostain syystä kuitenkin pidän tästä runosta paljon.      

Haaste ja tunnustus!

Sain Anna J:ltä Matkalla Mikä-Mikä-Maahan blogista minua suuresti piristäneen tunnustuksen sekä haasteen. Tunnustus sekä haaste ovat periaatteessa erilliset, mutta seuraan Annan viitoittamaa tietä ja haastan samat henkilöt molempiin. Eli kiitos Annalle tästä. :)

1. Kiitä haasteen antajaa
2. Jaa haaste kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoita näille kahdeksalle haasteesta
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi


 Tässäpä minun kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni: 

1. Joskus on hyvä olla asioita jotka tuovat turvallisuuden tunnetta. Omia turvallisuuden tunnetta tuovia asioita ovat vanhempani, paras ystäväni, radio Suomipopin aamulypsy ja lastenohjelmat. Myös Simpsonit tuovat jollain tavalla turvallisuuden tunnetta, ja tietysti tietyt kirjat ja kirjailijat. Esimerkiksi kirjasarjat ovat sellainen asia, nyt halusin turvallisuutta ja otin käteeni Seppo Jokisen dekkarin. 

2. Kirjoitan itse runoja. Minulla on sekä tarinanopat, ja sanapussi. Olen kirjoittanut pienille lapuille sanapussiin mukavia sanoja, ja sieltä nostan pari sanaa kun haluan kirjoittaa runon. Ja niiden mukaan kirjoitan. 

3. Kirjoitan aina runoni riimeillä. Se tuo haastetta, ja riimit ovat mukavia. 

4.  Tänään on jännittävä päivä, tapaan kaimani, jonka kanssa olen sähköposteillut jo pitkään. Emme ole jostain kumman syystä tavanneet, vaikka hän asuu Joensuussa ja tapaaminen olisi ollut helppoa. Odotan tapaamista kovasti. :)

5. Olen aamu ihminen. Herään melkein aina aikaisin, ja laitan radion päälle. Sitten kömmin sohvan nurkkaan lukemaan. 

6. En lue koskaan kuin yhtä romaania yhtä aikaa. Nyt olen lisäksi lukemassa Kotiteollisuus.Com kirjaa, mutta se ei ole romaani joten sitä en laske. Runokirjoja voin myös lukea yhtä aikaa. 

7. Olen viimeisen puolen vuoden aikana vahvistunut ihmisenä enemmän kuin monen vuoden aikana yhteensä. Olen vahva!

8. Minusta on mukava miettiä mukavia sanoja. Esimerkiksi vompatti on erittäin mukava sana, mutta valitettavasti sitä ei voi käyttää kovin paljon. Harmistuttava on myös mukava, sitä onneksi voi käyttää. Myös mukkelis makkelis kolahti minulle eilen aika kovaa. 






Tunnustuksen sääntöihin kuuluu:  

- linkittää bloggaaja, jolta tunnustuksen sai



- valita viisi ihanaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa (ja kertoa se valituille jättämällä kommentti heidän blogiinsa)

- toivoa, että tunnustuksen saaneet laittavat tunnustuksen eteenpäin


Viisi ihanaa blogiani ovat: 

 Uppoa hetkeen
Aamuvirkku yksisarvinen 
 Pihin naisen elämää
Elegia 
Tarinoiden taikaa 

Kaikki nämä blogit ovat tämän tunnustuksen ansainneet, mukavaa että bloginne ovat olemassa. :)

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Markus Nummi: Karkkipäivä






Halusin lukea jotain varmasti hyvää, ja olen kuullut monelta ihmiseltä sekä lukenut blogeista että Markus Nummen Karkkipäivä on hyvä kirja. Eivätkä nämä kehujat todellakaan ole olleet väärässä. Karkkipäivä on siis ollut Finlandia ehdokkaana, ja silloin palkinto meni toiselle myös hyvin nerokkaalle kirjalle, Mikko Rimmisen Nenäpäivälle, jota muuten myös arvostan suuresti!

Karkkipäivä on ollut paljon esillä monissa blogeissa, ja sen juoni on varmasti monille tuttu. Karkkipäivä on kirja ihmisistä, lapsista ja aikuisista, se on kirja kirjoittamisesta, sosiaalitädeistä ja vanhemmuudesta. Se kertoo Arista, kirjailijasta jonka seuraan liimautuu pieni poika, Tomi, jonka karkkipussin Ari maksaa kaupassa. Karkkipäivä kertoo siis myös Tomista, pojasta joka kutsuu itseään Tok Kilmoreksi, ja yrittää pelastaa Mirabellan, prinsessan, joka on vangittuna kotiinsa. Se kertoo Paulasta, äidistä joka vangitsee 'Mirabellan' eli Mirjan kotiinsa. Se kertoo tarinan myös Katrista, sosiaalitädistä joka osaltaan sitoo näitä tarinoita yhteen saamalla raportteja niin Arin luona olevasta pojasta kuin myös huonosti kohdellusta pienestä tytöstä, Mirjasta.


Tomi avasi silmänsä. Sytytti taskulampun lakanan alla. Katsoi kelloa. Viisi. Viimeksi se oli puoli neljä. Hän siirsi lakanaa, kurkisti ulos. Sälekaihtimet olivat yhä alhaalla. Vielä voisi nukkua. Mutta heräisikö hän sitten ajoissa? Vilutti. Olohuoneen sohva oli aivan pihalle avautuvassa suuressa ikkunassa kiinni, ja reunoista veti. Tomi mietti, hakisiko viltin mummon sängyltä. Ei, vartiopaikalta ei saanut lähteä. Tänään olisi pakko ehtiä. Ennen kuin se lähtisi. Tomi laski päiviä. Kolme päivää siitä kun hän viimeksi näki tytön. Pikkuikkunassa, käsi heilahti hei, hei. Sitten pois.


En osaa sanoa kumpi oli parempi, tämä vai Nenäpäivä, koska Nenäpäivän lukemisesta on jo aikaa. Jätän Nenäpäivän enemmän ruotimisen tuonnemas, koska tarkoitus se jossain vaiheessa kirjastosta lainata. Kuitenkin, asiaan, Markus Nummi kirjoittaa raaoista aiheista elämänmakuisesti ja hienosti. Kirja oli nopeatempoinen ja nopealukuinen, ja lopun luki ahmimalla vaikka oli vieraita käymässä.

Omaksi suosikikseni kirjan hahmoista nousi ehkä pieni poika Tomi, jonka osuudet oli ihanasti kirjoitettu. Täytyy sanoa että kirja oli niin aidosti kirjoitettu että Paula sai vihan nousemaan, ja niskavillat pystyyn. Miten joku ihminen voikaan olla tuollainen? Koska kai tuollaisiakin ihmisiä oikeassakin elämässä on, eikä ainoastaan kirjan sivuilla.

****

P.S. Lukutoukka on saanut uusia lukijoita, tervetuloa kaikille, toivottavasti viihdytte! :)

lauantai 23. helmikuuta 2013

Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja sekä Kiskot itää teatteri-illasta.






Tartuin Juoppohullun päiväkirjaan tälläkertaa siksi, että kaipasin vaihteeksi jotain kevyttä ja huumori pitoista luettavaa, ja tiesin että Juoppis takaa naurut aina. En tiedä edes kuinka mones kerta oli kun luin tämän Juoppohullun päiväkirjan ensimmäisen osan, joka varmaankin on näistä osista paras, mutta aina se jaksaa vaan viihdytää. Olen nähnyt myös elokuvana kyseisen kirjan, jossa Joonas Saartamo näytteli Juhaa, ja oli se kyllä melkein Oscarin arvoinen suoritus. :) Ennen mielessä välähteli Juoppista lukiessa Juha Vuorisen kasvot, nyt ne korvattiin Joonas Saartamon olemuksella.


Heräsin yöllä mystiseen ääneen, ikään kuin joku olisi soittanut ikkunani takana haitarilla Säkkijärven polkkaa. Aina kun nostin päätäni, soitto lakkasi kuin seinään. Asun neljännessä kerroksessa, joten soittajan täytyi olla nostolava-autolla liikenteessä. Heti kun suljin silmäni, soitto alkoi uudestaan. Myöhemmin kuulin selvästi, kuinka ikkunani takana supatettiin eestiä. Pelotti niin helvetisti, että singahdin hakemaan keittiöstä kaulimen ja kipusin kuin orava takaisin parvelle. Yritin nukkua kaulin kädessä. Päätin että nyt saa dokaaminen jäädä. 

Juha Berg on Helsingin Kalliossa asuva juoppo. Viina maistuu ja naiset vaihtuvat, ja niistä koostuukin aika pitkälti kirjan juoni. Kuitenkin Juha löytää kirjan alku vaiheessa astetta pysyvämmän ihmissuhteen, yllättäen AA-kerhon puheenjohtajan Tiinan. Siitäkin huolimatta että Tiina pysyy kuvioissa koko kirjan ajan, löytää Juha mitä erilaisempia ja kummallisempia naistuttavuuksia. Suosikkihahmoni Juoppohullun päiväkirjoissa on Juhan paras ystävä Kristian, jonka kommentit ovat yksinkertaisesti lystikästä luettavaa. Myös Mikael, Kristianin löytö kaveriporukkaan on mielenkiintoinen hahmo erikoisuudessaan.

Koska kahvinkeitto ilman hellaa osoittautui mahdottomaksi, päätin korvata sumpin votkalla ja vedellä. Ennen iltapäivän ratkaisevaa finaalia kävin liimaamassa kaikkiin raskaisiin esineisiin lapun "EI SAA HEITTÄÄ PIHALLE!" Ottelun jälkeen kiersin kämppää hullun kiilto silmissä, etsien sopivaa pihalle nakattavaa. Onneksi satuin ensin vilkaisemaan pihalle, koska naapurini oli pystynyt päättelemään Suomen tappioiden aina aiheuttavan hänen Datsunilleen tuntuvia vaurioita. Olisin jäänyt niin kutsutusti rysän päältä kiinni, mikäli olisin taas leiskauttanut jonkin kodinkoneen pihalle. Onneksi mulla oli vielä paljon ihanaa rahaa. Päätin lähteä Ruotsiin... kostoretkelle. 

*****




Eilen oli teatteri-ilta. Käyn aina toisinaan Joensuun kaupunginteatterissa katsomassa näytelmiä, ja vakio näyttelijät alkavat olla jo aika tuttuja. Täytyy myöntää että Joensuun kaupunginteatterista kyllä löytyy laadukkaita näyttelijöitä! Tälläkertaa vierailevana käsikirjoittajana ja ohjaajana oli Markku Pölönen, jonka käden jälki oli loistavaa. Pölösen huumori on ihanan aitoa ja maanläheistä, se sai nauramaan monet kerrat. Myös näyttelijät, erityisesti mainittakoon Anna Ojanne ja Lari Keränen, olivat loistavia. Kyseessä siis oli revyy, joten laulua siis piisasi. Kaikki näyttelijät olivat hyviä laulamaan, ja laulut olivat ihanasti tehtyjä. Todella hyvä kokemus, vaikka Karjalainen kritisoikin näytelmää rankalla kädellä.

*****


torstai 21. helmikuuta 2013

Anu Juvonen: Lähiöoksennus






Sain tiistaina kirjastoautolta varauksena Anu Juvosen esikoisteoksen Lähiöoksennus, josta olinkin lukenut jo Karjalaisesta. Jotenkin lukufiilis ei ollut sellainen jonka tämä kirja olisi vaatinut, joten lukiessa meni kauemmin kuin olisi voinut ajatella koska ystäväni on matkoilla, eikä oikeastaan ole muuta tekemistä kuin lueskella.

Lähiöoksennus kertoo nimensä mukaisesti lähiöstä, Helsingin Kannelmäestä. Sen päähenkilö on Katja, yläastetta käyvä tyttö jonka parhaita ystäviä ovat Mirri ja Sanna. Tytöt hurahtavat Guns N' Rosesiin, pitkätukkapoikiin ja kaikkeen siihen liittyvään, ja tietenkin alkoholi ja sen saanti mahdollisuudet liittyvät olennaisena osana nuorten elämään. Katjan isä on jättänyt perheen kun tämä oli nuori, ja muuttanut Töölöön uuden naisystävänsä luokse. Siitä Katjakin haaveilee, pois pääsystä Kannelmäestä, keskustaan, Töölöön, Eiraan, minne tahansa lähelle keskustaa.

Ei Lähiöoksennus mikään kirjallinen taideteos ole, mutta mukana on annos huumoria joka pelastaa paljon. Jotkut käsiteltävistä aihe alueista ovat rankkojakin, ehkä se osittain hidasti lukemista. Lisäksi mukavan lisän toi 80-luku, vaikken ole Katjan ikäinen silloin ollutkaan niin musiikki, Guns N'Roses, Poison ja Skid Row jotka esimerkiksi kirjassa mainitaan, on minulle enemmän kuin tuttua.

***



tiistai 19. helmikuuta 2013

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät sekä kirjastoauto päivästä.






Innostuin tarttumaan tähän kirjaan nyt siksi, koska tuossa 11 asian haasteessa puhuin juuri Stalinin lehmistä ja siitä kuinka tämä on lempikirjani. Ja siksi, koska halusin blogata lempikirjastani. Olen lukenut tämän ainakin viidesti ja tulen varmaan lukemaan kyllä monia kertoja tulevaisuudessakin, eikä se jaksa ikinä kyllästyttää. Tämä on upea kirja!


Minun ensimmäinen kertani oli erilainen. Olin luullut, että se olisi kamalaa, sotkuista, likaista ja limaista. Olin luullut, että sisältäni tulisi  verta ja vatsaani koskisi kahta kauheammin. Olin luullut, etten koskaan tulisi siihen, en pystyisi, en haluaisi, mutta kun korviini alkoivat sattua ritisevien vatsanpeitteiden äänet, ruumiini päätti puolestani. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Se oli jumalaista. Sytyttimen liekki valaisi raukean kiiltävät silmäni. Ensimmäinen savukkeeni ensimmäisen kertani jälkeen. Sekin oli jumalainen. Kaikki oli jumalaista. Ainoa, mikä näkyi päällepäin, oli tyytyväisyys ja voitonriemu. Äänestä kuului ehkä pieni hiekkaisuus ja särkyneisyys, mutta mitä sitten. Ja minä tiesin, että tulee toinenkin kerta. Kolmas. Sadas. Kaikille ei tietenkään käy niin. Joillekin ensimmäinen kerta jää viimeiseksi, mutta ei niille, jotka ovat siinä hyviä ja sille hyviä. Minä olin siinä hyvä heti.


Stalinin lehmät on moniulotteinen romaani. Se kertoo Annasta, joka sairastaa bulimiaa (juuri siksi tästä kirjasta on tullut minulle niin tärkeä), se kertoo myös tarinan Annan äidin suhteesta suomalaiseen, eli Annan isukkiin, ja lisäksi se kertoo Annan isoäidin, Sofian tarinaa. Kirjassa on siis sisältöä moneen lähtöön, mutta se ei ole silti häiritsevää. Eri osiot on jaoteltu hyvin, eikä niitä lukiessa tule sekaannuksia. Ai niin, unohdin. Kerrotaanhan kirjassa myös Annan lapsuudesta, siitä kuinka hänen syömäsirkuksensa sai aikoinaan alkunsa.  Eniten olen kirjassa mieltynyt osioihin, joissa kerrotaan Annan nykyisyydestä sekä sairaudesta, onhan bulimia varsinkin ennen ollut suuri osa minua ja elämääni. Oksanen kuvaa Annan bulimiaa nimellä Herra, ja olen joihinkin omiin teksteihini ominut tämän termin.

Kirja on aina antanut minulle paljon tietoa Viron lähihistoriasta. Se ei ole koskaan ennen ollut minulle tuttu aihe, joten aina kirjaa lukiessa tajuaa jotain uutta. Siitä, millaista elämä Virossa ennen sen itsenäistymistä on ollut, ja miten siellä on suomalaisiin suhtauduttu. Stalinin lehmissä kuvataan bulimian lisäksi myös mielestäni hyvin onnistuneesti Annan häpeää virolaisuutensa takia, sitä, minkä takia Anna ei voi kertoa edes vakavasti otettavalle miesystävälleen olevansa puoliksi virolainen.


Se, että yksiötäni asutin vain minä, poisti Herraltani viimeisetkin rajoitukset. Kävin itse ruokakaupassa. Tein itse ruokaa. Ei vain joskus, vaan aina. Pääsin rälläämään ruoan kanssa oikein olan takaa, viikko- ja vuorokausikaupalla. Olisin päässyt toki rälläämään millä tahansa muullakin päihteellä mutta minulle on aina ollut yksi ylitse muiden. Silloin tein sen ensimmäisen kerran.


Samaistuin Annaan bulimia kuvauksissa täydellisesti, tiedän sen tunteen miten häpeää kaupassa kun ostaa kasat jotain ruokaa, ja melkein mutisee kassalla että juu, lastenjuhlathan meillä. Sen, miten oppia oksentamaan äänettömästi ja hankaa saippualla käsiään ettei hajua vaan olisi jäänyt mihinkään. Olenkin aina miettinyt tätä lukiessani, että sairastaako Oksanen bulimiaa koska kuvaa sitä niin täydellisesti? Voiko niin hyvin tietää sairaudesta jos siitä ei ole henkilökohtaista kokemusta?

*****+

 

 Tänään oli taas se päivä viikosta jolloin kirjastoauto pysäköi puoleksi tunniksi tuohon lähelle. Joillekin shoppailupäivä on juhlapäivä (on toki minullekin) mutta minulle juhlaa on se kun pääsee kirjastoon! Aina löytyy jotain, ja ainakin saa varauksia joita on tehnyt. Tällä kertaa löytyi esimerkiksi tällaisia:

Tuomas Kyrö: 700 grammaa (Kyröä, yllättävää :) )
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (tätä odotan paljon, Blogistania Globalian voittaja)
Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja (useampi osa tätä)
Anu Juvonen: Lähiöoksennus (seuraavana lukulistalla)
Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu (tästä olen kuullut paljon, aika ristiriitaista tietoa. Mielenkiinnolla odotan millainen tämä on)

Kirjastokuitissa lukee mitä mukavimmin "Sinua palvelevat edelleen tuiskussa ja tyvenessä, helteellä ja pakkasella uudella Runo-Antilla Rane sekä Paavo".

Lukutoukka.

kiitos google.

Heippa hei lukijaiseni!

Muutin blogini nimen Neulovasta Nörtistä lukutoukaksi. Enää en niinkään paljon neulo, se on alkutalven juttuja, joten se ei ole kuvaava. Ja sitäpaitsi, lukutoukka muutenkin viittaa enemmän kirjalliseen suuntaan. Lisäksi minua on sanottu useamman kerran viime aikoina lukutoukaksi, koska aina kun minua on nähty niin kädessä on uusi kirja. :) Eli ihan aiheestakin tuo nimi on tullut, ja otan sen kohteliaisuutena.

Keep on reading! Tänään on kirjastoautopäivä, bloggaan siitä vielä uudestaan tänään. Lisäksi mainostamani Stalinin lehmät on jo loppusuoralla, niin saattaa tulla merkintä siitäkin.

maanantai 18. helmikuuta 2013

Reija Kaskiaho: Rastas




Olen lukenut Reija Kaskiahon Rastas-kirjan aiemminkin. Viimeksi kun luin tämän, niin itkin lopussa ihan estottomasti. Liikuttava tämä kirja oli edelleenkin, mutta ei tuonut sentään samalla tavalla kyyneleitä silmiin. Ehkä silloin kun viimeksi tämän luin, niin jotenkin mielentila oli enemmän liikuttunut. 


Maha oli aivan täysi, kun pääsin sängylle makaamaan. Vatsassa oikein kiersi, tosin joku muukin kuin ruoka. Mä olin aika seinillehyppimiskunnossa. En ollut äidille edes viitsinyt sanoa, ettei se änkeäisi meikkailemaan ja korkokengittämään mua, mutta mä olin menossa taas tänään ulos yhden Jaken kanssa. Tiistai oli kyllä vähän hankala päivä, kun siinä ei ollut mitään romantiikkaa. Mutta ei auttanut valittaa. Joillain meni tässä maailmassa varmasti aina hitusen hankalammin kuin mulla. 


Lotta on vasta 15-vuotias. Hän on täysin lääpällään rastatukkaiseen Jarnoon, jota hän kutsuu Jakeksi ihan jo siitä syystä että Lotan isänkin nimi on Jarno. Jaken syli on turvallinen, ja sinne voisi vaikka jäädä asumaan, muuttaa kokonaan. Lotta ja Jake päätyvät sänkyyn, ja Lotta tulee ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat kerralla, enää ei tarvitse miettiä kevään yhteishakua kun ajankohtaisempaa on miettiä seuraavaa neuvolakäyntiä ja synnytysvalmennusta. Lotan vanhemmat tukevat Lottaa ja Jakea, auttavat käytännön asioissa, kuten esimerkiksi hankkimaan oman asunnon. Kaikki ei ole kuitenkaan onnea täynnä, ensimmäistä riitaa seuraa toinen ja kolmas. Kestääkö nuori pari rankkaa arkea? 

Kaskiahon tyyli kirjoittaa on huumorin pilkahduksia täynnä, vaikka aihe onkin vakava ja rankkakin. Kirja ei ollut pitkä, vajaat 200 sivua, ja sen luki helposti ja nopeasti. Olen muistaakseni lukenut kaikki Kaskiahon kirjat ja hän on yksi suosikki nuortenkirjailijani, jotenkin tuo kirjoitustyyli on sellainen joka vetää puoleensa. Kaskiaho kirjoittaa muissakin kirjoissaan vakavista aiheista, Pientä purtavaa kertoo bulimiasta, Veitsenterällä koulukiusaamisesta, ja Tulitikkuihmisiä huumeidenkäytöstä. Kaikissa kirjoissaan hän on mahduttanut mukaan kuitenkin saman huumorin ja loistavat dialogit. 

****



sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Vastaus haasteeseen sunnuntain kunniaksi.

Ajattelin käyttää sunnuntai-iltaani vastaamalla tällaiseen haasteeseen ystäväni avustuksella. Sain tämän Annikalta sekä Mari A:lta, ja käytän tässä vastauksessani nyt Annikan kysymyksiä.

Haaste menee näin:

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.  
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.  
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista


Aloitetaan: 

1. Lempikirjailijani on tällähetkellä Tuomas Kyrö, niinkuin ehkä olette huomanneetkin. Pidän erityisesti Kyrössä hänen tavastaan kirjoittaa humoristisella ja sarkastisella tavalla. Seurasin myös Hyviä ja huonoja uutisia, ohjelmaa neloselta jossa Kyrö oli mukana. 

2. Asun pienessä paikassa Joensuun lähellä. Yritän käydä säännöllisin väliajoin Joensuussa pääkirjastossa, mutta useimmiten kuitenkin vain varaan kirjoja kirjastoautolta, joka tulee joka viikko ihan tähän lähelle. Meillä on maailman mukavin kirjastoautosetä, jonka nimi on Rane. 

3. Lainaan kirjastosta aina mielettömän paljon. Niin paljon etten aina saa kannetuksi kirjoja itse. Luen kuitenkin useimmiten kaiken mitä lainaan, mutta en tietenkään pakota itseäni lukemaan jos kirja ei vaikuta kiinnostavalta. 

4. Rentoutan itseni iltaisin äänikirjoilla. En kuitenkaan kuuntele tavallisia romaaneja, sillä ne vaativat keskittymistä eikä uni välttämättä tulisi. Kuuntelen siis lasten satuja, samoja joita pienenä kuuntelin. Lukijatkin ovat samat. Tällähetkellä kuuntelen Uppo Nallea, jonka varmaan omistin lapsena sillä muistan niin hyvin tarinan ja kertojan. 

5. Lempikirjani on ehkä Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Olen syömishäiriöinen, vaikka se on osittain taakse jäänyttä elämää niin en välttämättä tule koskaan täysin pääsemään irti sen kahleista. Koska Stalinin lehmissä kerrotaan bulimiasta hyvin todentuntuisesti, on siitä tullut niin läheinen kirja minulle. Sen jaksaa lukea uudelleen ja uudelleen. 

6. Kuten aiemmista postauksista on ehkä tullut ilmi, olen siis syömishäiriöisen lisäksi mielenterveysongelmainen. En kerro tarkemmin diagnoosejani, mutta kerron sen verran että monta sellaista on läpi käyty. On käyty myös todella hankalia aikoja, mutta nyt elämä näyttää aika valoisalta, voin sanoa olevani onnellinen. Huonoja päiviä on toki meistä jokaisella. 

7. Rakastan kirjojen lisäksi myös musiikkia, hyvinkin monenlaista musiikkia. Pidän suomalaisesta rockista ja popista, ja radiosta kanava on aika usein suomipop, varsinkin aamuisin kuuntelen sitä aina. Brittipop, kuten esimerkiksi Suede on sydäntä lähellä. Myös raskaampi musiikki, kuten vaikkapa Kotiteollisuus on ollut minulle aina tärkeää. 

8. Katson paljon lastenohjelmia. Oikeastaan katson Pikku kakkosen melkein joka päivä. :) Ei, minulla ei siis ole lapsia jos sitä mietitte, jotenkin vaan nautin siitä fiiliksestä kun voi nauraa huono onnisille kaveruksille Matille ja Patille. 

9. Katson aika paljon elokuvia. Ehkä eniten tulee katsottua komedioita, mutta eniten sitä nauttii sellaisesta elokuvasta joka jää vaikuttamaan jollain tavalla. Yksi sellainen on Vuosi nuoruudestani, joka jäi mietityttämään pitkäksi aikaa. 

10. En ole käynyt ulkomailla pitkään aikaan. Kun olin nuorempi, matkustelimme perheeni kanssa paljon, ja kokemusta varsinkin Euroopan kaupunkikohteista on kertynyt aika paljon. Suosikki kohteitani ovat Praha ja Krakova, ihania kaupunkeja molemmat. Eniten olen muistaakseni pettynyt Varsovaan, se oli ruma kaupunki. 

11. Minulla on kaksi parasta ystävää. Sen lisäksi minulla on useampi hyvä ystävä, mutta kaksi on ylitse muiden. Henry kompensoi elämääni täällä missä asun, ja on seurananani iltaisin ja saa minut nauramaan silloinkin kun elämä tuntuu potkivan päähän. Hän ei ole tavallinen, ja siksi juuri niin mahtava! Heli ei asu täällä missä minä, mutta onneksi ei kovinkaan kaukana joten voimme nähdä usein. Tutustuimme Helin kanssa erikoisissa olosuhteissa, joita emme koskaan unohda. 

1. Mikä kirjallinen genre on lähinnä sydäntäsi ja miksi?


Jos täytyisi valita yksi, niin se olisi varmaankin chick lit. Se on hyvää ajan vietettä, ja nykyisin chick litiä on olemassa niin kovin monenlaista. Kuten juuri lukemani Hyvä sängyssä todisti, niin chick lit voi olla myös astetta raskaampaa. 

2. Oletko sosiaalinen bloggaaja, joka kiertelee päivättäin kommentoimassa toisten tekstejä vaiko enemmän itsenäisten polkujen kulkija?


Olen sosiaalinen bloggaaja. Kohtalaisen sosiaalinen. Kommentoin jonkun verran, ja kierrän kyllä päivittäin lukemassa toisten tekstejä. Bloggaaminen on iso osa päivääni. 

3. Minkä verran poimit lukuvinkkejä toisten blogeista?


Paljon. Erittäin paljon nykyisin. Toisten blogeista löytyy ihan uusia tuttavuuksia joihin ei olisi välttämättä itse tullut kirjastossa kiinnitetyksi huomiota.

4. Bloggaatko jokaisesta lukemastasi kirjasta?


Kyllä bloggaan. Silloinkin kun ei olisi paljon sanottavaa, niinkuin Juha Vuorisen Romaanikerjäläisestä. Siispä blogiini kertyykin aika paljon merkintöjä. 

5. Millaisista kirjoista bloggaaminen on haasteellista? 


Juuri sellaisista joista sanottavaa ei oikeastaan ole, esimerkkinä juuri tuo Romaanikerjäläinen. Myös sellaiset, joissa ei voi paljastaa kovinkaan paljon kirjasta ettei spoilaa toisten lukukokemusta, ovat haastavia. 

6. Entäpä vastaavasi helppoa?


Sellaisista joita yksinkertaisesti rakastaa. Tai jotka liittyvän omaan elämään jollain tavalla. Silloin sormet vain tanssivat näppäimistöllä ja tahtovat jatkaa kulkuaan eteenpäin ja eteenpäin... 

7. Uskallatko mainita parhaimman lukemasi teoksen? :)


Se on uskoakseni jo aiemmin tässä postauksessa mainitsemani Stalinin lehmät. 

8. Entä pahin floppi?


No kyllä parhaiten viime aikojen kirjoista on jäänyt mieleen Pulkkisen Vieras. 

9. Mitä kevään uutuusteosta odotat eniten? Vastaavasti ellet harrasta uutuuksia; minkä kirjan lukeminen polttelee tällä hetkellä?


Uutuuksista en osaa vielä sanoa, tai nojoo. Lähiöoksennus, jonka kirjailijaa en muista, se on varauksessa kirjastosta. Muuten polttelee Jennifer Weinerin Tietyt tytöt. 

10. Pelottavin lukemasi kirja?


Jänistanssi oli aika pelottava. 

11. Mieluisin fiktiivinen henkilö illanviettoseuraksi?


Kyllä tämän hetken fiiliksissä ottaisin ehdottomasti tuon Jennifer Weinerin Hyvä sängyssä kirjasta tutun Cannien. Meillä olisi paljon puhuttavaa. 

11 kysymystäni ovat: 

1.  Jos lopettaisit bloggaamisen, mistä syystä sen tekisit?
2. Oletko saanut negatiivista palautetta blogistasi? Mikä on ollut pahin jos olet saanut?
3.  Kenen Disney hahmon kanssa seurustelisit jos saisit valita?
4. Suosikki kaupunkisi Euroopassa?
5. Kirjoitatko itse muuta kuin blogia? Mitä?
6. Paras tapa viettää sunnuntai-iltaa?
7.  Mihin käytät vapaa-aikanasi eniten aikaa?
8. Jos saisit tutustua yhteen kirjailijaan, kehen tahansa, niin kuka se olisi?'
9. Jos joutuisit autiolle saarelle ja saisit mukaan kolme kirjaa, mitkä ne olisivat?
10. Mikä on paras ominaisuutesi? 
11. Kun luet, niin teetkö jotain samalla? Kuunteletko musiikkia, onko telkkari auki? Jos, niin mitä?

Ja haastan seuraavat henkilöt: 

Vivianin (joka on ihan siinä rajoilla että on alle 200 lukijaa :D)
Inkerin 
Pihin naisen 
Kirjanaisen 
Sannan 
Nina Marin 
Kuuttaren 

Ei siinä ihan yhtätoista tullut, mutta useampi kuitenkin. Lisäksi kaikki saavat vapaasti ottaa tämän itselleen jos tykkäävät. :) 

Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä






En ole aivan varma luetaanko Jennifer Weinerin kirja Hyvä sängyssä chick lit kirjaksi, mutta lasken sen itse sellaiseksi ihan näppituntuman perusteella. Sekä sen, että se luettiin chick lit-lukupiirissä, jossa olin jokunen vuosi sitten. Tarvitsin erittäin hyvää luettavaa henkilökohtaisessa elämässäni tapahtuneen pettymyksen takia, joten otin kirjastohyllystä tämän kirjan, ja tämän seurassa aika meni mielettömän hyvin. En meinannut malttaa käsistäni laskea.

Hyvä sängyssä kertoo Canniesta, joka on XL nainen. Cannien suhde miesystäväänsä Bruceen on tauolla, jonka Cannie on itse aloittanut, mutta hän on itse tarkoittanut sen ainoastaan tauoksi. Bruce on kuitenkin mieltänyt tauon tarkoittavan eroa, jonka Cannie huomaa lukiessaan "Hyvä sängyssä" nimistä kolumnia jota Bruce on alkanut kirjoittaa. Ensimmäinen kirjoitus on nimellä "Elämää XL kokoisen naisen kanssa". Cannie hajoaa täysin, ja hänen elämänsä muuttuu. Hän alkaa pohtia, oliko sittenkin väärässä jättäessään Brucen, ja yrittää saada tätä takaisin. Hän onnistuukin, ainoastaan hetkeksi, ja siitä saa alkunsa Cannien raskaus.


 Kävin istumaan, pistin muutaman suklaarakeen suuhuni ja etsin sivun 132. Sillä näkyi olevan "Hyvä sängyssä" niminen kolumni, Moxien joka numerossa ilmestyvä miehen kirjoittama juttu, jonka tarkoitus oli auttaa keskivertolukijaa ymmärtämään miltä hänen poikaystävänsä mielessä liikkui... tai liikuiko siellä ylipäätään mitään. Silmäni eivät aluksi saaneet mitään tolkkua tekstistä. Lopulta kirjainten merkitys avautui minulle. "Elämää XL-kokoisen naisen kanssa" oli jutun otsikko, ja sen alapuolella luki kirjoittajan nimi: "Brude Guberman". Bruce Guberman oli ollut poikaystäväni yli kolme vuotta siihen asti, kun olimme kolme kuukautta sitten päättäneet pitää taukoa. Näin ollen saatoin vain olettaa että "XL-kokoinen nainen" olin minä.


Rrrrrrakastin tätä kirjaa! Oikeasti rakastin! Olen siis lukenut tämän kirjan aikaisemminkin, muutama vuosi sitten chick lit ryhmää varten mutta en muistanut että mä on näin hyvä. Takakannessa on varoitus "Älä lue tätä junassa tai saatat ajaa asemasi ohi" ja se on ihan aiheellinen, koska varmasti jos olisin tätä bussissa lukenut niin olisin unohtunut sinne bussiin ihan täysin. Canniesta tuli kerralla chick lit henkilöistä suosikkini, ja olen onnellinen että minulla on vielä lukematta Tietyt tytöt, joka on siis jatko-osa Hyvä sängyssä kirjalle. Se, mikä sai epäröimään chick lit luokituksessani, oli se, että kirjaan mahtui myös paljon vakavampia aiheita kuin monissa muissa kyseisen genren kirjoissa, ja täytyy myöntää että muutamaan otteeseen kyyneleet kihosivat silmiini kirjaa lukiessani koska samaistuin Cannieen niin täysin ja elin kirjan mukana totaalisesti. Mutta kirja sai myös hymyilemään, se oli lämmin ja ihana.

*****+

lauantai 16. helmikuuta 2013

Ally Condie: Tarkoitettu






Ally Condien dystopia trilogian avaus osa Tarkoitettu imaisi aika tehokkaasti mukaansa. Kirjassa oli hyviä koukkuja, jotka pakottivat jatkamaan lukemista siihen tyyliin että "Luen vielä ihan hetken ja sitten menen nukkumaan", ja kohta huomaa että on lukenutkin tunnin ajan. Sellainen kirja tämä oli!

17-vuotias Cassia elää Yhteiskunnassa, tulevaisuuden maailmassa. Kaikki Yhteiskunnassa on säädettyä, viranomaiset valvovat tarkasti kaikkea. Yhteiskunta päättää miten sen asukkaat pukeutuvat, mitä syövät ja kenen kanssa menevät naimisiin. Yhteiskunta myös päättää milloin sen asukkaat kuolevat, eli 80-vuotiaina.

Yhteiskunta esittelee asukkailleen kumppanin, kun tämä täyttää 17-vuotta. Kirja siis alkaa Cassian parijuhlassa, jossa hänelle esitellään hänen tuleva kumppaninsa. Yleensä parit ovat toisilleen tuntemattomia, Yhteiskunnan valitsemia toisilleen sopivia henkilöitä. Cassian kohdalla kuitenkin tapahtuu poikkeus, ja hän huomaa parijuhlassa hänen kumppaninsa olevankin hänen paras ystävänsä Xander. Cassia ei tiedä mitä ajatella, sillä omalla  tavallaan se on helppoa mutta näin ollen hän ei pääse tustumaan uuteen kumppaniinsa kuten muut. Kun Cassia myöhemmin tutkii mikrosirukortiltaan kumppaninsa tietoja, hän näkeekin Kyn kasvot, pojan jonka myös tuntee. Mitä tämä tarkoittaa, onko Yhteiskunta tehnyt virheen? Onko se sittenkään niin täydellinen kuin sanotaan?


Kaikki se mikä varhaisten tutkimusten mukaan pidentää elämää - onnellinen avioliitto, terve ruumis - kaikki se on nyt meidän. Me elämme pitkän onnellisen elämän. Me kuolemme 80-vuotispäivänämme perheen ympäröimänä, ennen kuin dementia iskee. Syöpä, sydänsairaudet ja useimmat rappeuttavat taudit on melkein kokonaan hävitetty. Näin lähelle täydellisyyttä ei ole vielä yksikään yhteiskunta päässyt.


Tarkoitettu on samaan aikaan kertomus Cassian omasta taistelusta Yhteiskuntaa vastaan, sekä myös Kyn ja Cassian rakkaustarina. Se kertoo siitä, kuinka rakastumistaan täytyy piilotella, koska kuitenkin Yhteiskunta on määrännyt Cassian ja Xanderin olevan pariskunta.

Olisin ehkä odottanut Tarkoitetulta enemmän. Huono kirja se ei ole, ei ollenkaan, ja se veti mukaansa. Mutta olisin silti odottanut ehkä enemmän dystooppista kuvailua, ja varsinkin loppupuolella romantiikka oli saanut liiankin suuren osan. Cassian taistelusta Yhteiskuntaa vastaan olisi saanut kirjoittaa vielä enemmän. Kaunista luettavaa olivat ehkä ennennkaikkea ne kohdat missä Ky opettaa Cassiaa kirjoittamaan vanhanaikaisella kirjoitus tavalla, eli kaunolla.


***

torstai 14. helmikuuta 2013

Sophie Kinsella: Minishoppaaja






Himoshoppaaja Rebecca "Becky" Brandon on jo 29-vuotias tässä Himoshoppaaja sarjan kuudennessa kirjassa, ja hänellä on kaksi vuotias tytär, Minnie. Minnie on tullut äitiinsä, ja haluaa shopata, shopata ja shopata. Rebecca siis keksiikin antaa Minnielle viikkorahaa, 50 pennyä viikossa, ja kyllähän sitä aina voi napata etukäteen muutaman viikon viikkorahoja? Muutaman viikon, tai vuoteen 2100? Minnien käytöstä ei kuitenkaan tunnu saavan kuriin kukaan, perhe saa neljään joulupukin pajaankin porttikiellon.

Rebecca asuu Minnien sekä miehensä Luken kanssa väliaikaisesti vanhempiensa luona, koska tuntuu että heidän talonhankkimisprojektinsa on kirottu. Aina tuntuu tulevan uusia esteitä, minkä takia taloa ei pystykään saamaan. Viimein kun tuntuu oikeanlainen talo löytyvän, niin naapuri haastaa myyjän oikeuteen.


Okei. Ei mitään hätää. Kyllä tämä tästä. Minä, Rebecca Brandon (omaa sukua Bloomwood) olen meistä kahdesta aikuinen. Ei suinkaan kaksivuotias tyttäreni. Ikävä kyllä hän ei taida tajuta sitä. "Minnie kulta, anna se poni minulle." Yritän kuulostaa yhtä rauhalliselta ja varmalta kuin television Nanny Sue. "Poniii." Minnie puristaa leluponia vain entistä tiukemmin. "Ei ponia." "Mun" Hän kirkuu hysteerisenä "Mun poniii!" Argh. Minulla on käsissäni noin miljoona ostoskassia, naamani valuu hikeä enkä juuri nyt kaipaisi tätä. Tähän asti kaikki on sujunut niin hyvin. Olen kiertänyt koko kauppakeskuksen ja ostanut joululistan viimeiset pikkuasiat. Minnie ja minä olemme menossa kohti joulupukin pajaa, ja minä viivähdin vain hetkeksi katsomaan nukkekotia. Ja silloin Minnie nappasi hyllystä leikkiponin ja kieltäytyi panemasta sitä takaisin. Ja nyt olen keskellä ponikriisiä.


Vaikka koko maa kylpeekin rahakriisissä, niin alkaa Becky järjestää miehelleen yllätys syntymäpäiväjuhlia, joista ei juuri kenenkään pitänyt saada tietää.. loppujen lopuksi onnitteluja on Youtubessa ja niistä kirjoittavat lehdetkin. Joten täytyy estää Luken pääsy nettiin, ja estää näkemästä lehtiä. Mutta Rebecca keksii aina keinot.

Sophie Kinsella on yksi lemppari chick lit kirjoittajistani, Himoshoppaajat ovat aina olleet sellaista aivot vapaalle ja nollaus - luettavaa, ja hyvää sellaista. Nytkin mukavasti rentoutui ja sai hymähdellä kun seurasi Beckyn törmäyksiä milloin juhlajärjestelyjen, milloin lastenhoitajien kanssa. Tykkään Kinsellan tavasta kirjoittaa, ja sijoittaa vastauksia Beckyn kirjeisiin milloin mistäkin lukujen väliin. Huumoria on tässäkin osassa mukana paljon, mutta kyllä täytyy myöntää että välillä kävi ärsyttämäänkin Rebecan hahmo. Luke, Rebeccan mies taas on seesteinen ja rauhallinen josta pidän todella paljon.

Joka tapauksessa, kirja viihdytti minua kiitettävän hyvin ja huumori, jos nyt ei aivan naurattanut niin sai ainakin hymähtelemään.

****



PS. Hyvää ystävänpäivää kaikille ihanille lukijoilleni!

tiistai 12. helmikuuta 2013

Tuomas Kyrö: Miniä, sekä elokuvaillasta.





Tänään posti toi minulle kovin mieleisen paketin, nimittäin Tuomas Kyrön (joka on lempikirjailijani nykyään) Miniän. Tuota kirjaa siis jaettiin ainoastaan kirjan ja ruusun päivänä kirjakaupoissa kun osti, olikohan se kymmenen euron edestä, kirjoja. Itse en sitä tuolloin tiennyt joten jäi hankkimatta. Kirjaston varausjonot olivat lievästi sanottuna pitkät, joten kyselin kirjasta facebookin kirjablogistit sivuilla. Eräs ihana kirjabloggaaja lupasi sen minulle ilmaiseksi lähettää, ja tänään posti sen minulle sitten toi.

Herkuttelin sitten kunnolla. Ei, ei suklaata eikä karkkia, vaan kahvi tulemaan, Mariska & Pahat sudet soimaan, ja sohvan nurkkaan kirjan kanssa. Ahmin kirjan, yritin viivytellä kolmenkymmenen viimeisen sivun kanssa että lukisin ne vasta bussissa mutta luin ne sitten jo pysäkillä. Mahtavaa luettavaa, nauroin ääneen!


-Lentokentälle. -Kyllä enemmän epäilen niitä koneita. Että mitenkä iso rautamöntti pysyy ilmassa. Jos aiot lähettää minut kotiin niin mielummin junalla. -Venäläiset tulee. -Mitenkä niin? Sotako tulee? Arvasin siitä Puuttinista. Niin on lyhytmittainen mies, että jotain suunnittelee. Näkee silmistä. -Myyn heille maata. Appiukko kääntyy katsomaan minua. -Kyllä en tiennyt, että teillä on maata. 


Kirjan miniä saa vieraaksi appiukkonsa, Mielensäpahoittajista tutun teräviä mielipiteitä nykymaailmasta omaavan vanhan herran. Kaksi täysin erilaista maailmaa kohtaa, kun sysi-suomalaisesta kaupungista tuleva appiukko tulee kipeän jalkansa kanssa modernin miniän luokse, mukanaan kymmenen kiloa perunoita ja piimää. Lisäksi miniä saa juuri tänä viikonloppuna hoitaakseen liian aikaisessa tulevat venäläiset, joiden kanssa pitäisi hieroa kauppoja. Miten nämä kaksi asiaa yhdistetään? Otetaan appiukko mukaan ja uskotellaan sen kuuluvan liikeideaan.

Ei nyt niin vedet silmissä naurattavaa tekstiä kuin Mielensäpahoittajat, mutta kyllä monta kertaa ääneen silti nauroin appiukon osuville repliikeille. Mahtavaa Kyröä jälleen kerran.



Illan kulttuurianti taas oli 21 tapaa pilata avioliitto, joka oli sekin hyvin monta kertaa ääneen naurattavaa, mainiota komediaa jota tähdittivät esimerkiksi Putouksesta tutuksi tulleet Armi Toivanen, Riku Nieminen sekä Aku Hirviniemi. Lisäksi elokuvassa mainiossa roolissa nähtiin Pamela Tola. 21 tapaa pilata avioliitto kertoo Sannasta, joka tekee tutkimusta erilaisista tavoista joilla voi avioliiton pilata. Elokuvassa nähdään niin eroavia pariskuntia, eronneita pariskuntia sekä tietenkin myös yhteenmeneviä pariskuntia. Elokuvateatteri oli lähes täynnä ja elokuva sai kyllä melkeinpä koko teatterin nauramaan monta kertaa.


Miniä: *****

21 tapaa pilata avioliitto: *****

Siri Kolu: Metsänpimeä






Siri Kolun Metsänpimeä on odottanut kirjastohyllyssäni lukemista jo jonkin aikaa. Nyt päätin siihen tarttua, ja kahlaamisessa menikin jonkun aikaa. Kuitenkin loppujen lopuksi aika hyvä lukukokemus, vaikkakin mietintää ja kysymyksiä jättävä. Silti Kolun tapa kirjoittaa on hyvä, ja pidän runollisesta ja soljuvasta kerronnasta.

Kirjan minä henkilö on Laura Ranta, joka opiskelee Keravalla Laajan Kirjallisuuden, eli LaKin linjalla. Hänen kirjallisuuden opettajansa Salas vie opiskelijoitaan syvälle metsään, ja tutustuttaa heitä vanhaan kirjallisuuteen. Vain ja ainoastaan vanhaan kirjallisuuteen. Metsästä innostuneina muutama LaKin opiskelijoista päättää perustaa Metsän Piirin, jonkinlaisen salaseuran.


Minä makasin metsässä, olin maannut niin kauan, etten tuntenut enää kylmää. Tuntui silti että lämpöni oli valunut jonnekin sammaliin. Selkäranka tuntui puun juurelta, joka painui jokaisella hengityksellä maan sisään, kutoutui muihin juuriin, juuret puhkoivat minut myös, kasvoivat sisääni, kutoivat minua selkäpuolelta kiinni verkkoonsa. Tarvitsin aina vähemmän ja vähemmän ilmaa, metsä rutisti minua niin, ettei keuhkoilla ollut enää tilaa. Viimeisellä hengityksellä kaikki sammui. Se tuntui hitaalta kaatumiselta veteen, kirkkaaseen metsälampeen jonka pintaa on kurkistellut jo niin pitkään, että kuvan osaa katsomatta. Minä kaaduin metsän peilin läpi, kastuin kylmyydellä ja nousin maailmaan, joka oli villi ja vahva ja vaarallinen. Pintaan noustessani minä olin jo valmis pakoon. Olin nuori ja vastanoussut, vasan lailla saaliina sille, joka ikihitaana ja nälänhimoissaan odotti nousemistani pintaan.


Kirja tapahtuu Keravalla Lauran lukio aikoina, sekä muutamaa vuotta myöhemmin Helsingissä, kun Laura kirjallisuuden opiskelijana joutuu palaamaan lukioaikaisiin metsän ajan tapahtumiin. Helsingin ajoissa on mukana myös Maki, joka lukiossa oli metsän piirin jonkinlainen johtaja, ja myös aika keskeinen hahmo kirjassa. Lauran ja Makin tarina onkin suuri osa kirjaa.

Metsänpimeä on myös rakkaustarina. Se kertoo Samun ja Lauran suhteesta, lepattavasta liekistä jonka avulla Laura yrittää pitää Samua elämän syrjässä kiinni pojan suurista pääkivuista huolimatta. Mitä noiden kipujen taustalla oikeasti on?

Kirjassa on jonkinlaista psykologista jännitystä, jonka avulla se pitää otteessaan. Se on myös ahdistava kirja, ja siinä sivutaan myös syömishäiriötä ja itsemurhaa. Metsänpimeää on verrattu Donna Tartin Jumalat juhlivat öisin kirjaan, josta kyllä löytyy yhtäläisyyksiä. Se on myös kirjailijoista ja kirjallisuudesta kertova kirja, josta puolesta itse pidin kovasti.

***½

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Juha Vuorinen: Romaanikerjäläinen






Eilisistä kirppislöydöistäni ehdin jo lukea Juha Vuorisen Romaanikerjäläisen. Vuorinen on minulle tuttu kirjailija, olen lukenut läpi moneen kertaan Juoppohullun päiväkirjat sekä Kristianin elämästä kertovat kirjat. Romaanikerjäläisen luettuani heräsi taas kerran kiinnostus Vuoriseen, joten täytyypä kirjastosta yrittää lainata Juoppohullun päiväkirjoja. Elokuvankin kävin katsomassa tuossa vähän aikaa sitten, hyvä se oli. Ei yhtä hauska kuin kirjat, mutta hyvä silti.


Eräänä lauantai-iltana sain kuitenkin karmivalla tavalla tuta, millainen mahti voi olla huonosti suunnitellulla mainonnalla, kun se isompi lapsista alkoi saunan lauteilla tapailla mainoksessa kuulemaansa nuottia ja toisti sen minkä muisto: - Juha Vuorinen, juoppohullu kirjailija, suoraan hanurista. Minulle olisi riittänyt komeasti jo tämäkin solvaaminen, mutta vajaa3-vuotias pikkuveli halusi kantaa oman kortensa maineeni polttorovioon ja paljasti, mitä hänen mieleensä oli takertunut viestistä: -Juha Vuorinen, juoppo kirjailija. Vaikka totuus tuleekin lapsen suusta, niin tästä viisastuneena olen mainoskampanjoiden aikaan kiertänyt kaukaa kaikki perhesaunat ja siirtynyt suorittamaan kimppapesut kylpyammeeseen.


Romaanikerjäläinen on yhteenliitettynä Vuorisen blogimerkintöjä sekä kolumneja, ja mukaan mahtuu kohtia jotka saavat nauramaan ääneen. Sivuilta löytyy pohdintaa politiikasta, kirkon tilanteesta, mediasta sekä tietenkin Vuoriselle tuttua alapäähuumoria. Joka muuten sinänsä minua naurattaa. Kuitenkin kaikkein hauskimpia kohtia olivat ne, joissa Vuorinen kirjoitti omista lapsistaan ja näiden unohtumattomista lausahduksista.

Kokonaisuutena ihan jees, lukihan tuon mielellään.

***

lauantai 9. helmikuuta 2013

Kirppislöytöjä.

Heipat,

kävin tänään kirppiksellä tekemässä löytöjä, tarkoituksenani oli nimenomaan etsiä kirjoja. Ja löytyihän niitä, hyviä ja halvalla. Lisäksi löysin yhden suosikkisarjoistani, Couplingin (suomeksi Paritellen) joka on suunnilleen astetta rohkeampi brittiversio Frendeistä. Joka tapauksessa, mahtavaa huumoria, ja neljästä tuotantokaudesta jouduin maksamaan vaivaiset neljä euroa.

Mutta nyt niihin kirjahankintoihin. Kaikki maksoivat vain kaksi euroa mitä ostin, lukuun ottamatta Suden vuotta, joka maksoi vain euron. Paljon lisääkin olisi ollut, esimerkiksi Eppu Nuotion kaikki kirjat olisivat löytyneet, mutta päädyin vain tuohon yhteen.

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
Marjo Näkki: Hepoa Tallinnaan
Terhi Koulumies: Vauvaa vailla
Virpi Hämeen-Anttila: Suden vuosi
Anja Snellman: Lemmikkikaupan tytöt
Eppu Nuotio: Varjo
Markus Zusak: Kirjavaras
Stephenie Meyer: Houkutus
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Juha Vuorinen: Romaanikerjäläinen

Tulipa hyvä olo kertakaikkiaan kun sai pitkästä aikaa hankittua ison kasan kirjoja. :) Tällähetkellä olen lukemassa Romaanikerjäläistä, josta kirjoitan piakkoin tänne.

Hyvää viikonloppua kaikille, Krista lähtee nauttimaan kirjasta sekä illan televisiotarjonnasta, johon kuuluu tänään Putous (aivot vapaalle) sekä Uuden Musiikin Kilpailun finaali jossa kannatan nuorten poikien hevibändi Arionia.

Kira Poutanen: Ihana meri







Mä oon lihonu. Mä en kestä tätä. Mä tuijotan itseäni peilistä ja puristan reidestä kourallisen kauheaa rasvaa. Apua, mitä mä voin tehdä, miten mä voin syödä eilen sen tortun, mä oon ihan hullu ja tänäänkin otin kaks piparia ja laitoin voita leivän päälle. Mun on pakko lopettaa, pakko ryhdistäytyä, en mä voi jatkaa näin, mä lihon ihan muodottomaksi, mun kasvotkin on niin pyöreät. Miksi kukaan ei ole sanonut mulle? Peilikuva tuijottaa mua, mittailee jalkoja, vatsaa ja takapuolta. Mä vihaan sitä, mulla on kuuma, ja vatsa on turvonnut. Hiukset roikkuu ja hiostaa niskaa, päänahkaa kutittaa. Mä oksetan itseäni, pehmeät posket ja löysät rinnat. Mun hampaat kiristyy yhteen ja mä lyön itseäni kasvoihin niin kovaa kuin uskallan. Poskeen jää punainen jälki, ja mä pelästyn omaa voimaani.

Kira Poutasen Ihana meri on jostain syystä ollut jo pitkään yksi lempikirjojani. Minulla on syömishäiriötausta (pääseekö siitä ikinä ihan täysin eroon, tuskin) joten olen joskus lukenut ahmimalla paljon syömishäiriökirjallisuutta. Jotain mainitakseni, voisin sanoa fiktiivisistä Siskoni enkelinluinen tyttö sekä käsitelläänhän Stalinin lehmissäkin aika paljon syömishäiriötä, nimenomaan bulimiaa. Myöskin sellainen nuortenkirja kuin Pientä purtavaa kertoo aika porautuvasti bulimian maailmasta. Faktakirjallisuudesta olen taas tutustunut sellaisiin kuin Siskonmakkarat, Elämä kateissa sekä Tapa minut äiti. Elämä kateissa on noista jäänyt parhaiten mieleen. Noita fiktiivisiä kirjoja tulen kyllä tulevaisuudessa käsittelemään blogissa, koska pidän kaikista noista mainitsemistani kirjoista paljon.

Mä herään ja menen suihkuun. Punnitsen itseni, pukeudun ja menen keittiöön. Mä syön omenan ja kevytjugurtin ja laitan ulkovaatteet päälle. Kävelen harmaassa bussipysäkille ja astun rapaiseen bussiin karvahattukansan kanssa. Mä istun ikkunan viereen ja luen lukuläksyt vielä kerran. Mä jään bussista pois ja kävelen ruskeessa kouluun. Mä istun luokassa eturivissä ja kuuntelen. Mä syön ruokalassa salaattia ja juon vettä. Mä istun luokassa ja kirjoitan. Mä viittaan ja urheilen, laulan ja vastaan kun kysytään. Mä menen bussilla kotiin. Punnitsen itseni. Syön omenan ja teen kotitehtävät, luen lukuläksyt kolmeen kertaan jokaisen. Alleviivaan ja opettelen ulkoa. Kirjoitan kielten sanastot siniseen vihkoon ja toistelen niitä puoli tuntia. Mä menen ulos ja juoksen mustassa tunnin. Tulen takaisin ja teen viisikymmentä punnerrusta, sata kyykkyyn ylös, kaksisataa vatsaa, sata peffaa, sata sisäreittä. Syön omenan ja kevytjugurtin ja punnitsen itseni. Nukahdan. 

Aihe on siis rankka. Julia, ysiluokkalainen kympin tyttö sairastuu anoreksiaan. Kaikki alkaa viattomasta laihduttamisesta, juoksemisen sekä jumppaliikkeiden aloittamisesta, mutta halu laihtua kasvaa kasvamistaan. Julia on jo kirjan alussakin hoikka, painaa vain 48 kiloa, mutta loppupuolella painoa on enää 29 kiloa. Järkyttävää, eikö totta?  Varsinaisia ystävyyssuhteita kirjassa ei ole, tuntuu että Julialla on koulussa vain muut kiitettävän tytöt ympärillään, mutta että hän ei vietä juurikaan koulun ulkopuolella kavereidensa kanssa aikaa. Vapaa-aika kuluu urheiluun, syömisestä stressaamiseen sekä läksyihin.

Äiti näyttää mulle vappuna otettuja valokuvia, ja mä katson itseäni. Kuvassa on alaston olento. Se on valkoinen ja ohut, kapea ja kylmä. Sen vatsa on pyöreä kuin Etiopian nälkälapsilla ja iho on kultaista vauvannukkaa täynnä. Sen lanteilla on verisiä hiertymäjälkiä ja sen jalat on mustelmista sinikirjavat. Sen kasvot on kireät ja iho ohut, hiukset heikot ja roikkuvat. Silmissä ui väsymys ja selkää pitkin hiipii kylmyys. Mä katson sitä ja tiedän, että tapan sitä, hitaasti ja ilman ääntä. Ja vaikka se huutaa ja rukoilee, mä vaan jatkan. Mun on pakko. Äidin silmät on mustat.

Kirjan loppupuolella tuli sellaisia kirjallisia elämyksiä, että vau, tämähän on hyvin kirjoitettu, mutta ei Ihana meri kokonaisuutena ole mikään kirjallinen huippu. Aihe on se joka koskettaa ja järkyttää. Poutanen on tavoittanut jotenkin anorektisen maailmankuvan todella selkeästi, ja se kosketti. Hän on myös onnistunut porautumaan 15-vuotiaan maailmaan todella hyvin, siihen miltä tuntuu olla ysi luokkalainen ja tunnollinen tyttö.

Mutta saako tällainen kirja jonkun nuoren tytön, jolla on aikomus laihduttaa ja muutenkin heikko itsetunto, vaipumaan syvälle anoreksian maailmaan? Mitä olette mieltä?

Ihanasta merestä on muuten tehty myös näytelmä, ainakin Tampereella sitä on esitetty. Voi kun olisin halunnut nähdä!

*****

perjantai 8. helmikuuta 2013

Miika Nousiainen: Maaninkavaara





Päätinpä sitten tarttua Miika Nousiaisen toiseen romaaniin, Maaninkavaaraan, koska tunsin tarvitsevani jotain humoristista mutta kuitenkin jämäkkää luettavaa. Sitä sain mitä tilasin, ja vielä hyvän lukukokemuksen kaupan päälle.

Olen lukenut Vadelmavenepakolaisen, ja tykkäsin siitä paljon. Ihan Vadelmavenepakolaisen tasolle ei Maaninkavaara yllä, vaikkei kovin kaukana olekaan. Aihe ei ole lähellä sydäntä, urheilu ja juokseminen, mutta en toisaalta tiedä onko Vadelmavenepakolaisen Ruotsin ja ruotsalaisuuden ihannointikaan lähellä minua. Nousiaisen huumori on kuitenkin jotain sellaista joka lyö läpi minulle, ja siksi tästä kirjasta niin paljon pidinkin. Ja tietenkin Miika Nousiaisen tapa kirjoittaa on aivan mahtava!

Martti Huttunen on mies jonka intohimo on juoksu. Juoksu, juoksijat ja juoksun historia. Ja valmentaminen. Hän valmentaa poikaansa Jarkkoa, joka on jo oman ikäluokkansa huippuja. Jarkko kuitenkin katoaa juoksu matkallaan, ja todetaan kuolleeksi merestä löytyneen mitalin ja takin riekaleiden perusteella. Martti on murtunut, hänen elämäntyönsä on pilalla. Toinen näkökulma on siis Martin, viisikymppisen miehen, joka kieltämättä käy jossain vaiheessa kirjaa hieman ärsyttämäänkin.


Satama on omituinen paikka. Tänne tullaan ja täältä lähdetään, mutta mikään ei viittaa siihen, että tullaan juoksijoiden maahan. Satama on hukattu mahdollisuus. Sen pitäisi kertoa tarina sankaruudesta. Tulijalle pitäisi antaa muistutus siitä, ettemme ole aina olleet lauma humalassa ympäriinsä ammuskelevia ja puukottavia, matkapuhelimiaan näprääviä metsäläisiä. Meillä on historia ruumiistaan huolta pitäneenä uljaana sivistyskansana. Olimme lähellä antiikin Kreikan sivistystä. Sitä aikaa, kun sielu ja ruumis olivat sopusoinnussa. Vielä 1970-luvulla, Kekkosen viisaus ja Virénin jalat. Sielu ja ruumis.


Toinen näkökulma on Heidin, Martin 16-vuotiaan tyttären. Heidi päättää pelastaa isänsä takaisin elämään alkamalla juoksijaksi, ja pestaa Martin valmentamaan itseään tietämättä mihin onkaan ryhtynyt. Siitä seuraa joka aamuinen seitsemän kilometrin juokseminen kouluun, sekä monet hullut ideat kuten se, että isä rakentaisi Heidin huoneesta alppimajan ilmeisesti juoksu kunnon parantamiseksi. Heidi yrittää kapinoida isäänsä vastaan parhaansa mukaan, mutta Martti ei kuuntele. Loppujen lopuksi Heidi onnistuu saamaan äitinsäkin puolelleen.


Minulla oli veli. Mahtava veli. Jarkko oli ainoa joka ymmärsi minua. Kukaan muu ei ymmärrä. Jarkko ymmärsi pienestäkin vihjeestä. Jarkon kanssa hiljaisuus ei koskaan ollut kiusallista. Nyt Jarkkoa ei ole. Vaikea sitä on myöntää. Ja välillä koko asia unohtuukin. Silloin aina soitan Jarkolle. Soitin eilen, soitin tänäänkin. Äsken juuri, otin kännykän käteen. Ehdin valita numeronkin. Puhelin hälytti. Naisääni sanoi, että tavoittelemaanne henkilöön ei juuri nyt saada yhteyttä. Juuri nyt. Vai ei koskaan?


Kaksi asiaa mitkä jäivät vaivaamaan Maaninkavaarassa. Oliko Jarkon kuolema itsemurha, saiko hän tarpeekseen isänsä juoksuvalmennuksesta? Ja olisiko Maaninkavaara ollut vielä parempi jos mukaan olisi lisätty Sirkun eli siis äidin, näkökulma? Vai olisiko asiaa ollut liikaakin?


****



keskiviikko 6. helmikuuta 2013

Annukka Salama: Käärmeenlumooja


Annukka Salaman fantasiamaailmaan sijoittuva nuortenkirja Käärmeenlumooja sai jokin aika sitten blogistanian Kuopus palkinnon, eikä ollenkaan aiheetta! Kirjan lopun ahmin, mutta muuten yritin pitkittää lukemista ja nautiskella, oli nimittäin paras lukekokemus ihan hetkeen.

Käärmeenlumooja on avaus sarjalle, jonka toinen osa ilmeisesti ilmestyy jo tänä vuonna. Sitä innolla odotellessa...

Unna on faunoidi. Ihmisten joukossa on faunoidi, joissa on yli viisikymmentä prosenttia jotakin eläintä, ja loput sitten ihmistä. Tuota osaa, joka on eläin, nimitetään voimaeläimeksi, ja Unnan voimaeläin on orava. Unnalla on yliluonnolliset kyvyt oleellisesti kiipeilyssä, ja hän on muutenkin hyvä urheilussa. Jopa vaarallisen hyvä, koska hän kykenee skeitatessaan tekemään temppuja joihin eivät tavalliset ihmiset kykene.

Unna ei ole tiennyt olevan muita faunoideja, joten on yllätys, kun hän tutustuu K2:sen jengiin, neljän pojan porukkaan joka elää kommuunissa hienossa asunnossa. Samalla Unna saa tietää että on olemasa metsästäjiä, jotka saalistavat faunoideja. Mutta tärkeintä Unnalle on että hän saa tietää ettei ole omalaatuisuutensa kanssa yksin!

Kun Unna tutustuu K2:sen porukkaan, hän löytää samalla rakkauden. Hän löytää Rufuksen, jonka voimaeläin on käärme, ja joka on viimeinen lajiaan. Kirjassa on paljon romantiikkaa, välillä sivujen välissä värisee erotiikkakin. Ei kuitenkaan mitenkään yli ammutusti, vaan sopivassa määrin. Hän tutustuu myös Jonneen, kilisevään rokkariin, ylimaallisen komeaan Vikkeen, sekä pelottavaan Ronniin. Hahmot ovat hyvin luotuja, ja mielelläni samaistuin Unnaan, vaikka en kiipeilemistä harrastakaan. :)

Unna seisoi neljä metriä korkean rampin päällä ja nojasi skeittilautaan elämänsä ensimmäistä kertaa. Hän oikaisi kypäräänsä ja kiristi polvisuojia, vaikka oli pukenut ne vain näön vuoksi ylleen. SuHän oli harrastanut kuudentoista ikävuotensa aikana kaikkea mahdollista rullaluistelusta niinkin typerään touhuun kuin trapetsitaiteiluun, eikä hän ollut ikinä edes horjahtanut. Eivät oravatkaan kaatuneet, ne tipahtivat aina kevyesti jaloilleen. Ja Unna osasi liikkua ketterämmin kuin yksikään pirun jyrsijä. 

Todellakin, paras lukuelämys pitkään aikaan, ihana kirja kertakaikkiaan. Loistava, mahtava, löytyisikö vielä muita ylisanoja?

*****

maanantai 4. helmikuuta 2013

Lars Kepler: Hypnotisoija






Jos sanoin Tyyppiteoriaa välipalaksi, niin Hypnotisoijaa voisi kuvailla raskaamman lajin päivälliseksi. Kirjalla oli paksuutta, hieman yli 600 sivua, enkä olisi mennyt kovin montaa sivua kirjaa kyllä lyhentämäänkään. Täyttä tavaraa, niin sanotusti.

Paksuudesta huolimatta kirjassa ei mennyt montaa päivää, on ollut paljon aikaa lukea ja melkein koko viikonloppu menikin nenä kiinni kirjassa. Se ei kuitenkaan ollut mitenkään helppoa luettavaa, nimittäin aihe oli äärimmäisen rankka ja jossain määrin ahdistavakin.

Hypnotisoija alkaa siitä, kun poliisi löytää kokonaisen perheen äärimmäisen raa'asti murhattuna ja silvottuna. Ainoana perheestä henkiin on jäänyt nuori poika, joka on pahoin loukkaantunut. Vain poika voisi kuvailla tappajaa, joka saattaa olla perheen muualla asuvan tyttären jäljellä. Siispä suomalaissyntyinen poliisi Joona Linna hälyttää apuun traumoihin erikoistuneen, hypnotisoinnin asiantuntijan Erik Maria Barkin joka voisi auttaa henkiin jäänyttä uhria, Josef Ekiä, muistamaan ja kuvailemaan murhaajan kasvot.


Tulta, ihan kuin tulta. Ne olivat hypnotisoidun pojan ensimmäiset sanat. Hengenvaarallisista vammoista huolimatta - hänellä oli satoja veitsenviiltoja kasvoissa, jaloissa, vartalossa, selässä, jalkapohjissa, niskassa ja takaraivossa - hänet oli vaivutettu syvään hypnoosiin siinä toivossa, että hänen katseensa kautta saataisiin nähdä mitä oli tapahtunut. -Minä yritän räpytellä, hän mutisi. -Menen keittiöön, mutta jokin on pielessä, tuolien välissä ritisee ja lattialle levyiää ihan punaista tulta. Nuorempi konstaapeli, joka oli löytänyt hänet rivitalosta ruumiiden seasta, oli luullut häntä kuolleeksi. Poika oli menettänyt runsaasti verta, vajonnut sokkiin ja palannut tajuihinsa vasta seitsemän tuntia myöhemmin. Hän oli ainao henkiin jäänyt todistaja, ja rikoskomisario Joona Linna arveli, että hän pystyisi antamaan hyvät tuntomerkit. Tekijän tarkoitus oli ollut tappaa kaikki, ja niinpä hän ei luultavasti ollut välittänyt kätkeä kasvojaan. 


Bark on luvannut kuitenkin aiemmin olla hypnotisoimatta enää ketään ja rikkoo siis nyt lupauksensa. Tästä seurauksena alkaa toinen jännitysnäytelmä, koska Erik Maria Barkin lapsi Benjamin kidnapataan.

Kirja oli äärimmäisen rankka, ja välillä tuntui että väkivaltaa oli kuvailtu vähän liikaakin. Hieman herkempi lukija ei ehkä olisi pystynyt kirjaa lukemaan, tai jos pystyisi, niin varmasti tapahtumat tulisivat uniin. Itse en ainakaan muista painajaisia nähneeni. Kirjoitustyylissä ei ole kuitenkaan mitään valittamista, ja kokonaisuudessaan oli hyvä lukukokemus. Miinusta tulee ehkä hieman siitä, että kesken kirjaa vaihdettiin kertoja muotoa, mutta ei sekään oikeastaan pahemmin häirinnyt.


***½

lauantai 2. helmikuuta 2013

Laura Saari: Tyyppiteoria






Kirjastosta sattumalta bongattu Laura Saaren Tyyppiteoria edusti mielestäni aika harvinaista kotimaista chick litiä, vaikka en ole täysin varma luetaanko se kyseiseen kategoriaan. Kuitenkin tuntuu, että Tyyppiteoria täyttäisi nämä kriteerit aika täydellisesti: ihmissuhteita, paino-ongelmia, alkoholinkäyttöä, biletystä. Vähän niin kuin Bridget Jonesissakin, tosin eihän tämä ihan Bridgetin tasolle yllä.

Tyyppiteoria kertoo Sallasta, 32-vuotiaasta kirjallisuuden opiskelijasta jonka gradu on ollut kesken jo monen vuoden ajan. Salla on kirjan alussa töissä trendikkäässä kenkäkaupassa Bella Scarpissa, mutta josta saa potkut kohtalokkaiden työnantajan järjestämien bileiden seurauksena. Sallan parhaat ystävät ovat Kukkis, Mallu ja Siru, joista eniten pidin Kukkiksesta. Oletettavasti kuitenkin parhaiten samaistuin Sallaan, jotenkin tämän törmäilyt mies maailmassa olivat ihastuttavaa luettavaa.


Maailma, jossa gradua vaille yliopistotutkinnon suorittanut joutuu henkensä pitimiksi työskentelemään kenkämyyjänä, ei voi olla oikeudenmukaisesti kokoonpantu. On toki ihmisiä, joille italialaisten laatujalkineiden kanssa puuhastelu on toiveiden toteutuma sinällään, mutta että minä olen juuttunut moiseen toimeen, on lähinnä kohtalon julmaa pilkkaa. Mikä alkoi viattomana joulukiireapulaisuutena, on vuosien vieriessä ja opintojen venähtäessä muuttunut kahdeksaksikymmeneksiviideksi prosentiksi kokonaistyöajasta ja ylityöt päälle.


Tietenkin koska chick litistä on kysymys, on suuressa osassa miehet. Salla salamarakastuu Andersiin, enkelinkasvoiseen kauniiseen mieheen kuntosalilta, jonka edessä onnistuu mokaamaan kerta toisensa jälkeen. Sallan ystävän keksimä tyyppiteoria, jonka mukaan ns. b-luokan ihminen ei seurustele parhaaseen a-luokkaan kuuluvan kanssa, rikkoutuu kun Anders kuitenkin kiinnostuu Sallasta. Mutta onko parilla kuitenkaan mitään yhteistä?

Pidin erityisesti lukujen aluista, "Ensimmäinen luku jossa käsitellään..." tyylisesti kirjoitettuja pätkiä. Muutenkin Tyyppiteoria oli viihdyttävä, sellainen kevyt välipala jonka lukee nopeasti. Ei mikään varsinainen kirjallinen suoritus, mutta mielelläänhän tuon luki. Nopea lukuinen kirja oli, ihan siitäkin syystä, että fontti oli isoa, ja rivivälikin poikkeuksellisen iso.

***

Kirjahankinta ja elokuvailta.

Olin eilen kaupungilla kummini kanssa, ja hänellä on tapana aina minulle jotain ostaa. Käytin tilaisuuden hyväkseni, ja hankin pitkään kirjastosta tuloksetta havittelemani (varauksia on jonossa useampi) Emmi Itärannan Teemestarin kirjan.

Sitä on kovasti blogeissa kehuttu, ja niinpä odotankin innolla että pääsen sitä lukemaan. Lisäksi äitini oli kuullut lukupiirissään suosituksen kyseisestä kirjasta eräältä tuttavaltaan. Joten odotan kirjalta paljon.

Lisäksi kävimme siis elokuvissa. Kävimme katsomassa Anna Kareninan. En ole kirjaa (niin kuin en mitään muitakaan venäläisiä klassikkoja) ikinä lukenut, joten tarina ei ollut lainkaan tuttu. Mutta yllätys oli positiivinen! Tarina vei mukanaan, ihastuttava, traaginen rakkaustarina. Lisäksi elokuva oli erittäin hyvin tehty, tanssiaiskohtaukset ja lavasteet olivat upeita ja näyttelijät kertakaikkiaan loistavia. Lisäksi sain lainaan Anna Kareninan kirjana, saa nähdä milloin jaksan lukea. :)