lauantai 31. tammikuuta 2015

Ihanaa hyvän mielen viihdettä.

Rakkautta rappukäytävässä
Asta Ikonen
143 s. 
2015
Reuna kustannus









Arvostelukappale


Asta Ikosen tuore Rakkautta rappukäytävässä näyttääkin hyvän mielen kirjalta. Sen kansi on retrohenkinen, ja takakansi lupaa hyvää. En malttanut taaskaan odottaa kuin hetken sen jälkeen, kun kirja putosi postiluukusta, kun se oli jo saatava luettavaksi.

Mira muuttaa maalta Helsinkiin, tarkoituksenaan aloittaa yliopisto opinnot. Edessä on kuitenkin ensin kesä, jonka hän meinaa käyttää asunnon etsimiseen ja kaupunkiin tutustumiseen, serkkunsa Maipin luona asuen. Käpylästä löytyykin pian aivan ihana asunto - jos Mira vain suostuu talon talonmieheksi kesän ajaksi. Reipashenkisenä tyttönä Mira toki hommaan rupeaa, vaikkei hänellä minkäänlaista kokemusta talonmiehen töistä olekaan.

Mira ajattelee, ettei mikään saa pilata hänen kesäänsä. Ei edes se, että naapurissa asuu rouva Tiitinen, joka valittaa kaikesta ja kyttää kanssa eläjiään, sekä yrmy lakimies Ossi Manner, joka tuntuu olevan vihainen maailmalle. Että tuo mies osaakin ärsyttää Miraa! Miehiä alkaa pörrätä liiankin kanssa Miran ympärillä - mutta minkäs sille voi, kun sydän sykkii vain yhdelle, saavuttamattomalle miehelle...

Minähän ihastuin tähän kirjaan heti ensi sivuilta alkaen aivan täysin. Asta Ikonen on tuttu nuortenkirjailijana, mutta nyt hän on hypännyt täysin erilaiseen ympäristöön, aikuisten viihderomaaniin. Ja hän sopiikin tähän kuin valettu!

Kirjan takakannessa luvataan, että Rakkautta rappukäytävässä henkii Anni Polvan ja Jane Austenin tyyliä, ja ainakin minä tavoitin Anni Polvan tästä täydellisesti. Samanlaista huumoria ja iloista kerrontaa. Eihän tästä voi kuin tulla hyvälle mielelle ja hykerrellä!

Mira hahmona oli aivan loistava. Tuli sellainen tunne, että jos tuon tytön tuntisin, niin tahtoisin olla hänen ystävänsä. Se on paras tunne, joka kirjan hahmon kanssa voi tulla (lukuunottamatta sitä, että tahtoisi mennä naimisiin hahmon kanssa). Mira on reipas, aikaansaava ja iloinen. Tahtoisin niin auttaa häntä rakkaushuolissa!

Koska kirjassa on vain 143 sivua (olisin voinut lukea helposti enemmänkin), ja kerronta on sujuvaa, kirjan ahmaisee melkein yhdeltä istumalta. Pakko oli tosin välillä nukkua, vaikka pitkään minä tämän kirjan kanssa perjantai-iltaa vietinkin. Halusin tietää saako Mira tuon miehen, johon hän on onnettomasti rakastunut.

Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi. Tämä toimii pienenä välipalana raskaampien kirjojen välissä, sillä tämän kanssa viihtyy, ja tämän ahmaisee hetkessä. Asta Ikonen kirjoittaa retrohenkistä chick litiä, johon kannattaa ehdottomasti tutustua.

keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Tärkeä kirja koulukiusaamisesta.

Arvet 
Henry Aho
302 s. 
2015
Reuna kustannus









Arvostelukappale



Taas tuntuu, että kevään mittaan saatan sanoa useistakin kirjoista "tässä on kirja jota olen odottanut hurjasti", mutta se on vain totta. Tänä keväänä ilmestyy paljon hienoja kirjoja. Henry Ahon Arvet on yksi niistä.

Kun kirjan saa käsiinsä, kiinnittää huomiota ensimmäiseksi takakannessa olevaan kirjeeseen. Se on itsemurhakirje nuorelta. Mutta kuka on tämä nuori?

Onko se Laila, joka on muuttanut Vaasasta Teuvalle, ja joutuu eksoottisen ulkonäkönsä vuoksi koulukiusatuksi. Vai onko se älykäs, mutta hieman naiivi Milla, jota lievän ylipainonsa takia pilkataan suklaapossuksi? Vai onko se sittenkin Jarkko, joka on päättänyt selvitä yhdeksännen luokan vaikka päällään seisten, vaikka koulukiusaus onkin hermoja repivää? Henry Aho antaa kirjassaan äänen myös Tomille, kiusaajalle, joka tulee vaikeista oloista.

Tutustuin Henry Ahoon kirjailijana hänen lastenkirjansa Salaperäisten minivampyyrien joulun kautta, jonka sain kirjailijalta itseltään Kirjamessuilla. Pidin kirjasta kovasti, ja kirjailija alkoi kiinnostaa minua entistä enemmän, kun huomasin että hei, hänhän kirjoittaakin monenlaisia teoksia. Olen lukenut myös hänen ja toisen kirjailijan kauhunovellikokoelman, johon myöskin tykästyin. Arpiin olisin tarttunut kyllä, vaikken olisi kirjailijasta tiennytkään, sillä aihe on tärkeä minulle, ja monelle muullekin. Nuorelle ja vanhemmalle.

Olen avautunut ennenkin blogissani, joten miksen nytkin. Minulla on koulukiusaus tausta. Ala-asteen viidennelle luokalle saakka kaikki meni hyvin, ja olin onnellinen. Sitten porukkamme hajosi, ja minä olin se, joka kärsi siitä. En joutunut ala- enkä yläasteen aikana ikinä fyysisen kiusaamisen kohteeksi, mutta henkisen sitäkin enemmän. Minua haukuttiin ja syrjittiin, ja varsinkin ala-asteella koulunkäynti oli todella vaikeaa, vaihdoin kuudennella luokalla kouluakin. Ylä-asteella olin vahvempi, koska minulla oli paras ystävä, vaikkakin kaukana, joten kestin huudot paremmin. Mutta tottakai se satuttaa silti. Kun menin ammattikouluun, en tuntenut sieltä ketään, joten kaikki muuttui. Onneksi. Siellä ei kiusattu, ketään.

Mutta takaisin kirjaan; Henry Aho on taitava kirjailija. Olen nyt lukenut häneltä kolme täysin erilaista kirjaa, ja olen pitänyt kaikista. Hän on onnistunut niin lastenkirjassa, kauhussa, kuin vaikeassa nuortenromaanissakin. Onnittelut kirjailijalle siitä!

Erityisesti kuitenkin pidin tästä Arvet kirjasta. Koska tämä on tärkeä aihe, on tärkeää että tästä kirjoitetaan hyvin. Ja Aho on todella päässyt nuoren kiusatun (ja kiusaajan) pään sisälle. Aho on käyttänyt kirjassaan Teuvan lukion oppilaiden nimettöminä kirjoitettuja palautteita koulukiusaamisesta, joten dokumentaarista taustaakin kirjalla on, vaikka se muuten onkin täysin fiktiivinen teos.

En väitä, että Arvet olisi helppoa luettavaa. Siinä käsitellään montaa vaikeaa aihetta - syömishäiriötä, viiltelyä, jatkuvaa pelkoa, alkoholismia - ja tietenkin kiusaamista. Kun omaa itse vaikean taustan, ei kirjan lukeminenkaan ole helppoa. Täytyy tunnustaa, että kirjan lopussa itkin. Paljon. Mutta ei, se ei ole paha asia. Se on merkki siitä, että kirjailija on päässyt syvälle. Ja Henry Aho pääsi.

Toivon, että etenkin nuoret lukisivat tätä kirjaa. Etenkin sellaiset nuoret, jotka kamppailevat kiusaamisen kourissa. Jospa tämä auttaisi, antaisi toivetta siitä, että asiat voivat vielä muuttua paremmiksi. Että jossain näkyy toivoa. Sillä vaikka takakansi ei toiveita anna, niin sitä on silti. Uskokaa!

Lukekaa tämä. Lukekaa. Nuoret ja aikuiset. Tämä on hieno.

P.S. Reuna Kustantamon sivuilla erheellisesti sanotaan, että kirja tulee myyntiin vasta maaliskuussa. Sitä saa jo nyt!

maanantai 26. tammikuuta 2015

Kurkistus ihmismielen pimeälle puolelle.

Yö ei saa tulla
Tiina Raevaara
238 s. 
2015
Paasilinna









Arvostelukappale


Tuntuu että olen mahtavien kirjojen ympäröimä. Se on upea tunne. Tuntuu, että kirja toisensa perään, jonka luen, on hyvä, ellei jopa loistava. Ahmin kirjoja, kun en malta jättää niitä kesken, ja tavoistani poiketen valvon illalla myöhäänkin hyvän kirjan parissa. Ei, en valita, mikä voisikaan olla parempaa. Voin vain todeta jälleen kerran: voi miten rakastankaan hyviä kirjoja. Ei kai tarvitse edes sanoa, ettenkö olisi myös rakastanut Tiina Raevaaran uutta teosta, Yö ei saa tulla.

Nuori mies nimeltä Johannes elää hiljaista, hieman yksinäistä elämää. Hän tapaa vuosien tauon jälkeen ystävänsä Antin, jonka sisar, Aalo, teki aikoinaan itsemurhan. Johannes kaipaa Aaloa suuresti, olihan hän Johanneksen nuoruuden rakastettu.

Kumpikaan miehistä ei ole kuitenkaan pystynyt unohtamaan Aaloa, ja ennenkaikkea Antti tahtoo kostaa. Johannes joutuu keskelle omituisia, ihmismielen pimeälle puolelle sijoittuvia tapahtumia, ja kaikki sekoittuu.

Nyt täytyy tunnustaa: minulla oli Raevaaralta viime vuonna ilmestynyt Laukaisu kirjastosta joskus lainassa, mutta en vain päässyt sen maailmaan. Jätin kirjan kesken. Nyt huomaan, ettei se ainakaan ollut kirjailjian vika! Raevaaran teksti on lumoavaa, ja ottaa lukijan omakseen. Syytän itseäni, ehkä sen hetkistä lukutunnelmaani siitä, ettei Laukaisu imaissut mukaansa, ja aion ehdottomasti korjata virheeni. Tuo teos menee ilman muuta kirjastoon varauslistalle.

Yö ei saa tulla on mielestäni psykologista jännitystä höystettynä ihanilla kummallisuuksilla, "kammottavalla kanervaalilla", kuten takakannessa sanotaan. Kirja joka tuntuu juuri minulle suunnatulta, rakastan juuri tuollaisia kummallisuuksia, ja rakastan myös sitä kun kirjailija sukeltaa mielen pimeälle puolelle. Ja Raevaara onnistui siinä todella hyvin!

Olen todella onnellinen etten säikähtänyt sitä, ettei Laukaisu ensiyrittämällä tuntunut omalta kirjalta, vaan uskalsin pyytää tätä kirjaa arvostelukappaleeksi. Nöyrä kiitos kirjasta kustantajalle. Ja tietenkin ihanalle kirjailijalle, jolla on selkeästi oma, persoonallinen ja vahva äänensä.

Suosittelen kirjaa juuri sinulle, joka et helposti kavahda sitä että pääsi sisälle sukelletaan. Tai sitä, että saat lukea vahvaa, hienoa tekstiä.

Näin Lukutoukka äänestää Blogistaniassa!

On tullut taas se aika, jolloin kirjablogistaniassa äänestetään vuoden 2014 parhaita kirjoja. Päätin äänestää kolmessa kategoriassa, Blogistanian Finlandiassa, Globaliassa sekä Kuopuksessa. Tietoon minulla ei oikeastaan juurikaan ollut kirjoja laittaa, joten sen jätin väliin. Jotkut kategoriat olivat täynnä helppoja valintoja, toiset vaikeita. Mutta näin äänestin:

Blogistanian Finlandia

3 pistettä saa: Sami Lopakka: Marras

Tämä oli selvä. Sami Lopakan Marras, joka ilmestyi viime vuoden alussa, oli mahtava kokemus. Se toisaalta nauratti, ja toisaalta sai minut itkemään niin paljon, etten ole hetkeen kirjan parissa niin paljoa itkenyt. Upea kirja. Ja kokemukseen lisäpisteitä toi se, että sain tavata itse kirjailijan kirjamessuilla, ja todeta hänet mahtavaksi tyypiksi. Uutta kirjaa odotellessa...

2 pistettä menee: Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Finlandia palkinto meni tällä kertaa aivan oikeaan osoitteeseen; sillä Jussi Valtosen teos oli mahtava! Niin täynnä eri teemoja, joista kuitenkaan yksikään ei ollut liikaa. Lisäksi kirja oli erilainen kuin Finlandia palkitut yleensä, ja tämä riemastutti minua suuresti. Kuitenkin, tässä Blogistanian kilpailussa kakkos ja kolmospaikasta oli kova kisa, sillä kolmospaikkaakin pitää kova teos.

1 pisteen saa: Anni Kytömäki: Kultarinta

Tämäkin kirja olisi ansainnut kaksi pistettä, mutta päätin nyt kuitenkin näin. Kultarinta oli ehdottomasti yksi parhaita kirjoja viime vuonna, se oli kaunis ja merkityksellinen. Rakastuin syvästi Anni Kytömäen kauniin tapaan kirjoittaa, ja toivon että hän jatkaa valitsemallaan tyylillä. <3

Blogistanian Globalia

 3 pistettä: Kate Atkinson: Elämä elämältä

Uskomatonta, että tämä kirja meinasi mennä minulta ohi! Aloitin tätä joskus lukujumin pyörteissä, eikä se sytyttänyt. Pitäisi ymmärtää, ettei silloin välttämättä toimi mahtavinkaan kirja, ja yrittää automaattisesti myöhemmin uudestaan. Kuitenkin, kun ympärilläni kohistiin tästä kirjasta kovasti, lainasin sen uudelleen kirjastosta, ja rakastuin. Aivan mahtava kirjailija, ja mahtava lukuelämys! Tätä lisää!

2 pistettä: Kate Morton: Hylätty puutarha

Näköjään Globalian puolella viime vuoteni on ollut lukuromaaneja täynnä: sillä sellainen oli tämä Mortonin teoskin. Täydellinen lukuromaani, joka vei minut unohtumattomalle matkalle. Tämän innoittamana lainasin uudelleen kirjastosta Mortonin edellisen teoksen, Paluu Rivertoniin, jonka olen lukenut joskus aikaisemminkin. Pakko se on kuitenkin kokea uudestaan!

1 piste: Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Tämä on teos, joka on saanut kovin ristiriitaisen palautteen blogimaailmassa ja muuallakin. Tähän on rakastuttu, mutta tämä on myös tyrmätty. Minä kuuluin niihin jotka tähän rakastuivat - todella paljon. Tämäkin on lukuelämys, jossa on huikea juoni. Ehdottomasti myös viime vuoden helmiä.


Blogistanian Kuopus

3 pistettä saa: Terhi Rannela: Läpi yön

Olen pitänyt Terhi Rannelasta aina, mutta nyt kohtasin kirjan joka mullisti täydellisesti maailmani hänen kirjojensa kohdalla. Nimittäin tämä kirjahan olisi voinut kertoa minusta nuorena, ainakin melkein! Elin niin täysin tämän kirjan kanssa, luin sen melkein kertaistumalta. Rakastuin.

2 pistettä menee: Maria Turtschaninoff: Maresi

Finlandia Junior palkinnon voittanut Maresi lumosi minutkin. Se oli mahtava fantasia seikkailu, joka kosketti ja toisaalta jossa oli myös vauhtia mukana. Onneksi joulupukki toi sen minulle, että sain kirjan omaan hyllyyni!

1 pisteen saa: Jay Asher: Kolmetoista syytä

Kolmannelle sijalle menee kirja, joka ei välttämättä kaunokirjallisesti olisi tätä sijaa ansainnut. Silti aihe kirjassa on niin koskettava, niin riipivä ja repivä, että sen on pakko päästä listalleni. Se itketti, ja piti otteessaan.

sunnuntai 25. tammikuuta 2015

Lukupiirikirjallisuutta Haitilta.

Näen, muistan, hengitän
Edwidge Dandicat

(Anteeksi, en laita suomentajaa, koska minulla ei enää ole kirjaa, enkä löytänyt sitä netistä)

Gummerus









Lukupiirimme palaa joulutauolta, ja oli aika ottaa lukuun tammikuun lukupiirikirjamme. Päätimme, että luemme ainakin kevään ajan Naisten pankin avustusmaiden kirjallisuutta, jota kyllä jonkin verran riittää. Tammikuussa matkasimme kirjan avulla Haitille, ja kirjana toimi Edwidge Dandicatin Näen, muistan, hengitän.

Kuten monet muutkin haitilaiset äidit, joutuu Sophienkin äiti jättämään lapsensa matkustettuaan Amerikkaan. Vaikka Sophien syntymästä onkin aikaa, niin arvet syntymästä eivät ole haalentuneet. Niistä saa osansa Sophiekin, kun tämä matkustaa äitinsä luokse Amerikkaan. Yhdistyvätkö äidin ja tyttären väliset kuilut?

Täytyy tunnustaa, etten ole syttynyt täysin kaikille Lukevissa leideissä lukemillemme kirjoille. Monet ovat olleet tietokirjoja, ja minähän olen enemmänkin romaanilukija. Mutta tämä, tämä ihana, vaikuttava kirja. Luin sen nopeasti, ahmimalla, en malttanut laskea käsistäni. Tämä teki minuun vaikutuksen, suuren vaikutuksen.

Näen, muistan, hengitän, on siis paitsi äärimmäisen vaikuttava, myös todella kaunis teos haitilaisista naisista ja heidän elämästään ulkomailla. Se kertoo myös siitä, millaista on elää ulkomaalaisena Amerikassa, ja millaista on sulautua tapojensa kanssa toiseen maahan. Se auttaa ymmärtämään monessa asiassa.

Luemme lukupiirissämme ennen kaikkea kirjallisuutta koskien naisten asemaa. Tämä siis sopi meille kuin nenä päähän! Näen, muistan, hengitän saa ajattelemaan jälleen kerran, kuinka voinkaan olla onnellinen kun olen syntynyt Suomeen. Vaikka Haitilaisen naisen asema ei olekaan pahin näistä maista, mihin olemme lukupiirissämme kirjojen avulla tutustuneet, en silti haluaisi elää siellä. En, en, en! Olen niin ylpeä ja tyytyväinen kotimaastani, jälleen kerran.

En löytänyt kuin  yhden bloggauksen tästä hienosta kirjasta. Tosin voi olla, että bloggaajakollegani ovat lukeneet sen ennen bloginsa perustamista, sillä tämä ei ole mikään uusi kirja. Mutta toivon todella, että tämän löytäisivät monet ihmiset, sillä tämä on hieno kirja, jota voin lämmöllä suositella.

lauantai 24. tammikuuta 2015

Minna Mikkosen esikoisromaani lumoaa kerronnallaan.

Kivenkerääjät
Minna Mikkonen
267 s. 
2015
Minerva









Arvostelukappale


Kivenkerääjät herätti kiinnostukseni Minervan katalogissa, jo kun sitä ensimmäistä kertaa katselin. Pyysin kirjaa arvostelukappaleeksi, ja täytyy sanoa ettei teos nyt turhaan korista hyllyäni. Kiitos kustantajalle kirjasta. <3

Veini on vain kuusivuotias, mutta silti suurten kysymysten äärellä. Hänen teini-ikäinen isosiskonsa Meri on kadonnut, eikä kukaan tiedä minne. Perhe on syystäkin surullinen, äiti pelkää toisinaan mennä uloskin, ja isä sulkeutuu autotalliin veistämään kuksia. Veini tekee omia tutkimuksiaan; hän on päättänyt löytää Merin. Kukaan ei vain oikein lähde hänen mukaansa tutkimuksiin, mummo ja ukkikin asuvat kaukana. Veini piirtää perhettä kasaan, ja haluaa sillä tavalla muistaa Merin. Mutta mitä Merille oikein on tapahtunut?

Kun avaa esikoisromaanin, ei ikinä voi tietää mitä saa eteensä. Jos suoraan sanon, olen lukenut esikoisromaaneja, jotka ovat olleet aika täyttä kuraa. Mutta kuraa en saanut silmilleni kun avasin Minna Mikkosen kirjan. Vei muutaman kymmentä sivua ennen kuin pääsin täysin kiinni tarinaan, mutta siihenkin asti luki mielellään, sillä Mikkosen kieli on todella kaunista ja lumoavaa. Ja kun tarinaan oikein kunnolla pääsi käsiksi, lukuelämys oli taattu.

Minna Mikkonen on sanataiteen sekatyöläinen: kirjoittaja, kirjoittamisen ohjaaja sekä kirjallisuuden opiskelija. Ja se näkyy hänen sanankäytössään! Kirjallisuutta on ilmiselvästi opiskeltu niin paljon, että hänestä on kyllä ohjaamaankin toisia kirjoittajia. Mielelläni menisin hänen opettajakseen, niin taitavasti hänellä on sana hallussaan.

Vaikka Kivenkerääjät ei olekaan pitkä romaani, vain vajaat kolmesataa sivua, on siihen saatu syvällinen ja koskettava tarina. Sen maailmaan vajoaa, ja siitä nauttii; niin kielestä kuin tarinastakin. Eikä sitä malta laskea käsistään.

Jos pidät romaanista joka koskettaa, suosittelen tarttumaan Kivenkerääjiin. Ja jos haluat löytää uuden, taitavan kirjalijan!

torstai 22. tammikuuta 2015

Kaunista romantiikkaa piristämään talvea.

Mutta minä rakastan sinua
Eppu Nuotio
283 s. 
2015
Otava









Arvostelukappale


Muutama päivä ennen joulua posti toi minulle aivan ihanan paketin - kaksi ennakkokappaletta Otavalta! Tämä kirjabloggaaja kiittää nöyrästi, tuollaiset yllätyspaketit piristävät suunnattomasti. Ja vielä kun kumpikin kirja oli hyvin odotettu, ja kiinnostavaksi katalogista katsottu. Eppu Nuotion Mutta minä rakastan sinua pääsikin jo joulun aikaan luettavaksi, mutta minä bloggaan siitä vasta nyt helmikuun pakkasten aikaan. Onneksi kirja on sellainen, ettei se katoa mielestä - se on vain yksinkertaisesti niin hyvä.

Viisikymppinen opettaja Karin on toipumassa avioerosta. Tahollaan eräs insinööri, Lauri, on petetty ja jätetty. Nämä kaksi ihmistä ovat autuaan tietämättömiä toisistaan, kunnes kohtaavat mystisellä tavalla. He osuvat sattumalta samaan asuntoesittelyyn, ja kuten kirjan takakannessa osuvasti lukee "kohtalon sormi tarttuu heitä kauluksesta". Alkaa matka kohti rakkautta. Matka ei kuitenkaan ole helppo, varsinkaan kun ongelmia aiheuttaa Lauriin totaalisesti rakastunut työkaveri Kaari. Uskaltavatko Lauri ja Karin heittäytyä rakkauteen?

Olin niin onnellinen lukiessani tätä kirjaa. Olen yleensäkin onnellinen lukiessani hyvää kirjaa, koska... kirjat vain tuovat minulle onnen. Erityisen onnellinen olen lukiessani hyvää lukuromaania tai sitten vaihtoehtoisesti hyvää viihdettä. Ja Mutta minä rakastan sinua edusti tätä hyvää viihdettä. Lukuromaani se oli omalla tavallaan, mutta ennenkaikkea se oli hyvää, älykästä viihdettä.

Romantiikkaa tästä kirjasta ei myöskään puuttunut, mutta se ei kuitenkaan ollut ällöttävän siirappinen, niin kuin viihdekirjat pahimmillaan voivat olla. Eppu Nuotio on saanut kirjaansa oivalluksia, joita vain hyvä kirjailija voi kirjoittaa. Minä ihailen. Ihailen sydämeni pohjasta.

Eppu Nuotio on minulle tuttu niin dekkareistaan, kuin nuortenkirjastaan Venla T:n rakkaudet, jonka hän on kirjoittanut tyttärensä, Anna Nuotion kanssa. Niin dekkarit kuin tuo nuortenkirjakin ovat tehneet minuun vaikutuksen, ja odotan suuresti Venla T:n jatko-osaa, joka myös tänä keväänä ilmestyy. Voisinpa sanoa suoraan, että Eppu Nuotio on tehnyt minuun kirjailijana melkoisen vaikutuksen.

Ja ajatelkaapa; kirjan lukemisesta on kulunut melkein kuukausi, eikä minun juurikaan tarvinnut vilkuilla takakantta palauttaakseni mieleen miten kirjan juoni meni. Koska luen kuukaudessa noin viisitoista kirjaa, kaikkien juonta ei voi millään muistaa täysin. Ainoastaan hyvien. Ja tämä oli hyvä. Todella hyvä.

Vaikka sinulle hömppäromaanit eivät olisikaan ominta alaa, älä pelkää tarttua tähän kirjaan. Sillä kuten aiemmin kirjoitin, tässä kirjassa on hyviä oivalluksia, hyvää huumoria (oikeasti, kirja on myös hauska!) ja älyä. Tämä kirja tekee onnelliseksi. Suosittelen lämmöllä!

sunnuntai 18. tammikuuta 2015

Hyvä kokoelma kauhua.

Hotelli ikuisuus: kauhutarinoita
Jaana Ala-Huissi & Henry Aho
141 s. 
2014
Haamu









Arvostelukappale


Haamu kustantamo ei ole minulle tätä ennen ollut tuttu. Sain vinkin Hotelli ikuisuuden toiselta kirjoittajalta, Henry Aholta, ja ystävällisesti kustantamo lähetti minulle Hotelli ikuisuuden, sekä kaksi muuta todella kiinnostavaa kirjaa. Eli saatte lähitulevaisuudessa lukea blogistani muistakin mielenkiintoisista kauhukirjoista! Hotelli ikuisuuden otin ensimmäisenä lukuun, vaikka minua hieman jännittikin; nimittäin kuten olen joskus maininnut, olen potenut aina eräänlaista novellikammoa. Mutta kuten eräs tuttuni sanoi: novellikammosta pääsee lukemalla novelleja! Niin kävi minullekin. Pääsin kammostani.

Mitä pelkäät? Mitä toivot? Mitkä ovat salaisuuksia, joita et ole kehdannut kenellekään myöntää? Et uskalla sanoa niitä ääneen, mutta kun luet Hotelli ikuisuutta, ne tulevat julki. Kirjan tarinat vievät sinut hetkeksi pois tästä maailmasta, matkalle oman pääsi sisälle, niihin asioihin, joita et ehkä kehtaa ääneen sanoa.

Hotelli ikuisuuden tarinat ovat keskenään kovin erilaisia, mutta se on vain hyvä. Kaksi kirjailijaa kietovat tarinat toisiinsa jännittävällä tavalla - Henry Aho aloittaa, ja Jaana Ala-Huissi jatkaa tarinaa. Tai ei hän jatka - hän poimii Ahon novellista jonkun seikan, josta aloittaa oman kertomuksensa. Erittäin hyvin oivallettu seikka, joka saa kiinnostumaan tästä novellikokoelmasta erityisesti, ja odottamaan seuraavaa novellia yhä enemmän.

Jotkut Hotelli ikuisuuden novelleista ovat tottakai parempia kuin toiset. Kaikkia toki luki mielellään, ja jokaisessa oli ne hyvät puolensa. Jaana Ala-Huissi ole minulle tuntematon kirjailija ennestään, mutta Henry Ahoon olen kirjailijana tutustunut aiemminkin, tosin aivan erilaisten teosten parissa. Olen lukenut häneltä Minivampyyri teoksen, jonka olen blogannutkin, ja parhaillaan olen lukemassa nuortenromaania Arvet. Siitä bloggaan myöhemmin, mutta voin jo nyt suositella sitä hyvillä mielin.

Molemmilla kirjailijoilla on oma äänensä, ja se erottaa hyvin novellit toisistaan. Molemmilta kirjailijoilta löysinkin selkeän suosikkinovellin; Ahon Mytty oli ehkä parasta mitä Hotelli ikuisuus tarjosi, se oli erinomainen ja väristyksiä aiheuttava. Jaana Ala-Huissin Hotelli ikuisuus, novellikokoelman päättävä teos, taas kietoi kaikki langat yhteen, ja oli siten hyvin maaginen ja vangitseva tarina.

Tunnelma ei ollut sellaista kauhua, mitä kauhu "pahimmillaan" voi olla, veret eivät juurikaan lentäneet eivätkä suolenpätkät lennelleet. Onneksi! Minä en sellaisesta juurikaan innostu, vaan pidän ennemmin psykologisesta kauhusta, tai lempeämmistä kertomuksista. Oikeastaan, juuri sellaisesta mitä nyt vaikkapa Hotelli ikuisuus minulle tarjoili.

Suosittelen kokeilemaan tätä novellikokoelmaa - tulette ehkäpä jopa yllättymään!

lauantai 17. tammikuuta 2015

Kuningas nostatti kylmät väreet.

Herääminen
Stephen King
Suomentanut Ilkka Rekiaro
368 s. 
2015
Tammi








Arvostelukappale


Viime viikonloppuna hain postista paketin. Paketin, jota olin odottanut kovasti. Tiesin mitä paketista paljastuisi, ja revinkin sen auki innolla; sieltä ilmestyi Stephen Kingin tuorein teos Herääminen. Olen lukenut tätä ennen Kingiltä ainoastaan yhden kirjan, mahtavan, loistavan Kuvun alla. Kun näin Tammen katalogissa että tammikuussa Kingiltä ilmestyy uusi kirja, oli minun pakko pyytää sitä arvostelukappaleena. Tiesin, ettei luvassa voi olla mitään muuta kuin uusi elämys. Ja kirja oli tietenkin pakko aloittaa pian, kun olin sen käsiini saanut.

Pieneen uusenglantilaiseen kaupunkiin saapuu uusi pastori. Asukkaita kovasti hurmaavat Charles Jacobs sekä hänen vaimonsa. He kietovat koko pikkukaupungin pikkusormiensa ympärille, ja erityisen vaikutuksen Charles tekee vaikutuksen 6-vuotiaaseen Jamie Mortoniin.

Sitten tapahtuu jotain. Jotain, mikä saa pastori Jacobsin hylkäämään uskonsa ja pakenemaan kaupungista.

Kun on kulunut vuosia ja vuosia, Jamie kohtaa jälleen pastori Jacobsin. Tämä on ryhtynyt silmänkääntäjäksi sekä ihmeparantajaksi. Jamie elättää itseään muusikkona, ja on vahvasti heroiinikoukussa, ja tarvitsisi kipeästi apua; ja pastori lupaa auttaa Jamieta. Mutta vain vastapalvelusta vastaan.

King ei pettänyt minua nytkään. Ei todellakaan. Aivan siihen kokemukseen,  siihen mahtavaan elämykseen, jonka Kuvun alla minulle tarjoili, aivan siihen Herääminen ei pystynyt, mutta uskomaton kokemus tämä silti oli.

Takaliepeessä luvattiin minulle pelottavin loppu, minkä King on ikinä kirjoittanut. Siihen minun on paha sanoa mitään, koska kokemusta on ainoastaan yhdestä kirjasta. Mutta on mielenkiintoista seurata, kun "King-tuntijat" lukevat tämän kirjan, ja arvioivat, onko tämä loppu todella pelottavin mitä tämä mahtava kirjailija on luonut. Mutta kyllä, minun ihokarvani olivat viimeisten muutaman kymmenen sivun ajan aivan pystyssä. Onneksi en lukenut sitä yksin pimeällä kodissani, sillä silloin olisin pelännyt kahta kamalammin. Hrrr.

Kun sivuja oli jäljellä sata, mietin jopa että onkohan tämä nyt niin pelottava. Olin jopa hieman pettynyt. Mutta aivan turhaan; sieltä ne kylmät väreet tulivat. Tulivat kahta kauheammin.

Suomennokselle tahdon antaa pisteet: Ilkka Rekiaro on Kingille täydellinen suomentaja. Hän tavoittaa tämän loistavan kirjailijan äänen ja tunnelman. Ja saa kielikuvatkin toimimaan uskomattoman hyvin.

Ja miten teksti sujuu. Se vain kulkee eteenpäin, miten hyvin se kulkeekaan. Tarina ei voisi rakentua enää kovin paljon paremmin, en voisi enää paljoa enempää toivoa. Mahtavaa, mahtavaa, mahtavaa!

Ehkä nämä ylisanat riittävät. Mutta jos kestät kauhua, jos kestät jäätävää kerrontaa; kehotan tutustumaan tähän teokseen!

torstai 15. tammikuuta 2015

Jussi Valtosen valtavan hyvä Finlandia voittaja.

He eivät tiedä mitä tekevät
Jussi Valtonen
559 s. 
2014
Tammi












En läheskään aina ole ollut kovinkaan kiinnostunut kirjasta, joka on voittanut Finlandia palkinnon. Viime vuoden Finlandia palkitun, Riikka Pelon, luin pakolla loppuun, koska jotenkin ajattelin että kirjasta täytyy löytyä jotain mahtavaa. Minä en löytänyt. Mutta Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät kiinnosti minua niin paljon, että ostin sen joululahjaksi saamillani rahoilla itselleni, kirjaston jonot olivat arvatenkin pitkät. Aloitin sen todella pian ostamisen jälkeen, koska kirja kiinnosti minua todella paljon, monistakin syistä.

Neurotieteiden professori Joe Chayesfski asuu Amerikassa, mutta hänellä on side Suomeen. Suomessa asuu hänen entinen vaimonsa, sekä poika, jonka hän on tavannut pojan ollessa yksi vuotias. Nyt, kun hänen puhelimensa eräänä päivänä soi, hänen mieleensä palautuvat muistot kaukaisesta Suomesta kahdenkymmenen vuoden takaa. Hän oli naimisissa Alinan kanssa vain lyhyen aikaa, liitto päättyi Joen saadessa viran kotimaastaan. Poikaansa, Samueliin, välit ovat katkenneet, Joe ei ole pitänyt häneen juuri mitään yhteyttä kahdenkymmenen vuoden aikana. Joe yllättyy kun kuulee Samuelin matkustaneen Yhdysvaltoihin.

Kun yliopistolle murtadutaan ja Joen työtuone tuhotaan, Joe kuitenkin unohtaa puhelun. Vaikka laitoksen koe-eläimet iskulta säästyvätkin, ei Joen perhettä silti unohdeta. Kun Joe saa tietää uusia asioita, hänen elämänsä järkkyy pahemman kerran...

Minun maailmani järkkyi tämän kirjan myötä. He eivät tiedä mitä tekevät on eräänlainen dystopia nykyajasta, koska siinä ei matkata kovinkaan kauas tulevaisuuteen, mutta silti teknologia on kehittynyt pelottavalla tavalla. Teknologia näytteleekin merkittävää osaa tässä huimaavassa teoksessa, ja tämä lukija jäi ainakin miettimään "Näinkö tässä tulee käymään". Huimaavan lähitulevaisuuden kuvan on onnistunut Valtonen luomaan!

Muutenkin kirja on huimaava - siitä löytyy dystooppisen ajankuvan lisäksi jännitystä. Jännitystä, miten lopussa tuleekaan käymään. Minä en valitettavasti joutunut täysin jännityksessä elämään, koska eräs kanssaihminen paljasti eräässä Facebookin lukuryhmässä miten lopussa käy. Pööh ja blääh, tuollainen on todella tylsää. En tajunnut olla lukematta päivitystä, ja se jäi mieleni perälle kytemään. Että jotain lopusta tiesinkin, mutta ei se lukukokemustani onneksi täysin kuitenkaan pilannut.

Siinä missä Finlandia voittaja ei viime vuonna oikein kolahtanut (onneksi tunnen monia joiden makuun se osui täysillä <3 ) niin Jussi Valtosen kirja osui kohdallani kultasuoneen. Siinä on monta seikkaa joita odotan täydelliseltä kirjalta, enkä vähentäisi lähes kuudestasadasta sivusta yhtään. Ei ollut jaarittelua, ei ollut mitään liikaa. Perfect.

Kertoja vaihtui aina välillä, ja niinhän se aina on että jostakin pitää enemmän kuin toisesta. Minä pidin eniten Joesta kertovista osuuksista, koska siinä oli eniten jännitystä sekä teknologiaa. Se jotenkin kolahti minuun eniten, ja onneksi sitä sisältyikin kirjaan ehdottomasti eniten. Minun voittoni.

Jos haluat helppoa kirjallisuutta, älä tartu Valtoseen. Jos haluat nopeastiluettavan romaanin, älä tartu tähän. Mutta jos sinulla on aikaa lukea todella mahtavaa kirjaa, joka herättää ajatuksia, lue tämä. Älä jätä väliin.









sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Nina Hurma parantaa toisella dekkarillaan.

Hatuntekijän kuolema
Nina Hurma
346 s. 
2014
Gummerus









Arvostelukappale


Hyvää sunnuntaita, ihanat lukijani! Haluan ensin kertoa hieman kuulumisiani. Jouduin olemaan kuluneella viikolla kännykkäpaitsiossa, kun älypuhelimeni yhtäkkiä meni lentotilaan. Se on pahempi asia kuin voisi kuvitellakaan; tällaiselle yksin asuvalle tuntuu vaikealta kun ei voi puhua kenenkään kanssa, ainoa yhteys ihmisiin on Facebook (joka onneksi on olemassa). Takuukuitit eivät olleet minulla, joten en päässyt ennen kuin muutaman päivän kuluttua viemään puhelinta huoltoon. Mutta koska seurana oli hyvä kirja, ensin tämä Nina Hurman teos, ja sen jälkeen Jussi Valtosen Finlandia voittaja, nuokin päivät menivät hyvin. Ja nyt minulla on varapuhelin, kun oma Lumiani on huollossa.

Tänään asensin itselleni laajakaistan, jonka noudin eilen postista, joten olen netissäkin paljon nopeammalla ja kitkattomammalla yhteydellä. Joten joka suunnasta elämä näyttää hyvältä. Valtosta on jäljellä reilut sata sivua, ja voi pojat, että pidänkin siitä. Mutta sitten itse aiheeseen, eli Nina Hurmaan.

Täytyy tunnustaa, etten varsinaisesti rakastunut Hurman esikoiskirjaan, Yönpunaiseen höyheneen. En tiedä mikä siinä tökki, mutta minä en vain yksinkertaisesti siihen syttynyt. Kuitenkin, kuitenkin, joku koukku siinä oli. Ehkä se oli mielenkiintoinen 20-luvun miljöö, joka minua innosti niin paljon, että pyysin Gummerukselta Hurman tuoreimman kirjan arvostelukappaleeksi. Ja onneksi, onneksi pyysinkin!

Yönpunaisesta höyhenestä tutun Rougen pieni seurue viettää joutilasta lomaa Suvisaaristossa. Musiikki raikaa ja lääkekonjakista tehdään drinkkejä. Ruuanlaittaminenkin on toissijainen asia. Kuitenkin, kaikella hyvällä on nurja puolensa: Sörkän vankilasta vapautuu vanha tuttu, joka saapuu perimään velkoja.

Samaan aikaan Eerikinkadun saunassa poliisien Korpelan ja Mustaojan haave letkeästä kesäillasta jää haaveeksi vain, kun nainen putoaa kuolemaan heidän silmiensä edessä. Kadun toisella puolella roikkunut ikkunanpesijä katoaa heti paikalta.

Asiat kytkeytyvät toisiinsa, ja Rougen ja Korpelan tiet kohtaavat jälleen...

Ne asiat, jotka jäivät puuttumaan Yönpunaisessa höyhenessä, löytyvät Hatuntekijän kuolemassa. Yhä läsnä on kaunis, mystinen 20-luvun Helsingin tunnelma, joka sai minut täysin valtaansa. Lisäksi Hurman esikoiskirjan lukemisesta ei ole liian kauaa aikaa, joten hahmot tuntuvat tutuilta, melkein kuin ystäviltä. Varsinkin Rouge on minusta aivan hurmaava nainen - haluaisin todella kuulla hänen laulavan.

Hurman tapa käsitellä rikoksia 20-luvun tyyliin on hyvin aidon tuntuinen. Veri ei räisky, väkivallalla ei mässäillä, ja hahmot tulevat lukijaa lähelle. Vaikka välillä haluan lukea raakojakin dekkareita, on Hatuntekijän kuolema hyvää vaihtelua. Ei voi sanoa että siitä tulisi hyvälle mielelle varsinaisesti, mutta sitä lukee erittäin mielellään. Ja haluaa lukea näistä hahmoista lisää.

Mukana on rakkauttakin - ja jopa seksiä. Vaikka seksikohtaus kestääkin dekkarille aika pitkään, ei silläkään ole varsinaisesti mässäilty, vaan Hurma on kirjoittanut kohtauksen sensuellisti ja kauniisti, ajan kuvaan sopivasti.

En voi muuta kuin suositella Hatuntekijän kuolemaa. Varsinkin, jos olet kiinnostunut menneistä vuosikymmenistä, et voi jättää tätä kirjaa lukematta!

tiistai 6. tammikuuta 2015

Hurmaannuin taas Siri Kolusta.

Me Rosvolat ja konnakaraoke
Siri Kolu
367 s. 
2011 
Otava












Ihanan, mutta paikoin hitaan Hylätyn puutarhan jälkeen oli mahtavaa hypätä aivan erilaiseen maailmaan. Nimittäin Me Rosvoloiden maailmaan. Kirjastosta oli sopivasti lainassa kolme osaa tätä mahtavaa sarjaa, ja aloitin tietenkin tästä toisesta osasta, koska olin saanut opetuksen että nämä kirjat on luettava järjestyksessä. Siispä viikonlopustani osa vierähti Me Rosvoloiden ja konnakaraoken merkeissä.

11-vuotias Vilja Vainistola on viettänyt edellisen kesän Rosvoloiden hurjassa seurassa, ja elänyt pitkän, tylsän talven odottaen seuraavaa kesää ja seikkailuja Rosvolan perheen kanssa. Hän kaipaa jättimäisiä rosvoleipiä, loputtomasti karkkia, rosvojuttuja leirinuoriolla, kikattelua, kaahailua maanteillä; yksinkertaisesti kaikkea rosvoelämässä.

Kesäloman alussa Vilja kuitenkin päätyy viululeirille. Onneksi hän onnistuu lähettämään hätäviestin Rosvoloille, ja pian he pelastavatkin Viljan kesän, ja vievät hänet rosvopäiville.

Kylläpä taas viihdyin tämän hurjan perheen ja Viljan kanssa hyvin. Kun on lukenut hurjan hienon, mutta paksun ja paikoin vähän hitaasti luettavan kirjan, niin sen jälkeen vauhdikkaasti etenevä Me Rosvolat kyllä on poikaa. Tämä on sellainen kirja, joka hyreksityttää, jonka parissa saa hymyillä, ja josta ennenkaikkea tulee hyvälle tuulelle. Niin kuin ovat varmasti muutkin tämän sarjan kirjat, epäilemättä.

Kokemusta minulla on ensimmäisestä, Me Rosvoloista, sekä sarjan uusimmasta kirjasta. Uusimpaan en vain niinkään päässyt sisälle, koska kuten sanoin alussa - nämä pitäisi lukea järjestyksessä. En ollut lainkaan perillä mitä välissä on tapahtunut, ja kuka mitäkin on tehnyt. Luulen, että tulen lukemaan kirjan vielä uudelleen.

Vuosi 2015 on minulle paitsi Kirjan vuosi, on se myös Me Rosvoloiden vuosi. Tulen lukemaan useamman kirjasarjan kirjan, nimittäin lähiaikojen ohjelmistossa on kaksi kirjaa lisää (koska ne ovat parhaillaan kirjastossa lainassa), ja olen varma että nekin viihdyttävät minua niin maan rutosti. Lisäksi Rosvoloista on tulossa elokuva - kai te sen kaikki jo tiesitte! Se on huippua, ihan hurrrrrjan hienoa, ja odotan sitä kovasti. Ja näiden asioiden lisäksi vielä! Kerrankin voin sanoa että on huippua asua Joensuussa, nimittäin Joensuun kaupunginteatteri esittää nyt keväällä Me Rosvolat näytelmän. Koska pidän paljon Joensuun kaupunginteatterista, tulen varmasti menemään myös teatteriin katsomaan tuon näytelmän. Eli keväästäni on tulossa oikea rosvouskevät, jos näin voi sanoa...

Kirjasarjan edetessä mennään kokoajan syvemmälle rosvoilun ytimeen, ja tässäkin kirjassa todetaan jälleen kerran se, miten rosvomaailma muuttuu jatkuvasti. Mutta tottakai se muuttuu, kun muukin maailma muuttuu. Höh. :)

Suosittelen edelleen kirjoja monen ikäisille, eikä kannata pitää siitä tylsästä ideasta kiinni että "minä-olen-aikuinen-enkä-minä-noita-lastenkirjoja". Tiedän monia, monia aikuisia jotka ovat rrrakastuneet Rosvoloihin!

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Lukuhaaste vuodelle 2015!






Tällaiseen lukuhaasteeseen minut haastettiin Instagramissa. Lähdin heti ilolla mukaan, sillä haaste vaikutti enemmän kuin mukavalta. Tänä vuonna on paljon muitakin mukavia lukuhaasteita, mutta tämä on ensimmäinen johon lupaan sitoutua, ja yrittää saada jokaiseen ruutuun rastin. En tiedä onnistunko, mutta ainahan voi kokeilla. Ja yrittää muistaa tämä haaste!

Helmet kirjastoilla on kuulema samantyyppinen haaste, mutta enhän minä ollut siitä tietenkään mitään kuullut. Joten te, jotka asutte Etelä-Suomessa, olettekin ehkä mukana siinä. Mutta muualla asuvat, tarttukaapa tähän jos haasteet kiinnostavat, monet ruuduista tuntuvat ainakin minusta aika helpoilta.

Eilen loppuun luettu Kate Mortonin Hylätty puutarha saakoon ensimmäisen rastin, ja se voisi olla vaikkapa "Kirja, jonka on kirjoittanut naiskirjailija". Tällä lähdetään liikkeelle!

Lukijani, jos sinulle tulee mieleen jokin mukava lukuhaaste, vinkkaapa siitä minulle. Ehkä innostun siitäkin!

lauantai 3. tammikuuta 2015

Täydellinen lukuromaani.

Hylätty puutarha
Kate Morton
Suomentanut Hilkka Pekkanen
669 s. 
2014
Bazar











Ihana, ihana ystäväni Annika lahjoi minua joulun kunniaksi Kate Mortonin Hylätyllä Puutarhalla. Vieressäni oli joulun jälkeen pino kirjoja, joista tämä valikoitui luettavaksi - olihan pitänyt todella paljon kirjailijattaren kirjasta Paluu Rivertoniin.

Viime vuoden viimeiset päivät, sekä Kirjan vuoden alku vierähtikin tämän teoksen parissa, sillä Hylätyssä puutarhassa on tosiaan sivuja lähes seitsemänsataa, eikä tämä mikään kaikkein nopealukuisin ole. Tosin siinä mielessä on, ettei teosta meinaa malttaa laskea käsistään.

On vuosi 1913. Pieni Nell tyttö saapuu Britanniasta Australiaan suuren laivan mukana, jolla hän on matkannut useita päiviä. Salaperäinen nainen nimeltä Kirjailijatar on luvannut pitää Nellistä, huolta, mutta häntä ei näy missään. Niinpä satamassa työskentelevä Hugh ottaa tytön luokseen.

Lähes vuosisata myöhemmin, vuonna 2005 nuori, Austarialassa asuva Cassandra saa isoäidiltään perinnön. Hän yllättyy, sillä kyseessä on mystinen Cliff Cottage Englannissa, jonen Cassandra matkustaa ottaakseen selville isoäitinsä, Nellin salatun menneisyyden.

Minulle Kate Morton oli siis jo ennestään tuttu kirjailija. Bloggariystäväni Annikan suosituksesta luin kirjailijattaren Paluu Rivertoniin kirjan, ja sekin hurmasi minut tyylillään ja taidokkaalla tarinan kerronnallaan. Samaa tyyliä jatkaa Hylätty puutarha - tarina, ja Mortonin tyyli suorastaan lumosi minut.

Käännöksessä on myös onnistunut Hilkka Pekkanen, sillä hän on onnistunut kääntämään Mortonin tyylin hurmaavalla, ihastuttavalla tyylillä suomen kieleen. En voi kuin taas kerran ihailla kääntäjän vaativaa ja vaikeaa työtä, joka tässäkin romaanissa näyttäytyy hienoimmillaan.

Tässä teoksessa seilataan 1900-luvun alun ja 2000-luvun alun väliä, mutta Morton on tarkka, eikä lukija pääse menemään sekaisin siitä, missä ajassa milloinkin mennään. Kussakin aikajaksossa on eri päähenkilönsä, ja tietyllä tapaa myös erilainen tunnelma. Minulle ei oikeastaan muodostunut lempihahmoa, tai edes lempi ajanjaksoa, vaan jokainen hahmo lumosi minut omalla tavallaan. Tai no - ehkä Eliza Makepeace oli se lumoavin. Punaiset hiuksensa... pystyin kuvittelemaan hänet silmieni eteen.

Varoitan jo ennen kuin tartut tähän kirjaan - se saattaa ottaa alusta pitäen aikansa. Minäkään en aivan heti tarinaan päässyt sisään, mutta kun olin joitakin kymmeniä sivuja lukenut, se otti minut omakseen. Älä siis hylkää kirjaa heti, vaikkei se imaisisi heti mukanaan. Yleensäkin olen sitä mieltä, että kirjalle pitää antaa lähes viisikymmentä sivua armonaikaa, ja jos kirja ei siihenkään mennessä toimi, sen voi hylätä. Tietenkin bloggarilla arvostelukappaleet ovat eri asia, ne on kahlattava loppuun. Vaikkei kirja olisikaan sattunut miellyttämään. Mutta noin muuten olen sitä mieltä, että elämä on liian lyhyt huonoille kirjoille.

Vaikka pidän monen genren kirjoista - pidän nuortenkirjoista, dekkareista ja chick litistä, niin ehkä kaikkein parasta on kunnon lukuromaani. Ja sitä tämä Mortonin kirja todellakin edusti, se oli Elämys, Elämys isolla E kirjaimella. Viiden tähden kokemus.

Suosittelen lämmöllä - mutta varaa aikaa. Tähän voi hukuttautua.