maanantai 30. marraskuuta 2015

Lena Dunham: Sellainen tyttö

Sellainen tyttö
Lena Dunham
Suomentanut Lotta Sonninen
298 s. 
2014
Otava








Lainattu kirjastosta 


Miksi Lena Dunhamin Sellainen tyttö melkein lipui ohitseni? Ehkä siksi ettei se ole romaani. Kuten ehkä olette huomanneet, luen enimmäkseen kaunokirjallisuutta (joskin laajasti eri genrejä), tietokirjoja ja elämänkertoja tulee luettua hirvittävän vähän. Tylsää sinänsä, sillä varmasti niissäkin on helmensä. Jostain minulle tuli nyt mieleen että Sellainen tyttö voisi olla kirja minulle - pidinhän Dunhamin luomasta Girls-sarjastakin.

Kuten kirjan kannessakin sanotaan, on Sellainen tyttö nuoren naisen "opetuksia". Lainausmerkit ovat kannessa hyvät, sillä Dunham ei kirjoita vakavalla kynällä, vaan kertoo omista huomioistaan naisen elämässä terävällä huumorilla. Nämä niin sanotut opetukset tulevat siis Dunhamin oman elämän ja kokemusten kautta, ja ovat ehkä siksi niin oivaltavia. Kirjassa käydään läpi Rakkaus ja seksi, työ, ystävyys ja vartalo - kaikki tärkeitä asioita naisen elämässä.

Sellainen tyttö on hieno kattaus Dunhamin elämästä, ja samalla se on katsaus naisen elämään. Ei ehkä kenen tahansa naisen, sillä vaikka Dunhamilla itsellään onkin ollut haasteita elämässään, niin hyvinvointi kuultaa kaiken taustalla. Kirja onkin selkeästi suunnattu länsimaalaisille naisille, naisille jotka voivat taloudellisesti hyvin. Ei paha juttu sinänsä, ei ollenkaan, sillä sellaiset ihmiset varmasti eniten kaipaavat Sellaisen tytön kaltaista kirjaa. Niin kuin minä!

Tulin Sellaisen tytön lukemisesta hyvälle tuulelle. Viikonloppu meni enemmän ja vähemmän alakuloisissa tunnelmissa, enkä olisi ollut valmis lukemaan mitään syvällistä ja raastavaa. Dunham oli juuri oikea tuttavuus noihin päiviin, sillä hänen humorinsa nauratti vaikka olo muuten oli kurja. Sain myös kirjasta todella paljon voimaa - Dunhamillakin on ollut vaikeutensa, ja miten hienosti hän on selvinnyt! Ihana nainen.

Lukiessa vertasin kirjaa kahteen muuhun tytöille ja naisille suunnattuun kirjaan: Caitlin Moranin loistavaan Näin minusta tuli tyttö romaaniin sekä Jenni Pääskysaaren Tyttö sinä olet... joka käy niin nuorelle tytölle kuin aikuiselle naiselle. Jotain samaa näissä kolmessa kirjassa on - kaikki ovat voimaannuttavia kirjoja naiseudesta, naiselle. Yhdistävä tekijä on myös se, että nämä kolme kirjailijaa ovat kaikki aivan mahtavia, voimakkaita naisia!

Sellainen tyttö on ehkä ennen kaikkea suunnattu nuorelle naiselle, siinä kahdenkympin tietämillä olevalle. Sellainen joka on vielä kasvuvaiheessa monessa suhteessa, ehkä etsii hieman itseään. Ihan yhtä hyvin siitä voi löytää näitä "opetuksia" varttuneempikin nainen, sillä Dunham on fiksu ja ihana - ja hauska!

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Timo Parvela: Ella ja kaverit liemessä

Ella ja kaverit liemessä
Timo Parvela
93 s. 
2015
Tammi









Lainattu kirjastosta


Ella-sarja on tullut minulle tutuksi viime aikoina äänikirjojen kautta. Useampi sarjan kirja on tullut kuunneltua pätkittäin nukkumaan mennessä, ja täytyy sanoa että olen sängyssä tirskahdellut kirjojen huumorille useamman kerran. Onnekseni löysin kirjastosta tämän sarjan uusimman osan, että pääsin tutustumaan sarjaan myös kirjan muodossa.

Ellan ja hänen kavereidensa opettajalla on mahavaivoja. Näihin vaivoihin hänen vaimonsa kehittelee terveellisen eväspirtelön, jota päätyvät opettajan sijaan hörppimään oppilaat. Lapset saavat juomasta kuitenkin odottamattomia sivuvaikutuksia, joilla on seurauksensa...

Hyvä lastenkirja on mahtava juttu. Silloin kun maailma ja elämä tuntuu raskaalta, niin lastenkirja pelastaa. Uutiset tuntuvat suoltavan päivä toisensa perään huonoja asioita ja kaamos aiheuttaa ajoittaista väsymystä ainakin minulle. Silloin ei jaksa jatkuvasti raskasta ja syvällistä kirjallisuutta, vaan aina silloin tällöin täytyy käteen ottaa lastenkirja - ja juuri Ella ja hänen kaverinsa ovat mitä parhainta lääkettä näihin oloihin.

Ella ja kaverit liemessä on hauska. Se on hauska, se on nopealukuinen ja se on lastenkirjallisuutta parhaimmillaan. Uskon että kirjasta nauttivat monen ikäiset lapset, sillä se on varmasti mukavaa kuunneltavaa jos ei vielä osaa lukea, ja se on myös hyvä kirja niille jotka jo itse osaavat lukea. Ella-kirjoista nauttii myös tällainen lapsenmielinen aikuinen, sillä Timo Parvelan huumori vaan toimii.

Lastenkirjallisuus on siitäkin mainio asia, että kirjastosta löytyy helposti uusiakin lastenkirjoja. Näitä kirjoja varmasti harvemmin varataan kirjastosta, ja ne myös palautetaan aika nopeasti, joten lastenosastolla saattaa usein yllättyä positiivisesti kun löytääkin jonkun hyvän kirjan jota katalogista on innoissaan katsellut. Nykyisin yksi ehdoton paikka onkin lastenosasto, jossa kirjastossa käyn.

Koska olen tutustunut Ella-sarjaan vasta tämän vuoden aikana, olen tavattoman onnellinen että edessä on monta hauskaa hetkeä näiden tyyppien kanssa. Lempityypikseni heistä on noussut Ellan rinnalle Tuukka, joka on aivan ihana nero. Vaikka ovat nuo muutkin aivan ihastuttavia, omalla tavallaan.

Suosittelen Ella-sarjaa ihan kaikille. Uskon että monelle lapsiperheelle se on jo tuttu, mutta myös te muut - tarttukaa lastenkirjaan!

perjantai 27. marraskuuta 2015

Catharina Ingelman-Sundberg: Ryöstön hetki kullan kallis

Ryöstön hetki kullan kallis
Catharina Ingelman-Sundberg
Suomentanut Outi Menna
363 s. 
2015
Schidts & Söderströms








Kustantajalta


Tutustuin Keinutuolikoplaan aivan sattumalta. Sarjan avausosa, Kakkua, kiitos tuli vastaan kirjakaupassa ja se houkutteli niin että ostin kirjan itselleni. Sarjan avausosan kansikuva on hyvin pitkälti samantyyppinen kuin tämän jatko-osankin, humoristinen ja värikäs - ja Kakkua, kiitos takakansi lupasi hulvatonta menoa vanhusten kanssa. En joutunut pettymään tuohon kirjaan, enkä joutunut pettymään tähän jatko-osaankaan. Ryöstön hetki kullan kallus on yhtä lailla humoristinen dekkari vanhuksista, jonka parissa saa naureskella.

Keinutuolikoplasta kertova sarja siis jatkuu. Edellisestä osasta tuttu eläkeläisviisikko on päätynyt Las Vegasiin, ja hurvittelee kasinolla estottomasti. Koska kyseessä on Keinutuolikopla, ei huijauksiltakaan voi välttyä... tämä porukka ei tosin varasta tai huijaa itseään varten, vaan lahjoittaakseen rahat parempaan tarkoitukseen, kuten vanhustenhuoltoon. Kun kopla siirtyy takaisin kotimaahan, seikkailu jatkuu aina vain haastavammin, ja kyllä, myös hauskemmin.

Luin ennen tätä kirjaa Asko Sahlbergin pienoisromaanin Irinan kuolemat. Rakastuin tuohon kirjaan, rakastuin ihan täysillä, mutta sen jälkeen halusin pienen hengähdystaun: kirjan jota lukiessa tulee hyvä mieli. Ja Ryöstön hetki kullan kallis oli kyllä sellainen. Vaikka kyseessä on dekkari, jossa tapahtuu useitakin rikoksia, niin kirjaa lukiessa hymyilee ja naurahtelee monta kertaa. Nämä vanhukset vaan kerta kaikkiaan ovat niin mahtavia tyyppejä!

Jännitystäkin toki Keinutuolikoplan vaiheita seuratessa on. Kun he asettuvat kotimaahansa Ruotsiin, niin eteen tulee monta seikkaa joita lukija saa jännittää enemmän ja vähemmän: mutta tätä kaikkea seurataan huumorin siivittämänä, eikä väkivallalla todellakaan missään vaiheessa herkutella. En lähtisikään suosittelemaan Keinutuolikopla sarjaa perinteisen dekkarin ystävälle, vaan ennemminkin sellaiselle joka nauttii humoristisesta ja vauhdikkaasta kertomuksesta.

En voi olla vertaamatta Keinutuolikoplan menoa Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogiaan. Molemmissa on dekkarin piirteitä ja vauhtia, mutta myös huumoria ja molemmissa tietenkin ovat vanhukset päärooleissa. Vaikka varsinaisiin eläkepäiviini on runsaasti aikaa, niin pidän tavattomasti näiden molempien kirjailijoiden luomista vanhuksista, eikä kai se ihme ole? Kun hahmoilla on viisautta, elämänkokemusta ja mahtavaa huumoria, ei heistä voi olla pitämättä.

En voi olla sanomatta, että olisin kaivannut kirjaan hieman tiivistämistä. En hirveästi, mutta välillä tuli tunne että joitakin kirjan tapahtumia olisi jopa voinut jättää pois kokonaan. Kokonaisuus ei siitä varsinaisesti kärsinyt, enkä missään vaiheessa ajatellut jättäväni kirjan kesken, mutta kun lopussa mietin tapahtumia niin kaikki ei ehkä ollut yhtä merkityksellistä. Joka tapauksessa: hyvä, jännittävä ja hauska kokonaisuus, joka on vielä kaiken lisäksi käännettykin hyvin!

torstai 26. marraskuuta 2015

Jennifer Clement: Varastettujen rukousten vuori

Varastettujen rukousten vuori
Jennifer Clement
Suomentanut Terhi Kuusisto
264 s. 
2014
Like








Lainattu ystävältä


Lukupiirimme, Lukevien leidien, tämän vuoden viimeisenä kirjana luimme Jennifer Clementin Meksikoon sijoittuvan kirjan Varastettujen rukousten vuori. Tarkoituksenamme oli lukea aivan toinen kirja (jonka nimeä en edes muista), mutta edellisessä tapaamisessamme päätimme vaihtaa kirjan: sen lukeneet totesivat kirjan yksinkertaisesti olevan huono.

Varastettujen rukousten vuori oli todella hyvä kirja naisten asemaan ja oikeuksiin paneutuvalle lukupiirillemme. Kirjassa pääroolissa on Ladydi, joka on saanut nimensä prinsessa Dianan mukaan sen vuoksi että nimi osoittaisi kuinka petollisia miehet voivat olla. Ladydi asuu äitinsä kanssa Meksikon maaseudulla, kylässä jossa ei juuri miehiä ole. Silloin kun miehiä kylään ilmestyy, he yleensä tulevat ryöstämään nuoria tyttöjä mukaansa. Siinä missä länsimaissa tytöt yrittävät olla kauniita niin Ladydi ja muut tytöt kylässä tahtovat olla rumia, ja näyttää pojilta - jospa silloin heitä ei ryöstettäisi.

Varastettujen rukousten vuoren tarina etenee kolmeen osaan ja Ladydi saa osansa kovasta elämästä. Meille lukupiiriläisille kirjassa suurimman vaikutuksen teki juuri tämä naiseuden kuvaus, Clementin kuvaus naisen elämästä Meksikossa. Toki kirja on fiktiivinen romaani, mutta kyllä esimerkiksi kirjassa kuvattu ihmiskauppa ja tyttöjen ryöstäminen on arkea Meksikossa. Tuntuu kamalalta ajatukselta - ja tuntuu että olen yhä vain kiitollisempi siitä että asun Suomessa!

Meksiko ei ollut kovinkaan monelle tuttu maa kirjallisuuden puolelta, mutta loppujen lopuksi muutama meistä oli lukenut jonkin kirjan Meksikosta. Esiin tuli myös taiteen puolelta Frida Kahlo, joka oli toki monelle tuttu. Lukupiirin jälkeen minulle tuli mieleen F.G. Hagenbeckin Pyhän lehden kirja, joka on fiktiivinen romaani Kahlon elämästä: tuon minä aion ehdottomasti Meksikosta innostuneena lukea!

Varastettujen rukousten vuoresta saimme aikaan vilkkaan keskustelun, joka painottui naisen asemaan. Mietimme sitä, miten erilaista elämä täällä länsimaissa on kuin esimerkiksi Meksikossa - täällä naiset meikkaavat ja laittavat tukkaansa, lakkaavat kynsiään ja pukeutuvat hienosti. Kirjassa taas kuvataan sitä, miten tytöt sotkevat itseään, ovat resuisan ja poikamaisen näköisiä ettei heitä siepattaisi. Kamalaa, mutta aivan totta.

Jossain vaiheessa ruikutin, että olemme lukeneet huonoja kirjoja lukupiirissä. Okei, mukana on ollut myös niitä ei-niin-hyviä, mutta kun kävimme läpi tämän vuoden kirjoja niin voi hyvänen aika - meillähän on ollut mukana todella monta helmeä! Äänestimme vuoden kirjan, ja voittajaksi selviytyi ihana Kissani Jugoslavia, jota minäkin äänestin. Varastettujen rukousten vuori on ehdottomasti yksi parhaista tänä vuonna lukemistamme kirjoista, sillä minulle aina fiktiivinen romaani on parempi kuin tietokirja. Minä olen romaaninlukija, vaikka tietokirja silloin tällöin onkin poikaa.

Varastettujen rukousten vuori on todella hyvä kurkkaus Meksikoon: se on hyvin kirjoitettu ja käännetty, sujuva romaani, jossa on tärkeä asia. Kannattaa lukea!

tiistai 24. marraskuuta 2015

Sanna ja Niina Nyholm: Retiisikatu 2

Retiisikatu 2 
Sanna ja Niina Nyholm
305 s. 
2015
Scarabe kustannus









Kustantajalta


Elämääni on jälleen kerran astellut uusi kustantamo! Scarabe kustannus on kiinnostavan tuntuinen pienkustantamo, jonka valikoimiin kuuluu useampikin kiinnostavan tuntuinen kirja. Kustantaja otti minuun yhteyttä Sanna ja Niina Nyholmin kirjoittaman Retiisikatu 2:den tiimoilta, ja minä innostuin kirjasta välittömästi.

Luin Retiisikatu 2:den nuortenkirjana. Se on kirja kahdeksasta nuoresta, jotka asuvat samassa talossa muodostaen tiiviin porukan. Tytöt Rusetti, Aliisa, Leila ja Camilla ovat keskenään hyvinkin erilaisia, omalla tavallaan kuitenkin kukin viehättäviä ja hauskojakin. Pojat, veljekset Vili ja Late sekä Valtteri ja Sike, vetosivat hekin minuun kukin tavallaan. Porukan tiivis yhteisö rakoilee Rusetin ja Vilin alkaessa seurustella siitäkin huolimatta että Camilla on ollut Viliin ihastunut jo ties kuinka kauan. Retiisikatu 2 keskittyykin nuorten rakkauden etsintään, mutta saa myös synkempiä sävyjä kun huumeet astuvat nuorten muuten niin turvalliseen maailmaan.

Retiisikatu 2 on nuorten äänellä kirjoitettu kirja nuorille. Vaikka ensin ehkä hieman hätkähdin runsasta puhekieltä kirjassa, niin mitä pidemmälle kirjassa pääsin sitä varmempi olin että Retiisikatu 2:seen nimen omaan kuuluu nuorille ominainen puhekieli. Parasta luettavaa kirja on nuorille aikuisille, jotka eivät hätkähdä seksiä, alkoholia ja huumeita joita kirjassa esiintyy. Aikuinen voi taas hätkähtää puhekieltä - ellei sitten satu olemaan tällainen "ikuisesti nuori" tyyppi kuten minä.

Kun pääsin tarinaan sisään ja tutustuin hiljalleen Retiisikadun asukkaisiin, niin ihastuin tarinaan koko ajan enemmän. Tarinassa ovat vahvasti läsnä chick lit tyylinen huumori, rakkaus, tyttöjen elämä ja shoppailu sekä myös nuortenkirjalle ominainen kerronta nuoren aikuisen elämästä. Se, minkä ikäisiä Retiisikadun asukkaat ovat, ei kirjassa suoraan tule missään vaiheessa ilmi, mutta veikkaisin tyyppien olevan juuri täysi-ikäisyyden saavuttaneita.

Sanna ja Niina Nyholmin luomat hahmot ovat ehdottomasti kirjan parasta antia: ihastuin erityisesti kilttiin ja söpöön Rusettiin, jonka suhdetta Vilin kanssa seurataan kirjan edetessä. Muissakin hahmoissa on herkkuja: kuten herkkusuu Valtteri, joka on tavallaan hirveän ärsyttävä ja juuri siksi hänestä pidin. Jokaisessa Retiisikadun asukkaassa on omat hyvät puolensa, ja se oli yksi syy miksi tarina veti hyvin puoleensa.

Retiisikatu 2 on hyvä nuortenkirja. Se on välillä rajukin, jonka vuoksi se voi olla hyvää luettavaa myös sellaisille nuorille jotka eivät ole lukutoukkia. Toivonkin että tämä kirja löytäisi lukijansa, ja aikuisetkin uskaltaisivat kurkata nuorten maailmaan. Tämä kirja on siihen hyvä ikkuna!

lauantai 21. marraskuuta 2015

Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Sininen välissä taivaan ja veden
Susan Abulhawa
Suomentaja Terhi Kuusisto
319 s. 
2015
Like








Lainattu kirjastosta


Viime keväänä luimme lukupiirissämme, Lukevissa leideissä, Susan Abulhawan kirjan Jeninin aamut. Vaikken täysillä rakastunut Jeninin aamuihin, se teki minuun kuitenkin vaikutuksen, ja jäi asustamaan mieleen pitkäksi aikaa. Abuhawan uusi romaani Sininen välissä taivaan ja veden alkoi kiinnostaa varovasti, sillä arvelin pitäväni myös tästä.

Vaikka Sininen välissä taivaan ja veden onkin raskas, omalla tavallaan kauhea romaani, se on kuitenkin myös kaunis: se on perhekeskeinen ja kertoo ennen kaikkea kirjan päähenkilöiden tarinaa. Tarinaa jossa on voimaa ja toivoa. Mamdouh Baraka joutuu perheineen isojen asioiden eteen, kun hän joutu jättämään kotinsa Palestiinassa. Israelilaisjoukkojen hyökätessä sotilaat polttavat koko kylän maan tasalle, eikä heille jää mitään muuta mahdollisuutta kuin lähteä. Ensin tie vie pakolaisleirille Gazaan, ja sitä kautta Yhdysvaltoihin. Kokemukset jättävät henkiset arvet koko perheeseen, kun he hajoavat ympäri maata: ja vasta kuusikymmentävuotta myöhemmin Mamdouhin sisarentytär Nur palaa takaisin Gazaan. Nur on kärsinyt kovia, ja vasta Gazassa ymmärtää millä lailla verisiteet yhdistävät ihmisiä.

Jeninin aamuista minulle jäi eniten mieleen pakolaisleirit, ja sen kauheudet. Kirja oli paljon muutakin, rikas ja kaunis, mutta perhesuhteet eivät silti jääneet kirkkaimpana mieleen kirjasta. Toisin kuin Sinisestä - tämä kirja loistaa kiinnostavilla henkilöillään ja ihmisten välisillä suhteillaan. Lähimpänä minua tuli Nur, tuo ihana vaikeissa oloissa elävä tyttö. Selviytyjä tyttö, joka kestää mitkä tuulet tahansa. Muutkin hahmot olivat hienoja ja vahvoja, mutta Nur nousi minulle tarinan huipuksi, josta kertovia osuuksia odotin.

Muutenkin Sininen välissä taivaan ja veden oli minulle selviytymisromaani: miten vaikeissa oloissa voi elää. Se on kaikessa raskaudessaan ja kauheudessaan kaunis ja toivorikas, ja se pitää sisällään ajatuksen siitä miten tärkeä suku on. Verisiteet yhdistävät, ja vaikka sanotaan että suku on pahin, niin usein se on myös paras. Tämän olen kokenut itsekin.

Vaikka jouduin välillä lukiessani irvistelemään kirjan kauheuksille, niin luin kirjaa silti mielelläni. Vaikka en voi sanoa kirjan nousseen hienoimmiksi lukuelämyksiksi tänä syksynä, on se silti tärkeä kirja. Ihan niin kuin Jeninin aamutkin, niin tällaisia kirjoja, tällaisista aiheista, täytyy kirjoittaa. Abulhawa osaa tämän.

Sininen välissä taivaan ja veden osoitti minulle kaksi asiaa: perhesuhteet kestävät vaikka läpi harmaan kiven, ja että aina on toivoa. Aina. Ei mitään turhia juttuja nämä!

perjantai 20. marraskuuta 2015

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita

Etäisten esikaupunkien asioita
Shaun Tan
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
89 s. 
2015
Lasten keskus








Lainattu kirjastosta


Etäisten esikaupunkien asioita oli kirja joka aivan sattumalta tuli eteeni kirjastossa. Olin saattanut lukea siitä jostakin blogista, mutta ennen kaikkea tämä lastenkirja vaikutti kannellaan ollessaan esillä lasten- ja nuortenosaston hyllyssä. Onneksi, onneksi lainasin kirjan, sillä vain muutaman päivän kuluttua lainaamisesta luin kirjasta todella innostavan bloggauksen, Oksan hyllyltä blogista.  

Eniten pidin Etäisten esikaupunkien asioissa tarinoiden mystisyydestä. Tarinat ovat unenomaisia, niissä on mukana taikaa ja magiikkaa. Ne ovat outoja, kummallisiakin, mutta silti niin ihania. Tarinoissa kuvataan tapauksia ja sattumuksia esikaupungeissa, jossa voisi luulla tuntevansa seudut: mutta vastaan voi tulla mitä vain. Kätketty sisäpiha, omalaatuinen vaihto-oppilas, tikku-ukko... oikeastaan mitä vain.

Tarinat ovat lyhyitä, mutta niissä jokaisessa on kuitenkin niin paljon sisältöä. Rakastan aikuisille suunnatussa kirjallisuudessakin juuri tätä samaa: taikaa, maagista realismia, outoutta. Juuri näitä samoja asioita joihin rakastuin tässä lastenkirjassa. Sanonpa vain: tämä kirja kannataisi ehdottomasti aikuistenkin lukea, jo näiden tarinoiden takia! Mutta entäs kuvitus... 

Tässä lastenkirjassa on niin hieno kuvitus, että sitä on pakko jäädä ihailemaan. Kirjassa on kaksi hienoa puolta: syvälliset, taianomaiset tarinat sekä mahtava kuvitus. Jokaista kuvaa täytyy ihailla jonkin aikaa, sillä kuvissa löytyy kauniita yksityiskohtia, pieniä merkityksiä, joita ei heti tajua. Miten ihanaa olisikaan lukea tätä lapsen kanssa, joka katsoisi kuvia eri tavalla!

Miten ihanasti onkaan Jaana Kapari-Jatta kirjan suomentanut. En osaisi kuvitella Tanin kirjalle parempaa suomentajaa, sillä minun silmissäni Kapari-Jatta tajuaa hyvin nämä taianomaiset asiat. Hän on minulle ykkössuomentaja, mitä tulee lastenkirjallisuuteen, niin hienoa työtä hän on monen kirjan kanssa tehnyt.

Luulen, että ostan tämän kirjan omaan hyllyyni. Kirja ei minun mielestäni ihan pienelle lukijalle sovi ihan jo sen vuoksi että tarinat ovat syvällisiä ja kuunteleminenkin vaatii varmasti tarkkuutta. Mutta miten odotankaan jo sitä hetkeä, kun pääsen muutaman vuoden päästä lukemaan Etäisten esikaupunkien asioita kummityttöni kanssa (hän on jo nyt melkoinen lukutoukka!) ja tutkimaan kuvia. Toivottavasti hän rakastuu kirjaan samalla lailla kuin minä.

Tässä vielä ote kirjan kuvituksesta. Myös kirjan kuvitus on Shaun Tanin käsialaa, joten voi melkein sanoa että tässä on todellinen moniosaaja. Onkohan Tania suomennettu enempää? Tosin lastenkirjoja voisin englanniksikin lukea...

torstai 19. marraskuuta 2015

Stephen King: Hohto

Hohto
Stephen King
Suomentanut Pentti Isomursu
659 s. 
2013 (ensimmäinen suomennos 1985)
WSOY








Ostettu


Telkkarini hajosi eilen. En muutenkaan ole mikään tv:n orja, mutta ihan liian usein telkkari on päällä samalla kun teen jotain muuta, esimerkiksi luen. Nyt olen huomannut miten paljon enemmän saan luettua, kun ei samalla puoliksi keskity ruutuun. Ja kyllä - tietenkin kirjaankin keskittyy täysillä kun vain radio on päällä. En tiedä milloin uusi tv tulee taloon, mutta pärjään hyvin jonkin aikaa ilmankin, tietyt dvd:llä olevat sarjat vain houkuttavat...

Mutta asiaan: ihana ystäväni, Rakkaudesta kirjoihin blogin Annika ehdotti minulle kimppalukua Stephen Kingin kauhuklassikosta Hohto. King asteli maailmaani vuosi sitten keväällä Kuvun alla kirjan muodossa, jolloin kirjailijaan rakastuin. Olen sen jälkeen lukenut kaksi Kingiä, uudet suomennokset, mutta nämä klassikot ovat jääneet vielä odottamaan. Hohto löytyi ostettuna omasta hyllystä, joten suostuin mielelläni Annikan pyyntöön.

Monelle Hohdon juoni on tuttu, kirjasta tai elokuvasta. On Danny, tuo ihana poika. Poika jolla on ikää vasta viisi vuotta, mutta joka kykenee ottamaan yhteyttä ajatuksissaan melkein minne vain - oli matkaa viisi metriä tai satoja kilometrejä. Hän myös pystyy hohtonsa avulla selvittämään menneitä asioita ja näkemään tulevaisuuteen. Dannyn isästä, Jackista, tulee Overlook nimisen vuoristohotellin johtaja, ja Danny alkaa nähdä pelottavia näkyjä. Dannyn perhe eristyy talveksi muusta maailmasta kun vuoriston valtaavat lumivyöryt, ja pian perhe saa huomata että hotellissa ei kaikki ole kunnossa - sekin hohtaa.

Iik. Minulle Hohto ei ole tuttu elokuvankaan kautta, sillä minähän en pelottavia juttuja katso. Elokuvina katson ainoastaan hömppä juttuja tai lastenelokuvia, mutta kirjoina minun eteeni saa tuoda vaikka mitä ryöpytystä ja minä nautin siitä. Niin nautin Hohdostakin. Sillä se oikeasti on pelottava! Kirjan takakannessa lukee "Parasta kun ette lue tätä yksinänne." ja se on kyllä ihan totta. Minä luin kirjaa yksin, ja kyllä säpsähtelin kerran jos toisenkin. Melkein kiljahtelin ääneen! Kyllä - ei liene yllätys että minä yhdyn siihen toteamukseen että King on kauhun kuningas.

Ilkka Rekiaro oli ensimmäinen King suomentaja johon tutustuin. Hän oli suomentanut Kuvun alla, ja pidin siitä todella paljon. Pidin Rekiaron käännöksestä ja sanavalinnoista, ja muutama juttu jäi kirjasta puheeseeni elämään. Hohdon on kääntänyt Pentti Isomursu ja käännöksen on tarkistanut Suvi Clarke, eikä tämäkään käännös ole huono. Siihen on saatu mukaan Kingin kauhu, ja kirja on kaikinpuolin hieno. Myös käännöksen osalta.

Kimppaluku Annikan kanssa oli jälleen mukavaa. Vaihdoimme mielipiteitä usein kirjan varrella, sillä luimme suunnilleen samaa tahtia: ja ennen kuin huomasimmekaan, oli 650 sivua ahmaistu. Läheskään kaikkia paksuja kirjoja ei lue näin nopeasti, mutta tämä oli pakko ahmia. Kaksi päivää meni meillä kummallakin, ja voi mikä elämys. Tämä ei kuitenkaan innostanut katsomaan elokuvaa, sillä ei - en katso kauhua! Jack Nichlson on varmasti hyvä Jackin roolissa, sitä en epäile.

Onneksi olen löytänyt Kuninkaan!

tiistai 17. marraskuuta 2015

Kate Morton: Kaukaiset hetket

Kaukaiset hetket
Kate Morton 
Suomentanut Natasha Vilokkinen
727 s. 
2015
Bazar








Saatu ystävältä


Kaukaiset hetket päätyi hyllyyni ystävän kautta - siitäkin huolimatta että muutama bloggarikollega ei kirjaa ollut rakastunut. Pohdin kuitenkin itsekseni, ettei Morton aivan huonoa kirjaa voisi kirjoittaa: sen verran mielipiteet minuun vaikuttivat, etten kirjaan oikopäätä tarttunut, vaan se odotti hyllyssäni sopivaa hetkeä jonkin aikaa. Onneksi, onneksi nyt sopiva hetki tuli. Yli 700 sivuinen kirja oli täyttä nautintoa.

Kaukaisissa hetkissä eletään kahta aikaa: eletään vuotta 1992 jolloin pääroolissa on Edie. Edie on kustannusalalla työskentelevä nuori nainen, jonka suhde äitiinsä ei ole läheinen, eikä kovin helppo. Edien äiti järkyttyy, kun saa yli viisikymmentä vuotta matkalla olleen kirjeen ja se herättää tyttären huomion - mitä kirjeessä lukee?

Edien äiti oli toisen maailmansodan aikaan evakuoituna Kentin maaseudulle, ja sattuman kautta hän päätyi asumaan Milderhurstin vanhaan kartanoon. Meredithille, Edien äidille, avautui uusi maailma Blythen sisarusten kautta: Meredithin oli vaikea palata takaisin arkeen ja Lontooseen. Äidin salaisuudet alkavat pikku hiljaa tutkimustyön ansiosta aueta myös Edielle, eikä hän olisi osannut arvata millaisia asioita vanha linna onkaan pitänyt sisällään. Edien tarinan rinnalla kuljetaankin sodan aikaisissa vuosissa ja kerrotaan Blythen sisarusten tarinaa.

Onneksi meitä lukutoukkia on moneksi, ja moneksi on myös meidän kirjamakujamme. Mutta tästä eteen päin muistan sen, etten hylkää ajatuksissani kirjaa, josta joku ei ole pitänyt: yhtä hyvin minä saatan rakastaa sitä. Sillä minä rakastin Kaukaisia hetkiä. Vajosin Kate Mortonin luomaan maailmaan kahdeksi päiväksi, jonnekin historian lehtien havinan keskelle, Blythen sisarusten luokse Midlerhurstin linnaan. Sillä siellä minä olin, tiiviisti, sodan keskellä. Ja tuo aika, jonka siellä vietin, se oli ihanaa.

Olen käsittääkseni lukenut jokaisen Mortonilta suomennetun romaanin, ja pitänyt niistä kaikista. Paluu Rivertoniin avasi minulle tien Mortonin kanssa, ja silloin häneen rakastuin. Olen lukenut kirjan kahdesti, ja rakastin sitä kummallakin kerralla. Hylätty puutarha oli sekin elämys, ja niin oli Kaukaiset hetketkin. Se oli täydellinen lukuromaani, sellainen jonka sivuja tahtoo kääntää yksi toisensa perään.

Kaukaiset hetket ei ole nopeatempoinen romaani, vaikka se onkin nopealukuinen. Tapahtumat etenevät rauhallisesti, kiirehtimättä ja lukija saa eläytyä kirjan hetkiin kaikessa rauhassa. Tämä ei ollut lainkaan huono asia: ei hyvän kirjan tapahtumien tarvitse aina raketin lailla edetä. Ehkä hidastempoisuus onkin yksi parhaista puolista kirjassa: siitä ehtii nautiskella ja hahmoihin ehtii tutustua.

Hahmot olivatkin yksi parhaista asioista Kaukaisissa hetkissä. Rakastuin kahteen päähenkilöistä tavattomasti: Edie oli aivan ihana lukutoukka, viisas nuori nainen, johon tahtoisin tutustua oikeastikin. Toinen joka vei sydämeni oli Juniper: ihana, vaikea Juniper. Voi miten osasinkaan toisinaan samaistua häneen! En rakastu kirjaan päättömästi jos en voi rakastua sen hahmoihin. Mortonin taito luoda päähenkilöt on kuitenkin niin hieno, että jokaisessa hänen kirjassaan olen voinut rakastua myös hahmoihin.

Kaukaiset hetket on yksi syksyn parhaita kirjaelämyksiä. Joskus tuntuu vaikealta tarttua paksuun kirjaan - entäs jos kirja ei kannakaan loppuun saakka? Mortonin kanssa paksuutta pelkää turhaan: se kantaa aina.

sunnuntai 15. marraskuuta 2015

Tuomas Kyrö & Antti Kyrö: Pukin salaisuus

Pukin salaisuus
Tuomas Kyrö
Kuvitus Antti Kyrö
86 s. 
2013
WSOY








Lainattu kirjastosta 


 Eilen lauantaina Pariisin tapahtumat olivat enemmän tai vähemmän mielessä koko päivän. Oli suuri onni että olin kuluneella viikolla lainannut kirjastosta ison kasan hyviä kirjoja, mukana useampi ihana lastenkirja. Tuomas ja Antti Kyrön Pukin salaisuus valikoitui iltalukemiseksi, ja se toimi: tulin kirjan kanssa hyvälle tuulelle.

Pukkihan on tuttu jo kahdesta edellisestä Kyrön veljesten kirjasta. Nyt edellisistä kirjoista tuttu Manu Kössilä on haasteen edessä: kouluun pitäisi tehdä esitelmä kuuluisasta ihmisestä. Manu ei tiedä ketään kuuluisampaa kuin joulupukin, joten hän päättää haastatella Pukkia. Haastattelun vuoksi porukka päätyy aikamatkalle läpi Pukin historian, mutta mitä käy kun aikakone hajoaa 1980-luvulla...

Olen viime aikoina kuunnellut äänikirjoina Pukista kertovaa lastenkirjasarjaa. Pukin paha päivä ja Pukki laivalla ovat todella hyviä myös äänikirjoinakin, mutta vasta Pukin salaisuutta lukiessani huomasin mitä olin menettänyt kuunnellessani kirjat: Antti Kyrön hulvattoman kuvituksen.

Antti Kyrön kuvitus sopii Tuomas Kyrön tekstiin kuin nenä päähän. Siinä missä Tuomas Kyrö on taitava ja humoristinen kirjoittaja, on Antti Kyrö noita kumpaakin kuvittajana. Vaikka aiempien kirjojen tarinat minulle nyt tuttuja ovatkin, taidan kuitenkin lainata kirjat kirjastosta jotta voin tutustua niihin kuvituksen kera.

Tuomas Kyrö on ollut jo jonkin aikaa yksi lempikirjailijoistani, ja siksi onkin ilo huomata että Kyrö on yhtä hyvä myös kirjoittaessaan lapsille. Minulle hänen huumorinsa kolahtaa - ja voin arvella että myös lapset pitävät Pukki-sarjasta. Tätä lukiessani jouduin pohtimaan omaa uskomistani joulupukkiin - miksei hyvinkin voisi olla mahdollista että pukki eläisi jossain suurkaupungissa tonttujensa kanssa? Ehkä hän asuu juuri sinun naapurissasi?

Yksi syy miksi pidin Pukin salaisuudesta niin kovasti, oli tuo aikamatkailu. Minä olen ihan hupsuna aikamatkailuasioihin, olivat ne sitten kirjoissa tai elokuvissa. Lastenkirjoissakin aikamatkaillaan aina toisinaan, ja se saa aina jotenkin sävähtämään ja kiinnostumaan kirjasta ihan toisella tavalla. Joo, Doctor Who fani täällä puhuu...

Hyvä lastenkirja toimii parhaiten silloin kun muuten on vähän nurja mieli. Jos on tapahtunut jotain ikävää, muuten vaan masentaa tai lukeminen ei maistu. Silloin on hyvä ottaa lastenkirja käteen, nauttia ja nauraa. Siihen oloon toimi täydellisesti myös Pukin salaisuus, sillä kyllähän tämä on Sitä Hyvää Lastenkirjallisuutta.

lauantai 14. marraskuuta 2015

Katri Tapola: Kalpeat tytöt

Kalpeat tytöt
Katri Tapola
130 s. 
1998 
Tammi









Lainattu kirjastosta



Jokin aika sitten sain facebookissa lukuvinkin viiden vuoden takaiselta Kristalta. Hän muistutti minua Katri Tapolan esikoisromaanista Kalpeat tytöt, joka oli yksi lempikirjoistani silloin, kun en vielä ollut sellainen lukutoukka kuin nykyään olen. Valehtelematta olen lukenut Kalpeat tytöt varmasti viisi kertaa, ja jokaisella kerralla nautin siitä yhtä paljon. Ja kyllä - kirja kolahti vieläkin.

Kalpeat tytöt on ennen kaikkea tarina Gretasta. Gretasta joka yliopistossa tahtoi olla se kaikkein kalpein, vaikka se vaati ehkä kehnoja elämäntapoja ja tietysti paksun kerroksen puuteria. Vierelleen Greta hyväksyi ainoastaan Edithin, Edithin joka oli vielä Gretaakin kalpeampi. He keksivät tarinan nimeltä Kalpeat tytöt, jonka pääosaa he näyttelevät itse. Kirja kertoo Gretan ja Edithin tarinaa, mutta rinnalla kulkevat lapsi-Greta, joka muuttuu päivä päivältä kalpeammaksi, sekä Greta aikuisena, jolloin hän alkaa olla vain varjo itsestään.

Olen todella iloinen että löysin tämän kirjan uudelleen. Olen blogiaikana palannut moniin vanhoihin suosikkeihin nuortenkirjojen osalta, mutta Kalpeat tytöt taisi olla ensimmäisiä aikuisten kirjoja joihin oikeasti rakastuin. Nuorena rakastuin ehkä ennen kaikkea Gretaan ja Edithiin hahmoina, kalpeus ja tyttöjen tyyli kiehtoi. Luultavasti tarina myös - kirjassa on läsnä tietty synkeys, joka varmasti veti minua puoleensa.

Samat asiat kiehtoivat minua nytkin. Sen lisäksi ihastuin kovasti Katri Tapolan kieleen, joka on voimakasta ja niin tähän kirjaan sopivaa. Tapolan kieli tuntuu niin hyvin sopivan Gretan tarinaan - tosin osasyy ajatukseeni on varmasti se, että olen elänyt tarinan läpi niin moneen kertaan, että Greta on minulle... noh, aika todellinen henkilö. Tämä on Gretan kirja ja hän on minulle rakas.

Vaikken ole ollut aina tällainen lukutoukka kuin nyt olen, niin kyllä kirjat ovat olleet läsnä elämässäni aina. Silloin kun oli vaikeaa, oli helppoa palata uudelleen ja uudelleen kirjaan jonka muisti hyväksi: suosikki nuortenkirjat tuli kahlattua uudelleen ja uudelleen, sitten hiukan myöhemmin myös joitakin aikuisille suunnattuja kirjoja. Voimakkaina ovat jääneet mieleen tämä Tapolan esikoisromaani sekä Sofi Oksasen Stalinin lehmät.

Kalpeat tytöt ei ole paksu kirja, sivuja on 130. Se on kuitenkin tavallaan suuri kirja, sillä se kertoo voimakkaasti Gretan tarinan, aina lapsuudesta aikuisuuteen saakka. Tapola saa Gretan elämään kirjan sivuilla, hän saa Gretan tuntumaan todelta. Markko Tainan suunnittelema kansi on sekin minulle rakas, ja minulle Greta on ollut aina kannen naisen näköinen. Olisi ehkä ollut ilmeisempää että kansi olisi ollut esimerkiksi mustavalkoinen, mutta minulle se on hieno juuri tuollaisena.

Kalpeat tytöt on menestynyt: ilmestymisvuonna se palkittiin Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla ja samana vuonna se oli Akateemisen kirjakaupan myydyin kirja. En ihmettele - en ole ainoa joka tähän on rakastunut. Mutta se mitä ihmettelen, on että en ole ehkä lukenut Tapolalta mitään muuta kuin tämän kirjan. Lupaan ja vannon, että otan vahingon takaisin ja lainaan hänen uudempaa tuotantoaan seuraavan kerran kirjastossa.

Tänään, Euroopan mustana päivänä 14.11., tuntuu hyvältä että voi paeta tätä ajoittain hirveää maailmaa kirjallisuuteen. Pariisi on ollut vahvasti mielessä koko päivän, enkä varmasti ole ainut. Muistetaan kuitenkin ne elämän valon pilkahdukset ja onnelliset asiat, eikä vaivuta pimeyteen! Mukavaa lauantai-iltaa, toivottelee Lukutoukka.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Andy Weir: Yksin Marsissa

Yksin Marsissa
Andy Weir
Suomentanut Kaj Lipponen
387 s. 
2015
Into







 
Kustantajalta


Yllätys! Blogikuviot tulevat jälleen muuttumaan hiukan. Olen tullut siihen tulokseen, että tästä eteen päin kirjoitan Suomi lukee sivulle uudesta kotimaisesta kirjallisuudesta. Vanhemmat kirjat sekä käännökset kuuluvat tänne, Lukutoukkaan. Näin saan helposti pidettyä molemmat blogit virkeinä ja aktiivisina - ja molemmat yhtä lailla läsnä elämässäni. Poimin vähän niin kuin parhaat päältä, kummastakin.


Andy Weirin tieteisromaani Yksin Marsissa meinasi lipua ohitseni. Ehkä ajattelin ettei kirja olisi aivan minua varten, mutta sitten huomasin että blogitoverit yksi toisensa perään hehkuttavat kirjaa ja elokuvaa. Tiesin, ettei elokuva ole minun juttuni, mutta kirja alkoi kiinnostaa kovasti.

Mark Watneyn piti olla yksi ensimmäisistä ihmisistä Marsissa, mutta miten kävikään: todennäköisesti hän tuleekin olemaan ensimmäinen ihminen joka siellä kuolee. Markin markaseurue joutuu hiekkamyrksyyn, jossa hänen avaruuspukunsa vaurioituu - ja muu miehistö luulee hänen menehtyneen. Mark kuitenkin selviää hengissä ja jää yksin selviytymään Marsiin. Mutta miten? Ruokaa ei ole varattu kuin tietty määrä, ja ihan ensiksi hänen täytyisi saada yhteys maahan, pelastusjoukkoja varten. Vaikka kyseessä on kekseliäs ja insinööritaitoinen kaveri, hauskakin kuin mikä, niin pelastuminen näyttää kovin epätodennäköiseltä. Miten Markin käy?

Täytyy tunnustaa: kirja hiukan pelästytti minut aluksi. Koska kirja koskee avaruusmatkailua, ei liene ihme että mukana on paljon tekniikkaa. Alussa tämä säikäytti minut, sillä fysiikka ja kemia eivät todellakaan olleet minun aineitani kouluaikoina. Kuitenkin, pikku hiljaa pääsin tarinaan kunnolla sisään, ja ehkä sain ohjelmoitua aivonikin sellaiseen asentoon ettei minun tarvinnutkaan ymmärtää kaikkea teknistä kerrontaa. Voin kertoa, että suurin osa teknisisitä jutuista jäi tajuamatta, mutta itse tarinan kannalta sillä ei ollut mitään vaikutusta - yhtä lailla nautin tästä scifitrilleristä.

Sillä hyvä trilleri tämä onkin. Tietenkin tieteisromaani myös, mutta enpä keksisi kovinkaan montaa jännittävämpää kirjan aihetta kuin Andy Weir on kirjaansa luonut. Mies on yksin Marsissa, ja hänen pitäisi selvitä hengissä. Vielä kun Weir on luonut päähahmoksi Markin, joka on huumorintajuinen ja muutenkin mahtava tyyppi, niin enpä voisi kuvitella itselleni parempaa hyppyä avaruusmatkailuun kuin tämä kirja.

Luulen että kemian ja fysiikan taitajat saisivat kirjasta vielä aavistuksen enemmän irti kuin minä, mutta kyllä minäkin pystyin nauttimaan kirjasta tavalla, jolla vain hyvästä romaanista voi nauttia. Kaj Lipposen suomennos palvelee kirjaa hyvin, sillä Lipponen on tavoittanut kirjassa juuri sen oikean hengen, mitä tällainen teos vaatiikin. Hän on tuonut kirjaan vielä lisäksi suomenkielen juhlan, mielikuvituksen juhlan on luonut Weir.

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

Jaana Lehtiö ja Helena Miettinen: Taika Valo ja Pelukylän pokaali

Taika Valo ja Pelukylän pokaali
Jaana Lehtiö ja Helena Miettinen
204 s. 
2014
Myllylahti









Kustantajalta


Taika Valo ja Pelukylän pokaali oli löytö Helsingin kirjamessuilta. Myllylahden pisteellä selailin innoissani kirjoja, ja silmiin sattui tämän lastenkirjan hurmaava kansi. Toinen seikka joka kirjassa kiinnosti oli se, kun huomasin toisen kirjailijan olevan Jaana Lehtiö. Luin tänä syksynä hänen kirjoittamansa dekkarin ja tykkäsin kirjasta kovasti. Ei siis liene ihme että halusin Taika Valoonkin tutustua.

Enkä suotta. Taika Valo on mahtava tyyppi. Hän muuttaa perheensä kanssa pieneen kylään - ja joutuu sanomaan hyvästit parhaalle ystävälleen ja jalkapallojoukkueelle. Hän ei voi kuitenkaan aavistaa mitkä seikkailut Pelukylässä odottavat: uusi ystävä, salaperäinen Saana sekä Pelukylän Pelurien palkintopokaalin arvoitus. Pokaali katosi sata vuotta sitten ja sen johdosta Taikan uutta kotia nimitetään Varastaloksi. Taika ja Saana päättävät oikaista menneisyydessä tapahtuneen vääryyden, mutta se ei olekaan aivan yksinkertaista...

Taika Valo on kyllä mainio tyyppi, ja mainio on myös hänen ystävänsä Saana. Taika Valo ja Pelukylän pokaali aloittaa lapsille suunnatun seikkailusarjan josta on ilmestynyt toinenkin osa: Taika Valo ja lentävä Plotina. Nimikin kiinnostaa niin paljon, että onhan sekin luettava. On luettava jo sen vuoksi, että tulin tästä kirjasta aivan tavattoman hyvälle tuulelle. Se on sellainen, millainen lastenkirja parhaillaan on: on menoa ja meininkiä, huumorinpilkahduksia sekä hyvää kerrontaa.

Ehkä eniten pidin kuitenkin kirjan fantasiatyyppisestä osuudesta. Tai no, aivan fantasiaan kirjassa ei mennä - sanoisin ennemmin kirjan tapahtumia maagiseksi realismiksi. On taikaa ja muutakin maagisuutta, juuri sellaista joka on minun mieleeni. Tämän kun sijoittaa lastenkirjaympäristöön, niin on kasassa aika hyvä paketti.

Taika Valo ja Pelukylän pokaali on varmasti todella hyvää luettavaa alakouluikäisille, ja vaikka kirjan pääosassa tytöt ovatkin niin uskon että pojatkin voisivat tästä tykätä - jo seikkailukertomuksen takia. Aikuinenkin viihtyi tämän parissa todella hyvin, joten uskon että nuoremmatkin lukijat viihtyvät. Kiitos kustantajalle kirjasta, kyllä kannatti lukea!

maanantai 9. marraskuuta 2015

Enni Mustonen: Sidotut

Sidotut (Järjen ja tunteen tarinoita 4)
Enni Mustonen
328 s. 
2007 
Otava









Ostettu e-kirja



Siinä missä toisinaan vaivaa paha dekkarinälkä, minua myös nykyisin toisinaan vaivaa Enni Mustos-nälkä. Olen vasta tänä vuonna tutustunut tähän tavattoman hienoon kirjailijaan, jostain syystä aiemmin ajattelin ettei Enni Mustonen ole minuntyyppiseni kirjailija. Kuinka väärässä olinkaan!

Sidotut jatkaa Järjen ja tunteen tarinoita sarjaa, sitä mihin edellinen osa Lipunkantajat jäi. Sidotut jatkaa Hilman ja Annan tarinaa, kahden naisen jotka ovat jo ehtineet kolmenkymmenen vuoden paremmalle puolelle. Vaikka naiset eivät lähimpiä ystävyksiä olekaan, he ovat eräällä tavalla kasvukumppaneita ja ikävöivätkin toisiaan kun elämä paiskaa heidät eri puolille maailmaa - Hilma perheineen lähtee Amerikkaan, ja Anna taas päätyy elämään kulissiavioliitossa.

Enni Mustos-nälkä ei ole mitään perinteisen viihdekirjallisuuden nälkää. Mustosen kirjoissa on vahvasti läsnä historia - eletäänhän Sidotuissakin ensimmäisen maailmansodan ja Suomen sisällissodan aikaa. Olenkin sitä mieltä, että Sidotut on hieman vakavampi kuin sarjan aiemmat kolme kirjaa, niin vahvasti sota on kirjassa läsnä. Koska molemmat naiset ovat politiikassa vaikuttaneita, sota vaikuttaa myös heidän ja heidän perheidensä elämään. Tämä tuo sitä vakavaa, ja ajoittain lähes kyyneleitä tuovaa puolta kirjaan. Onko se paha? Ei. Ei se ole. Mustonen on todella hyvä myös vakavana.

Tutustuin Mustoseen Syrjästäkatsojan tarinoita-sarjan avulla. Se jotenkin on pitänyt ykkössijansa Mustosen tuotannossa minun kohdallani, vaikka olen muutakin Mustosta vuoden aikana lukenut. Ei Järjen ja tunteen tarinoitakaan lainkaan huono ole, päinvastoin. Sarja on hieman erilainen, mutta olen aikalailla silti kiintynyt näihin kahteen naiseen, Hilmaan ja Annaan. Kumpaan enemmän, sitä en osaa sanoa, molemmat ovat viehättäviä omalla tavallaan.

Sidottujen lukeminen oli omalla tavallaan ihanaa ja omalla tavallaan kauheaa. Ihanaa siksi, että Enni Mustosen lukeminen on aina ihanaa, ja kauheaa siksi, etten ole juurikaan lukenut kirjoja Suomen sodista. Mustonen kuvaa sodan aikaisia tapahtumia todella aidosti, ja ne toivat minulle väristyksiä: tällaistako täällä on ollut? Vaikka tiedän toki, että kaikki päättyy hyvin, niin silti. Väristykset kulkivat kehon läpi.

Onneksi Kobossani on vielä yksi osa Järjen ja tunteen tarinoita, vaikka käsittääkseni se kertookin tarinaa hieman eri tavalla. Ja onhan minulla, luojan kiitos, vielä monta Mustosta lukematta.

torstai 5. marraskuuta 2015

Riina Katajavuori: Lahjat

Lahjat
Riina Katajavuori
221 s. 
2004
Tammi









Lainassa lukupiirikaverilta


Edellisessä lukupiirimme, Lukevien leidien, kokoontumisessa yksi aiheistamme oli ensi kevään kirjojen pohtiminen. Olemme tähän asti lukeneet kehitysmaiden naisista ja nyt aiheena oli mitä lukisimme ensi keväänä. Ehkäpä suomalaisista naisista? Eräs leidi toi mielenkiintoisen ehdotuksen: Riina Katajavuoren Lahjat romaanin. Kirja kiinnosti minua ja sainkin sen samantien lainaksi.

Lahjat on suomalaisen naisen tarina. Se kertoo Tuulista, yli kolmikymppisestä perheenäidistä. Hän on päätynyt tilanteeseen, jossa on kahden lapsen kotiäitinä, ja alkaa miettiä onko hän hyvä äiti? Millainen oikein on hyvä äiti? Lasten äänet täyttävät Tuulin arjen ja siinä sivussa on hyvä miettiä äitiyden kysymyksiä ja ottaa hieman mallia muista. Tuulin arkeen astuvat myös poliittiset kysymykset, kun hän päättää kaivaa tutkijan paperinsa esiin ja ryhtyä töihin. Kun vain saa lapset päiväunille.

Riina Katajavuori astui elämääni jo nuorena, kun luin ensimmäisen kerran hänen nuortenromaaninsa Hevikimmat. Rakastuin tuohon kirjaan, kertakaikkiaan rakastuin. Olen lukenut sen vähintään kolme kertaa, ja joka kerta se jaksaa ihastuttaa yhtä lailla. Koska hevimusiikki oli varsinkin nuorella iällä vahvasti läsnä elämässäni, ei liene ihme että tuo kirja sai minut rakastumaan tähän kirjailijaan.

Seuraava vahva kokemus Katajavuorelta oli viime vuonna ilmestynyt Wenla Männistö. Kirja sai todella paljon huomiota niin blogeissa kuin lehdissäkin, eikä ihme: Wenla Männistö sai minut ihastumaan Katajavuoreen nimenomaan kirjoittajana.

Ei siis ihmekään että Lahjat kiinnosti minua kovasti. Olin kuullut kirjan nimen, mutta sisällöstä en niinkään. Tämä olisi kuitenkin todella hyvää luettavaa lukupiiriimmekin, sillä Lahjathan on nimenomaan kertomus suomalaisesta naisesta ja hänen arjestaan. Kirja pitää sisällään raikasta äidin elämää, mutta mukana on myös Tuulin yhteiskunnallisia ajatuksia ja tutkijantyötä. Siispä sanon: vaikkei äitiys olisikaan ajankohtainen asia, on Lahjat kirja jota voi suositella siitä huolimatta.

Katajavuoren kieli ja tapa kirjoittaa on Lahjojen kantava voima, joka sai minut kääntämään innoissaan sivun toisensa jälkeen. Jos Lahjat olisi ollut huonommin kirjoitettu romaani äitiydestä ja perhe-elämästä, se olisi saattanut jäädä kesken - nuo asiat kun eivät minun arkeeni kuulu. Kuitenkin Katajavuori oli kuvannut äitiyttä niin raikkaasti ja ajoittain hyvän huumorin voimilla, että se jaksoi kiinnostaa. Ja siitä saattoi pitää, tällainen sinkkukin.

Katajavuoren terävä kynä ja ajoittain pirskahteleva huumori on asia jonka takia Lahjat kannattaa todellakin lukea. Ainakin jos on nainen.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Anni Polva: Rakasta minua hiukan!

Rakasta minua hiukan!
Anni Polva
187 s. 
1945 (uusin painos 2015)
Karisto 









Ostettu


Anteeksi, rakkaat lukijat. Olen ollut aivan liian hiljaa täällä Lukutoukan puolella. Olen lukenut viime aikoina todella paljon uutuus kirjallisuutta, joista olen kirjoittanut Suomi lukee sivulle. Toki toivon, että te käytte höpinöitäni sielläkin lukemassa, mutta tästä eteen päin aion lukea paljon enemmän kirjoja, jotka sopivat myös tänne. Muutin periaatettani hiukan - kun luen yli vuoden vanhan kirjan, kirjoitan siitä tänne.

Suomi lukee sivu on ihana. Mahtava juttu elämässäni, mutta niin on Lukutoukkakin. Se on oma blogini, josta olen lähtenyt liikkeelle ja jota en tahdo hylätä. Lukutoukkana kirjoittaessa mukaan tulee blogiyhteisö, kommentit ja minun kommentointini muille, asia jota blogistaniassa rakastan. Siis, parannan tapani!

On hienoa "kääntää uusi sivu" Lukutoukassa näin hienolla kirjalla. Ostin Helsingin kirjamessuilta Anni Polvan Rakasta minua hiukan!, joka tuli kuin sattumalta Kariston pisteellä eteeni. Toki olen nuorena Tiina-kirjani lukenut, mutta Polvan aikuisille suunnatut kirjat ovat jostain syystä jääneet lukematta. Miksihän, vaikka niitä on kovasti kehuttu?

Lulu, joka työskentelee ison tomiston pikakirjoittajana, ihastuu aivan päätäpahkaa johtajan huoneessa näkemäänsä mieheen. Lululle tulee kuitenkin suru puseroon: hän lähtee lomalle erääseen maataloon, juuri kun on päättänyt valloittaa miehen itselleen. Ja mitä sattuukaan: tuo ihana luutnantti on maatalon emännän veli! Sillä, että luutnantti on lähestulkoon kihloissa, ei juuri ole Lululle väliä - hän on valmis taistelemaan miehen itselleen.

Ihmettelen kyllä, että olen onnistunut välttämään nämä Anni Polvan viihderomaanit. Rakasta minua hiukanhan on chick litiä parhaimmillaan! Lulu on hyvä chick lit hahmo: hän on sellainen vähän tohelo, hauska ja menevä, josta tulee ehkä hiukan mieleen Niina Within Stella. Ainoastaan hyväsä mielessä, sillä Stellahan on aivan mahtava tyyppi. On hauskaa ajatella, että Polva on jo vuonna 1945 kirjoittanut vetävän chick lit romaanin, ja vielä esikoiskirjanaan.

Kirjan lukeminen oli juuri sellaista kuin hyvän kirjan lukeminen on: en huomannut ajan kulua, vaan sivut kääntyivät itsestään ja tuntiviisari kellossa kääntyi huomaamatta. Eilen, marraskuun ensimmäisenä päivänä, alkoi jälleen lukuhaaste. Haasteen tarkoitus on lukea kolmekymmentä sivua päivässä, kaunokirjallisuutta tai kertovaa tietokirjallisuutta. Minulle kolmekymmentä sivua päivässä menee huomaamatta, mutta minusta on ihanaa että monet sellaisetkin tuttuni jotka eivät päivittäin lue, ovat lähteneet haasteeseen mukaan.

Polvan parissa kolmekymmentä sivua meni todella nopeasti. Oikeastaan koko kirja, lähes kaksisataa sivua, meni todella äkkiä, halusin vain tietää miten Lulun ja luutnantti Antin käy. Omat aavistukseni minulla oli koko ajan, muttei koskaan voi tietää.

Anni Polva on varmaankin lähes kaikille, varsinkin naispuolisille lukijoille Tiina kirjoista tuttu. Mutta jos olet jostain syystä onnistunut ohittamaan esimerkiksi tämän kirjan, suosittelen tätä kyllä. Tämä on sellaista hyvän mielen viihdettä: vähän naiivia, mutta hauskaa ja hyväntuulista. Ja sen sanon: kyllä chick lit ja romanttinen kirjallisuus parhaimmillaan on täysin ajatonta.

P.S. Cicion listasi jälleen TOP 10-listan kirjablogeista. Mukana olleet blogit olivat kaikki tuttuja ja ihania. Erityisesti ilahduin siitä, että vanhojen konkarien mukaan oli tullut uusia nimiä, ihania tyyppejä joiden blogeista tykkään hurjasti. Onnea! <3