keskiviikko 31. joulukuuta 2014

Tulen tyttärien myötä Lukutoukka toivottaa hyvää uutta vuotta!

Tulen tyttäriä
Maria Carole
360 s. 
2014
Osuuskumma









Arvostelukappale


Osuuskumman kirjat ovat tältä lukutoukalta menneet jotenkin ennen ohi - ehkä sen takia että huomioimani, kiinnostusta herättäneet kirjat ovat usein olleet novellikokoelmia. Minähän en ole vielä täysin päässyt eroon novellikammostani, joten en ole kirjoja lukenut. Maria Carolen kirjaa Tulen tyttäriä kuitenkin odotin pitkin syksyä, koska olin lukenut sen yhdistelevän romantiikkaa ja fantasiaa.

Naarni on sotilas ja puolijumala, tarkemmin sanottuna knameira. Hän on tulen jumala, eli jos saa kipinän käsiinsä, hän pystyy luomaan siitä tulen. Emma taas on ihminen, jonka taloon Naarni eksyy ystävänsä kanssa, koska he ovat päätyneet eroon tovereistaan. Ystävä on haavoittunut pahasti, joten he joutuvat jäämään Emman taloon. Syttyy romanssi.

Sitten on vielä pakkoavioliittoa pakeneva Livia, jossa on jumalaa kolme kahdeksasosaa. Puolet pitäisi olla, jotta hän voisi olla knameira. Hänen kohtalokseen on siis jäänyt olla altameira, jota alempana on vain ihminen. Näiden kaikkien kolmen naisen tarinat limittyvät toisiinsa taidokkaasti Maria Carolen esikoisromaanissa.

Suhtauduin Tulen tyttäriin hieman pelotta - niin kuin Maresin kohdalla kerroinkin, en ole vielä mikään haka mitä fantasiaan tulee. Silti minua kovasti kiinnosti tämä kirja, sillä minusta tuntui että romanttinen fantasia voisi olla juuri sitä mitä minulle voisi parhaimmillaan fantasian suunnalta tarjota. Ja olihan se, hyvää meinaan!

Ahmin tämän ihanan teoksen. En meinannut malttaa laskea sitä käsistäni kun olin kerran aloittanut, halusin tietää enemmän ja enemmän näistä hurmaavista naisista. Ja sainhan minä. Tietää. Tutustua heihin.

Silti tuntui ikävältä sanoa hyvästit - sillä jatkoa emme taida saada. Mutta toivon silti että Maria Carolesta tullaan kuulemaan vielä lisääkin, ja nimenomaan tällä ihastuttavalla samanlaisella tyylillä. Hänen kerrontansa on kevyttä ja helppoaa luettavaa, ja kirjailijattaren tapa sekoittaa fantasia ja chick lit (anteeksi jos olette toista mieltä, minun mielestäni tämä chick litiin lähestulkoon meni, romanttiselta puoleltaan) on oiva, juuri minuun kolahtava.

Kiitos Osuuskummalle tästä mahdollisuudesta tutustua taas paremmin fantasiamaailmaan! Tämä ei jää tähän.

***

Tämän tekstin myötä toivotan ihan jokaiselle lukijalle mahtavaa uutta vuotta, olkoon se räiskyvä ja kupliva. Itselläni se ei tosin taida olla kummemmin kumpaakaan, taidanpa viettää rauhallisesti uutta vuotta hyvän ruuan ja hyvän kirjan parissa. En ole mikään bilehile, vaan enemmän tällainen kotimyyrä lukutoukka. Ehkä olen jo tullut vanhaksi, ei jaksa bilettää rankasti.

Olkoon vuosi 2015 täynnä ihania lukuelämyksiä, paluita vanhoihin tuttuihin kirjailijoihin ja täynnä uusia kirjailija löytöjä. Ja tuokoon se kaikkea muutakin kaunista tullessaan! <3

tiistai 30. joulukuuta 2014

Finlandia Junior palkinto meni oikeaan osoitteeseen.

Maresi - Punaisen luostasin kronikoita
Maria Turtschaninoff
Suomentanut Marja Kyrö
212 s. 
2014
Tammi











Joulupaketista putkahti Finlandia Junior palkinnon voittanut Maria Turtschaninoffin kirjoittama Maresi, joka oli odotettua. Olin toivonut kirjaa paljon - se herätti kiinnostukseni palkinnon saamisen jälkeen, ja myös siksi, että sitä on kovasti kehuttu blogeissa. En voinut kirjaa mitenkään ohittaa, ja kirjaston varausjonojenkin perusteella Maresista ollaan kovasti kiinnostuneita. Joten kun kirja löytyi paketista, se oli heti otettava lukuun.

Olen vain kärsinyt pienestä bloggausjumista, ja vaikka hienoja lukuelämyksiä on ollut useita, niin nyt ne jonottavat työpöydälläni bloggaustaan. Mutta täällä minä olen - edelleen!

Tarinan sankaritar on Maresi, tarkkasilmäinen ja tiedonjanoinen tyttö. Hän asuu Punaisessa luostarissa, pienellä saarella, johon miehillä on ankarasti pääsy kielletty. Eräänä päivänä luostariin saapuu uusi, säikähtynyt tyttö, Jai. Selviää, että Jai pakenee isänsä vihaa, suorastaan raivoa. Jännittävä, hurja tapahtumasarja saa alkuunsa kun horisonttiin ilmestyy suuri purjelaiva. Onko Jain isä joukkoineen tulossa?

Minä lumoonnuin Maresista ensi sivuilta saakka. Kirja oli fantastinen fantasiateos, jossa oli kuitenkin sopivasti realistisia elementtejä minulle, joka ei ole päässyt vielä täysin fantasiakirjallisuuden maailmaan. Liu'un sinne vähitellen, opettelen tutuksi tuon genren kanssa, mutta ihan täysin tuttu en vielä fantasian kanssa ole. Maresi oli minulle sopivaa aloittelua. Totuttelua.

Kuitenkin, fantasiamaailma oli todella upeaa. Se on kertomus sellaisesta maailmasta, jossa jumalana on kolmikasvoinen nainen. Tuossa maailmassa on myös miehillä valta - naiset ovat altavastaajan asemassa. Toki näin on todellisuudessakin jossakin maissa, niin valitettavaa kuin se onkin.

Ja kun kirja pääsee vauhtiin, se todellakin pääsee. Vauhtia riittää, ja tapahtumat virtaavat toistensa ohi nopeasti. En tietenkään paljasta noita vauhdikkaita tapahtumia sen enempää, kuuluvathan ne kirjan loppuosaan, mutta paljastan vain sen, että seikkailuelementtejäkin tässä hienosta teoksesta löytyy.

Jäin miettimään, että Maresi sopisi periaatteessa myös lukupiirimme Lukevien leidejen luettavaksi. Se olisi täysin erilainen kirja sinne - mutta kuitenkin tavallaan sopiva. Luemme siis naisten asemaa käsitteleviä teoksia, ja vaikka Maresi ei todenmukaista maailmaa käsittelekään, niin todellisuuspohjaa siinä saattaa olla silti. Ja ilman muuta, tämä on ajatuksia herättelevä kirja.

Aikuiset lukijat, älkää säikähtäkö sitä että Maresi on nuortenkirja! Se sopii aivan yhtä hyvin aikusielle lukijalle.

lauantai 27. joulukuuta 2014

Kaunis aikuisten satu lukutoukille.

Lukija aamujunassa
Jean-Paul Didierlaurent
Suomentanut Kira Poutanen
189 s. 
2015
Tammi








Arvostelukappale


Lukutoukan joulu on nyt sitten vietetty. Olikin poikkeuksellisen ihastuttava joulu, siskot miehineen paikalla, ja olipa läsnä ihastuttava herra neljä vuotias, siskoni poika. Täti oli riemuissaan kun pääsi lukemaan pikkuiselle herralle, ja leikkimään dinosaurusleikkejä. Lämminhenkinen joulu, jonka aikana minulla oli aikaa myös lukemiselle. Voiko enempää pyytää? Toivottavasti teilläkin, lukijaiseni, on ollut mukava joulu, ja paketeista on paljastunut myös kirjoja.

Mutta nyt kirjaan, jonka luin jo ennen joulutohinoihin lähtöä:

Lukija aamujunassa on varsinaisesti ensi vuoden kirjoja, mutta poikkeuksellisesti lukijat ovat saaneet sen käsiinsä jo näin loppuvuodesta. Minäkin olin pyytänyt kirjaa arvostelukappaleeksi, koska yksinkertaisesti; minä vain rakastan kirjoja jotka kertovat kirjoista ja lukemisesta. Ja siitähän Lukija aamujunassa kertoo.

Joka aamu mies nimeltä Guylain nousee junaan, ja poimii laukustaan irrallisia sivuja. Hän lukee niitä ääneen. Guylain on töissä kirjojen kierrätyslaitoksessa, jossa makulointikone tuhoaa myymättä jääneet kirjat, ja Guylainin saaliiksi jää ainoastaan irtolehtiä.

Ujon Guylainin elämä kuitenkin muuttuu, kun hän löytää junasta päiväkirjan. Hän lumoutuu tuntemattomasta naisesta, päiväkirjan kirjoittamisesta, ja ryhtyy jäljittämään tätä.

Lukija aamujunassa on ihastuttava pienoisromaani, täydellinen välipala kaikille lukutoukille. Sen lukee ahmaisemalla, hetkessä, ja siitä jää hyvä mieli. Tämä olisikin ollut täydellinen jouluaaton illan pieni kirja, mutta minkäs sitä lukutoukka itselleen mahtaa, kun kirjat täytyy ahmia heti kun ne käsiinsä saa.

Kirjan käännös on myös erinomainen. Pidän Kira Poutasen tyylistä kirjoittaa, ja hän on onnistunut tässäkin käännöksessä loistavasti. Hän on tavoittanut kepeän tyylin, joka varmasti on ollut myös kirjailijalla itsellään, alunperin.

Löytyy kirjasta kyllä moitteen sijaakin; varsinainen tarina alkaa vasta puolen välin jälkeen. Sitä ennen toki kerrontaan paljon Guylainista ja siitä, kuinka hän lukee junassa, mutta varsinaiseen tarinaan päästään vasta aika myöhään. Sen olisi voinut aloittaa aikaisemminkin, ja käyttää siihen suuremman osan kirjasta. Ei olisi tehnyt lainkaan pahaa.

Mutta kokonaisuudessaan; suosittelen kirjaa lämmöllä lukemisen ystäville. Hyviä kirjoja lukemisesta ei ole koskaan liikaa!

tiistai 23. joulukuuta 2014

Lukutoukan joulutoivotus!

Tänä aamuna heräsin seitsemältä. Heräsin ihanaan tunteeseen, nimittäin siihen, että tänään tulen vanhempieni luokse viettämään joulua, ja tänään alkavat kaikki joulutohinat.

Katsoin lastenohjelmia ja kirjoitin Facebookiin viestin "Hei kaverit, huomenna on joulu!!!" Nimittäin, lukijaiseni, huomenna se on! Päivä, jota lukutoukka odottaa. Odotan kyllä kaikkia pyhiä, rauhoittumista, herkuttelua, lahjoja ja tietenkin yhdessä oloa. Yhdessä olo alkaa meillä jo tänään, kun kaikki jouluvieraat ovat jo tänään yhdessä, illalla saunomme ja juomme glögiä.




Joulukuusemme on ollut jo monta vuotta ollut muovinen, ja pari vuotta sitten vanhempani ostivat tuon kauniin valkoisen kuusen. Tänä vuonna se kantaa oksillaan ainoastaan punaisia koristeita, ja onkin harvinaisen kaunis.

Minut ajettiin melkeinpä heti pakkaamaan, tosin onneksi vain lahjoja. Paketteja tulikin paljon, eikä liene kenellekään yllätys että suurin osa paketeista on kirjan muotoisia. Mutta myös muita joukosta löytyy.

Näiden kuvien myötä Lukutoukka toivottaa kaikille lukijoilleen ja blogiinsa eksyville ihanaa, kaunista, lämminhenkistä ja herkkujen täyteistä joulua! Nautitaan, sillä tämä on vain kerran vuodessa.

Palaan kuvioihin vielä ennen uutta vuotta, mutta jos sinä et palaa ennen vuodenvaihdetta blogiini, niin toivotan myös mahtavaa uuttavuotta. Olkoon vuosi 2015 hyviä lukuelämyksiä täynnä!

maanantai 22. joulukuuta 2014

Uskomattoman hieno ensikosketus Kate Atkinsoniin.

Elämä elämältä
Kate Atkinson
Suomentanut Kaisa Kattelus
595 s. 
2014
Schildts & Södertröms 











Tämä piti olla minun joulukirjani. Paksukainen, jota tulisin pyhinä lukemaan. Mutta kun edellinen kirja päättyi, niin... olen niin huono vastustamaan kiusauksia, antakaa se minulle anteeksi! Minun oli pakko tarttua tähän, runsaasti blogisavuja saaneeseen, ystävieni kehumaan, Kate Atkinsonin tuoreimpaan teokseen Elämä elämältä. Ja nyt, kun kirjoja tuntuu tulevan ovista ja ikkunoista (lue, postin kantamana) olen tyytyväinen että luin kirjan viikonlopun aikana. Ei lukeminen silti joulun pyhinä tule loppumaan.

Ursula Todd syntyy 1910-luvun Englannissa, kun ulkona vallitsee pahin myrsky miesmuistiin. Kuitenkin, hän syntyy napanuora kiertyneenä kaulan ympärille, eikä lääkäri pääse myrskyn takia paikalle. Hän syntyy kuolleena. Tarina loppuu ennen kuin alkaakaan.

Vai loppuuko sittenkään?

Englannissa vuonna 1910 Sylvie Todd synnyttää kolmatta lastaan, ja lääkäri ehtii paikalle juuri ennen kuin lumimyräkkä alkaa. Syntyy tyttö, Ursula, ja alkaa tarina, joka kestää aina 1960-luvulle saakka.

Kuinka olenkaan voinut välttyä Kate Atkinsonilta, tältä taitavalta tarinan rakentajalta ja kertojalta? Hilkulla oli, etten jättänyt tätäkin kirjaa väliin. Yritin tätä kerran, aikaisemmin kun olin lukujumin pyörteissä, mutta jäin vain ihmettelemään tarinan rakennetta. Mitä ihmettä kirjassa tapahtuu? Mutta nyt, kun ihanat kirjaystäväni Kirsin kirjanurkan Kirsi, sekä Rakkaudesta kirjoihin blogin Annika, tätä kovasti minulle kehuivat, minä päätin, että minunkin on yritettävä uudestaan. Onneksi.

Jos päätät tarttua tähän teokseen, älä säikähdä heti alkuun rakennetta. Sillä tämän kirjan yksi idea on juuri erikoinen rakenne, se että kaikki alkaa uudelleen. Ja uudelleen. Ja uudelleen. Se on juuri tämän hienous. Kauneus. Mahtavuus. Minulla kesti hetki sen tajuamisessa, mutta toisella yrittämällä onneksi tajusin sen pian. Se on tämän kirjan voima.

Atkinson kuvaa myös taidolla romaanissa käsiteltyä aikaa - esimerkiksi juuri toista maailmansotaa. Mukana on esimerkiksi hämmästyttävän läheisesti Hitler ja Eva Braun, joka sisältyi kerrontaan, eikä sitä ollut enempää selitelty. Se vain kuului tähän kirjaan. Sodan melske ja pommien pauke ikään kuin kuuluvat lukijan korvaan, eikä voi välttyä itse miettimästä miltä tuntuisi itse olla noissa maisemissa. Mielikuva matkaamista parhaimmillaan - tai oikeastaan kauheimmillaan.

Se, mikä on yksi Atkinsonin kerronnan parhaista puolista oli huumori. Brittiläinen kuiva huumori, jota oli runsaasti mukana. Se on kovin erilaista kuin suomalainen huumori, mutta kyllä tällainen tavallinen suomalainen tallaaja sen sieltä löysi, ja hymähteli useinkin kirjan kerronnan mukana. Kyllä tämä leidi osaa kirjoittaa!

Sitä unohtamatta, että käännös oli hienosti tehty, siitä kiitos Kaisa Kattelukselle. hän oli saanut Atkinsonin epäilemättä hienon alkuperäiskielen hienosti käännettyä suomeen, eikä varmasti ollut jättänyt mitään pois.

Minulla on epäilemättä hienoja lukukokemuksia edessä Kate Atkinsonin kanssa.

P.S. Vielä kaksi yötä jouluun! Kirjoitan huomenna joulupostauksen, kunhan pääsen joulunvietto paikkaani, jossa voin ottaa hieman tunnelma kuvia. Säästän siis jouluntoivotukset siihen. Mutta sanonpa vain, että kannan taas ison kasan kirjoja mukanani vanhempieni luokse. Lahjakirjoiksi sekä omiksi lukemisiksi. ;)

torstai 18. joulukuuta 2014

Kirja jonka myötä saatan kertoa liikaa.

Kolmetoista syytä
Jay Asher 
Suomentanut Annika Eräpuro
251 s. 
2014
Otava











Yleensä en bloggaa kahta postausta päivässä. Yleensä ei ole tarvettakaan, mutta sellainen periaate minulla on ollut. Nyt kuitenkin tuli tarve siihen - pakottava tarve. Suljin äsken kannet Jay Asherin nuortenkirjasta Kolmetoista syytä, ja mieleni päällä on niin paljon ajatuksia, että ne on pakko päästä purkamaan heti, ennen kuin aloitan uutta kirjaa. Enkä ajasta tätä - tämä on pakko päästä luettavaksi heti. Ihan pakko.

Kolmetoista syytä on vakava kirja. Se kertoo 16-vuotiaasta Clay Jensenistä, joka saa yhtäkkiä postissa paketillisen kasetteja. Kasetit sisältävät hänen luokkatoverinsa Hannah Bakerin puhetta. Ne sisältävät 13 syytä siihen, miksi Hannah päätyi pahimpaan, epätoivoisimpaan ratkaisuun maailmassa. Ja että Clay oli yksi niistä.

Hannah siis teki itsemurhan. 16-vuotias Hannah, jolla oli elämä edessä. Jo tämä nostaa palan kurkkuuni, vaikka siis kyseessä ei ole tosi tarina. Silti itsemurha on aina aihe, joka koskettaa minua kirjallisuudessa, varsinkin jos se on koskettavasti ja hyvin kuvattu. Tämä kirja oli äärimmäisen tehokas tarina, joka sai minut varsinkin lopussa itkemään kunnolla.

Hannahin kolmetoista syytä, ne ovat syitä ja ihmisiä, jotka kietoutuvat kaikki lopulta tavalla tai toisella toisiinsa. Toiset ovat merkityksellisempiä kuin toiset. Mutta jokainen niistä merkitsee. Osa niistä on minullekin hyvinkin tuttuja, ja koko ajan tarinassa, Hannahin tarinassa, vilisee viitteitä siihen, miten kaikki tulee päättymään.

Vaikka Clayhan sen koko ajan tietää, niin kuin lukijakin.

Minun on äärimmäisen vaikeaa kirjoittaa tätä tekstiä. En itsekään tiedä miten paljon haluaisin itsestäni paljastaa, kuinka paljon haluaisin verhoani avata. Tiedän, olen blogissani kertonut runsaasti itsestäni ja taustastani, olen kertonut siitä mitä olen ja mitä en. Vaikeitakin asioita. Ja aina te, lukijani, olette olleet tukenani, tsempanneet, ja kommentoineet ihanasti. Ehkä siksi kirjoitan tätä vapautuneemmin, koska tiedän ettette te, jotka vakituisesti minua seuraatte, tuomitse. Ette sen perusteella, mitä joskus on tapahtunut.

Siispä. Miksi pidin tästä kirjasta niin paljon? Minullakin on ollut omat syyni. En tiedä, en muista, enkä haluakaan muistaa, oliko niitä kolmetoista, oliko niitä enemmän vai vähemmän. Mutta minulla oli omat syyni siihen, että päätin etten enää jaksa tätä elämää. Silloin kaikki oli toisin - silloin en ollut näin positiivinen otus kuin nykyään olen. Silloin olin aivan eri ihminen.

En onnistunut. Mutta niin pitkälle mentiin, että saan sanoa, etten onnistunut.

Ja sanon täydestä sydämestäni: onneksi. On raskaita päiviä, on päiviä jolloin haluaisin vajota talviunille ja herätä vasta auringon paisteeseen. Mutta sitten on paljon niitä hyviä päiviä, jolloin naurun kiherrys on olennainen osa päivää, jolloin hymyilen ja olen iloinen vaikka ulkona on pimeää. Kokonaisuudessaan, jäädään pitkälti plussan puolelle. Ihanaa, elämä on ihanaa. Onneksi.

Lipsahti avautumisen puolelle. Anteeksi. Mutta se, miten tämä kaikki liittyy kirjaan - tai tottakai se liittyy. Sillä enhän minä voi olla ajattelematta, että jos Hannah olisi jaksanut odottaa, olisiko hänenkin elämänsä parantunut. Olisiko hänkin voinut jonakin päivänä sanoa, että elämä on ihanaa? Sitä emme tiedä.

Miten eläydyinkään taas kerran kirjan hahmoon.

Jos sinä, nuori tai vanhempi ihminen, olet lukenut tämän kirjan, ja nyt luet bloggaustani, ja olet miettinyt näitä asioita. Sanon, puhu. Etsi luotettava ihminen, olkoon se psykologi tai koulun kuraattori, paras ystävä tai äiti tai isä, mutta etsi joku. Aina löytyy joku joka auttaa.

Ja aina löytyy syitä jatkaa elämää. Aina.

Kimppalukua ystävän kanssa.

Lintu pieni
Tanja Pohjola
283 s. 
2014
Atena









Arvostelukappale


Vaikka lukeminen on yleensä yksinäistä touhua, voi sitäkin tehdä monin tavoin yhdessä. Blogin kautta tavoittaa toisia, jotka ovat lukeneet saman kirjan, ja voi jakaa mielipiteitä. On lukupiirejä, joissa voi keskustella toisten kirjan lukeneiden kanssa. Ja sitten on tämä kimpassa lukeminen! Olen löytänyt tämän jo jonkin aikaa sitten, mutta en ole lukenut kimpassa mitään kenenkään kanssa vähään aikaan. Nyt luimme ihanan Rakkaudesta kirjoihin blogin Annikan kanssa tämän Tanja Pohjolan esikoisromaanin Lintu pieni.

Lintu pieni sijoittuu sodan aikaiseen Viipuriin, ja sodan jälkeiseen Helsinkiin. Vuodet ovat 1944-1953, kertojana Dora, myöhemmin nimeltään Dorotea, sekä myöskin hänen miehensä Otto. Viipurissa Dora sekä hänen kolmevuotias siskonsa Mari ovat lukittuna huoneeseen, johon eivät juurikaan syötävää eivätkä edes vettä saa. Heidän äitinsä luona käy arvovieras, jonka tähden tyttöjen täytyy pysyä poissa näkyviltä. Lohduttaakseen siskoaan Dora kertoo satua miehestä ja linnuista, ja hän ehtii kertoa sadun aivan liian monta kertaa.

Helsingissä on vuosi 1953. Kerrostaloasunnossa eletään tuoretta avioliittoa, ja loppukesää. Dorotea totuttelee vaimona olemiseen, mutta Viipurista saapuvat vieraat nostavat kipeät muistot pintaan. Paljastuvatko hänen valheensa? Loppujen lopuksi Dorotean on vaikea havaita mikä on totta ja mikä ei, mikä on nykyisyyttä ja mikä lapsuutta, mikä satua ja mikä totta.

Jälkeenpäin ajateltuna Lintu pieni on oikeastaan parempi romaani kuin mitä se silloin oli, kun oli juuri kannet sulkenut. Siinä ehkä parasta oli loppu, se miten asiat jäivät ilmaan roikkumaan, ja miten lukija sai kuvitella tarinalle haluamansa lopun. Taisin tästä juuri puhua jonkin kirjan yhteydessä - pidän tämänkaltaisista lopuista. Pidän siitä että lukija saa ajattelemisen aihetta.

Tanja Pohjola on taitava kirjoittaja. Sillä vaikka sodan aikainen Suomi ei olekaan minun sydäntäni kirjallisuudessa lähellä, hän sai minut ensinnäkin kiinnostumaan kirjasta niin paljon, että pyysin siitä arvostelukappaleen, ja toisekseen, hän sai minut pitämään tämän aihealueen kirjasta. Hänen kerrontansa on taitavaa, ja kieli kaunista.

Löydän kyllä myös huonon puolen kirjasta, puolen jota pohdiskelimme Annikan kanssa. Me emme kumpikaan löytäneet kirjasta sitä suosikkihahmoa, hahmoa johon olisi samaistunut ja josta olisi kovasti pitänyt. Pidimme tosin molemmat pikku Marista, mutta hän jäi kuitenkin kirjassa aika pieneen rooliin. Yleensä, kun rakastuu kirjaan, täytyy siinä olla myös hahmo johon rakastuu, tai josta välittää. Valitettavasti minä en löytänyt Lintu pienen sivuilta sellaista.

Aivan suosikkien kategoriaan kirja ei yllä, mutta ei se kauaksi sieltä jää. Se on myös saanut monia kehuvia blogisavuja, joten minäkin uskallan kyllä suositella sitä, ja laittaa kirjan hyvillä mielin eteen päin, että se jatkossakin saisi uusia lukijoita.

Mietittekö muuten miten kimppaluku toimii? Meillä Annikan kanssa toimi todella hyvin. Olemme kyllä toisiimme yhteydessä jatkuvasti muutenkin, puhelimen Whatsap sovelluksen kautta, ja nyt sovimme, että juttelemme kirjasta aina sadan sivun välein, sekä lopuksi. Niinpä ilmoitimme, kun olimme lukeneet tietyn määrän sivuja, ja sitten kun molemmat olivat päämäärässä, keskustelimme siitä mitä on siihen mennessä tapahtunut. Erittäin mukava tapa lukea! Ja toimii myös, vaikka toinen osapuoli olisi toisella puolella Suomea tai maailmaa, jos vain netti toimii. Suosittelen kokeilemaan.

P.S. Joulu tulla jollottaa. Nyt on pulmana, mitä otan joululukemisiksi. Riittääkö kaksi paksuhkoa kirjaa? Riittää, kai. Mutta entä jos ei riitäkään? Apua! Tätä menoa raahaan kassillisen kirjoja lahjakirjojen lisäksi toiselle puolelle kaupukia. :D

tiistai 16. joulukuuta 2014

Vuoden TOP 10... Eikun TOP 20!

Vuosi alkaa olla lopuillaan, joten on siis aika listata mitä hyvää tulikaan tämän vuoden aikana luettua. En ole aiemmin tehnyt moista listaa, joten en olisi ikinä osannut arvata millainen pohtiminen tässä tulisikaan olemaan. Alunperin oli tarkoitus tehdä TOP 10, mutta päädyin sittenkin TOP 20 listaan, koska ehdokkaita oli yksinkertaisesti niin paljon. Olisi ollut aineksia enempäänkin.

Mikä oli ravisuttelevin teos tänä vuonna? No:

1. Stephen King: Kuvun alla

Ensimmäinen kosketukseni itse kuninkaaseen oli järisyttävä. Se koetteli maailmaani todenteolla, ja uppouduinkin Kuvun alla eepokseen kesällä kun sen luin ihan luita ja ytimiä myöten. En ole hetkeen kohdannut yhtä hyvää kirjaa, sen sanon!

2. Erik Axl Sund: Varistyttö trilogia

Pitkin vuotta olemme saaneet lukea ruotsalaisen kaksikon, Erik Axl Sundin poikien, kuten me heitä kutsumme, hengentuotoksia Varistyttö trilogian muodossa. Olen joutunut odottamaan ja odottamaan, jäämään jännitykseen, kun seuraavan kirjan ilmestymiseen on monta kuukautta. Mutta odotus on aina palkittu, nämä olivat mahtavia teoksia. Ja herrojen tapaaminen oli upeaa.

3. Sami Lopakka: Marras

Heti alkuvuodesta taas minun maailmaani ravisutteli Marras. Upea, koskettava, naurattava, itkettävä Marras. Kuvaus suomalaisen bändin matkasta Euroopassa. Eläydyin kirjaan sydänjuuriani myöten, ja voi miten itkinkään varsinkin lopussa. Tämänkin herran tapasimme kirjamessuilla, ja vuodatimme hänelle ihastustamme kirjasta. Todellakin ansaitusti.

4. Anni Kytömäki: Kultarinta

Voi miten tässä onkaan kaunis kirja. Olen käynyt Kultarinnasta väittelyjä internetin ihmeellisessä maailmassa, koska minusta on uskomatonta jos joku ei tästä pidä. Tiedän tiedän, aina on makuasioita, kaikki eivät pidä kaikesta ja niin edelleen. Mutta minä ihastuin tähän kirjaan, kerrontaan ja luontokuvaukseen niin kovasti, että ihmettelen jos kaikki muutkin eivät ihastu. :)

5. Terhi Rannela: Läpi yön

Äärettömän tärkeä kirja minulle. Tyttö, joka yrittää itsemurhaa, ja selviää siitä kirjoittamisen avulla. Se kirja voisi olla minusta kerrottu! Voiko tällainen kirja olla sattumatta suoraan sydämeen. Ja vielä kirjalijana minulle äärettömän paljon merkitsevä Terhi Rannela. Voivoi. Ihanaa. <3

6. Maaria Päivinen: On nälkä, on jano

Tämän kirjan aivan sattumalta poimin käsiini kirjamessuilla. Olen kuullut paljon kirjailijattaren Pintanaarmuja kirjasta, jota en ole vielä saanut aikaiseksi lukea, mutta tämä kirja vakuutti minut heti ensimmäisellä sivullaan. Kieli, jota ei voi olla rakastamatta. Miten jollakulla voi olla tuollainen taito kirjoittaa?

7. Elias Koskimies: Ihmepoika

Kirjoitin bloggauksessani, että tämä voisi olla tämän syksyn paras kirja. Aivan parhaaksi se ei yltänyt, mutta ehdottomasti yhdeksi parhaimmista. Ihmepojan mutkaton tarina, ja sujuva kerronta otti omakseen. Ja vielä, kun pääsin kirjamessuilla jutustelemaan Eliaksen kanssa, ja kuulemaan Ihmepojan taustoista, se kruunasi lukukokemuksen.

8. Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

Tämä on ollut ehkä kiistellyin kirja tänä vuonna! Se on jakanut mielipiteitä kovinkin vahvasti, mutta siitä huolimatta minä uskaltauduin ostamaan sen omaan hyllyyni. Enkä ostanut turhaan, sillä minä ihastuin tähän kirjaan kovasti. Tarina oli monipuolinen ja kerronta vahvaa, kirja oli oikea tiiliskivi mutta sen silti luki nopeasti. Keltaista kirjastoa, taattua keltaista kirjastoa. <3

9. Marko Hautala: Kuokkamummo

Minun ensikosketukseni Marko Hautalaan! Jo kirjan nimi, Kuokkamummo, on hurmaava, ja mitä olikaan itse kirja. Ihokarvoja värisyttävä, muttei kuitenkaan liian pelottava etteikö sitä olisi uskaltanut lukea. Pidin kovasti Hautalan tyylistä, eikä tämä varmasti jää viimeiseksi kosketukseksi kirjailijaan.

10. Antti Holma: Järjestäjä

Antti Holmasta muodostui yksi eniten googletetuimmista kirjailijoista blogissani, tietenkin sen jälkeen kun paljastui että hän näyttelee Putouksessa. Minä kuitenkin olin lukenut Järjestäjän jo ennen kuin tämä asia tuli ilmi, ja pidin kirjasta todella paljon. Pakkomielteitä, pakkomielteitä... Ja Holmahan paljastui hauskaksi tyypiksi muutenkin.


11. Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 2 & 3

Tämän vuoden puolella ilmestyi kaksi viimeistä osaa Jonas Gardellin trilogiasta. Kipeän kauniista trilogiasta, joka varsinkin viimeisellä osallaan sai kyyneleet silmiini. Gardell on mahtava kirjoittaja, joka kirjoittaa trilogiassaan tärkeästä aiheesta.

12. Nina With: Joko taas, Stella

Koska elämä ei olisi elämää ilman chick litiä, täytyi tällekin listalle kyseistä genreä ujuttaa. Stella sarjan ensimmäinen osa kolahti minulle lujaa, ja odotin hirmuisen paljon uutta kirjaa. Eikä tämä todellakaan pettänyt odotuksia, vaan Nina With oli taas vanginnut mitä hurmaavimman Stellan taitavasti kansien väliin!

13. Jayne Anne Phillips: Murhenäytelmä

Taas totean, että Keltainen kirjasto on laadun tae. Sen huomasin ihan vast' ikään, kun luin Phillipsin Murhenäytelmän. Siihen sain vinkin ihanalta Leena Lumilta, enkä turhaan todellakaan luottanut hänen mielipiteeseensä, taaskaan. Tämä oli todella hieno teos, johon syventyi mielellään. 

14. Laura Paloheimo: Mama mojo

Enemmänkin chick litiä toki julkaistaan tätä nykyään Suomessa, ja vielä laadukasta sellaista. Laura Paloheimo on luottokirjailijani, aina on pakko saada käsiinsä jokainen hänen uusi teoksensa. Mama mojo ei pettänyt, ei taaskaan, ja nautiskelin kirjasta täysillä. Uutta kirjaa odottaen...

15. Riina Katajavuori: Wenla Männistö

Wenla Männistön olisin voinut sijoittaa ylemmäskin listallani, sillä se oli todella viihdyttävä ja hieno kirja. Täytyy tunnustaa etten ole lukenut Aleksis Kiven Seitsemää veljestä, johon kirja pohjautuu, mutta hyvin pääsin Wenlan maailmaan ilman sitäkin. Hauskaa, mutta silti täyttä asiaa. Todella hyvä kirja. <3

16. Maritta Lintunen: Hulluruohola

Tällainen yllätysnimi piilee listallani. Sillä Hulluruoholan lainasin kirjastosta ihan nimen perusteella, sillä se tuntui hauskalta. Mutta enpä olisi ikinä uskonut millainen lukuelämys edessäni olisikaan! Aivan huikea kirjamatka jälleen kerran. Ja pääsinpä vielä kirjamessuilla kuuntelemaan ihastuttavaa kirjailijaa. Huippua. <3

17. Marko Leino: Saasta

Saasta oli alkuvuoden dekkarielämyksiä. Todellinen elämys se olikin, paksu kirja, joka vei mukanaan Kirja kauheasta aiheesta, joka on tärkeä, mutta joka oli niin taidokkaasti kirjoitettu että tuon kamalan aiheenkin melkein unohti. Pakko lukea Leinoa lisää!

18. Eeva-Kaarina Aronen: Edda

Tämäkin oli yksi yllättäjä tänä vuonna. Teoksen sivuilla luin Eddasta pienen esittelypätkän, ja se sai heti sydämeni lyömään nopeammin. Ja mitä teki itse kirja? Saman asian, se sai minut aivan lumoihinsa. Ihana, ihana tarina joka oli kirjoitettu todella kauniisti.

19. Tuomas Kyrö: Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja

Tämäkin olisi ansainnut ylemmän paikan listallani, niin kuin monet muutkin. Mutta on niin paljon hyviä kirjoja... Kuitenkin, Mielensäpahoittaja kuuluu todellakin vuoden parhaisiin. Tämä uusin oli myös siitä tärkeä, että tämä teki muutakin kuin nauratti. Tämä kosketti, sai liikutuksen esille. Kyrö vaan on niin mahtava.

20. Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Riikka Pulkkinen teki uuden aluevaltauksen. Aluevaltauksen, joka todella näköjään sopii hänelle. Iiris Lempivaara oli hurmaava pieni kirja, jonka ahmaisi melkeinpä yhdellä istumalla. Ehdottomasti tulen palaamaan tähän kirjaan vielä uudelleen!

Siinä olivat minun kirjavuoteni kohokohdat. Järjestys olisi voinut olla toinenkin, on monia kirjoja jotka olisivat ansainneet tulla mainituksi aiemmin. Tämä oli erittäin vaikea tehtävä, tehtävä jonka kuitenkin halusin tehdä. Halusin saattaa teidän tietoonne, ihanat lukijat, minun lukuvuoteni parhaimmiston, koska toivon että joku saa tästä vinkkejä omiin hankintoihin tai kirjastolainauksiin.

Vielä on lukuvuotta kuitenkin pari viikkoa jäljellä!

Vimmainen päätös trilogialle.

Firman mies
Tuomas Vimma
244 s. 
2014
Gummerus









Arvostelukappale


Täytyy tunnustaa, etten ollut vielä edes Ruutukymppiä lukenut, kun pyysin Firman miestä arvostelukappaleeksi. Raksa kuitenkin osui niin ytimeen kun sen aikanaan luin, että oli pakko Firman miehen kohdalla tarttua tilaisuuteen. Ja kun Ruutukymppikin vielä oli hyvä, niin oli pakko pian sen jälkeen lukea tämäkin teos.

Hyperborea-rakennusliike, jossa trilogian päähenkilö Sami työskentelee, on kasvanut Danika Stenhammarin johdolla uskomattomiin sfääreihin. Samista on muodostunut taitava päällikkö, joka pystyy niin työskentelemään likaisin käsin työmaalla, kuin johtamaan työmaita konttorista käsin.

Sami saa Danikalta tarjouksen, jota tuntuu olevan vaikea ohittaa. Se pistää hänet miettimään omia arvojaan ja sitä, voiko asiat mitata rahassa.

Olen vahvasti sitä mieltä, että Firman mies on hyvä päätös Vimman trilogialle. Se saattaa lähes jokaisen kirjoissa olevan keskeneräisen asian sopivassa määrin loppuun saakka, mutta jättää kuitenkin lukijalle vähän pohdittavaa siitä, miten asiat tästä etenevät. Minä pidän hiukan avoimiksi jäävistä lopuista. Eipähän kirja heti unohdu, kun jää miettimään sitä, miten asiat kehittyvät.

Olen pitänyt Samista läpi kaikkien näiden kolmen kirjan. Hän on ihmisläinen ja mukava mies, eikä hänellä ole noussut kusi päähän vaikka onkin kohonnut firman arvoasteikossa koko ajan ylemmäs kirjojen myötä. Hän on hyvä tyyppi, ja lähtisin hänen kanssaan tuopille milloin tahansa.

Pidän myös Vimman tavasta kirjoittaa. Se on kepeää, mutta kuitenkin älykästä. Nopealukuista, mutta kuitenkin ajatuksia herättävää. Monipuolista. Tyylikästä. Olen kuullut paljon hyvää myös Vimman aikaisemmista teoksista, esimerkiksi Helsinki 12:sta ja Gourmetista, ja nyt sitten ilokseni voinkin todeta, että postissa lähtee kohti minua huomenna Helsinki 12, ja saatanpa saada sen vielä joululukemistoksi. Jipii!

Harmittaa, kun ehdin laittaa jo kiertoon Ruutukympin. Olisin mieluusti antanut lankomiehelle lahjaksi koko tämän trilogian, sillä olen sitä mieltä, että tämä olisi kolahtanut hänen huumoriinsa. Luulen myös, että tämä saattaisi olla sellaisillekin miehille luettavaa, jotka eivät muuten kirjoihin pahemmin koske (nyt en sano tätä sillä, etteikö lankomieheni lukisi. Päinvastoin. Hänellä on usein kirja kädessä).

Kirjat voi muuten hyvin lukea myös yksittäisinä teoksina. Mutta jos sinulla on mahdollisuus, niin lue toki koko trilogia.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Kovin kaunista kieltä, mutta...

Kohta kaikki alkaa
Sari Pullinen
288 s. 
2014
Gummerus












Viimeisimmältä kirjastoreissulta mukaan tarttui taas kassillinen hyviä kirjoja, niin tuoreita teoksia kuin vähän vanhempiakin. Nyt ehtii vanhempiinkin aarteisiin tutustua paremmin, kun pahin uutuussesonki on ohi - mutta ei huolta, jo tammikuussa ilmestyvät ensimmäiset "kevään" kirjat, vaikka kevät on vielä kaukana. Tämä Sari Pullisen kirja on tältä vuodelta, ja useiden blogisauhujen vuoksi päädyin sen varaamaan kirjastosta.

Kirsi, tarinan päähenkilö, on useiden vuosien ajan ollut se toinen nainen. Hän odottanut, milloin hänen kumppaninsa jättää vaimonsa, aivan niin kuin Kirsi on jättänyt miehensä, ja rakkaudettoman avioliittonsa. Viisi vuotta hän on odottanut, ja nyt se saa loppua. Kirsi pakenee pikkukaupunkiin, jossa hän elää ketään tuntematta irrallista elämää. Hän seuraa joka päivä katseellaan miestä, joka juoksee kahvilan ohi päivästä toiseen samaan aikaan. Eräänä päivänä mies pysähtyy, ja Kirsi lähtee seuraamaan häntä. Eikä tiedä mihin kaikki johtaa.

Sari Pullisen kieli on vangitsevaa. Se on kuin puro, se soljuu ja virtaa eteenpäin, ja sitä on pakko seurata. Se on sanoin kuvaamattoman kaunista, niin lyyristä ja hienoa. Se onkin tämän teoksen ehdottomasti hienoin puoli, ja se kantaa mukanaan loppuun saakka.

Koska. Jos tässä romaanissa ei olisi ollut tuota kaunista, hienoa kieltä, en olisi ehkä jaksanut tätä loppuun saakka lukea. Kirsin tarina ei ole mitenkään poikkeuksellinen, ja vaikka loppupään tapahtumat tekevätkin kirjasta ehkä joidenkin mielestä astetta kiinnostavamman, niin minusta ne tekevät kirjasta ehkä astetta sekavamman. En nimittäin loppupuolella päässyt tarinaan mukaan, en alkuunkaan. Niin valitettavaa kuin se onkin, sillä olisin aidosti halunnut pitää myös kirjan tarinasta.

Hahmot, ne ovat hienosti kuvailtuja. Niin kuin ovat kirjan tapahtumapaikatkin, lukija pääsee niihin sisälle helposti. Villa Maaria, majapaikka jossa Kirsi pikkukaupungissa yöpyy, tuntuu lukijankin silmiin valloittavalta pieneltä hotellilta, jossa voi rauhassa yöpyä tuntien olonsa kotoisaksi. Myös majatalon emäntä vaikuttaa sympaattiselta ihmiseltä.

Vaikka parjasinkin kirjan tarinan kulkua, melkein uskaltaisin suositella tätä kirjaa juuri sinulle, joka olet vangitsevan kielen ystävä. Jos sinulle tärkeämpää on kaunis kieli kuin tarina, tartu tähän kirjaan. Et pety.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Keltainen kirjasto on laadun tae.

Murhenäytelmä
Jayne Anne Phillips
Suomentanut Kersti Juva
584 s. 
2014
Tammi









Arvostelukappale

Sanon tämän jo ties monennenko kerran tämän vuoden aikana, mutta sanonpa vielä kerran: olen ehdottomasti lukenut yhden tämän vuoden parhaista kirjoista! Ja taas oli kyseessä Keltainen kirjasto, niin kuin on ollut aiemminkin. En ole aiemmin ollut kovinkaan tuttu Keltaisen kirjaston kirjojen kanssa, mutta nykyään olen saanut huomata, ettei tuossa joukossa kovinkaan monta huonoa kirjaa ole. Tai ainakaan en ole sattunut niihin törmäämään. Onneksi.

Eletään vuotta 1931. Asta Eicheriltä, kolmen lapsen äidiltä, on juuri kuollut aviomies, ja hän on jäänyt leskeksi. Eikä kovinkaan hyvävaraiseksi sellaiseksi. Asta päätyy etsimään pelastusta kirjeenvaihtokerhosta, ja luuleekin löytäneensä sellaisen. Nimittäin hän löytää kirjeiden perusteella hyvävaraisen, luotettavan herrasmiehen, jonka uskoo pelastavan heidän perheensä, ja josta Asta uskoo saavansa elämänkumppanin. Toisin käy. Muutaman viikon kuluttua koko perhe on kuollut.

Toimittaja Emily Thornhill kiinnostuu tästä erikoisesta tapauksesta, ja erityisesti Astan nuorin tytär, taiteellinen Annabel, viehättää häntä. Mitä Eicherin perheelle tapahtui? Emily lähteekin Länsi-Virginiaan tutkimaan tapausta. Mitä kaikkea matka tuo mukanaan?

Löysin tämän kirjan ihanan Leena Lumin avulla. Hän kehui kirjaa kovasti, ja koska minä luotan Leenan mielipiteeseen kuin muuriin, päätin pyytää kirjan arvostelukappaleeksi. Kuitenkin kirja joksikin aikaa jäi hyllyyni, ehkä osin paksuutensa vuoksi, mutta nyt päätin lääkitä (taas kerran) orastavaa lukujumiani tällä paksukaisella. Ja se auttoi! Mutta mitä muuta tällainen koukuttava tarina voi tehdä, kuin viedä lukujumin mennessään? En olisi voinut harkitakaan että olisin jättänyt tämän kesken, toisin kuin olin tehnyt monelle muulle kirjalle.

Kieli on jälleen kerran hyvää. Olen lukenut monta Kersti Juvan suomennosta, ja hän on takuuvarma hyvä suomentaja. Luulen, että hän on vanginnut Jayne Anne Phillipsin taidokkaan kerronnan näiden kansien väliin hienosti.

Aion kierrättää tätä kirjaa lähipiirissäni, sillä tämä lukuelämys on yksinkertaisesti aivan pakko jakaa. Sitä en voi pitää yksin minulla, vaan tahdon jakaa sen innokkaiden lukijoiden kanssa. Toivon siis, että bloginikin lukijat löytäisivät tämän kirjan, ne, jotka eivät ole vielä tähän tutustuneet. Sillä se kannattaa, takaan sen! Tähän kirjaan kannattaa uhrata hieman pidempikin tovi, sillä kirja vaatii ehkä hieman paneutumista.

Vinkki, vaikkapa pukinkonttiin.

keskiviikko 10. joulukuuta 2014

Vuoden mahtavin teatterikokemus!

Juoksuhaudantie
RedNoseClub & Teatteri Quo Vadis
Rooleissa Mike (Tuukka Vasama) ja Zin (Timo Ruuskanen)
Ohjaus Otso Kautto
Perustuu Kari Hotakaisen romaaniin
2 h











Eilen muistui mieleeni taas kerran, minkä takia käyn mielelläni teatterissa. Sillä sain kunnian nähdä teatteria hauskimmillaan, parhaimmillaan, mahtavimmillaan. Sen tekivät RedNoseClub & Teatteri Quo Vadis.  Juoksuhaudantie oli vierailuesityksenä Joensuun kaupunginteatterissa, ja olimme varanneet liput jo aikaisin syksyllä. Teatteri olikin aika täynnä, mutta tyhjiä paikkojakin näkyi.

En ole ikinä nähnyt mitään vastaavaa. Kyseessä oli klovneria, jossa Mike ja Zin esittivät klovneiksi pukeutuneina Juoksuhaudantien, alusta loppuun, kahdessa tunnissa. Vaihtamatta kertaakaan asuja, ilman minkäänlaista erikoista lavastusta. Olemalla jokainen kirjan hahmo itse. Improvisoiden aina välillä.

Mahtavaa, minä sanon, mahtavaa! Voiko tuossa muuta kuin nauraa?

Ja yleisöhän nauroi. Mahansa kipeäksi, melkeinpä, ja minäkin nauroin ihan vedet silmissä. Niin hauskoja nämä kaksi klovnia olivat, ja panivat kieltämättä parastaan, luulen ainakin. Esitystä ryyditti musiikki, esimerkiksi Neil Young, U2 ja mahtava Johnny Cashin I walk the line, joka oli viimeinen numero.

En ole pitkään aikaan nauranut näin paljon. Mike ja Zin olivat mahtavia, ja niin hauskoja. Voisin hehkuttaa näytelmää loputtomiin, mutta luulen että olen nyt sanonut kaiken tärkeimmän. Mutta kiitän vielä Joensuun kaupunginteatteria siitä, että ottivat Juoksuhaudantien vierailemaan ohjelmistoonsa. Se kannatti!

P.S. Näytelmässä on vielä toinen esitys viikon kuluttua. En tiedä saako siihen vielä lippuja, mutta joensuulainen, koita ihmeessä jos et eilen ollut paikalla! Kannattaa!

lauantai 6. joulukuuta 2014

Ei, en minä ole kadonnut. Täällä ollaan!

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille
Ransom Riggs
Suomentanut Virpi Vainikainen
350 s.
2011
Schildts & Söderströms











Lukutoukka täällä huutaa, ettei ole kadonnut mihinkään. En useinkaan pidä edes pieniä blogitaukoja, vaan bloggaan hetimiten kirjat jotka luen. Nyt kuitenkin jäänyt parikin kirjaa bloggaamatta, koska olen kärsinyt (taas!) luku- ja bloggausjumista. Nämä ovat viheliäisiä tauteja, sillä haluaisin niin kovasti lukea ja löytää uusia mahtavia kirjoja, mutta aloittamani kirjat eivät vain ole edenneet. Eivät, vaikka sisimmässäni tiedän että kyseessä on hyvä kirja. Ne jäivätkin siis odottamaan parempaa hetkeä.

Nämä pari kirjaa jotka ovat jääneet bloggaamatta, eivät ole arvostelukappaleita, joten minulla ei olisi mitään velvollisuutta blogata niistä. Kuitenkin nämä molemmat ovat niin hienoja teoksia, että sisimmässäni tuntuisi pahalta, jos en jakaisi tuntemuksiani niistä teille. Siispä, vaikka luin Neiti Peregrinen eriskummallisista lapsista jo "pitkä" aika sitten, yritän palautella juonta mieleeni teidän iloksenne.

Tarina alkaa Yhdysvalloista, kun Jacobin isoisä kuolee. Hänen isoisänsä Abe on kertonut Jacobille tarinoita eriskummallisista lapsista Jacobin ollessa pieni, ja Jacob on hetkellisesti uskonut tarinoihin. Kuitenkin, lapsi kasvaa isoksi, ja menettää lapsenuskonsa. Niin myös Jacob. Isoisän kuollessa kummallisella tavalla, Jacob keksii matkustaa Englantiin tutkimaan, onko isoisän tarinoissa perää. Hän löytää Neiti Peregrinen lastenkodin rauniot, ja kummallisia salakäytäviä. Voiko olla mahdollista, että nuo lapset olisivat yhä elossa...

Minä lumouduin tästä fantasiatarinasta, jossa oli synkkiä goottilaisia sävyjä, niin kuin kirjan ulkomuotokin jo kertoo. Seassa oli mukana myös rippunen kauhua, luokitellaanhan kirja kuulema myös kauhuksi. Mitään ihokarvat pystyyn nostattavaa kauhua kirjassa ei kuitenkaan ollut, minä en ainakaan tosissani joutunut pelkäämään missään vaiheessa. Kauhu ehkä näyttäytyi pikemminkin mieltäni kiehtovassa muodossa, joka sai suorastaan ahmimaan kirjaa.

Oman lisänsä kirjaan antavat kuvat, joita tarinan välillä on. Ne ovat kauniita, myös synkän goottilaisia, ja omalla tavallaan kovinkin kiehtovia. Kuvat toivat ehdottomasti mukavan lisän tähän kirjaan.

Minun sisälläni asuva pieni teinigootti rakastui tähän kirjaan syvästi. Miten se onkaan voinut piilotella hyllyssäni näin pitkään, joskus kirja-alesta se on hyllyyni nimittäin tiensä löytänyt. Suosittelen lämpimästi tutustumista näihin eriskummallisiin lapsiin, jos et ole sitä vielä tehnyt!

P.S. Olisin halunnut valita isänmaallisemman kirjan näin itsenäisyyspäivän bloggaukseksi, mutta valitettavasti rästissä olevista kirjoista kumpikaan ei sitä edustanut. Niinpä tyydyn vain toteamaan, että vietän itsenäisyyspäivää uuden sohvani nurkassa hyvän kirjan ja cokis pullon kera, katsoen linnanjuhlia. Oli hurmaavaa huomata että yksi lempikirjailijoistani, ihana Salla Simukka, oli kutsuttu juhliin, ja että hän oli lumoavan kaunis. Kyllä meillä on hieno presidentti pari!

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Tähtiin kirjoitetun virheen kirjoittajalta.

Kaikki viimeiset sanat
John Green
Suomentanut Helene Bützow
321 s. 
2014
WSOY








Arvostelukappale


Tähtiin kirjoitettu virhe liikautti minua kirjana niin paljon, että minun oli suoraan sanoen aivan pakko pyytää arvostelukappale John Greenin uusimmasta suomennoksesta, Kaikista viimeisistä sanoista. Ja minun oli myös aivan pakko lukea se heti, kun se tipahti postiluukustani, vaikka edellinenkin kirja oli kesken. Oli aivan pakko.

Romaani on jaettu kahteen osaan, ennen ja jälkeen osioihin. Ennen osio kertoo siitä, kuinka yksinäisyyteensä tottunut Miles Halter lähtee turvallisista oloista, vanhempiensa luota, Culver Creekin sisäoppilaitokseen Alabamaan. Milesilla ei juurikaan ollut elämässään sisältöä ennen Culver creekiä, lukuunottamatta pakkomiellettä kuuluisiin viimeisiin sanoihin. Kaikki kuitenkin muuttuu sisäoppilaitoksessa, kun hän saa huonekaverikseen Chipin, joka johdattaa hänet jäynänteon jännittävään maailmaan. Ja tutustuttaa häkellyttävän seksikkääseen, intohimoiseen Alaskaan.

Ja jälkeen. Jälkeen, jolloin mikään ei ole ennallaan.

Kaikki viimeiset sanat on John Greenin esikoisromaani. En osaa sanoa, onko hän kehittynyt kirjailijana Tähtiin kirjoitettuun virheeseen mennessä, ehkäpä, mutta kyllä tämäkin kirja liikautti minua syvältä. John Greenillä on kyky kirjoittaa koskettavista aiheista niin, että se koskettaa lukijaansakin.

On ilahduttavaa, sanon tämän jälleen kerran, että meillä ja maailmalla kirjoitetaan laadukasta kirjallisuutta nuorille, ja nuorille aikuisille. Minun nuoruudessani tämä oli vasta kehittymässä, ja varmasti minua vanhemmilla lukutoukilla oli tilanne vielä aivan toisin. Nykypäivän nuorilla on käsiensä ulottuvissa hurmaavat määrät laatukirjallisuutta, joihin kannattaa vanhempienkin lukijoiden tarttua.

Silti, vaikka kovasti pidinkin Kaikista viimeisistä sanoista, ja Miles oli valloittava hahmo pakkomielteineen, niin silti minun sydämessäni on isompi paikka Tähtiin kirjoitetulle virheelle. Se sai kyyneleeni valumaan, ja minua liikauttaa ajatus, että hyllyssäni on tällähetkellä Tähtiin kirjoitettu virhe elokuvana, ja saan sen lähiaikoina katsoa, omalta kotisohvaltani. Kyynelehtiä aivan rauhassa.

Kirjan hahmot John Green on luonut taidokkaasti jälleen kerran. Miles, kuten jo sanottua, on hurmaava nuori mies. Häneen tutustuisin mielelläni, ja tenttaisinpa häntä tottakai monen kuuluisan henkilön viimeisistä sanoista, niin uskomattomalta hänen harrastuksensa tuntuu. Chip tuntuu myös kekseliäältä ja vauhdikkaalta, ja Alaska kerrassaan ihanalta.

Suosittelen kirjaa lämpimästi, en voi muuta sanoa.  Ja jos et ole lukenut vielä Tähtiin kirjoitettua virhettä, tee se nyt!

lauantai 29. marraskuuta 2014

Te inspiroitte minua!

Minä olen positiivinen ihminen. Niin kuin te, lukijani, olette ehkä huomanneetkin. En juurikaan hauku kirjoja, pyrin aina löytämään jokaisesta kirjasta jotain positiivista. Se on minun tyylini.

Olen myös muuten positiivinen ja iloinen. Pyrin myös olemaan mahdollisimman ystävällinen, ja teen myös ympärilläni oleville ihmisille selväksi sen, miten paljon heitä arvostan. Kerron ystävilleni, kuinka he ovat mukavia, ja kuinka en haluaisi ikinä menettää heitä. He ovat minulle aarteita, ja olen onnellinen heidän olemassa olostaan.

Siksipä minulle tuli kuin tähtenä taivaalta tämä tunnustusjuttu, joka kiertää nyt blogeissa. Siinä kerrotaan blogeja, joista inspiroidutaan. Minä niin ilahduin, kun ihana Amman lukuhetken Amma kertoi inspiroituvansa minun blogistani, näillä sanoilla:

"Lukutoukan kulttuuriblogin Krista, jos kuka, rakastaa kirjoja ja innostuu aina yhtä paljon luettuaan hyvän kirjan tai bongattuaan uuden, kiinnostavan kirjailijan. Kristan blogi on täynnä rakkautta kirjoihin ja hyvää lukutuulta. En näin äkkiseltään muista lukeneeni yhtään kyynistä kirja-arviota hänen kirjoittamanaan. Kiitos Krista valoisuudestasi!"

Melkein liikutuksen kyynel tuli silmääni. <3

Minä jatkan omalta osaltani kierrosta. Eli kolme blogia ja bloggaajaa, jotka inspiroivat minua.

Rakkaudesta kirjoihin

Rakkaudesta kirjoihin blogin Annikaa ei vain voi jättää mainitsematta tässä. Hän on niin sanottu blogikummini, ensimmäinen ihminen joka enemmälti kommentoi blogiini, ja josta sittemmin on tullut mitä parhain ystävä, ja kirjasisko. <3 Hän on myös mahtava kirjavinkkaaja, ja hänen blogiinsa menen, jos tahdon löytää kirjan, joka varmasti potkaisee minuunkin. Ja kirjoittaakin vielä niin hienosti, tuo ihana nainen!

Kirsin kirjanurkka

Jos kaipaan dekkarivinkkiä, menen Kirsin tykö. Hän kirjoittaa syvällisesti ja lämmöllä kirjoista, ja etenkin dekkarien suhteen hänellä on pettämätön vainu. Hän tietää jo vähän tuntemattomammistakin nimistä, kenestä ehkä tulemme vielä kuulemaan. Olen Kirsinkin tavannut pariin otteeseen livenä, ja hän on ihana ihminen. <3

Kingiä, kahvia ja empatiaa

Irenen Kingiä, kahvia ja empatiaa blogi on ollut yksi suosikeistani aina. Muistan, kun kerran Irene tuli uniinikin, tosin vanhana naisena, hihii. Irene on ihmisenä hyvin ihastuttavan oloinen persoona, sekä hänen kirjoitustyylinsä on jotain niin vetovoimaista, etten voi kuin ihastella sitä. Jos ette ole vielä tutustuneet Irenen blogiin, menkää ihmeessä. Siinä on omaääninen bloggari, ja kaunisääninen sellainen!

Toivon että te, joista minä inspiroidun, jakaisitte tätä ihanaa haastetta eteenpäin. <3

Luettuna mahtava, hauska lastenkirja sekä hiukan lukutoukan kirjastoreissusta.

Puluboin ja Ponin kirja
Veera Salmi
Kuvitus Emmi Jormalainen
171 s. 
2012
Otava











Olen törmännyt Puluboihin muutamassa ihastuttavassa lastenkirjablogissa, ja se hurmasi minut heti, vaikken ollut kirjoja lukenutkaan. Niinpä haalin sarjan ensimmäisen kirjan käsiini kirjastosta, ja tänään vietin aamupäivän ihastuttavien Puluboin ja Ponin kanssa.

Puluboin ja ponin krija on pulun ja poniksi haluavan tytön tarina. Yhteinen sellainen. Siinä on mukana vauhtia, vaarallisia tilanteita, räppiä, runoa, satua ja mainoksia. Eli kaikki yhdessä paketissa! Tästä kirjasta ei puutu myöskään huumoria, sillä aikuinenkin lukija sai hymyn huulille ja naurun pirskahtelemaan suustaan useammassakin kohtaa. Tämä kirja hurmasi, otti omakseen.

Emmi Jormalaisen kuvitus sopii kirjaan kuin nenä päähän, on juuri sopivan hassua Veera Salmen kertakaikkiaan mahtavaan tekstiin. En voi yksinkertaisesti ajatella yhtään mitään parannettavaa tässä kirjassa tai lukuelämyksessä, muuta kuin sen, että se sai haluamaan heti lisää! Käsittääkseni sarjasta on tullut kaksi tai useampia osia, minun on pakko lukea myös ne, mahdollisimman pian!

Lasten vanhemmat, ja lapsenmieliset. Älkää ohittako näiden tekijöiden kirjoja! Jos ohitatte, menetätte paljon. <3

--

Koska olen lukutoukka, vaadin koko ajan lisää luettavaa. En ole vielä lukenut kaikkia kirjoja jotka hankin kirjamessuilta, mutta kirjasto silti vietteli minua kovasti, ja kun tänään oli mahdollisuus oikein autokyydin kanssa pääkirjastoon päästä, en voinut yksinkertaisesti vastustaa kiusausta.

Olin valmistautunut toki kirjastoretkeen tekemällä varauksia, koska osa haluamistani kirjoista ei luonnollisestikaan ollut hyllyssä. Kaikki varaukseni, lukuunottamata Finlandia Junior-palkinnon voittajaa Maresia, sainkin tähän päivään mennessä. Niitä olikin 20 kirjaa! Siihen päälle kun laitetaan vielä muutama kirja, jotka kirjaston hyllyistä löysin, olivat lainauspinoni tällaiset
Jotain voitte kuvastakin tietenkin nähdä, mutta koska kamerakännykän laatu on mitä on, annan teille muutamia herkkupaloja vinkkinä, mitä voitte odottaa lähitulevaisuudessa blogissani olevan:

Magdalena Hai: Susikuningatar
Agatha Chriestie: useampikin teos
Jo Nesbo: useampikin teos
Carlos Ruiz Zafón: useampikin teos
Paul Torday: Ventovieras
Jussi Adler-Olsen: Aakkostalo
Markku Karpio: Selviytymispeli
Yan Mo: Viinamaa
Delphine de Vigan: No ja minä & Yötä ei voi vastustaa
Michael Chabon: Telegraph Avenue
Paula Havaste: Tuulen vihat
Sari Pullinen: Kohta kaikki alkaa
Yiyun Li: Kulkurit
Jay Asher: Kolmetoista syytä
 Katherine Pancol: Mimmit

Tällaista on siis odotettavissa. Delhine de Vigan No ja minä teoksesta olen kuullut niin hurjan paljon hyvää, että ehkäpä aloitan tämän luku-urakkani sillä. <3

Heippa!

perjantai 28. marraskuuta 2014

Lukevat leidit kirjamatkalla Intian slummeissa.

Kätkössä kauniin ikuisen
Katherine Boo
Suomentanut Tarja Lipponen
2012
WSOY
 











Yleensä kirjoitan heti kirjasta blogiini, kun olen sen lukenut. Tai jos en ihan heti, niin ainakin hyvin pian. Nyt näin, että siihen todellakin on syynsä. Kun lukee näin paljon kuin minä, tahtovat kirjan tapahtumat kadota mielestä. Varsinkin silloin jos teos ei ole ollut maata ja mieltä järisyttävä, vaan sellainen keskinkertainen lukukokemus, joka ei painaudu mieleen loppuiäksi. Näin kävi tämän Katherine Boon teoksen kanssa.

En voi kertoa siis teille sen enempää juonesta, kuin sen, että Katherine Boo on amerikkalainen toimittaja, joka kirjoittaa teoksessaan Intian slummista, ja elämästä siellä. Hän kiinnostui Intiasta mentyään naimisiin intialaisen miehen kanssa, ja kirjoittaa kirjassaan erään Intian slummin jokapäiväisestä elämästä.

Niin, teos olisi siis voinut olla minua ravisuttava, ja kuten lukupiirissämme tulikin ilmi, montaa naista se olikin ravisuttanut ja vavahduttanut. Ennen kaikkea se, miten Boo ei kirjassaan surkuttele slummin asukkaita, vaan kertoo heidän elämästään realistisesti ja kaunistelematta, kosketti monia.

Lukupiiriläisemme olivat, jälleen kerran, pitäneet kirjasta paljon. Useammalla se oli vielä kesken, mutta ne, jotka olivat kirjan loppuun saakka lukeneet, antoivat poikkeuksetta kiitettäviä arvosanoja. Paitsi minä. Olin jälleen kerran se vastarannankiiski, jota kirja ei erityisemmin koskettanut. Yleensä olen purnannut siitä, ettei kirja ole romaani, jotka minua erityisesti kiinnostavat, mutta nyt Boon kirja oli kyllä puettu romaanin muotoon. Mikä sitten teki minun vastaanottoni negatiiviseksi?

Ainakin se häiritsi, että kirjassa oli ihmisiä, suoraansanoen vilisemällä. En edes päässyt selville siitä, kuka on mies ja kuka nainen, ja nämä tiedot tulivat ihan puun takaa kun ne jossain vaiheessa tulivat ilmi. Kaikkien ihmisten kohdalla eivät ollenkaan.

En päässyt Boon avulla oikeastaan kunnolla sukeltamaan tuohon slummien maailmaan. En tietenkään olisi kaivannutkaan mitään surkuttelevaa, "voi teitä raukkoja" tyyliä, mutta en liikuttunut oikeastaan kertaakaan lukiessani, jota olisin melkeinpä hieman odottanut.

Ja se, vahvin syy, miksei tämä kirja sytyttänyt, oli se ettei kirja ole kaunokirjallisesti mikään "teos". Se on toimittajan kirjoittama, ja se valitettavasti näkyy. Jos minulta tahtoo saada kirjasta kiitettävän arvosanan, on sen oltava myös hienosti kirjoitettu, se on tosi asia. Ja tämä ei sitä, valitettavasti, ollut.

Kiteytettynä voin sanoa: keskustelu oli Lukevissa leideissä jälleen kerran vilkasta, ja kirjasta oli pidetty paljon. Minuun ei vain elämä Intian slummeissa jättänyt lähtemätöntä jälkeä, pintaraapaisun vain.

maanantai 24. marraskuuta 2014

Satuhetki kera Minivampyyrien.

Salaperäisten minivampyyrien joulu
Henry Aho
Kuvitus Harri István Mäki
2014
Paasilinna








Arvostelukappale



Joskus kannattaa tosiaankin olla kirjabloggaaja! Kirjamessuilla (niin, taas palaan samaan aiheeseen) ollessamme parin bloggarikollegan kanssa Boknäsin päivystyspisteellämme, siihen putkahti itse Henry Aho, joka kyseli olemmeko kiinnostuneita lastenkirjallisuudesta. Tokihan me kaikki olimme, me lukutoukat kun olemme kaikkiruokainen laji, ja Henry sitten toi meille kaikille Salaperäisten minivampyyrien joulu-kirjat. Nyt tuli sitten satu olo, ja otin kirjan hyllystä. Täytyihän tämä ennen joulua lukea, sillä tämä pääsee jouluna pakettiin, hihii.

Et muuten voikaan arvata, mitä Teuvan kirjaston kellarissa piileekään! Siellä asustaa pieni, mutta sitäkin tiiviimpi minivampyyriyhteiskunta. Et olisi osannut arvata, ethän? Kolmekymmentä vampyyria siella elää elämäänsä, salaa ihmisten rinnalla. Ruokaa ei toki kirjastossa juurikaan ole, mutta aina voi nakerrella kirjojen kansia. Mutta nyt joulu on tulossa, ja vampyyrit tahtoisivat saada jouluksi herkkupöydän. Viisi urhoollista vampyyria osoittautuu vapaaehtoisiksi etsimään juhlaruokaa Teuvan oi niin vaaralliseen yöhön.

En ole hetkeen lukenut lastenkirjaa. Enkä ainakaan näin hyvää lastenkirjaa! Kirjoitin hykerrellen Facebookiin kesken lukukokemuksen, miten hykertelinkään tätä lukiessani. Minivampyyrit toivat palasen joulua luokseni, ja pystyin eläytymään täysin heidän jouluseikkailuihinsa. Minivampyyrit ovat muuten hyvin sympaattista sakkia, ottaisin mielelläni heistä muutaman kotinurkkiini asumaan!

Aion antaa kirjan eteenpäin kahdeksan vuotiaalle serkkutytölleni, joka varmasti tulee pitämään kirjasta. Tästä riittää nuoremmillekin vaikkapa iltasatuhetkiksi useammallekin kerralle, eikä kirja ole liian jännittäväkään, etteivätkö pienemmätkin lukijat voisi kirjaa kuunnella. Mutta kyllä vanhempikin lukija, jopa tällainen ihan aikuinen kuten minä, tästä nauttii. Ahon huumori naurattaa minuakin, tosin olenhan lapsenmielinen. Ja István-Mäen piirrokset ovat hauskoja, ja toimivat juuri tässä kirjassa hyvin.

Suosittelen kirjaa vaikkapa pukinkonttiin, sopii monenikäiselle lapselle, ja kestää varmasti useammankin lukukerran! Ja miksei aikuisellekin, vampyyrifanille, hihi. 

Minivampyyreista on kuulema tulossa näytelmäkin, olisipa lystiä nähdä tämä lavalla! Ehkä joskus Joensuussakin...

Tutustuminen rikosylikomisario Kylmäkorpeen.

Kylmäkorpi: Elä ja anna loisten kuolla
Jasu Rinneoja
272 s. 
2013
Texthouse









Arvostelukappale


Sain jo jokin aika sitten Reuna kustannukselta arvostelukappaleena Jasu Rinneojan Kylmäkorpi kirjan. Se on jotenkin jäänyt hyllyyni - niin kuin monet muutkin laadukkaat kirjat. Mutta luin kirjamessujen jälkifiiliksissä Rinneojan Myrkyttäjän, koska olin juuri tavannut kirjailijan. Tykkäsin Myrkyttäjästä kovasti, joten päätin nyt lääkitä dekkarinälkääni tutustumalla rikosylikomisario Kylmäkorpeen.

Kylmäkorpi työtovereineen saa töitä, kun asunnosta löytyy ruumis. Ruumis, joka on ammuttu. Paikalla on vain uhrin hätääntynyt sisar, joka on sattumalta osunut paikalle. Tähän soppaan onkin sekoittunut niin punainen Corvette kuin nuorimies nimeltä Jesus Stonehillkin, eikä Kylmäkorpea saakaan ihan helpolla huijatuksi...

Se, mihin ihastuin Myrkyttäjässä, oli nimenomaan Rinneojan tapa kirjoittaa dialogia. Se sama kyky on tässä kirjassa mukana, joten kirjan mukana jaksoi matkustaa hyvin. Dialogit olivat miellyttävää luettavaa, ja huumorinpilkahduksia riitti paljon. Minä tykkään!

Dekkari, jossa on huumoria. Se on sellainen asia, johon ei kovin usein törmääkään, varsinkaan kun puhutaan hyvästä huumorista, joka minuun kolahtaisi. Kyllähän monissa dekkareissa ainakin yritetään pelata huumorinkin voimin, mutta läheskään aina nuo yritykset eivät tämän lukutoukan makuun vain toimi. Mutta Rinneojan huumori toimii. Kiitos siitä.

Hahmot ovat tässäkin kirjassa hyvin rakennettuja, ja mielenkiintoisia. Kritiikkinä voisin kyllä sanoa sen, että hahmoja oli aika paljon, ja heistä kaikista tuli paljon tietoa. No, kun jaksoi keskittyä, niin sekään ei haitannut. Joissakin kirjoissa se oikeasti haittaa - mutta tässä dekkarissa kuitenkin pysyin kärryillä kuka oli kuka, ja missä mennään. Joten tätäkään en siis suurena haittapuolena näe.

Kylmäkorpi, tuo piippuaan poltteleva rikosylikomisario, oli hahmoista kaikista kiinnostavin, rauhallinen, mutta kuitenkin suoran toiminnan mies. Hänestä haluan ehdottomasti kuulla lisää, ja suosittelen muillekin dekkarin ystäville, että tähän mieheen kannattaa tutustua!

lauantai 22. marraskuuta 2014

Lukujumin parannus vanhalla lempparilla.

Kevytkenkäinen kummitus
Sophie Kinsella
Suomentanut Aila Herronen
585 s. (Pokkari)
2010
WSOY











Viime aikoina minua on vaivannut pieni luku- ja bloggausjumi. Tuntui, ettei mikään kirja maistu, ja jätin kesken monta, varmasti hyvää teosta joihin kyllä tulen myöhemmin palaamaan. Sitten muistin, mitä bloggariystäväni taannoin sanoi: hän palaa vanhoihin suosikkeihin lukujumin yllättäessä. Niinpä kävin ihan toisella tavalla läpi kirjahyllyäni, ja nappasin Sophie Kinsellan Kevytkenkäisen kummituksen, jonka olen lukenut ennenkin, ja pitänyt siitä paljon.

Laran elämässä ei kaikki ole aivan kohdallaan. Laran paras ystävä, joka on myös hänen yhtiökumppaninsa, on häipynyt Goalle, ja poikaystävä on jättänyt hänet. Mutta ei siinä vielä kaikki: Lara saa yhtäkkiä seurakseen isotäti-Sadien, joka on kuollut 105-vuotiaana, ja joka ei halua haudan lepoon ilman rakasta kaulakoruaan. Hautajaisissa Lara on ainoa joka Sadien näkee ja kuulee, eikä Sadie halua jättää Laraa rauhaan, vaan vaatii tytön elämään juhlia, miehiä ja samppanjaa.

Lara haluaa löytää Sadien kaulakorun, ja ryhtyy salapoliisiksi. Hän kohtaa Sadien ansiosta uuden miehen, mutta myös monia hauskoja, nolostuttavia tilanteita.

Muistin heti ensimmäisiltä sivuilta asti, miksi pidän eniten Kinsellan kirjoista juuri Kevytkenkäisestä kummituksesta. Luin kesällä uusimman Kinsellan, Hääyöaikeen, mutta se ei ollut kyllä mitään verrattuna tämän kirjan kuplivaan huumoriin, ja hauskoihin tilanteisiin. Niin kuin eräs tuttuni tätä kirjaa kommentoi: tämä on sitä hyvää, fiksua hömppää. Jota Kevytkenkäinen kummitus todellakin on!

Mutta kyllä täytyy tuumata sen verran, että Sadie on välillä äärimmäisen ärsyttävä. Ne tilanteet, joihin hän Laran johdattaa, ovat toki hauskoja, mutta kun miettii sitä, että itse joutuisi noihin tilanteisiin Laran asemassa, saavat melkein kirkumaan kirjalle "ole nyt jo hiljaa" tai "lopeta". Ai miten niin muka eläydyn joskus kirjoihin liikaa? Khih.

Kinsella kirjoittaa vauhdikkaasti, ja ujuttaa kirjoihinsa sitä hyvää huumoria siinä missä romantiikkaakin. Romantiikkaa oli mukana tässäkin kirjassa, sillä kohtaahan Lara Sadien ansiosta erään miehen, mutta se ei ollut ainoa juoni. Eli kirja ei todellakaan ole sitä perinteistä chick litiä, vaan mukana on myös tuollaista maagista realismia. Eli melkeinpä unelmakirjani!

Ja se loppu! Kinsella ei selitellyt, ei jaaritellut, ei jatkanut kirjaa loputtomiin. Vaan jätti lukijan harkintaan, mitä jatkossa tapahtuu. Juuri hyvä näin.

Niin, lukujumini Sophie Kinsella karkotti todella onnistuneesti. Ahmin kirjaa, enkä malttanut tehdä juuri mitään muuta kuin lukea. Eli juuri sitä, mitä hyvän kirjan lukeminen parhaimmillaan on! Eikä lukujumi palannut tämänkään kirjan jälkeen, vaan hyvin maistuu lukeminen vieläkin. Onneksi tämä vakava, vakava sairaus on ohimenevä!


keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Vimmaista tositeeveetä raksamaailmasta.

Ruutukymppi
Tuomas Vimma
348 s. 
2013
Gummerus












Yleensähän minä bloggaan heti lukemani kirjan. Mutta nyt olen kärsinyt jonkinmoisesta luku- ja kirjoitusjumista, ja on tuntunut vaikealta saada pieniäkin pätkiä tekstiä ruudulle. Eilen olin lisäksi niin väsynyt, että olisin vain halunnut syödä vatsan täyteen männynneulasia ja kaivautua talviunille. Onneksi hyvät yöunet pelastivat, ja tänään olen taas oma, iloinen itseni. Ja jaksan blogata Ruutukympinkin.

Ruutukymppi on jatkoa Tuomas Vimman Raksa romaanille. Siitä tuttu Sami työskentelee edelleen koko ajan kasvavassa Hyperborea yrityksessä, ja Sami alkaa olla pikkuhiljaa kyllästynyt suureen työmäärään ja pitkiin työpäiviin. Viimeinen pisara maljassa on kuvioihin ilmestynyt arkkitehti van der Dick, joka hurmaa Samin pomon Danikan, eikä Danikaa enää kiinnosta mikään muu. Sami päättää tehdä irtioton, ja hän lähtee mukaan television reality sarjaan Uskomaton urakka, jossa remontoidaan ja sisusttaan asuntoja. Mutta eipä Sami olisi osannut arvata mihin on päänsä pistänyt.

Täytyy tunnustaa että Ruutukymppi on lojunut hyllyssäni aivan liian kauan. Sain sen viime jouluna joululahjaksi, mutta kuten moni muukin lahjakirjani, se on vain jäänyt kaiken muun taakse. Mutta kyllä jokainen tulee luetuksi, aivan varmasti! Se, mistä sain ajatuksen lukea Ruutukympin nyt, tuli siitä, kun sain arvostelukappaleena Vimman uusimman kirjan, Firman mies. Ja tämä täytyi tietenkin lukea ensin.

Pidin Raksasta. Se tuli minulle hieman yllätyksenä, se että pidin kirjasta. Olen joskus aloittanut Vimman Helsinki 12 teosta, mutta se ei minulle kolahtanut, ja olinkin jo hyllyttänyt koko kirjailijan johonkin "tätä en lue" hyllyyn mielessäni, kun luin parikin bloggausta Raksasta, jotka alkoivat kiinnostaa. Niinpä haalin sen kirjastosta käsiini, ja tykkäsin siitä. Ja siksi sisällytin Ruutukympinkin joululahjalistalleni viime vuonna.

Ruutukymppi on ehkäpä vielä parempi kuin Raksa. Siinä missä Raksassa mennään rakennustyömailla, jotka eivät varsinaisesti minun aluettani ole, Ruutukympissä päästään rakentamisen lisäksi television tekemiseen, josta oli aika hauskaa lukea. Vimma kuvaa hyvin sitä, mitä television tekeminen (toivottavasti!) pahimmillaan voi olla. Ja Vimma kirjoittaa hauskasti! Eihän tätä voi hymyilemättä lukea.

Sami on huipputyyppi! Sellainen mies, johon tahtoisin mielelläni tutustua. Hän vaikuttaa rehdiltä, mutta silti rennolta tyypiltä, jonka kanssa juttu varmasti luistaisi. Ja uskon, että varmasti juttu luistaisi Tuomas Vimmankin kanssa, niin sujuvasti hän kirjoittaakin. Toivottavasti pääsisin joskus kuuntelemaan häntä.

Ehkä se, miksi Helsinki 12 työnsi minut aikanaan luotaan, oli Vimman käyttämä slangi. Se ei ole tietenkään minulle, täältä "maalta" olevalle, se oma juttu, ja tuntui vähän vieraalta lukea kirjaa jossa se on merkittävä osa sisältöä. Ruutukympissä se ei kuitenkaan häiritse yhtään, vaikka slangia käytetään aika paljon. On mukana jopa sanoja, joita en ymmärrä. Mutta ei se mitään.

Luulen, että tämäkin, kuten Juoppikset, voisivat olla sellaisia kirjoja joista pitäisivät nekin jotka eivät juuri lue. Etenkin miehet. Naiset, lahjokaa miehiänne Vimmalla!

lauantai 15. marraskuuta 2014

Kun Juoppohullun päiväkirja saa kyyneleet silmiin.

Dokumentti (Juoppohullun päiväkirja osa 5)
Juha Vuorinen
310 s. 
2014
Diktaattori












Viimeinkin, viimeinkin se on täällä. Uusin Juoppohullun päiväkirja. Kuulin siitä puhuttavan Radio Suomipopilla, missä Juha Vuorinen lähettää pullopostia Maltalta Aamulypsyyn, ja pitihän kirja toki ennakkotilata Diktaattorilta. Vielä sitä ei taida kaupasta saada.

Aikaa on kulunut edellisen Juoppiksen, Vaippaihottuman, ajoista. Nyt Sirpan ja Juhan ensimmäinen lapsi, Justiina, on menossa kouluun, ja kuopus, Toivo, on tarhassa. Näiden vuosien varrelle on mahtunut paljon tapahtumia, eikä Juha ole onnistunut pysymään pullosta erossa. Noin kolmen kuukauden välein on tullut retkahdus, ja Juhalla on ollut enemmän tai vähemmän pitkä putki. Nyt, kun voi olla että viimeistä Juoppista viedään, on aika vakavoitua. Juhan äiti on vakavasti sairas, ja edessä on tilanne että Juhasta voi tulla täysin orpo. Juhan pitäisi päästä alkoholista täysin eroon, tai muuten hän voi menettää perheensä. Onnistuuko se?

Tätä kirjaa ennen luin Intian slummeja käsittelevän Kätkössä kauniin ikuisen-kirjan. Bloggaan siitä myöhemmin, koska se oli lukupiiri kirjamme, ja haluan bloggaukseen mukaan ihanien lukupiiri naistemme mielipiteitä. Ajattelin Dokumentin tuovan Intian slummejen jälkeen hieman huumoria elämääni, ja hämmästyinkin, kun jouduin tämän kirjan kanssa kyynelehtimään kerta toisensa jälkeen. Vuorinen yllätti minut siis täydellisesti!

Juoppohullun päiväkirjat jakavat mielipiteitä rajusti. Tiedän, etteivät kovinkaan monet bloggarikollegani arvosta näitä kirjoja laisinkaan, vaan saattavat pitää ns. roskakirjallisuutena. Minä en! Minusta Vuorinen on äärimmäisen hauska, ja olenkin elänyt innolla Juhan elämässä mukana näiden viiden kirjan ajan.

Lisäksi täytyy mainita se, että Juoppohullun päiväkirjat saavat varmasti sellaiset ihmiset lukemaan, joita ei lukeminen muuten kovin paljoa innosta. Aihe ja huumori vetävät esimerkiksi sellaisia miehiä puoleensa, joita ei kaunokirjallisuus muuten voisi ehkäpä vähempää kiinnostaa. Ja minä tuen kirjallisuutta, joka saa ihmiset lukemaan!

Silti, vaikka kyyneleet olivat silmissäni useampaan kertaan tätä lukiessani, niin mukana oli silti Vuoriselle tuttu huumorikin. Olen aina pitänyt erityisesti Kristianista, ja olenkin lukenut innoissani myös Kristianista kertovan sarjan (johon on kuulema siihenkin tulossa jatkoa!). Eli, kirja itketti ja nauratti.

Vaikkei Dokumentti ole kaunokirjallisesti mikään maailman hienoin teos, on se silti kirja paikallaan. Ja Vuorinen on mies paikallaan.

tiistai 11. marraskuuta 2014

Itkettävä ja naurattava tositarina naisvankilasta.

Orange is the new black - Vuosi vankilassa
Piper Kerman
Suomentanut Oona Timonen 
461 s. 
2014
Otava







Arvostelukappale



Tämä kirjakin on messulöytö. En voi sanoa että messuostos, koska minulle annettiin tämä arvostelukappaleena, vaikka olisin mielelläni voinut maksaakin kirjasta. Ihanaa, kiitoksia siis tästä! Otin kirjan lukuun nyt, koska tv-sarja (josta myöhemmin lisää) kiinnostaa, ja saan sen itselleni lainaan varmaankin lähiaikoina.

Orange is the new black on tositarina. Piper Kerman kertoo tarinan siitä, miten hän joutuu vuodeksi naisvankilaan kärsimään tuomiota huumerahojen salakuljetuksesta, joka on tapahtunut yksitoista vuotta sitten. Hän kertoo, millaista on sopeutua vankilan elämään, ja millaisia ihmiskohtaloita muurien sisällä on. Ja kuinka läheiset suhtautuvat siihen, kun Piper yhtäkkiä joutuu telkien taakse?

Kuten bloggarikollegani sanoi, tämä ei varsinaisesti kaunokirjallisesti ole täydellinen, eikä edes kovin hieno teos. Ei toki huonokaan, mutta en saanut mitään hienoja väreitä upeasta kielestä. Mutta tarinana Orange is the new black on erittäin mielenkiintoinen ja kiehtova - kuinka valkoinen, aivan tavallinen nainen pärjää naisvankilassa.

Niin kuin kirjan takakansi lupaa, tämä tositarina itkettää ja naurattaa. Minäkin olin pariinkin kertaan liikutuksen kyynel silmässäni, kun vankilassa tapahtui jotain, mikä oli poikkeuksellisen surullista tai iloista. Kerman on myös viljellyt tarinaansa huumoria, hauskoja sattumuksia vankilaelämästä, joita ei välttämättä tarinassa arvaisi olevankaan. Eli, kirja myös hymyilytti.

Kirjan sivuilla törmää ihaniin henkilöihin - siis vankeihin. Telkien takana lymyilee upean tuntuisia persoonallisuuksia, joihin Piper Kermanilla on ollut kunnia tutustua vankila vuotensa aikana. Hän suhtautui tietenkin ennakkoluuloisesti vankitovereihinsa kun hän asteli vankilan seinien sisäpuolelle, mutta... niin, hän löysi ystäviä.

Netflix on tehnyt Orange is the new blackista siis myös tv-sarjan. Minulle tämä olikin alunperin tuttu tv-sarjana, tai tiesin vain sarjan olemassa olosta, eli tuli vähän puun takaa kun huomasin että tämähän löytyy kirjanakin. Isäni on ostanut tämän sarjan, ja onkin jo katsonut sen. Hän piti siitä, ja nyt minulla on mahdollisuus saada tämä itselleni katsottavaksi. Olen kuullut sarjastakin paljon hyvää, ja aion sen myös katsoa.

Suosittelen Orange is the new blackia niille, jotka ovat kiinnostuneita erilaisesta tositarinasta. Minä pidin tästä paljon, ja aionkin kierrättää kirjaa eteenpäin.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Romanttista tragikomediaa Lapista.

Jääräpää
Mikko-Pekka Heikkinen
301 s. 
2014
Johnny Kniga









Arvostelukappale


Tässä on jälleen kirja, jonka olisin tyystin ohittanut ilman blogeja ja bloggaajia. Norkun kehujen myötä kuitenkin kiinnostuin Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpäästä, ja otinkin sen heti lukuun kun se postiluukusta kolahti.

Jääräpää kertoo pariskunnasta; Aslasta ja Katjasta. Asla on etnisen muodin suunnittelija, joka yrittää työntää verenperintöään pois romanttisten komedioiden, kuten Notting Hillin, avulla. Katja taas on Helsingistä Muonioon tullut virkamies, joka on päätynyt Muonion kunnanjohtajaksi. Taustalla häilyy myös Katjan appiukko Piera, joka vastustaa kuntaliitosta, ja palvoo Black Sabbathia. Eiköhän näistä aineksista synny hyvä kirja?

Kyllä syntyy. Mikko-Pekka Heikkisen tarinankerronta vie mukanaan, ja saa lukijalleen aidon tuntuisen olotilan pimeääkin pimeämmästä talvesta ja Muonion pakkasista.

Huumoria löytyy myös. Täytyy tunnustaa, että vaikken varsinaisesti ääneen nauranutkaan kirjan aikana, niin hymähtelin kyllä, niin hauskasti henkilöt oli rakennettu, ja dialogit toimivat ainakin tähän lukijaan. Pisteet siitä kirjailijalle.

Minuun vetosi erityisesti tuo Katjan appiukon Pieran Black Sabbath fanitus - olenhan entinen hevityttö. Jotenkin Heikkinen on kuvannut kaiken niin aidontuntuisesti - sen, miten heviä täytyy soittaa kovalla, sen, miten intohimoisesti Piera suhtautuu omaan genreensä. Ihan niin kuin minä ennen vanhaan!

Kannattaapa käydä lukemassa myös Ilonan mietteet kirjasta, hän nimittäin asuu Lapissa, ja suhtautuu siis kirjaan eri tavalla kuin minä, Itä-Suomen asukki. Ilonan mielipiteitä oli mukava lukea, vaikka kaikessa eivät ajatuksemme kohtaakaan.

Minä uskaltaisin suositella tätä rakkaustarinaa ja huumoria kaipaaville, sellaisille, jotka eivät kuitenkaan ihan hömppään uskalla koskea. Kannattaa uskaltaa lähteä tälle matkalle Lappiin!

perjantai 7. marraskuuta 2014

Ensikosketukseni steampunkiin.

Kerjäläisprinsessa
Magdalena Hai
188 s. 
2012
Karisto












Muistaakseni joskus jotakin lukumaratoniani varten lainasin kirjastosta tämän Magdalena Hain nuortenkirjan, mutta se jäi lukematta tai muuten liian vähälle huomiolle. Nyt kuitenkin, kun tämän Henry ja Gigi trilogian kolmas osa, Susikuningatar on ilmestynyt, ja sitä on kovasti kehuttu, niin minäkin innostuin. Ostin siis kirjamessuilta kaksi ensimmäistä osaa, ja nyt tuntuu, että kyllä se kolmaskin on saatava.

Kirjan päähenkilöt ovat nuoret Gigi ja Henry. Gigi on Umbrovian kuninkaan tytär, ja asuu perheensä kanssa Grönlannin Keloburgin kaupungissa, kovin kaukana kotoa. Gigin perhe asuu köyhien seassa, ilman että kukaan tietää heidän olevan kuninkaallisia. Gigin paras ystävä on Henry, resuinen kerjäläispoika. Niin - ja mitä sitten tapahtuu? Lukekaa! Kirjan takakansi ei paljoa kerro, joten en kerro minäkään.

Steampunk, jota tämä Magdalena Hain trilogia edustaa, oli minulle täysin uusi käsite. Täytyi vähän googletella, että saisin siitä paremman käsityksen. Mutta toden totta, on Magdalena Hai saanut tähän kirjaansa oikein hyvin tuota steampunk henkeä, kirjahan yhdistelee oikein taitavasti fantasiaa ja tieteiskirjallisuutta, 1800-luvun hengessä. Kirjan lopussa on muuten myös kerrottu aika kattavasti steampunkista, ja kirjan juurista.

Nyt vain pohdin, miten jaksan pitää hetken tauon ennen kuin aloitan trilogian toista osaa. Tekisi nimittäin mieli lukea se heti perään, mutta jospa jaksaisin odottaa hetken ja lukea jotain muuta välissä. Kirjamessujen takia kirjahyllyni pursuaa taas lukemattomia kirjoja!

Olisikohan tämä Magdalena Hain teos kuitenkin enemmän lastenkirja kuin nuortenkirja? Sellaisen käsityksen olen blogeista saanut, joissa olen käynyt lukemassa Hain teoksista. Esimerkiksi Morre pohti kovasti kumpaa genreä tämä olisi, ja päätyi siihen, ettei ihan nuoremmille lukijoille, mutta +10 vuotiaille jo kyllä. En minäkään tätä juuri lukemaan oppivalle antaisi. Mutta kyllä tästä vanhempikin lukija sai ihan kiksit!

Yksi syy miksi innostuin kirjasta niin kovasti, oli Hain kieli. Se oli elävää ja kaunista, ja saa varmasti monen ikäiset lukemaan kirjoja innolla. Miten olenkin onnistunut jättämään nämä ihanat kirjat väliin? Mutta niin, maailmaan mahtuu niin kovin paljon kirjoja, joista on lukematta aivan liian monta.

Jos haluat lukea vähän erikoisemman lastenkirjan (eikä haittaa vaikka olisit vanhempikin lukija), suosittelen Magdalena Haita.

torstai 6. marraskuuta 2014

Ruumiita, ruumiita, ruumiita.

Ruumis nro 19
Belinda Bauer
Suomentanut Natasha Vilokkinen
426 s. 
2014
Karisto











Belinda Bauer on minulle kirjailijana uusi nimi. Tai niin luulin, kun vasta kirjan luettuani huomasin että kirjahyllyssäni onkin kirjailijan toinenkin teos, Kadonneet lapset. Aina kirjahyllystä vaan löytyy yllätyksiä itsellenikin! Tämän kirjan kuitenkin sain ihanalta kirjasiskoltani Annikalta kirjamessuilla, ja otinpa tämän nyt lääkitsemään kutkuttavaa dekkarinnälkääni.

Auto-onnettomuudessa ollut mies menehtyy kooma-osastolla, ja päätyy testamenttinsa vuoksi leikeltäväksi lääketieteen laitokselle. Hänet nimetään ruumiiksi nro 19, ja häntä on avaamassa anatomian opiskelija Patrick Fort. Kuolinsyy jää ihmetyttämään Patrickia, mutta kukaan ei ota häntä vakavissaan koska hän on hieman erikoinen, ja kärsii Aspergerin syndroomasta. Patrick kuitenkin jatkaa omia tutkimuksiaan, ja huomaa yhtäkkiä joutuneensa ajojahdin kohteeksi. Ja loppujen lopuksi suurimmat salaisuudet löytyvätkin omasta perheestä...

Vaihdoin Annikan kanssa siis kirjoja kirjamessuilla. Ruumis nro 19:sta pyysin siitä syystä, että Annika oli sitä kovasti blogissaan kehunut, ja koska luotan rakkaan kirjasiskoni makuun varsinkin dekkareiden suhteen, päätin minäkin lukea tämän hetimiten. Ja aivan totta, ei ollut Annikaiseni väärässä. Tämä kirja oli rautaa!

En meinannut malttaa laskea tätä huimaa jännäriä käsistäni. Minäkin olen mukana lukuhaasteessa, jossa siis luetaan marraskuun ajan kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta joka päivä. Tunnustettakoon, että eilen taisi mennä lähemmäs kolmesataa sivua, niin kiinni olin tässä kirjassa. Ajattelin sänkyyn mennessäni lukea vain pienen hetken, kuten yleensä, koska aina uni vie mukanaan. Nyt en kuitenkaan malttanut laskea kirjaa käsistäni, vaan luin sen yhdellä hujauksella sängyssä makoillessani loppuun. Niin ei käy kovin usein, vaan kirjan täytyy olla todella hyvä ja koukuttava.

Sitä Ruumis nro 19 oli. Koukuttava.

Täydet sympatiani saa ihastuttava Patrick. Aspergerin oireyhtymä oli erittäin hyvin kuvattu, ja vaikkei minulla lähempää kokemusta taudista olekaan, niin uskon että kuvaus oli hyvin lähellä aitoa. En tietenkään kerro miten lopussa käy, mutta sanonpa vain, että olin siihen erittäin tyytyväinen.

On onni, että hyllyssäni on vielä toinenkin Bauerin kirja, joka on ehkä pian luvussakin. Tämä menee kiertoon läheisilleni, jotka ovat dekkarifaneja. Hyviä kirjoja antaa mielellään eteenpäin. <3