Haruki Murakami: 1Q84 kolmas osa sekä vielä kerran! Joululahjat!

1Q84 osa 3
Haruki Murakami
Suomentanut Aleksi Milonoff
446 s. 
2013
Tammi









Ostin jo kirjamessuilta Murakamin 1Q84:n kolmannen osan, jota olen kyllä odottanut kuin kuuta taivaalta, jos näin kliseisesti voin asian ilmaista. En silti lukenut sitä heti. Halusin odottaa sopivaa tilaisuutta, sopivaa lukutunnelmaa, sopivaa kaikkea. Nyt joululomalla sellainen tuli, oli rauhaa ja lukufiilistä, ja nautiskelinkin ihan täysillä.

Yleensä tapoihini kuuluu kertoa hieman kirjan juonesta. Linkitän kuitenkin tähän bloggaukseni 1Q84:n kahdesta ensimmäisestä osasta, johon pääsee tästä. Pohdin tuossa tekstissäni sitä, saavatko kaksi päähenkilöä, Aomame ja Tengo, lopulta toisensa, ja saako rinnakkaismaaailma 1Q84 nielaistuksi heidät sisäänsä. Sitä pohtimista tämä kirja on, monen mutkan kautta päädytään lopulta loppuratkaisuun. En tietenkään kerro mikä se on, sillä en ole mikään spoilaaja!

Hesari teilasi 1Q84:n. Esimerkiksi siitä syystä ettei kolmannessa osassa tapahdu juuri mitään, vaan se on jahkailua. Minä olen toista mieltä. Kyllä kolmannessakin osassa tapahtumia riittää, enkä minä päässyt pitkästymään kertaakaan.

Lopun kirjasta ahmin, vaikka olisin halunnut nautiskella. En olisi halunnut kirjan ollenkaan loppuvan, koska, yksinkertaisesti, tämä on THE kirja. Tämä on todellakin parasta mitä olen lukenut pitkään aikaan. Pitäisi joskus nautiskella kaikki kolme osaa putkeen, ja katsoa miten kirjan maailmaan pääseekään sukeltamaan. Sillä tämä on todella teos, jonka tulen lukemaan uudelleen ja uudelleen. Ja ehkä vielä kerran uudelleen.

Silloin kun sain loppuun 1Q84:n kaksi ensimmäistä osaa, tunsin suurta surua, epätoivoa, miten kestänkään odottaa syksyyn, jolloin kolmas osa julkaistaan. Ja silti pystyin tämän kirjan käsiini saatuani, odottamaan vielä kaksi kuukautta, että löytäisin sopivan hetken tämän lukemiseen. Ja silti, sitä kannatti odottaa. Sillä tämä joululoma oli juuri sopiva hetki sukeltaa rinnakkaismaailmaan. Odotin enemmän kuin mitään niitä hetkiä, jolloin pääsen omaan rauhaani pujahtamaan 1Q84:n maailmaan, tai kissakaupunkiin, kuten Tengo sitä kutsuu, ja aina odotukseni palkittiin. Ihan aina.

1Q84 on elämää suurempi, Annikaa lainatakseni. Ei tarvitse montaa kertaa miettiä mitä äänestää Blogistanian Globaliassa.

★★★★★

 

Taisinkin edellisessä bloggauksessani kertoa, että meille on tulossa vielä toinen joulu. Siskoni ovat saapunet, ja eilen vietimme toista jouluaattoa lahjoineen kaikkineen. Ihania lahjoja sainkin! Vanhempi siskoni yllätti minut tavaroiden alla pilkahtavalla "Avohoidossa" pyyhkeellä, ja nuorempi siskoni taas blogini nimellä varustetuilla kynällä ja avaimenperällä, sekä kirja aiheisilla kännykän kuorilla.

Ei siis kannata mennä vaihtamaan blogin nimeä ihan hetkeen, on meinaan sen verran hienot tavarat!

 

Joululahjoista, sekä Outi Pakkasen Rakastajasta

Kuulkaa, niin se vain on, että joulu on lähestulkoon ohi. Tapaninpäivänä perinteisesti vieraat taitavat lähteä, ja niin meilläkin on aina ollut. Tämä joulu on meillä poikkeuksellinen, koska juhlimista on vielä edessä päin. Vietän joulua vanhempieni luona, ja jatkan täällä lomailua aina uuteen vuoteen saakka, koska läheisiäni tulee tänne vielä myöhemmin tällä viikolla. Eli periaatteessa, meillä on edessä vielä toinen joulu, lahjoineen ja ruokineen. Ihanaa, vielä on jotain mitä odottaa!

Koska siskoni ja lankomieheni eivät olleet poikkeuksellisesti viettämässä joulua kanssamme, tuli jouluuni iso tyhjä aukko. Onneksi he tosiaan saapuvat jo ylihuomenna. Kuitenkin - joulu oli kokonaisuudessaan lämminhenkinen ja mukava, täynnä riemua ja mekkalaa. Olin ollut ilmeisesti aika kilttinä, koska pukki muisti lukuisin lahjoin. Kuvan kirjojen lisäksi sain kuvassa olevan Huolisyöpön. Ihanan lelun, jonka mahaan laitetaan paperilappu, jossa on huolenaihe, ja huolisyöppö syö huolen ja se katoaa. Oletteko kuulleet paremmasta ajatuksesta lelulle? Minä en! Ja minä sain sellaisen, vain vinkkaamalla sopivasti ennen joulua oikealle taholle, joka ilmeisesti kertoi sen tontuille... Tulihan sitä kaikenlaista muutakin, esimerkiksi mainio lukuhuopa, Sinkkuelämää dvd-boksi ja suklaata.

Ehkäpä kirjoitan vielä toiseen otteeseen lahjoista, jos paketista jälki joulussa paljastuu jotain oivallista...

Rakastaja
Outi Pakkanen
287 s. 
2013
Otava








Rakastaja siis oli joululahja kirja. Olin lukemassa Lars Keplerin Nukkumattia, jonka otin täysin ajattelematta joulukirjaksi. Se ei nimittäin ollut ollenkaan sopiva, kaikessa raakuudessaan. Te jotka olette lukeneet Kepleriä, tiedätte mitä tarkoitan. En ollut kirjassa vielä hirveän pitkällä, kun sitten paketeista paljastui vaikka mitä. Kyselin monelta läheiseltäni, että onko se nyt sopivaa jättää kirja kesken (kirjaston laina, ei arvostelukappale) ja aloittaa joululahjakirja, jos olo on sellainen. Oli kuulema sopivaa, sanoivat kaikki. Siispä joulun ajan kirjani oli Pakkasen Rakastaja.

Jokin vuosi sitten Espoossa, samassa rivitaloyhtiössä, asui kolme mukavaa pariskuntaa. He laittoivat yhdessä ruokaa, pitivät juhlia ja grillasivat. Ihmiset muuttivat, ja yhteisö hajosi. Nyt sitten, vuosien kuluttua tästä, nämä ihmiset ovat ottaneet tavakseen kokoontua parin kuukauden välein istumaan iltaa ruuan merkeissä, he ovat perustaneet ruokapiirin nimeltään Ylen hyvin syöneet.

Päinvastoin kuin perinteisessä dekkarissa, ei murha tapahdu alussa, eikä vielä pitkään aikaan. Mutta kuten Pakkasta enemmän lukeneet tietävät, niin kirjailijatar kirjoittaa ennen kaikkea ihmissuhde dekkareita, jota siis minäkin osasin odottaa kun minä kirjaa pukilta toivoin. Siispä sain mitä tilasin, tämä oli juuri sopiva kirja jouluaaton ja päivän tunnelmiin.

Anna Lainehan on tietenkin kirjassa mukana, hän taitaa nykyisin olla lähes kaikissa Pakkasen kirjoissa. Hän häilyy sivuosassa, ja on tapansa mukaan utelias kirjassa tapahtuvien ihmissuhde seikkailujen sivusta seuraaja. Toista Pakkasen kirjan vakiohahmoa sen sijaan ei tässä kirjassa tavata, nimittäin komisario Tarja Strömiä.

Koska kirjassa kerrotaan ruokapiiristä, puhutaan paljon ruuasta. Mutta kun on joulu, ja maha täynnä, niin sekään ei haittaa koska nälkä ei pääse missään vaiheessa yllättämään.

Henkilöitä on paljon, mutta kuten Kirjavinkeissäkin kirjoitetaan, oli henkilöiden parhaimmistoa Ingan ja hänen tyttärensä Liinan välinen suhde.

★★★★

Taas päästiin jouluun...

Huomenna se on! Niin paljon odottamani jouluaatto. Tänään kotiuduin vanhempieni luokse Joensuuhun, äitini tullessa hakemaan minua ja valtavaa tavaramäärääni. Tämä päivä on mennyt lahjoja paketoidessa (kaikki paketissa) ja tehdessä joululaatikoita tätini kanssa. Se on ollut hauskaa, olemme saaneet jutella kaikki mukavat, ja jotkut hieman tylsemmätkin asiat lävitse.

Ajattelin muistaa teitä näin joulun kunniaksi pienellä kuvakoosteella, minkä näppäilin iltapäiväni kuluksi.

    Kummitätini taideteos sai myöskin jouluiset puitteet. 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Löytyi tällainen pieni ystävä.

Partiolaiten joulukalenterissa enää yksi luukku avaamatta...

Vähä menee motiblogin puolelle, mutta tuollaiset koristukset minulla huomenn on. Korvissa kulkuset, ja kaulassa kirjailija Laura Paloheimolta lahjaksi saamani OMG koru. <3

Näiden kuvien myötä toivottelen teille oikein lämminhenkistä, rauhallista mutta silti sopivasti riehakasta, maistuvaa, kirjaisaa ja oikein oikein hyvää joulua!

Varaslähtö nuortenkirja maratoniin.

Voi ei! Ei minun saisi antaa tuijotella kirjapinoja, ja valikoida maratonkirjoja. Vaikka kirja, joka minulla on kesken nyt, onkin mielenkiintoinen ja hyvä, niin nuo nuortenkirjat vetävät minua puoleensa kuin magneetti. Mietin, mietin ja mietin, ja miksipä ei? Miksi en aloittaisi nyt? Vetäisin sitten huomis iltaan asti, joko seitsemään, tai sitten jatkaisin niin pitkälle kuin voimia riittää illalla. Sen näkee huomenna.

Joka tapauksessa tämän illan aion nauttia. Vähän kynttilöitä, hieman tunnelmaa, viltti jaloilla ja hyvää musiikkia. Ja kädessä hyvä kirja. Niin sen pitää mennä. Musiikista otan muuten vastaan hyviä vinkkejä, luultavasti maraton lähtee turvallisesti Juha Tapion Lapislatsulian voimin.

Mitä odotan tältä maratonilta? Irtiottoa arjesta. Nuortenkirjat ovat minulle juuri sitä, irtiottoja. Ne ovat karkaus takaisin nuoruuteen, kun kaikki oli (muka) helpompaa. Vaikkei oikeasti ainakaan minulla ollut, ongelmat olivat vain erilaisia kuin tätä nykyään. Myös sitä, että saan palata tuttuihin hahmoihin, Tuija Lehtisen Lauraan sekä Seljan tyttöihin. Hulluun luokkaan ja Bertiin. Niihin jotka olivat nuorena, ja vähän vanhempanakin, äärimmäisen iso osa maailmaa.

Nyt mennään.

20.55. Aloituskirjana minulla oli Reija Kaskiahon Tulitikkuihmisiä. Olen tainnut kirjan lukea pariinkin kertaan, mutta en blogi aikana koska siitä ei muistaakseni ainakaan löydy merkintää.

Tulitikkuihmisiä kertoo Teemusta ja Patesta, 15-vuotiaista pojista joiden vapaa-aika menee seikkaillessa huumemaailmassa. He elävät aikuisten elämää, vaikka ovat vielä melkein lapsia. Pilven polttamisen kautta mennään amfetamiiniin, kunnes sitten Pate alkaa piikittää itseään. Kuvioihin tulee myös Teemun siskopuoli Marjaana, joka eksyy poikien seuraksi pahoille poluille. Kenestä loppujen lopuksi tuleekaan tulitikkutyttö?

Kaskiahon huumori on toiminut minuun aina. Olen blogi aikana muistaakseni lukenutkin Kaskiahon Pientä purtavaa, joka kertoo bulimiasta, ja pidän siitäkin kirjasta todella paljon. Kaskiaho käsittelee kirjoissaan vakavia aiheita, huumeita, lapsen saamista nuorena, syömishäiriötä ja koulukiusaamista, mutta tekee sen humoristisella otteella joka kolahtaa minuun.

Tällä oli hyvä aloittaa, meni melkein kerta istumalta. Niin, ja sivuja, 198.

★★★★½

Lauantai, 7.30.  Eilis ilta meni Katri Mannisen Supersivarin parissa, ja koska luin sen loppuun sängyssä, en jaksanut enää nousta ylös siitä kirjoittelemaan, vaan annoin unen tulla. Nyt sitten, hyvien yöunien jälkeen, on voimia jatkaa maratoonausta. 

Supersivari on jatkoa teoksille Sikabileet, Megakesä ja Bittitiikeri. Tässä osassa pääosassa on jengin ainoa mies, Sami. Sami on juuri aloittanut sivarinsa kirjastossa, ja muuttanut kommuuniin Elisan, Ullan, Augustan, sekä näiden miesystävien kanssa. Sami törmää kahteenkin naiseen jotka saavat sydämen läpättämään, armeijassa olevaan Lottaan sekä Täydelliseltä Naiselta vaikuttavaan Luluun. 

Pidin näistä kirjoista nuorena hyvinkin paljon. Nämä eivät ole ihan nuorimmille lukijoille kuitenkaan suunnattuja, vaan kuten joku kommentoijani kerran fiksusti totesi, niin varmaankin sen ikäisille minkä ikäisiä päähenkilötkin ovat. Eli parikymppisiä, hieman alle. Ihan siitäkin syystä että seksiä näissä kirjoissa on aika paljon, eikä huumorikaan varmaankaan aukea nuorimmille. 

Ei mitään kirjallista hehkutusta, Katri Manninen on myöhemmin varmasti tehnyt parempaakin työtä esimerkiksi tv-sarjojen parissa, mutta maratonkirjana tämä meni ihan mukavasti. Sivuja muuten oli 172.

★★★

Kello 11.30.  Aamu venähti aamupalan ja aamukahvin merkeissä vähän pidemmäksi, mutta kun pääsin lukemaan niin se oli menoa. Kirjana oli Delphine De Vigan No ja minä, joka on ollut minulla ennenkin lainassa kirjastossa, mutta en vain ole tullut lukeneeksi. Uusi tuttavuus siis maratonkirjana. 

No ja minä kertoo Lousta, 13-vuotiaasta tytöstä joka ei ole kuten muut ikäisensä. Hän on huippuälykäs, ja muita edellä koulussa. Lou tutustuu No nimiseen tyttöön, joka on asunnoton, ja pääsee maailmaan jossa ongelmien ratkaisemiseen älykkyyskään aina riitä. Syntyy ystävyys. 

Pidin kirjasta todella. Ja suosittelen sitä lämpimästi myös aikuisillekin lukijoille, koska tarinassa oli syvällisyyttä, ja suhdepohdintaa. Kokeilkaa ihmeessä, jos haluatte joskus lukea keskimääräistä paremman nuortenkirjan! Suosittelen lämpimästi.

★★★★

Kello 12.25. Pidin ruokatauon tässä välissä, ja sen lisäksi luin Kaisa Ikolan Hullu luokka ja kadonneen opettajan arvoitus-kirjan.

Hullu luokka saa taas puuhaa, kun yhteiskuntaopin sijaisuuksia tekevä Sputnik katoaa. Hänen pitäisi tulla luokalle sijaiseksi, mutta miestä ei näy missään. Luokka päättääkin rueta tutkimaan asiaa. 

Näitä minä luin nuorena, siis eniten ala-asteella, hyvinkin paljon. Nykyisin nämä menevät maratonin välipaloina, mutta ihan hauskoina sellaisina. Muistan vieläkin tapahtumat aika hyvin ulkoa, niin monta kertaa näitä on ilmeisesti tullut luettua, mutta ihan lystikästä näihin on silti vieläkin palata välillä. 

Olisi muuten mielenkiintoista tietää, mitä Hullulle luokalle kuuluu nyt. 

Sivuja tässä oli 104, ja kun tuossa No ja minä kirjassa oli 233, niin yhteinen sivumäärä on tällähetkellä 707.

★★½

15.30 Krooh, nukuinpa tuossa pienet päiväunet välissä, siksi lukeminenkin kesti hieman pidempään. Nyt kuitenkin sain luettua Magdalena Hain Kerjäläisprinsessan.

Kerjäläisprinsessa on avausosa Gigistä ja Henrystä kertovaan sarjaan. Takakansi ei paljasta paljoa, mutta on ehkä hyvä ettei liikaa tarinasta etukäteen tiedäkään. Gigi on Umbrovian kuninkaan tytär, ja hän ja hänen perheensä asuvat tuntemattomina Keloburgin satamakaupungissa. Henry taas on yksin vaeltava pieni poika. Tuossakaan kylässä perhe ei saa kuitenkaan olla rauhassa, on pommeja ja ihmissusia... 

Steampunk on minulle aika vieras käsite, mutta ehkä se tuli hieman tutummaksi. En voi myöskään sanoa olevani vieläkään ihan täysin tuttu fantasian kanssa, mutta koko ajan otetaan askeleita sitä kohti. Suosittelen Kerjäläisprinsessaakin lämpimästi aikuisillekin, Hai on taitava kertoja joka saa lukijansa mukaan tarinaan. Minä ainakin pääsin seikkailulle ihan muihin maailmoihin, tuonne 1800-luvulle! 

Viihdyin siis Kerjäläisprinsessan parissa hyvin, noiden kaikkien 186 sivun verran.

 ★★★★

18.45.  Ruokatauon pidin välissä, muuten luin melkein yhtäkyytiä Tuija Lehtisen kirjan Laura, ystäväni. Kirjasarjan neljännessä osassa Lauran ja Jennan tiet eroavat, kun Jenna liittyy yhtäkkiä ostarin jengiin. Laura on neuvoton, koska ei tiedä mitä pitäisi tehdä, ja kenen kanssa aikaansa viettäisi. Harrastuksiahan on, mutta ei sitä parasta ystävää. Lauran siis täytyy tehdä kaikkensa että saisi Jennan pois jengistä... 

Lukuvireeni ei ollut ehkä ihan parhaimmillaan, olen hieman päänsärkyinen ja ehkä vähän väsynytkin, mutta aion kyllä vielä jatkaa iltaan saakka lukemista. Tuo Laura kirja on muuten siinä mielessä jännä, että siinä kerrotaan hieman sivussa myös Mirkka-sarjan hahmoista. Ihanaa! 

Seuraavaksi ajattelin ottaa käsittelyyn muumit. 

★★★½

20.00 No niin. Muumejen parissa vietin viimeisen maraton tuntini, nyt se on nimittäin loppu. Kirjana oli Taikurin hattu, joka on kertakaikkiaan ihastuttava muumikirja. Olen kirjoittanut siitä blogiini aiemminkin, joten en aio kummemmin sitä tässä ruotia, sen enempää kuin että tulin taas kerran hyvälle tuulelle lukiessani sitä. Muumit vain ovat <3.

Sivuja Taikurin hatussa oli 168, eli se tekee sen että yhteissivu määrä maratonillani oli... tadaa, 1233. Olin aika ahkera. En toki vielä aio mennä nukkumaan, mutta sieluni huutaa erilaista kirjallisuutta. Minulla on kesken Tarquin Hallin Vish Puri ja nauruun kuolleen miehen tapaus, ja aion viettää sen kanssa iltapuhdettani.

Kiitos kaikille tsempeistä, olette ihania. Huomenna sitten hieman joulupuuhia, ja maanantaina joululoman viettoon vanhempieni luokse, sukulaisten kanssa. Toki otan kannettavanikin sinne mukaan, joten päivittelen joulutouhujani ainakin blogin facebook seinälle.

Joulu on pian jo ohikin, joten nautitaanhan tästä viimeisten päivien odotuksestakin!

Nuortenkirja maraton vol 2.

Kaiken tämän joulutohelluksen keskellä ajattelin hieman, taas kerran, repäistä. Olen maratoonannut syksyn mittaan useamman kerran, ja kaikkein eniten nautin viimeksi kun pidin nuortenkirja maratonin. Koska aloitan lomapakkaamisen vasta sunnuntaina, on minulla hyvin aikaa lukea huominen. Tutkiskelin hetken hyllyjä, ja sieltä löytyi jälleen kerran kasa aiheeseen sopivia kirjoja. Enemmänkin olisi ehkä ollut, mutta nuo kelpuutin kasoihini.

Suurin osa kirjoista on vanhoja tuttuja, mutta löytyy uusiakin tuttavuuksia (kuten Iskelmiä, Nooa Notkoniitty, No ja minä sekä Magdalena Hain kirja). Luulen että saan näistä oikein mukavaa luettavaa päiväksi.

Aloitan aamulla kun herään, ja jatkan niin kauan kuin jaksan valvoa. Raportoin tänne blogiin, sekä erikseen vielä blogin facebook sivuille. Tsempit ovat tervetulleita, henkistä mustikkakeittoa, kuten joku blogikollegani asian ilmaisi.

Jouluelokuvani: Holiday

Holiday
2 h 8 min
2006
Pääosissa Cameron Diaz, Kate Winslet, Jude Law, Jack Black










On olemassa elokuvia joita katsoo vain kerran, ja se riittää. Vaikka elokuva olisi hyväkin. Sitten on niitä, joita katsoo kerta toisensa jälkeen, kyllästymättä, ja tietää jo elokuvan alkumetreillä "...tämä on onnea." Holiday on minulle noita jälkimmäisiä elokuvia.

Iris ja Amanda eivät voisi elää erilaisemmissa elämäntilanteissa. Iris elää pienessä kotoisessa mökissä Englannissa, kun taas Amanda luksustalossa Los Angelesissa. Molemmat ovat kuitenkin joutunet pettymään ihmissuhteisiin, ja haluavat joulun aikaan pois. Mahdollisimman kauas. Naiset päätyvät vaihtamaan koteja kahdeksi viikoksi, ja molemmat toivovat pääsevänsä mahdollisimman kauas miehistä ylipäätään. Mutta kuinkas käy?

Sain pari joulua sitten lahjaksi paketin, jossa on Holiday ja Rakkautta vain elokuvat. Rakkautta vain on myös ihana jouluelokuva, jonka senkin tulen ehkä tässä ennen joulua vielä katsomaan. Kumpikin aivan ihanan tunnelmaisia jouluelokuvia, jotka jaksan katsoa tosiaankin kerta toisensa jälkeen.

Nyt Holiday taukoni näköjään on ollut pidempi, koska en ole siitä blogiinkaan kirjoittanut laisinkaan. Se on kuitenkin lempielokuvani! Tämä voi aiheuttaa vilun väristyksiä joissakin ihmisissä, koska Holiday on korkea kulttuurista kaukana. Se ei ole pitkälle venytettyä draamaa eikä erityisemmin ehkä jää vaikuttamaan, mutta siinä on silti hyvin paljon.

Siinä on tunnelmaa, sen juoni kantaa hyvin koko elokuvan loppuun asti. Ja mikä tärkeintä, näyttelijät ovat ihan nappi valinta! Varsinkin Cameron Diaz loistaa Amandan roolissa, joka on kuin hänelle tehty. Ja vasta nyt katsottuani taas kerran Holidayn, huomasin miten varsinkin lasit päässä Jude Law näyttää hämmästyttään paljon Joel Haahtelalta! Joka ei ole laisinkaan huono piirre miehessä, hmm...

Lehdissä Holiday saa yleensä kaksi tähteä. Siispä järkytän kaikkia jotka uskovat noita ei-ikinä-erehtyviä kriitikkoja, ja annan viisi. En yhtään vähempää kuin viisi. Koska minulle tämä on täydellinen elokuva, joka saa aina liikutuksen kyyneleen silmäkulmaan.

 ★★★★★

Kirjabloggaajien joulukalenteri 20.12.2013

Kohta se on täällä! Ihan kohta! Ai mikä? No joulu, tottakai. Olen jouluihminen ihan viimeisen päälle, ja olen ollut koko joulukuun innoissani, laskenut päiviä jouluun, juonut glögiä, kuunnellut joululauluja ja miettinyt tottakai joululahjoja. Niistä ajattelinkin tämän postauksen tehdä. 

Jokainen miettii enemmän tai vähemmän mitä pukinkonttiin toivoisi, ja luulenpa että aika moni teistä toivoo jotakin kirjaa. Kun joulu on jo kovin lähellä, ajattelin hieman kysellä lempikirjailjoiltani, mitä he toivovatkaan joululahjaksi. Vastaus sai olla kirja, jokin muu asia, aineeton tai aineellinen. Sain ihania vastauksia, ja olen viettänyt mahtavia hetkiä lukien noiden ihanien kirjailijoiden viestejä. 

Kun puhutaan lempikirjailijoistani, mieleen kohoaa yksi nimi, joka tällähetkellä on ylitse muiden. Se on Mikko Rimminen. Hänen sanankäyttönsä vain vie minut ihan toiseen maailmaan, ja tajunnan virralla kirjoitettu teksti on jotain huumaavaa luettavaa. Mikko Rimmisen toiveet siis kerrottakoon ensimmäisenä 

"- Nämä rakkaat ja tärkeät teokset katoavat alituiseen mystisesti hyllystä ja ovat siksi etsintä- ja kaipauslistalla: John Lennon: Hispanialainen jakovainaa, Jyrki Pellinen: Näistä asioista, Raymond Queneau: Tyyliharjoituksia

- Tätä muistelmateosta tarvitsisin kipeästi ja pikaisesti työssä, mutta lähin myytävä kappale saattaa sijaita Tukholmassa. (Ja Joulupukille anteeksi vaativaisuuteni, mutta yhtä kipeästi tarvitsen taikakeinoa, joka palauttaisi ruotsintaitoni edes peruskoulutasolle.): Elsa Brändström: Bland Grigsfångar i Ryssland och Sibirien 1914-1920

- Välipäiviksi: Suklaata, Andrea Camillerin Montalbano-dekkareita ja erityisesti P.G. Wodehousen Jeeves-tarinoita Kaisa Siveniuksen muhevina käännöksinä

- Ja vielä sitä muuta mukavaa: Jossain mainoksessa mainittiin tuote nimeltä "hyvinvointiranneke". Mikä lienee? Ei aavistustakaan, mutta pakko saada!"

Kysyin tottakai toivetta Pasi Ilmari Jääskeläiseltä. Olen lukenut häneltä melkein kaiken mitä hän on kirjoittanut, mutta novellikokoelmaan en ole novellikammoisena uskaltanut tarttua. Tuo mainio kirjailija toivoo joulupukilta Marisha Pesslin Yönäytös kirjaa, joka on häntä kiinnostanut siitä asti kun Pasi luki kirjasta Järjellä ja tunteella blogista. "Toisaalta myös Juha-Pekka Koskisen Ystäväni Rasputin kuuluu väistämättömien lukuelämysten joukkoon", kirjoittaa Pasi. 

Nuortenkirjailija Salla Simukkakin muisti minua vastauksella. Hänellä oli kolme toivetta. "1. En toivo kirjoja, koska niitä kotona on yllin kyllin. Sen sijaan toivon aikaa ja rauhaa lukea, mahdollisuutta upota kirjojen maailmaan keskittyen ja keskeytyksettä. 2. Lisäksi toivon hyviä yöunia, aikaa ja intoa leipoa, neuloa, antaa ajatusten vaellella vapaasti. 3. Kolmantena toivomuksena joulupukille esitän, että hän toisi lisää rohkeutta ja kärsivällisyyttä kohdata kaikki hienot ja haastavat asiat, joita vuosi 2014 tuo tullessaan." Olenpa tainnut Sallan kirjoistakin kaikki lukea, ja voin rehellisesti sanoa hänen kuuluvan mielestäni kärkikaartiin kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa.

Yksi kirjoista, jotka ovat käyneet eniten sydämeeni tänä vuonna, on Pekka Hiltusen ISO. Se oli ihana. Hehkutinkin sitä luettuani aika reilulla kädellä, ja annoin tähtien sijaan sydämiä. Oli se sen väärti. Pekka Hiltunen kuuluu toki lempikirjailijoideni listalle, ja hän on kerrassaan sydämellinen ihminen. Pekka vastasi kysymykseeni joululahjoista näin: "Toivon Joulupukilta vain yhtä kirjaa, uutta Tove Jansson -elämäkertaa, jonka nimi on hieno elämänohje: Tee työtä ja rakasta. Minulla on Janssonin kaikki kirjat, ne ovat niitä, jotka täytyy olla itsellä hyllyssä. Vaikken lue niitä usein, niissä on asioita, jotka pysyvät elämässä mukana. Ensi vuosi on Janssonin syntymän juhlavuosi, ja toivon että sen kaikessa juhlinnassa kulkisi omana juonteenaan Toven ja hänen pitkäaikaisen kumppaninsa, taiteilija Tuulikki Pietilän suhteen lämmin muistaminen. Eduskunta tulee keskustelemaan avioliittolaista, ja siinä keskustelussa ja suomalaisten arkipuheissa lakiesityksestä mitataan tämän kansan sivistystä, oikeudentuntoa ja kykyä ymmärtää rakkautta. Muita kirjoja en nyt pukilta pyydä, minulla on paljon hyvää luettavaa jo odottamassa (kuten Jennifer Egania, Fred Vargasia, Måns Kallentoftia, tietokirjoja oman kirjoittamiseni taustatöissä). Toivon sen sijaan aikaa ajatella. Se puuha tuppaa unohtumaan kaiken muun kanssa, mutta se on tärkeintä mitä on, se ja työnteko ja rakastaminen."

Olette saattaneet ehkä huomata, että pidän hirveästi Tuija Lehtisestä? Enkä ole varmasti ainoa nuori tai nuorenmielinen Suomessa, joka pitää, suoraan sanottuna rakastaa. Olen valehtelematta lukenut melkein kaiken mitä hän on kirjoittanut, varsinkin nuorena tuli luettua jokaikinen nuortenkirja mikä häneltä ilmestyi. Lehtisen joululahja toiveita kysyttäessä vastaus kuului näin "Tuhatpalainen palapeli Gothic Art-tyyliin. Ihania kauhuromanttisia kuvia, joiden kanssa näpertely sopii pyhien ajankuluksi. Vähintään yksi dekkari on aina listallani, tämän joulun nimikettä en ole vielä valinnut. (On pakko sanoa miehelle täsmätoie, muuten voi käydä, että saan jo lukemani). Olen mukana www.jelpi.fi-sivuilla keräämässä Solidaarisuus-järjestön puitteissa avustuksia naisten lukutaidon kohentamiseksi Somalimaassa, ja jokainen lahjoitus sinne on lahja myös minulle ja tuo hyvän mielen. Ja tietenkin toivon jouluksi runsaasti lunta!"

Annukka Salamakin julkaisi tänä vuonna. Hänen kirjansa Piraijakuiskaaja oli kerrassaan loistava, ja vietin sen parissa hetkiä vuoroin nauraen ja vuoroin liikuttuen surusta.  Hänellä oli monta joululahjatoivetta, josta hän toivoo lukijoiden nappaavan vapaasti lukuvinkkejä. "Sarjojen ekoja osia: Rick Yancey: 5. Aalto, Kami Garcia, Margaret Stohl: Lumoava kirous, C.J. Daugherty: Yön valitut. Sarjojen jatko-osia: Kerstin Gier: Safiirinsini, Beth Revis: Across the  Universe: Miljoona aurinkoa, Laini Taylor: Aika taistelun ja tähtivalon.

Kotimaisia: Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas, Mika Waltari: Turms, kuolematon, Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto."

Kotimaisista dekkaristeista suosikkini on Marko Kilpi. Hän todella vakuutti minut viimeisimmällä kirjallaan, tänä vuonna ilmestyneellä Kuolemattomalla. Se oli ihanan kamala! Kuolemattomastakin tehdään elokuva, ja kirjoittaessani Markolle totesin etten ehkä uskalla edes mennä katsomaan sitä elokuvana, oli kirja niin hurja. Kirjailija kuitenkin rohkaisi kokeilemaan, koska ikinä ei voi tietää. Hänen kirjatoiveensa ovat Sahlbergin Herodes, Jari Tervon Esikoinen sekä Johan Theorinin Sankta Psykon kasvatit. Kerrassaan mainioita toiveita kirjailijalla!

Ihailen hirveästi chick lit kirjailija Laura Paloheimoa, jonka kirjoista, Klaukkala sekä OMG, olen kirjoittanut blogiini, ja pitänyt niistä todella paljon. Paloheimo on todella hyvä alallaan. Hän kirjoitti minulle näin "Niin paljon kun toivon kaikkien löytökissojen sekä kadonneiden lapasten löytävän paikkansa ja maassa vallitsevan rauhan sekä hyvän tahdon edes pyhien yli, toivon että joulu olisi valkoinen, ettei kinkku kärähtäisi, etteivät suklaakonvehdit loppuisi kesken ja että saisin lukea kirjan päivässä. Kiireetöntä aikaa, sitä toivon itselleni ja kaikille muille.Aikaa olla läsnä tässä hetkessä ja keskittyä ympärillä oleviin rakkaisiin, se on tärkein lahja mikä voi toiselle antaa tai itse vastaanottaa". 

Maria Syvälään olen alunperin tutustunut hänen runojensa kautta, jotka ovat huikeita. Ne ehdottomasti ovat luettavien ja blogattavien listalla, kunhan ensi vuonna alan kirjoittaa runoistakin (tämä on lupaus!). Myös hänen proosateoksensa Lähtö, jonka luin tänä vuonna, oli todella hieno, joskaan ei mikään helppo kirja. Maria Syvälän joululahja toiveisiin kirjojen saralta kuuluu
varatuomari Leeni Ikosen Salassa pidettävä - suojeleeko laki lasta vai lastensuojelijaa, muista toiveista Syvälä kertoo "Leivänpaahdin, infrapunakuumemittari, hierova tuoli (yksi malli on loistava mutta kallis) ja vallankumous. Joku roti on saatava Suomessa, jossa kaikenmaailman asiantuntijoiden & viranomaisten armeija kävelee toistuvasti perheiden yli. Perheet eivät saa kunnollisia palveluita, jolloin he joutuvat pulaan. Kafka-Suomessa heille tuputetaan pakkoapua, jota he eivät tarvitse".

Mutta nyt minua kiinnostaa että mitä juuri sinä toivot pukin paketista ilmestyvän muutaman päivän kuluttua? Minun toivelistallani on esimerkiksi Murakamin 1Q84:n kaksi ensimmäistä osaa, Tuomas Vimman Ruutukymppi, sekä kirjalistan ulkopuolelta Sinkkuelämää dvd-boksi.

Lukutoukka toivottelee hyvää joulun odotusta, enää ei ole montaa päivää! Älkää antako stressin kasvaa liian suureksi, vaan ottakaa itsellenne välillä pieni hetki rauhaa, vaikkapa kirjan seurassa.

***

Tämä oli osa kirjabloggaajien vuoden 2013 joulukalenteria. Eilisen luukun aukaisi Noora Tea with Anna Karenina blogissa, ja 21. päivän luukku aukeaa Anna minun lukea enemmän blogissa Annamin kanssa.

Siiri Enoranta: Nukkuu lapsi viallinen

Nukkuu lapsi viallinen
Siiri Enoranta
165 s. 
2010
Robustos










Poimin kirjastohyllystäni vaihteeksi nuortenkirjan. Tosin usein kun luen nuortenkirjoja, luen niitä siksi että tiedän saavani jotain kevyempää, mutta niin ei ollut tämän Enorannan kirjan kohdalla. Olen lukenut Nukkuu lapsi viallisen aiemminkin, ja tiesin hyvin sen olevan todella surumielinen kirja. Sitä siis saa mitä tilaa.

Kirja ei määrittele tarkkaan aikaa mitä se kuvaa, mutta tiedetään, että eletään sodan jälkeistä aikaa. Jossain päin Suomea. 10-vuotias Sonia alkaa yskiä, ja salaa yskän vanhemmiltaan niin kauan kuin se on mahdollista. Tietenkin se loppujen lopuksi tulee ilmi, ja todetaan Sonian sairastavan tuberkuloosia.

Rinnalla kerrotaan maagissävytteistä tarinaa enkelistä, joka odottaa Soniaa. Hän käy hakemassa lapsia mukaansa, silloin kun heidän aikansa tulee. Nyt on Sonian aika - vai onko?

Kuten alussa mainitsin, olen lukenut kirjan aiemminkin. Pariinkin otteeseen. Olen ollut hurmaantunut tarinasta, sen maagis realistisesta sävystä sekä Enorannan hienosta kielestä. Nyt kuitenkin täytyy todeta, ettei Nukkuu lapsi viallinen kestänyt kolmatta lukukertaa.

Vaikka edellisestä lukemisesta onkin jo aikaa, niin tarina oli muistissa aika hyvin. Koska rakastan sitä, että saan lukiessani yllätyksiä, niin muistissa hyvin pysynyt juonen kulku haittasi lukuelämystä. On muuten hassua, miten jotkut kirjat pysyvät muistissa toisella tavalla kuin toiset, joistakin kirjoista en saata muistaa mitään vaikka olisin lukenut ne vain muutamaa hassua kuukautta aikaisemmin. Tämän lukemisesta taas on vähintään vuosi, ja tuntui että olisin lukenut sen ihan vast' ikään.

Siiri Enorannan kieli kuitenkin kantoi niin pitkälle että jaksoin lukea tämän ohuehkon kirjan loppuun saakka. Tarina oli edelleen kaunis, ja kyllä tarinankin luki mielellään vielä kerran. Tämä kuitenkin saattoi jäädä viimeiseksi kerraksi tämän kirjan kanssa - ellei sitten joskus vuosien, vuosien kuluttua. Koskaan ei pidä sanoa ei koskaan.

★★★

300. bloggaus: Astrid Lindgren: Lapsen joulu

Lapsen joulu
Astrid Lindgren
Suomentaneet Irmeli Järnefelt, Laila Järvinen, marikki Makkonen, Aila Meriluoto, Riitta Mäyrälä sekä Kerttu Piskonen
Kuvittaneet Björn Berg, Ingrid Vang Nyman, Haral Wiberg sekä Ilon Wikland
184 s. 
1986 
WSOY

Tämä on jo 300. bloggaukseni! Niin se aika vaan rientää, tuntuu että ihan vasta kirjoittelin kahdettasadatta. Blogini on myös tässä hujauksessa täyttänyt yhden vuoden! Marraskuun lopussa, joulukuun alussa, vuosi sitten perustin kirjablogini, joka alunperin oli Neulovan Nörtin kirjablogi, siitä on menty Lukutoukan kirjablogin kautta tähän kulttuuriblogiin. Blogisynttäreiden kunniaksi järjestän heti tammikuun alussa arvonnan, joka piti järjestää jo aikaisemmin, mutta tässä on ollut jouluhässäkkää, ja kaikkea muuta. Mutta heti tammikuun alussa ilahdutan teitä arvonnalla.

Ajattelin saada itseäni (vieläkin!) enemmän joulutunnelmaan, ja lainasin kirjastosta Astrid Lindgrenin Lapsen joulu teoksen. Pääsinkin hyvin tunnelmaan, kun eilen lämmitin itselleni mukillisen ihanaa Hehku glögiä, joka on ehdottomasti mielestäni parasta, ja luin samalla noita Lindgrenin joulusatuja.

Lapsen joulu kirjassa on erilaisia satuja, jotka liittyvät jouluun. Sieltä löytyy Melukylää, Marikkia, Peppiä ja Eemeliä. Ehkä kaikkein ihanin oli Marikkia koskeva satu, josta itseasiassa sain innostuksen tähän kirjaan, kun Sinisen linnan Maria siitä bloggasi. Astrid Lindgrenin sadut olivat minulle jo lapsena kaikkein tärkeimpiä, mutta Marikkia en lapsuudestani muista. Siksi juuri olikin niin ihana lukea sitä nyt. Peppi on ollut sankarini jo lapsena, ja on meillä Melukylääkin luettu.

Tuntuu että lapsena jouluisin oli aina lunta, sellainen valkoinen joulu jolloin hiljaa sateli isoja lumihiutaleita taivaalta. Nyt joulun lumitilanne näyttää aika ankealta, täällä Itä-Suomessakaan ei ole kuin kurja pieni valkoinen lumipeite. Onhan tässä vielä muutama päivä aikaa sataa kunnolla lunta, mutta... Kyllä valkoinen joulu pitäisi olla!

Pitäisi tehdä kirjavalintoja jouluksi, sillä olen lähdössä yli viikoksi joulun (sekä uuden vuoden) viettoon vanhempieni luokse. On oletettavaa että saan muutaman kovan paketin joulupukilta, joten paketeistakin voi paljastua luettavaa, mutta aina täytyy varautua. Meillä on kyllä aikamoista häsellystä, paljon sukulaisia ja yksi pieni ekaluokkalainenkin joukossa, joten saa nähdä tuleeko niitä lukuhetkiä paljonkaan. Mutta aina täytyy varautua, ilman kunnon kirjavarustusta en osaa reissuun lähteä.

Nauttikaa joulun odotuksesta, sillä se joulu on ohi ennen kuin huomaammekaan!

 ★★★★

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Kotiinpalaajat
Chimamanda Ngozi Adichie
Suomentanut Hanna Tarkka
522 s. 
2013
Otava






Arvostelukappale


Luin hetki sitten Afrikkaan sijoittuvan Ghana ikuisesti kirjan, johon syvästi ihastuin. Nyt ajattelin lyhyen ajan sisällä palata uudelleen Afrikkalaiseen teemaan ja maailmaan, ja otin kätösiini Adichien uutuuden Kotiinpalaajat.

Kotiinpalaajissa on kaksi päähenkilöä. Ifemelu sekä Obinze, jotka rakastuvat toisiinsa jo opiskeluaikoina, tulenpalavasti. Maailma kuitenkin erottaa heidät - vai erottaako? Molempien suunnitelmat suuntautuvat pois kotimaastaan, koska Nigeriassa vaihtoehdot ovat yksinkertaisesti vähissä. Obinze lähtee Englantiin, ja Ifemelu Amerikkaan, jossa kaikki on kuulema paremmin. Pari pitää yhteyttä muutettuaan ulkomaille, mutta säilyykö rakkaus merten yli? Mitä tapahtuu kun molemmat tahoillaan palaavat takaisin kotiin, Lagosiin?

Luin lukupiiriä varten tässä syksyllä Adichien Puolikas keltaista aurinkoa, ja se oli yksi vaikuttavimmista kirjoista mitä olen tämän vuoden aikana lukenut. Mutta kyllä tuolle listalle pääsi myös Kotiinpalaajat. En voi millään olla vertaamatta näitä kahta kirjaa, koska Afrikka tietämykseni kirjallisuudessa on kohtalaisen pientä.

Niin kuin varmasti nimestä, ja pienestä esittelystäni voi aavistella, niin Kotiinpalaajissa ei olla Afrikassa sillä tavalla kuin Puolikas keltaista aurinkoa kirjassa. Silti tavoitin niissä paljon samaa - Adichiella on oma, hyvin tunnepitoinen ja rehellinen tapansa kirjoittaa. Ja minä pidän siitä suunnattoman paljon.

Yksi hienoimmista puolista tässä kirjassa on Ifemelun pitämä blogi, jota hän kirjoitti asuessaan Amerikassa. anonyymi blogi on nimeltään Rotu ja rotu eli ei-amerikkalaisen mustan huomioita afroamerikkalaisista (heistä joita ennen sanottiin neekereiksi) ja se saa suuren huomion. Takaisin Nigeriaan palattuaan Ifemelu lopettaa bloginsa pitämisen, mutta aloittaa uuden, Parempi Lagos, nimisen blogin. Tietenkin bloggari pitää kirjasta, jossa blogataan. Ainakin useimmiten. Olen nimittäin törmännyt kirjoihin, joissa on blogi, mutten ole pitänyt siitä lainkaan. Tai ainakaan en ole pitänyt blogi osuuksista. Tässä ne olivat hyvin merkityksellisiä, ja odotin niitä.

Mitä kirjasta jäi mieleeni? Se oli kaiken muun lisäksi ihana rakkaustarina. Ennen kaikkea minä luin sitä rakkaustarinana, ja jännitin loppua todella paljon. En kerro tietenkään enempää, mutta sen voin kertoa että loppua saa todella jännittää viimeisille sivuille saakka! Olin lähestulkoon ahdistunut kun sivut kävivät vähiin, eikä ratkaisua meinannut tapahtua.

Mutta mieleen jäi muutakin. Ifemelu asui Yhdysvalloissa silloin kun Barak Obama valittiin presidentiksi, ja Adichie on kirjoittanut tästä hyvin kauniisti. Sain kyyneleet silmiini, niin paljon tunnetta kuvauksessa oli mukana, sitä riemua, kun tummaihoinen mies valittiin tehtävään. Kääntäjälläkin on ollut oletettavasti sormensa pelissä, että hän on onnistunut kääntämään Adichien loistavan kuvauksen taitavasti suomeksi.

Kotiinpalaajat oli yksi niistä kirjoista joita odotin eniten tältä syksyltä. Kannatti odottaa.

★★★★★

Milla Ollikainen: Veripailakat

Veripailakat
Milla Ollikainen
221 s. 
2013
Like







Arvostelukappale


Tunnustan, näettekö, arvostelukappaleita on päässyt kasaantumaan. Tämänkin sain käsiini jo syksyllä, mutta se on vaan hautautunut kaikkien muiden mielenkiintoisten kirjojen taakse. Niitä tahtoo kertyä liiaksikin, kun on arvostelukappaleet, kirjat joita ostan tai saan, ja sitten vielä mahtavat pinot kirjastonkirjoja, joita ei niitäkään voi ikuisuuksiin pitää. Ja kaikkeen pitäisi vielä riittää aika! Voi että, voi minua pientä kirjahiirtä. Vaikeaa on elämä! (Älkää ottako purkaustani liian vakavasti, en oikeasti ahdistu tästä niin paljon kuin saattaisi ehkä kuvitella.)

Nyt kuitenkin, dekkarinnälkääni pääsi tyydyttämään Milla Ollikaisen esikoisteos Veripailakat.

Veripailakat kertoo Lapissa tapahtuvista murhista. Hiihtokeskus Ylläksellä tapetaan miljonäärin poika, ja tuntuu ettei kukaan ole nähnyt mitään. Vain vähän ajan kuluttua tästä kuolee hiihtokeskuksen työntekijä, hänet kuristetaan uima-altaaseen. Liikkuuko Ylläksellä hullu murhaaja?

Lomalle Ylläkselle on matkannut äitinsä kanssa Krisse, jonka ongelmat eivät tunnu olevan pienimmästä päästä. Hän sattuu paikalle kameransa kanssa ensimmäisen murhan tapahtuessa, ja lähettää kuvat toimittaja ystävälleen Eerikalle, joka lähtee myös Helsingistä paikalle tekemään tapauksesta juttua.

Niin kuin taisin todeta jo lukiessani Antti Heikkisen Pihkatappia, joka oli kirjoitettu savon murteella, niin pidän hyvin paljon kun romaaniin on sekoitettu murteita. Tämä oli, tietääkseni, kirjoitettu hyvinkin aidolla Lapin murteella, joka oli erinomainen piristys kirjaan. Pisteet siitä kirjailijalle, antoi mausteripauksen.

Veripailakat ei ole pituudella pilattu, sivuja kun on vain reilut parisataa. Minä olisin pidentänyt tätä ennen kaikkea lopusta hieman. Sillä murhaajan motiivia ei liiemmin selitellä, eikä minun pienet aivonystyräni ihan täysin suostuneet sitä tajuamaan. Tosin en pidä siitäkään, että motiivia selitellään liikaa, mutta jotain lisävinkkiä tähän olisin kaivannut.

Veripailakat oli tietenkin lyhyt, mutta myös muuten nopealukuinen. Uurastin sen parissa ainoastaan yhden iltapäivän. Mutta vaikka purnasin äsken tuosta lopusta, niin lukufiilikseni oli mainio. Milla Ollikainen on todellakin esikoiskirjailija, ja hän on myös Rikos kannattaa-kirjoituskilpailun voittaja.

Toivon todella että Ollikainen kirjoittaa lisääkin, sillä minä tulen jatkonkin kyllä lukemaan.

 ★★★½

Kira Poutanen: Rakkautta al dente

Rakkautta al dente
Kira Poutanen
242 s. 
2010
WSOY










Vaikuttavuudestaan huolimatta Ghana ikuisesti oli raskas lukuinen. Siksi päätin valita seuraavaksi kirjaksi jotakin, mikä olisi ihan varmasti kevyistä ja höttöistä. Kira Poutanen tarjoilee sitä aina, joten otin luettavakseni toisen Lara Autiosta kertovan kirjan, Rakkautta al dente.

Lara Autio on sarjan ensimmäisessä osassa karannut häistään, ja elelee nyt poikaystävänsä, ranskalais-italialaisen Ericin kanssa. Eric yllättää Laran ystävänpäivänä matkalipuilla Caprille, jossa, yllätys yllätys, lomaseurana ovatkin Ericin siellä asuvat vanhemmat sekä muu perhe. Miten Lara pärjää Ericin perheen kanssa?

Kävin lueskelemassa muiden kirjoittamia bloggauksia tästä kirjasta. Surullista huomata, ettei Kira Poutanen ole saanut arvostusta juurikaan, vaan tähtien määräkin on jäänyt aika vähäiseksi. Onkohan minun huumorintajuni yhtä vinksahtanut kuin Poutasen, koska minä koen aina satunnaisesti luettuna Laran seikkailut mukaviksi?

Tuen muutenkin kaikin keinoin kotimaista chick litiä, koska sitä ei todellakaan liiemmin kirjoiteta. Nykyisin ehkä vähän enemmän kuin ennen, mutta ei todellakaan liikaa. Vaikka Poutanen ei olekaan minulle yhtä suuri rakkaus kuin Laura Paloheimo, jonka kahdesta kirjasta olen pitänyt hirmuisen paljon, niin silti näissä on sitä jotain. Jotain mikä jaksaa välistä naurattaa.

Nopea lukuinenhan tämä oli, ei tarvinnut kirjan kanssa montakaan tuntia painiskella. Eikä tarvinnut ainakaan aivosoluja rasittaa. Mutta chick lit on minulle sitä, aivot nollille ja nauramaan.

Mutta yksi asia täytyy sanoa: ei minusta Lara Aution ystävää tulisi. Ei ikinä.

★★★

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Ghana ikuisesti
Taiye Selasi 
Suomentanut Marianna Kurtto
395 s. 
2013
Otava






Arvostelukappale


Pidän itseäni kohtalaisen nopeana lukijana. Vähän ehkä keskitasoa nopeampana, yleensä. Mutta Ghana ikuisesti kirjan kanssa painiskelin aika kauan, vaikka mukana oli paljon sellaisia hetkiä jolloin luin hyvinkin pitkään, hyvinkin intensiivisesti.

Ghana ikuisesti on tarina perheistä: perheistä jotka yrittävät olla yhdessä, perheistä jotka rakastavat ja perheistä jotka hajoavat. Keskiössä tässä kirjassa on Kweku Sai, joka syntyy Ghanassa köyhissä oloissa mutta pääsee opiskelemaan lääketiedettä Yhdysvaltoihin. Hän tapaa siellä nigerialaisen Folan, jonka kanssa menee naimisiin ja perustaa perheen. Kwekusta tulee lahjakas kirurgi sekä perheenisä, mutta kaikki ei suinkaan mene niin kuin hän olisi aavistanut.

Minä lumouduin tästä kirjasta. Ehkä se juuri oli syynä miksi painiskelin tämän kanssa niin kauan, etten olisi tahtonut laskea tätä käsistäni. Niin kuin Karoliina blogissaan kirjoittaa, tässä kirjassa on tarjolla kaikki elementit mitä hän kaipaa. Niin voisin sanoa minäkin. Oli perhesuhteita, oli ihastuttavia hahmoja, ja oli Afrikka. Olipa kirja.

Niin. Ja olipa käännös. Tarina oli hieno, Selasi oli hieno, mutta se mitä minä hehkutan tälläkertaa eniten, on Marianna Kurton upea käännös. Luin vasta Karoliinan blogista Kurton olevan runoilija, enkä hämmästynyt siitä lainkaan. Nimittäin Ghana ikuisesti on tekstiltään äärimmäisen rikas, ja ilahduin todella äsken huomatessani että Joensuun kirjastossa on Marianna Kurton runoteoksia. Joita aion ehdottomasti lainata, blogatakin, koska en ole ennen blogannut runoista. Jostain on aloitettava.

Minä sain luettua tämän juuri, ja olen aika sanaton. Kirja oli upea. Ja täytyy tunnustaa, etten kovin usein jää sanattomaksi, mutten keksi enää miten kuvailisin tarpeeksi hyvin tunnetta joka kirjan jätti. Tarvitseeko? Minä r-a-k-a-s-t-i-n tätä!

Lukekaa. Ja käykää lukemassa Karoliinan bloggaus, se oli osuva. Teoksesta on kirjoittanut myös ainakin Mari A, Mafalalan Anna sekä ihastuttava Elegia.

★★★★½

Tuija Lehtinen: Laura menopäällä

Laura menopäällä
Tuija Lehtinen
236 s. 
1999
Otava










Tajusin että on taas vierähtänyt hetki siitä kun olen lukenut Tuija Lehtistä. Pihkatappia sulatellessani siihen tarjoutui hyvä tilaisuus, ja sunnuntai-iltapäiväni kuluikin tämän sarjan kolmannen osan parissa.

Laura on neljätoista ja risat. Harrastuksia ei puutu: kilpatanssiharjoitukset ja radio-ohjelman teko vievät vapaa-ajasta suuren osan. Mutta ei Laura valita, hän nauttii molemmista harrastuksistaan ja toimittajan työ siintelee tulevaisuuden haave ammattinakin.

Poikiakin kuvioissa pyörii, Niko on mukana molemmissa harrastuksissa, oman luokan Viljami on iskenyt pysyvästi silmänsä Lauraan, ja ysi luokkalainen Punkki ilmaisee kiinnostuksensa. Lauraa vaan ei seurustelu tunnu kiinnostavan...

En oikeastaan ajattele enää näin vanhemmalla iällä hirveän syvällisesti Tuija Lehtisen kirjoja, nimenomaan näitä nuortenkirjoja. Ehkä Sara-sarjan kirjat herättävät herkemmin syvällisiä tunteita, sekä myöskin yksittäiset nuortenkirjat. Mutta nämä Mirkka- ja Laura-sarjat, nämä ovat ihan silkkaa viihdettä. Ei sillä, hyvää viihdettä.

Muistan että näitä kirjoja ensimmäisiä kertoja lukiessani minun haaveeni radio-alasta heräsivät. Sitähän alaa päädyinkin opiskelemaan ammattikouluun, loppujen lopuksi. Mutta olisiko Tuija Lehtinen juuri ollut innoittajani noihin opintoihin? En muista enää niin pitkälle, mutta voi hyvinkin olla.

Laura menopäällä oli välipala kirja. Puhtaasti. Se toimi toipuessa Pihkatapista, joka oli ehdottomasti yksi tämän vuoden elämyskirjoista, jotka olen kokenut todella vahvasti. Ja sanottakoon jo nyt, että Pihkatappi on vahvoilla Blogistanian Finlandia äänestyksessä minun listallani.

Lukiessani tätä kirjaa mietin, miten olisi mukavaa jos Tuija Lehtinen kirjoittaisi kirjan, jossa kerrottaisiin joko Mirkka-sarjan, tai sitten Laurojen hahmojen aikuistumisesta, ja siitä mitä heille on tapahtunut. Jään aina kaipaamaan yhtä sellaista osaa, kun jokin minulle tärkeä nuortenkirjasarja päättyy.

★★★½

Antti Heikkinen: Pihkatappi

Pihkatappi
Antti Heikkinen
275 s. 
2013
Siltala










Tässäpä kirjoittelen teille kirjasta, jota en olisi varmaan tullut kirjastosta varanneeksi ilman teitä, rakkaat bloggarikollegani. Amma houkuttelevalla, ihastuttavalla ja niin kirjaan sopivalla savoksi viäntämällä bloggauksellaan minut herätti tämän kirjan olemassa oloon. Onneksi.

Pihkatappi kertoo Jussista. Vajaat kolmekymmenvuotisesta Jussista, jonka lapsuudessa on ollut läsnä isä, ja isovanhemmat. Äiti, niin, hän on kuollut ja enkelinä taivaassa pilven päällä. Hänelle pieni Jussi vilkuttelee ajoittain, ja saa Tiina-mummonsa itkemään. Jussi kasvaa aikuisten keskellä ja oppii heiltä pikkuvanhan puhetyylinsä, mutta oppiipahan poika samalla paljon elämästäkin, ainakin puheista.

Pihkatappi kertoo myös Jussin nykyisyydestä. Hän kirjoittaa kirjaa, ja sillä keinoin avaa lukijalle portin menneisyyteen. Välit isään ja tämän uuteen naisystävään Tainaan ovat horjuvalla pohjalla, kuten myös alkaa horjua suhde naisystävään Petraan, Jussin alkaessa kaivella menneisyyttään. Ennen kaikkea on vaikeaa kaivaa suvun menneisyydestä ne kolme ristiä.

Minä olin hurmaantunut kun luin Pihkatappia. Hymyilin, nauroin, itkinkin. Se oli tunteisiin käyvä, sukusaaga sekä kasvutarina, niin ihana kirja ettei toista vastaavaa hetkeen ole vastaan tullut. Amma tekstissään osuvasti kirjoitti, että Heikkisen tekstissä on ehkä hieman Tuomas Kyröä, ja saattaapa siellä olla Jari Tervoakin. Totta mutiset, bloggarikollegani, samat kirjailijat minä tuolta löysin, tosin ajattelin lukiessani ainoastaan Kyrömäisiä piirteitä. Mutta jälkikäteen ajateltuna, kyllä siellä myös Tervomaisia kynänjälkiä vilahtelee.

Murre on ehdottomasti tämän kirjan suola ja sokeri. Tietenkin tarina on väkevä ja tunteisiin käypä, mutta Savon murre tekee siitä vielä lämpimämmän. Se tuli paljon minua lähemmäs, ja sai hymyilemään onnellisena. Onnellisena siitä, että olen poiminut juuri tämän kirjan käsiini.

Pihkatappi on parhaita kirjoja mitä olen lukenut, no, pitkään aikaan. Ei edes voi sanoa tänä vuonna, vaan pidempään aikaan. Kun laitoin eilen illalla kirjan kannet kiinni, niin tuumasin että kyllä tätä olisi pidempäänkin voinut lukea. Siltikään, ei olisi ollut hyvä niinkään, että kirjaa olisi pidennetty väkisin.

Toisin kuin jotkut muut bloggaajat kuten vaikkapa Sara, minä en elänyt nuoruuttani 80-luvulla. Toki olin syntynyt silloin, mutta kirjan Jussi on silti muutaman ratkaisevan vuoden minua vanhempi. Joten aivan minun kanssani samoihin vuosiin tämä kirja ei satu, vaikka lähelle meneekin. En myöskään päässyt samaistumaan maisemaan, en ole koskaan ollut heinänteossa, enkä tiedä siitä mitään. Mutta onneksi, onneksi ovat kirjat joiden avulla pääsee matkustamaan tällaisiinkin paikkoihin.

Mutta kylläpä minulle niin suattaa käyvä, että minä jouvun ostammaan tään kirjan. Suattaapa hyvinnii. Tulloo nimittään varmmaan luettuva toisennii kerran.

(Bloggaaja ei vastaa Savon murteestaan, mutta vastaa viidestä tähdestä. Täysin sydämin.)

★★★★★

Laura Lähteenmäki: North end - Niskaan putoava taivas

North End - Niskaan putoava taivas
Laura Lähteenmäki 
258 s. 
2012
WSOY










Vähän aikaa sitten sain blogini sähköpostiosoitteeseen mukavan yhteydenoton. WSOYn nuortenkirja kustantaja otti minuun yhteyttä, ja tarjosi luettavakseni Laura Lähteenmäen North end-kirjasarjan kahta ensimmäistä kirjaa. Tottakai otin tarjouksen iloisena vastaan, olenhan lukenut näistä kirjoista blogeista ja ollut varovaisen kiinnostunut. En halunnut lukea tätä ensimmäistä kirjaa esimerkiksi nuortenkirja maratonillani, koska halusin sen saavan täydellisen keskittymisen. Niinpä sen aika oli nyt.

Niskaan putoava taivas kertoo Teklasta, joka on perheineen joutunut muuttamaan Vanhasta paikasta North Endiin. Hän on joutunut hylkäämään vanhan ystäväpiirinsä, ja muuttamaan paikkaan jossa on kylmä, ja jossa eletään tiukkojen sääntöjen alaisena. Tarvitseeko sanoakaan, ettei Tekla pahemmin viihdy North Endistä?

Yllättäen tulee tilanne vastaan, jossa Tekla saa olla pikkuveljensä Kaurin kanssa viikon ilman vanhempia. Hän saa tehdä mitä haluaa, soittaa musiikkia kovalla ja tutustua pihapiirissään asuviin nuoriin - Lunaan, Asaan ja Havuun. Mutta ongelmia kasautuukin yllättävän paljon, kun North Endin suklaatehtaaseen tapahtuu isku, varastoissa tuntuu majailevan joku ylimääräinen ihminen, ja pikkuvelikin katoaa.

Kokemukseni tieteiskirjallisuudesta ja dystopiasta eivät todellakaan ole laajoja. Minulle tarjottiin näitä kirjoja sen perusteella, että luen paljon nuortenkirjoja, ja olen pitänyt Salla Simukan Jäljellä ja Toisaalla kirjoista. Joka on loppujen lopuksi aika hyvä peruste, ainakin näin jälkikäteen ajateltuna. En lähde sen enempää yhdistelemään noita Simukan kirjoja Niskaan putoavaan taivaaseen, koska niillä ei ole hirveästi mitään yhteistä - paitsi että molemmat ovat tulevaisuuteen sijoittuvia nuortenkirjoja (joka sekin on tavallaan aika paljon).

Mutta niin. Minun kohdallani WSOYn yhteyshenkilö oli tehnyt oikean yhtälön. Minä nimittäin itsekin yllätin itseni miten paljon pidin tästä kirjasta. Se herätti ajatuksia, niin kuin usein hyvä kirja herättää. Se herätti ennen kaikkea ajatuksia siitä, millainen tulevaisuus onkaan. Onko jo muutaman kymmenen vuoden kuluttua Suomessa hätkähdyttävän kylmä, onko tapahtunut jokin suuri Muutos, kuten tässäkin kirjassa puhutaan?

Nämä ajatukset ovat varmasti aika tavallisia niillä jotka lukevat scifiä ja dystopiaa. Mutta koska minä vasta haparoiden kuljen tällä kirjallisuuden sivupolulla, niin nämä ajatukset hätkähdyttivät minua todenteolla. Niin paljon että minun täytyi herätellä kanssaihmisiä keskustelemaan asiasta kanssani.

Laura Lähteenmäen kirja on oiva. Se ei retostele tulevaisuuden kuvallaan, se ei kuvaa liian pikkutarkasti sitä, mitä maailma Teklan ajassa on. Ne asiat, jotka tulevat maailmasta ilmi, tulevat luonnollisesti, ja ne sisältyvät kirjaan ja ennen kaikkea tarinaan. Joka toimii.

Minulla odottelee siis hyllyssäni toinenkin osa tätä sarjaa. Mielenkiinnolla odotan, miten maailma Teklaa kohtelee tuossa osassa.

★★★★

Melanie Gideon: Vaimo 22

Vaimo 22
Melanie Gideon
Suomentanut Paula Takio
446 s. 
2013
Gummerus









Ei ole erityistä syytä, miksi luin Vaimo 22:n juuri nyt. Se vain sattui kirjastopinoista käteeni, ja olin lukenut siitä niin paljon (ristiriitaista) tietoa blogeista, että se kiinnosti minua jo siksikin. Kiinnosti tietää miten itse mahdan kokea kirjan.

Alice Buckle ei ole täysin tyytyväinen avioliittoonsa, tai elämäänsä ylipäätään. Joskus se maistuu hyvältä, muttei aina. Hänellä on kunnollinen aviomies William, ja kaksi ihanaa lasta, muttei se tunnu silti riittävän onnelliseen elämään.

Alice saa yhtäkkiä kutsun osallistua Avioliitto 2000-luvulla tutkimukseen. Vastaessaan myöntyvästi, Alice ei osaa arvata mihin tutkimukseen osallistuminen tulisi johtamaan. Hän saa nimimerkin vaimo 22 anonymiteetin takaamiseksi, ja häntä haastattelee tutkija 101. Mutta miten käy, kun tutkimus lipsahtaa terapeuttisesta purkautumisesta flirtin puolelle...

Nautin täysillä tästä kirjasta. Ihan totta. Ehkä ennakkosuhtautumiseni kirjaan oli kriittistä, koska tuntui että olin ennenkaikkea lukenut negatiivisia arvioita kirjasta. Mutta olinpa kerrankin näin päin vastarannankiiski.

Ennenkaikkea Vaimo 22 vakuutti minut sillä, miten paljon se oli sidoksissa facebookiin ja internetiin ylipäätään. Voin kyllä ymmärtää että tämä voi suurestikin lukijaa ärsyttää, mutta minun kohdallani kävi ihan toisin. Varsinaisen kerronnan välissä olevat facebook keskustelut ja googletukset olivat piristäviä, ja toimivat kirjan sisällön kanssa oivalla tavalla.

En ole lukenut näin intensiivisesti vähään aikaan, uppouduin kirjan maailmaan täysillä, ja hykertelin onnesta kun tajusin asioita ennen kuin ne selitettiin. Näin minulla käy usein dekkareidenkin kanssa, jos tajuan loppuratkaisun ennen kuin se selitetään, olen sanoin kuvaamattoman tyytyväinen ja hykertelen itsekseni.

Kerrankin en alkanut miettimään kirjan loppupuolella mitä lukisin seuraavaksi, vaan keskityin täysillä Vaimo 22:n loppuratkaisuihin. Tämä merkitsee sitä, että loppua ei oltu pitkitetty turhaan, vaan se oli... ihana. Liikutuin.

Hömppää parhaimmillaan. Hyvällä juonella. Jota lukea pakkaspäivänä peittoihin kääriytyneenä sohvannurkassa. Voiko sitä muuta pieni ihminen toivoa?

★★★★★

Jari Tervo: Esikoinen

Esikoinen
Jari Tervo
351 s. 
2013
WSOY












Keskiviikkona kun piipahdin kirjastossa, sieltä tarttui mukaani Jari Tervon Esikoinen. Se oli pikalaina, joten se oli otettava lukuun heti. Tässä on kuitenkin ollut kaikenlaista touhua, joten keskittymiseni kirjaan on ollut hyvin puuskittaista, joten useampi päivähän tämän kanssa vierähti.

Jari Tervon esikoinen kertoo periaatteessa kolmesta aikakaudesta: on nykyisyyttä, eli vuotta 1972 jota elää 12-vuotias Jari. Esikoinen liikkuu myös 1600-luvulla, noitakomissiossa jota tarinaa Jarille kertoo Aune-täti, ja 1900-luvun alun vallankumouksen ajoissa, jonka tarinaa kertoo puolestaan Jarin isomummi Esmeralda, eli Esme.

Ei minusta olisi tullut ruotsalaispoikaa, vaikka isä olisi alkanut Hedlundiksi. Äiiti olisi synnyttänyt minut jonkun muun miehen siemenestä. 

Minun ensimmäinen Tervoni. Vaan ei viimeinen. En tiedä miksi olen ehkäpä vierastanutkin ennen Tervoa, vaikka olenkin pitänyt hänestä suuresti Uutisvuodossa, jota tulee katsottua oikeastaan aika useinkin. Esikoista lukiessani meinasin nauraa rätkättää ääneen bussissa, kun vastaan tuli jokin kohta mikä kolahti oikein kunnolla. Niitä kohtia oli minulle yllättävän paljon, en lähtenyt lukemaan hakeakseni suurta humoristista elämystä.

Kirjastossa luin taas Pentti Saarikosken Mitä tapahtuu todella? -kirjan avausrunoa. Se tuntui avaruudelliselta näyltä. Siinä katsottiin maailmaa hetkeä ennen kuin se syntyi. Tuijotin sivun oikeaan reunaan merkittyä runon numerokoodia. Selailin kirjaa ja tarkistin asian. 
Ei se ollut kirjan avausruno. Siinä oli joka runon ensimmäinen rivi ja sivunumero. Se oli sisällysluettelo. 

Lukuelämys jäi silti vain vähän keskinkertaisen paremmalle puolelle. Miksikö? No siksi, etten oikeastaan ollut kiinnostunut kuin kirjan nykyisyydestä. En ollut niinkään kiinnostunut noitakomissiosta, enkä vallankumouksellisista ajoista, vaan hypin jopa röyhkeästi toisinaan niiden yli, tai luin puoli huolimattomasti. Minun onnekseni kuitenkin Jarin nykyisyydestä kerrottiin kaikkein eniten, enkä varmaankaan menettänyt kovinkaan paljon, kun en täysillä keskittynyt noihin muihin tarinoihin. Mutta uskon, että on olemassa lukijoita jotka saivat ehkä kaikkein eniten irti noista historiallisista osioista.

Haluaisin kysyä Tervolta minkä verran tässä on omaelämänkerrallista tekstiä. Se jäi aidosti kiinnostamaan. Takakannessahan mainitaan tämän olevan Tervon henkilökohtaisin romaani, enkä sitä ihmettele laisinkaan, varmasti tässä ollaan hyvin lähellä kirjailijan nuoruutta. Mutta kuinka lähellä? Minulla odottaa kirjahyllyssäni Layla, jota odotan mielenkiinnolla, koska kirjassa käsitellään kunniaväkivaltaa, joka on minua kiinnostava aihe.

Jotain tässä oli. Jotain joka koukutti.

Aleksanteri Suuri ei pelannut nappulaliigaa, ehti siksi kaikenlaista.

+ + + ½

Jäikö joulukalenteri hankkimatta? Eikö suklaa houkuta? Kaipaatko kirjallisia elämyksiä päivittäin? Ei hätää, juuri sinulle on tarjolla Kirjabloggaajien joulukalenteri! Ensimmäinen luukku avautui tänään täällä, Luettua elämää blogissa, ja sitä kautta pääsee seuraamaan koko kalenteria.

Oma luukkuni avautuu lähempänä joulua, 20. päivä joulukuuta, jolloin luvassa jotain jouluista, kirjaisaa ja ihanaa!

David Safier: Happy family

Happy family
David Safier
Suomentanut Sanna van Leeuwen
313 s. 
2012
Bazar









Eilen kävin kirjastossa. Kävin ensimmäistä kertaa Kontiolahden kirjastossa, ja se oli mitä mukavin kokemus, aina on mukava kokea uusia kirjastoja. Tein löytöjäkin, joista en sen enempää kirjoittele, mutta löysin pikalaina hyllystä Jari Tervon Esikoisen. Siitä ainakin kirjoitan lähipäivinä, jos se vaan iskee niin paljon että luen loppuun saakka. Se on meinaan ensimmäinen Tervoni, joten ennakko odotuksia ei sinänsä ole. Löysin kyllä muutakin mukavaa, kassillisen kirjoja raahasin mukanani.

Luin surullisen Ajan riekaleita jälkeen Safierin Happy familyn, siksi että kaipasin piristystä, ja siksikin että laina-aika on loppumassa ja se pitää lähiaikoina palauttaa kirjastoon. Ja voi että, tämä kirja toimi!

Happy family kertoo sarkastisesti onnettomasta Wünschmannien perheestä, jotka eivät viihdy yhdessä. Vanhemmilla, Emmalla ja Frankilla, ei tunnu olevan enää tunteita toisiaan kohtaan, eivätkä lapset, Max ja Fleekään viihdy kotona. Perhe kutsutaan Stephenie Myerin kirjanjulkistustilaisuuteen, johon Emma houkuttelee perheen pukeutumaan hirviöiksi. Mutta mitä tapahtuukaan? Kotimatkalla he törmäävät noitaan, joka langettaa perhee ylle kirouksen. Kirous muuttaa Wünschmannit vampyyriksi, ihmissudeksi, muumioksi ja Frankenstainin hirviöksi. Kirous on tietenkin saatava purettua, ja perhe lähtee matkaamaan Transilvaniaan etsimään noitaa joka voi kirouksen purkaa.

Olen lukenut Safierilta hänen aiemman kirjansa, Huonon karman. Sekin oli erittäin viihdyttävä, mutta Happy family oli kenties vielä sitäkin parempi. Mukana oli piristäviä fantasiaelementtejä -tietenkin, kun pututtiin vampyyreistä ja ihmissusista- mutta myös ihmissuhteita ja hyvää mieltä. Ja sitä huumoria, joka toimi ainakin minun kohdallani, ja nauratti ihan todella.

Nenä kirjassa blogin Norkku nautti enemmän Huonosta karmasta, koska hänen mielestään huumori tässä jäi hirviörymistelyn alle. Minä taas viihdyin hyvinkin tuon kaiken hirviörymistelyn keskellä, ja pystyin sieluni silmin kuvittelemaan eteeni esimerkiksi Frankin, joka muuttui Frankensteinin hirviöksi eikä pystynyt muuta sanomaan kuin "Ufta". Riemastuttavaa, minun hieman erikoiseen huumorintajuuni tuo kolahti täysin.

Välillä on mukava lukea jotain lämminsydämistä ja hauskaa. Sellaista missä ei ole pahempia murheita. Vaikka tässäkin tietenkin murheita oli, muuttuihan koko perhe hirviöiksi, niin se oli... no tajuatte te, se oli hauskaa. Mutta se punainen lanka, perheen sisäinen onni, kantoi läpi koko kirjan mielestäni erittäin hyvin, ja saatiinhan tässä tietysti onnellinen loppukin. Paljastinpas, hahaa! Mutta lopussakin oli mukana pieni yllätyksellinen ripaus.

Ahmin täysillä kirjan viimeiset viisikymmentä sivua, ne menivät yhdeltä istumalta. Siinä oli toimintaa kunnolla, ja jännitin Safierin hahmojen kanssa miten tämä oikein päättyykään. Ja aika viimeiseen asti hän sai jännityksen pidettyä yllä.

En voi antaa tälle vähempää kuin viisi tähteä, en millään. Ja mietinpä tuossa, että joku tulee ehkä saamaan tämän joululahjaksikin, tämän tai Huonon karman. Molemmat ovat loistavia, suosittelen kumpaakin, kun on sellainen olo että kaipaa naurua.

★★★★★

Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

Ajan riekaleita
Anilda Ibrahimi
Suometanut Helinä Kangas
329 s. 
2013
Tammi








Arvostelukappale


Taas on se aika kuukaudesta kun lukutoukalla on lukupiiri viikko. Viime kuussa lukupiirini olivatkin poissa ohjelmasta, lukujumin ja kiireiden vuoksi, mutta tällä viikolla taas mennään. Huomenna ohjelmassa on Lukevat leidit, jossa käsittelemme ihanaa Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat kirjaa, ja torstaina sitten Suomalaisen kirjakaupan lukupiiri, jossa aiheena on tämä Anilda Ibrahimin Ajan riekaleita.

Ajan riekaleita on ennen kaikkea rakkaustarina, jossa merkittävänä osana on sota. Zlatan ja Ajkuna kasvavat yhdessä, kuten sisko ja veli, mutta silti eri tavalla. Heistä tulee läheisiä toisilleen, niin läheisiä että kasvaessaan hieman vanhemmiksi, he rakastuvat toisiinsa. He vannovat toisilleen rakkautta, ja ettei mikään erottaisi heitä - kunnes syttyy sota. Yhdistyvätkö nuoren parin tiet vielä?

"Kylläpä sinä huusit!" Jacqueline sanoo myöhemmin. "Ja pahimmat poltot olivat jo ohi: pää oli jo näkyvissä. Ja sinulla oli epiduraalipuudutuskin. Sattuiko sinuun niin kovasti?"
"Ei", Ajkuna vastaa rauhallisesti. "Aloin huutaa juuri siksi että pää oli jo näkyvissä. Tajusin että kaikki olisi pian ohi, enkä minä ollut vielä huutanut."
"Miksi sinun olisi pitänyt?" Jacqueline kysyy hämmästyneenä.
"Siksi että minä synnytin. Kaikki synnyttävät naiset huutavat, niin sen pitää olla."

Kirja on kaunis. Niin kaunis, ja niin surumielinen. Kirjaa kuvailtiin kansiliepeessä Balkanin Romeoksi ja Juliaksi, jota se kyllä oli. Luin kirjaa hitaasti, nautiskellen. Vaikka ei ollut tietoakaan lukujumista, ja nautin kirjan lukemisesta täysillä, meni minulla poikkeuksellisen pitkään Ajan riekaleiden parissa. Ehkä en vain olisi halunnut tämän koskaan loppuvan?

Täytyy tunnustaa että minulla on ollut aukko sivistyksessä. En ole ehkä koskaan ole lukenut albanialaista kirjailijaa, tai yleensäkään Albani aiheista kirjallisuutta. En ainakaan muista. Käsittääkseni sitä ei ole suurin määrin suomennetukaan, tosin. Mutta tämä oli tervetullut vaihtelu noihin aika perinteisiin maihin mitä luen, vaikka kaikkein enitenhän minä luen kotimaista, niin kuin ehkä olette huomanneet. Mutta aina on ihana piristys matkustaa toiseen kulttuuriin hetkeksi.

Loppu tuli minulle hieman yllätyksenä, ehkä olisin odottanut jotain muuta. En kuitenkaan pettynyt loppuun, se oli samalla tavalla surumielisen kaunis niin kuin koko kirjakin.

Jäin miettimään hetkeksi kuka hahmoista nousi minulle läheisimmäksi. Ei oikeastaan kukaan. Nautin kirjasta, ja pystyin kuvittelemaan maisemia silmieni eteen (valitettavasti pystyin myös kuvittelemaan silmieni eteen nuo sodasta kertovat kohtaukset, ne olivat taidokkaasti ja elävästi kerrottuja), mutta hahmoista ei kukaan tullut toista tärkeämmäksi, enkä eläytynyt kehenkään.

Odotan mielenkiinnolla millaisen keskustelun tästä torstaina saamme aikaan. Käykää ihmeessä lukemassa ihanan Leena Lumin bloggaus aiheesta, jossa hän esimerkiksi vertailee tätä ja kirjailijan aiempaa kirjaa. Muualta blogistaniasta en onnistunut löytämään kirjoituksia tästä kirjasta.

★★★★

Katri Manninen: Megakesä

Megakesä
Katri Manninen
170 s.
1997
WSOY

Valitan kuvatonta bloggausta, mutta laiskotuksen vuoksi en jaksanut alkaa kuvaamaan kirjaa, eikä netistä löytynyt kansikuvaa. Mutta meneehän tämä välillä näinkin. 

Välipalaksi nautin tälläkertaa Katri Mannisen Megakesän, jonka parissa alkuiltani vietin tänään. Ja menihän se aika näinkin. 

Megakesä siis on jatkoa Sikabileet kirjalle, jonka luin lukumaratonini aikana viimeksi. Tälläkertaa ääneen pääsee Augusta, jota kirjassa nymfomaaniksikin kuvaillaan. Augustan poikaystävä Henkka lähtee opiskelemaan Saksaan vuodeksi, ja Augusta jää Suomeen. Hän saa onnekseen kesätöitä Muotitalo Söderkvikiltä, ettei toimettomana tarvitse Helsingissä koko kesää viettää... Miehiä parveilee Augustan ympärillä tungokseksi asti, mutta vaikka Augusta periaatteessa on sinkku, kukaan ei kiinnosta... vai miten on?

Hmm. Mitähän tästä sanoisin. Ainakin sitä ihmettelin tätä lukiessani, että nuortenkirjaksi tässä neljän kirjan sarjassa on ihmeen paljon seksiä, eikä mitenkään sillä tavalla miten voisi kuvitella nuorille suunnatuissa kirjoissa seksiä käsiteltävän. En ole itsekään mikään siveyden sipuli, mutta en silti tykännyt siitä miten paljon tämä seksiin painottui. Välillä tuntui ettei oikein muuta kirjaan mahtunutkaan. 

Katri Manninenhan on kai kirjoittanut nämä hyvin nuorena, korjatkaa jos olen väärässä. Mutta hän on tehnyt paljon tämän jälkeen - esimerkiksi kirjoittanut Salatut elämät-sarjaa, Kotikatua sekä Benner & Benneriä. Hän on myös kirjoittanut Salatut elämät sarjaan perustuvia kirjoja. Hieno ura siis, mahtuupa vielä pari elokuvakäsikirjoitustakin mukaan. Eli näistä on lähdetty, ihan kunnioitettava pohja. 

Kyllä minä sen viimeisenkin osan, Supersivarin, joka kertoo Samista, jossain vaiheessa luen. Eli jossain määrin kuitenkin näistä tykkään. 

★★½

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Auringon ydin
Johanna Sinisalo
336 s. 
2013
Teos












Aloitin Johanna Sinisalon uusimman teoksen jo ennen lukumaratoniani, mutta se jäi tietenkin kesken sitten keskiviikkona. Eilen olin uuvuksissa ja mietin, mahdanko tulla kipeäksi (...onneksi kuitenkaan en näköjään tullut) ja tänään olikin energiaa lukea Auringon ydin loppuun.

Suomesta on kehittynyt Eusistokraattinen tasavalta vuosisatojen saatteessa, historiallisista virheistä on otettu oppia, ja nyt Suomessa onkin kielletty nautintoaineet, kuten tupakka, kofeiini ja alkoholi. Yhtä nautintoainetta, joka on kiellettyjen listalla, saa kun tuntee oikeat piirit. Tuo aine on chili.

Naiset ovat tässä tasavallassa eloita, laittautuneita, tyhjäpäisiä tytönhupakoita, eloita. Vannakin esittää olevansa sellainen, ollessaan todellisuudessa jotakin ihan muuta. Vannalla on ollut sisar, kaunis Manna, joka on täydellinen eloi. Mutta Manna on kadonnut, eikä Vanna tiedä mitä hänelle on tapahtunut. Hän on päättänyt ottaa siitä selvää.

Jare, joka tietää Vannasta aivan kaiken, diilaa Vannan kanssa chiliä. Eikä Vanna malta olla ottamatta fixejä aina toisinaan...

Mielenkiintoista, mielenkiintoista, mielenkiintoista. Olen lukenut Johanna Sinisalolta joskus muinoin Finlandia-voittajan Ennen päivänlaskua ei voi, mutta en kykene muistamaan oikein mitä pidin siitä silloin. Jokin aika sitten kimppaluimme tyttököörimme kanssa Enkelten verta, ja siitä pidin kyllä kohtalaisen paljon. Mutta mihinkään  tällaiseen en ollut varautunut kun tartuin Sinisalon uusimpaan kirjaan.

Annami suositteli minulle tätä kirjaa. Tai olinhan sen havainnut jo tietenkin katalogeissa, ja lainannutkin kirjastosta, mutta ehkä se olisi jäänyt syvemmälle kirjastopinoihini jos ihanainen Annami ei olisi minulle tätä suositellut. Mutta - onneksi. Nyt luin sen.

Todellakin, onneksi. Auringon ydin sykähtelee, se vavisuttaa, se saa mielen kuohumaan. Se on mahtavaa dystopiaa, yhteiskuntakriittisyyttä sekä loistavaa suomen kieltä. Se on kenties yksi parhaista romaaneista jota tänä vuonna olen lukenut.

Ellipsi kertoo blogissaan ettei häntä kirja ravistellut. Minua ravisteli, koska toimiva dystopia ja tulevaisuuden kuvat ovat aina sellainen asiat jotka saavat mieleni riehumaan. Voisiko näin oikeasti käydä? Ja Sinisalo on todellakin luonut Auringon ytimessä toimivan dystopian.

Yhteiskuntakriittisyyden ja dystooppisuuden lisäksi mukana oli tuo chili. Se ei ollut lainkaan turha kirjassa, se oli mukava... no lisämauste. Tulinen, sykkivä lisämauste. Se sitoi Jaren ja Vannan tiukemmin yhteen.

En olisi voinut ehkä toivoa Auringon ytimeltä yhtään enempää. Sillä perustelen viittä tähteäni.

★★★★★

Aikainen lintu madon nappaa: nuortenkirja maraton alkaa!

Niinpä niin - aikainen lintu madon nappaa. Heräsin tuossa puoli tuntia sitten, aloin keitellä kahvia ja selailla kirjapinoja, ja nyt sitten ajattelin kahvikupin kera tulla tekemään tätä lähtöpostaustani. Valokuvankin otin, kas tässä:

Siinä olisi tämän kertaiset kirjapinoni, joita edellisessä bloggauksessani vähän availinkin kirjallisesti. Tiedättekö, vähän jänskättää, edellinen maratonini meni penkin alle, joten jännittää miten tämä meneekään. Löytyykö oikeanlainen lukufiilis? Löytyykö hyviä kirjoja? Häiritseekö joku urheilusuoritustani? Löytyykö tsemppaajia? Toivottavasti löytyy!

Päivitän siis tänne sekä tietenkin myös blogin facebook sivuille, käykää ihmeessä sielläkin katselemassa, tykkäilemässä ja kommentoimassa. Voi että, ihanat lukijani, nyt mennään! Olkaa  hengessä mukana!

Kello 9.50. Ensimmäinen kirja, Terhi Rannelan Puhdas valkoinen on nyt luettu.

Puhdas valkoinen on Terhi Rannelan esikoiskirja, jonka päähenkilö on 14-vuotias Reija. Reija pääsee unelmiensa tet-harjoittelupaikkaan, hän pääsee työskentelemään paikallislehteen. Tyttö saa jopa tehdä oman jutun: kaupungissa vietetään rasismin vastaista viikkoa ja Reija saa tehtäväkseen haastatella nuoria aiheen tiimoilta.

Ilahduttavaa huomata, miten Rannela on kehittytynyt kirjailijana. Vähän tässä kirjassa kieli on kökköä, tai jotenkin tökkivää. Rannela on muilla teoksillaan, kuten matkasarjallaan ja Taivaan tuuliin kirjallaan yksi suosikkini nuortenkirjoissa, joten kehitystä on todella tapahtunut. Rannelaa löytyy lukupinoistani useammankin kirjan verran...

Sivuja luettu: 145. Niin, ja tärkeintä: Lukufiilis on hyvä. Ulkona sataa ja minä vaan olen käpertyneenä lukemaan. Ihanaa.

Kello näyttää aika tasan 12. Toinen kirja, Anders Jacobssonin ja Sören Olssonin Bert, maailmanvalloittaja luettu.

Luin nuorena paljonkin Bert kirjoja, ja tämänkin kirjan olen silloin pitkä pitkä aika sitten lukenut. Nuoruusvuosien jälkeen en ole lukenut Bert kirjoja, enkä muutakaan mitä nämä kirjailijat ovat kirjoittaneet, mutta nyt ajattelin kokeilla miltä tuntuisi palata Bertin pariin. Ja se oli yllättävän lystikästä.

Bert lähtee tässä kirjassa ystäviensä Åken ja Pikku-Erikin kanssa kiertämään Eurooppaa. Vanhemmilleen pojat kertovat olevansa matkalla vain Ruotsin sisällä, mutta oikeasti pojat reilaavat ympäri Eurooppaa. Matkalla tietenkin sattumuksia riittää...

Yllättävän paljon pidin tästä kirjasta ehkä siksi, kun en lähtenyt lukemaan tätä liian ryppyotsaisesti. Se oli ihan hauska, ihan mukava, välipala. En tule lukemaan koko sarjaa läpi, en todellakaan, ja tuskin tämän maratonin jälkeen näihin enää tartun, mutta ihan lystiä oli kokeilla näitä.

Oletteko te nuoruudessanne lukeneet Bert-sarjan kirjoja?

Sivuja kirjassa oli 172, joten yhteensä sivumäärä on nyt 317. Ja eikun eteenpäin!

Kello on 14.30.

Sain luettua Sapphiren kirjan Precious - harlemilaistytön tarina. On tietääkseni monenlaisia mielipiteitä siitä, onko Precious nuorten vai aikuistenkirja, mutta koska minä ainakin edellisellä kerralla sen nuortenkirja puolelta poimin, päätin sen tähän nuortenkirjamaratoniini liittää.

Precious on nuori tyttö, joka elää Harlemissa. Hän on jo 12-vuotiaana saanut ensimmäisen lapsensa, jonka isä on Preciousin oma isä. Nyt hän odottaa toista lastaan, taaskin isälleen. Precious saa raskautensa takia potkut koulusta, mutta hänelle vihjataan vaihtoehtoisesta koulusta, jonka opettajana toimii Blue Rain niminen nainen. Koulusta tuleekin pelastus Preciousille.

Kirja oli aika raskas maraton luettava, mutta toisaalta on hyvä maratonin aikana lukea jotain raskaampaakin. Olen kirjan aiemminkin lukenut, mutta vieläkin se aiheutti vilun väristyksiä aidon tuntuisella kuvailullaan. Vaikka välillä tuntuukin p****lta, ja tahtoisi vaan valittaa joka asiasta, niin ei ne asiat loppujen lopuksi niin huonosti ole.

Tässä sivuja oli 140, joten yhteinen sivumäärä on 457.

Kello 16.30.

Nyt pääsin vähän parempiin ja iloisempiin tunnelmiin - luin Kaisa Ikolan Hullu luokka eetterissä kirjan. Luin paljon näitä Hullu luokka kirjoja nuoruudessa, ja olenpa blogiaikanakin tainnut pari lukea. Jotenkin saan näistä hyviä fiiliksiä, on hauskaa palata tapahtumiin (jotka tosin muistaa vieläkin hämmästyttävän hyvin).

Hääräilin tässä välissä vähän muutakin, söin ja join kahvit, en siis lukenut kirjaa yhdeltä istumalta vaikka varmasti sekin olisi ollut enemmän kuin mahdollista.

Sivuja oli 149, koossa siis yhteensä 606.

19.55.

Kylläpäs siinä kestikin hetken! Tosin välillä puuhasin vähän pientä muuta, pari hetkeä, mutta suurimman osan ajasta olen kyllä nauttinut lukemisesta. Luin siis Rauha S. Virtasen Seljan tytöt, josta olen blogannutkin aiemmin. Vaikka kirjan tarinan muistankin lähes täydellisesti, niin silti tähän on aina mukava palata. Kuuntelin Seljan tyttöjä myös joskus ihan nuorena äänikirjana, ja muistan jopa kertojan äänen, ja joissain kohdista painotukset ja muut. Sekin on yksi syy miksi tämä kirja on yksi lempi nuortenkirjani. <3

Vielä on iltaa jäljellä. Ja lukemista!

Sivuja Seljan tytöissä oli 241, kokonaissaldo siis 847. Kuiskaanko tavoitteeni? Päästä yli tuhannen.

22.10.

Jee, jipii, tavoitteeni on nyt saavutettu! Luin Katri Mannisen Sikabileet kirjan, jonka senkin olen useamman kerran lukenut nuorena. Johtuneeko hyvästä lukufiiliksestä, rakkaudesta lukemiseen, vai mistä, niin sekin tuntui nyt ihan mukavalta kirjalta, toisin kuin saman sarjan Bittitiikeri jonka luin joskus taannoin.

Tuo neljän kirjan sarjahan (johon kuuluu Sikabileet, Megakesä, Bittitiikeri ja Supersivari) kertoo Ullasta, Augustasta, Elisasta ja Samista, ystävyksistä ja heidän ihmissuhdesekoiluistaan, enimmäkseen. Tämä ensimmäinen osa kertoo Ullasta, ja neljän ystävyksen abivuodesta.

Luulen että Katri Manninen on kirjoittanut kirjat aika nuorena, voisin kuvitella. Ainakin teksti paikoin on vähän sen tyylistä, mutta ei kuitenkaan hirvittävän häiritsevällä tavalla. Vitsit ovat näin aikuisemmankin lukijan (ainakin minun) tyyliini aika hyviä, hymähtelin, kyllä.

Sivuja Sikabileissä oli 184, joten yhteissivumäärä on 1034. Minähän en tähän lopeta!

23.30.

On tullut aika kuitata tämä päivä, ja mennä sänkyyn näkemään kauniita, kirjallisia unia. Luin vielä osan Salla Simukan Viimeiset kirjaa, ja vaikka kirja oli hyvä, en päässyt sivulle kuin 115. Eli pieni osa jäi vielä lukematta.

Yhteensä sivuja siis kertyi päivän aikana 1149. Monta ihanaa lukukokemusta rikkaampana voin mennä nukkumaan. Kiitos tsempeistä, olette <3