keskiviikko 31. elokuuta 2016

Emma Cline: Tytöt

Tytöt
Emma Cline
Suomentanut Kaijamari Sivill
298 s. 
2016
Otava








Arvostelukappale kustantajalta


Tytöt on kirja joka on jo heti ilmestymisensä jälkeen aiheuttanut melkoisesti puhetta ainakin kirjablogeissa. Kirjaan on rakastuttu mutta löytyy myös monia joiden odotuksia Tytöt ei ole täyttänyt. Tytöt oli minulle, kuten monelle muullekin, yksi syksyn odotetuimpia käännösromaaneja ja olihan se otettava lukuun lähestulkoon heti kun kirja postiluukusta kolahti. Emma Cline täytti minun odotukseni, sillä kuten Lena Dunhamia kannessa lainataan, Tytöt särki myös minun sydämeni.

Tytöissä eletään vuotta 1969, hippiliikkeen ja vapaan seksin aikaa. Paikkana on Kalifornia ja päähenkilönä 14-vuotias Evie. Evie potee maailmantuskaa joka on monelle teiniajoilta hyvin tuttu tunne. Eviellä maailmantuska on väkevimmillään, vanhemmat ovat eroamassa ja hän on juuri riitautunut parhaan ystävänsä kanssa. Juuri sopivasti elämään astelee muutamaa vuotta vanhempi Suzanne, jonka matkassa Evie kulkeutuu kommuuniin jossa johtoa pitää karismaattinen Russel. Kommuunin löytäminen tuntuu Evien mielestä kaiken kaikkiaan mahtavalta asialta, mutta onkohan sittenkään noin...

Kyllä, jossain mielessä Tytöt särki sydämeni. Se on psykologisesti ovela ja merkittävä teos joka varmasti jättää jälkensä minun mieleeni - enkä liene ainoa. Emma Cline kirjoittaa tavalla joka tekee kirjan kolmestasadasta sivusta paljon suuremman teoksen ja kansien sulkemisen jälkeen tuntui kuin olisin lukenut lähestulkoon tiiliskiven paksuisen kirjan. Tämä ei johtunut siitä että olisin pitkästynyt kirjan kanssa, ehei, mutta jotenkin tuntui että teoksessa käsiteltiin niin suuria aiheita etteivät ne olisi mahtuneet tähän sivumäärään.

Mutta kuitenkin. Tytöt ei räjäyttänyt täydellisesti tajuntaani, eikä sydämeni särkynyt kappaleiksi. Särön Evien tarina jätti sydämeeni ja pysyvän jäljen mieleeni, enkä varmasti tule unohtamaan Evietä pitkään aikaan. Cline kertoo tarinaa hienolla tavalla ja Kaisumari Sivillin käännös ansaitsee sekin kiitokset, mutta oliko Tytöt minullekaan niin tajunnanräjäyttävä kirja kuin olin sen odottanut olevan? Ei se ehkä ollut. Pidin Tytöistä, mutta en rakastunut palavasti.

Emma Clinen ajankuva on todella hienoa ja se, miten hän kuvaa teini-ikäisen tytön mieltä ja elämää ihastutti kovasti. Voin siis helposti suositella Tyttöjä sanoen sitä merkittäväksi ja jollain tapaa pysäyttäväksi romaaniksi teini-iästä, tyttönä olemisesta ja sen vaikeudesta - joskin Tytöt on vielä paljo enemmän. Jokin jäi kuitenkin minun kohdallani puuttumaan siitä että sydämeni olisi särähtänyt palasiksi ja mieleni räjähtänyt - mutta eivät kaikki romaanit voikaan tehdä sitä. Olen tyytyväinen tähänkin.

Metropoliitta Panteleimon: Murha kirjapiirissä

Murha kirjapiirissä
Metropoliitta Panteleimon
181 s. 
2016
Myllylahti









Arvostelukappale kustantajalta


Murha kirjapiirissä, miten hyvä nimi dekkarille! Kyllähän tämä on lukupiirin jäsenelle aivan pakollista luettavaa, sillä ei koskaan tiedä milloin meidän lukupiirissämme tapahtuu murha. Tietää hieman varautua miten asiat etenevät... tai olisivat voineet edetä, sillä tässä kirjassa eletään 1960-lukua.

Murha kirjapiirissä on neljäs Metropoliitta Panteleimonin kirjoittaman Koskijärvi -sarjan dekkari. Se on kuitenkin täysin itsenäinen kirja, joten kirjapiirissä tapahtuvaa murhaa voi huoletta lähteä ratkomaan vaikka sarja olisi entuudestaan tuntematon. Sarjassa keskeistä roolia näyttelee Elisabet Urhonen, joka on nyt muuttanut Koskijärven kirkonkylästä läheiseen kaupunkiin ja jäänyt yllättäen leskeksi. Uudessa elämäntilanteessa Elisabet etsii paikkaansa sekä uusia tuttavuuksia ja päättää hakeutua kaupungin kirjapiiriin jonka vetäjänä toimii lehtori Tyynelä. Keväinen kokoontuminen saa yhtäkkiä dramaattisen käänteen kun yhteislyseon kerhotilasta löytyy ruumis. Oman kauhean vivahteensa ruumiin löytymiseen tuo se, että murha tuntuu mukailevan Dostojevskin Rikos ja rangaistus -kirjan tapahtumia, jota kirjapiirin oli juuri sillä kerralla tarkoitus käsitellä. Onko murhaaja piirin jäsen? Elisabet alkaa tutkia rikosta omin päin, mutta yllättäen tutkimukset tahtovat hieman häiriintyä kun hän alkaa saada huomionosoituksia odottamattomalta taholta.

Kirjoittaessani tätä meillä on ollut edellisenä päivänä syksyn ensimmäinen lukupiirin kokoontuminen. Hauska yhteensattuma, mutta onneksi meidän kokoontumispaikastamme ei sentään ruumista löytynyt (eikä toivottavasti löydy tulevaisuudessakaan!). Uskon kuitenkin että Metropoliitta Panteleimonin dekkarille löytyy lukijoita sellaisistakin, joille Koskijärvi -sarja ja Elisabet Urhonen ei entuudestaan ole ollut tuttu, sillä kirjapiiri dekkarin aiheena on sellainen jonka uskon vetävän puoleensa monia.

Minullekin Metropoliitta Panteleimon oli entuudestaan tuntematon joka on kyllä vahinko. Tai, vahinko vai vahinko, vai sittenkin onnenkantamoinen? Sillä nyt tiedän että haalin kirjastosta käsiini sarjan edelliset osat, koska kirjailijan tyyli todella miellytti. Murha kirjapiirissä on nimitäin juuri sellainen cozy -dekkari kuten kirjan takakannessa mainitaan, siinä on ihastuttavaa vanhahtavaa henkeä ja pehmeä tyyli. Tämä dekkari varmasti sopii luettavaksi myös sellaisille lukupiirien jäsenille jotka eivät ole väkivaltaisien dekkarien ystäviä. Kirjassa on hienoa Agatha Christiemäistä henkeä, sellaista tyyliä jota minä ainakin tahdon aina toisinaan lukea.

Murha kirjapiirissä oli kaiken kaikkiaan hyvää luettavaa. Juoni toimii monelta kannalta katsottuna, dekkarijuoni on mielenkiintoinen, tarjoaa yllätyksiä mutta ei liikaa väkivaltaa. Kirja ei ole kuitenkaan minun silmiini katsottuna pelkkä dekkari, vaan koska murha tosiaan tapahtuu lukupiirissä on mukana ihana kirjallinen henki. Ja onpa mukana vähän romantiikkaakin, joka tuo tähän oman mukavan vivahteensa!

Tätä kirjaa voi helposti suositella. Metropoliitta Panteleimon oli todella tutustumisen arvoinen dekkarikirjailija johon aion tutustua paremminkin - hän kirjoittaa todella sujuvasti ja minua miellyttävällä tyylillä. Murha kirjapiirissä on hyvä kirja kaikille jotka pitävät Agatha Criestie -tyyppisistä dekkareista ja tietenkin meille jotka olemme joskus olleet lukupiirissä!

maanantai 29. elokuuta 2016

Lone Theils: Kohtalokas merimatka

Kohtalokas merimatka 
Lone Theils
Suomentanut Kari Koski
380 s. 
2016
Aula & co








Arvostelukappale kustantajalta


Tiedättekö sen tunteen kun ihastuu kirjaan sen ensimmäisiltä sivuilta saakka? Kun heti alusta saakka tietää että tässä on minun kirjani, tämän parissa viihdyn hyvin? Rakastan sitä tunnetta. Sellaisen tunteen valtaan minut sai Lone Theilsin dekkari Kohtalokas merimatka, joka piti otteessaan ihan viimeisille sivuille saakka.

Kohtalokas merimatka aloittaa toimittaja Nora Sandista kertovan dekkarisarjan ja täytyy sanoa että sarjan päähenkilö on kiehtova. Sisukas, terävä ja lisäksi tavattoman sympaattinen tanskalainen nuori nainen, joka toimii lehden Lontoon kirjeenvaihtajana. Kohtalokas merimatka alkaa kun Nora löytää englantilaisen pikkukylän antiikkikaupasta vanhan matkalaukun ja sen sisältä löytyy nuorten tyttöjen valokuvia. Eikä turhaan: paljastuu, että eräässä kuvassa on kaksi tanskalaista tyttöä jotka katosivat jäljettömiin risteilyllä matkalla Englantiin vuonna 1985. Nora ei voi hillitä itseään ja ryhtyy tutkimaan tapausta tarkemmin ja huomaa pian olevansa sekaantunut pahamaineisen elinkautisvangin tekosiin. Ja sitten Nora pakeneekin henkensä edestä...

Kohtalokkaassa merimatkassa oli heti ensisivuilta jotain sellaista joka veti minut puoleensa. Lone Theils aloittaa kirjan (ja samalla dekkarisarjan) tavalla, joka ei jätä lukijaa odottelemaan vaan juoni ja tapahtumat alkavat heti. Nora esitellään lukijalle kiinnostavalla tavalla, eikä suotta - uuden dekkarisarjan hahmon pitääkin herättää lukijan kiinnostus. Kuten jo edellä kirjoitin, Nora on todella hyvin rakennettu hahmo. Hän herätti minun sympatiani ja välillä hänen sotkunsa rakkauselämässä saavat hymyilemään, välillä pyörittelemään päätää. Rakkauselämän sotkeminen ei liene nuorille naisille mitenkään epätavallista, joten luulen monien nuorten lukijoiden saavan Norasta jonkinlaista vertaistukeakin. Monelta kantilta katsoen Nora onkin todella inhimillinen - ja onhan se aina piristävää nähdä sarjan päähenkilönä nainen.

Kirjan idea on kokonaisuudessaan hyvä. Luen paljon dekkareita ja se on minulle rakas genre, joten olen oppinut kohtalaisen kriittiseksi niiden suhteen. Kuitenkin Kohtalokkaan merimatkan ajatus on todella toimiva ja monelta kannalta hyvä. Kirjasta löytyy niin piinaavaa psykologista jännitystä kuin  myös toimintaakin, joka painottuu kirjan loppupuolelle. Kirja nimittäin ehdottomasti kannattaa lukea loppuun: Lone Theils on varannut loppuun sellaiset yllätyspaukut ja rytinät, että luin viimeiset kymmenet sivut silmät selälläni ja ahmien.

Lone Theilsin kerronta ja Kari Kosken suomennos toimii hienosti yhteen: kirjasta on muodostunut sujuva ja miellyttävälukuinen kokonaisuus joka sopii hyvin kirjan koukuttavaan juoneen. Onneksi Aula & co on löytänyt Kosken kaltaisen suomentajan näin hyvälle dekkarille, sillä se on sen ehdottomasti ansainnut. Nyt en voi kuin toivoa että myös toinen osa Nora Sandista kertovasta sarjasta suomennettaisiin pian, täällä ainakin sitä kovasti odotetaan...

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Annika Brusila: Kalliolla

Kalliolla
Annika Brusila
230 s. 
2016
Kustannus HD









Arvostelukappale kirjailijalta


Kalliolla oli kirja johon rakastuin aivan yllättäen. Ennen kirjailijan yhteydenottoa en ollut kuullutkaan tästä romaanista ja vaikka sen perusteella kirjasta kiinnostuinkin, en tiennyt mitä odottaa. Ja sitten, kun eilen nukkumaan mennessä avasin Kalliolla kannet ja aloin lukea - huhhuh. Rakastuin oikopäätä. En olisi malttanut nukahtaa lainkaan, niin täydellisesti Brusilan teksti vei mennessään. Onneksi tänään oli hyvää aikaa lukea, antautua kirjalle täydellisesti.

Kalliolla on eräänlainen perheromaani. Tai no, onhan se perheromaani, mutta se ei suinkaan ole valoisa ja hyväntuulinen teos vaan kirjan aihe sai minut paikoin ahdistumaan kovasti. Kirjan pääroolia näyttelee Viola, joka on saanut kestää elämältä ja perheeltään paljon. Vaikka Viola oma perhe onkin ihana: hänellä on hyvä aviomies ja hän saa kirjan alussa suloiset kaksoset. Tuo kestäminen tulee muualta, sillä Viola vanhemmat eivät ole mitään unelmien isovanhempia. Viljan äiti vaatii että häntä kutsutaan momoksi, jotta se olisi nuorekasta, isä taas on vaari. Momo ja vaari ryyppäävät, noh, paljon. Varsinkin momon alkoholinkäyttö repeää käsistä usein täydellisesti, eikä Momon ja vaarin yhteiselokaan ole mikään unelma avioliitto. Tämä kaikki tekee Viola ja hänen siskojensa elämästä ajoittain varsinaista painajaista, eikä liene ihme että Violan hermot ovat välillä todella kirellä. Vilja elääkin hillittömän naurun ja itkun rajalla, eikä aina ole selvää kumpi tulisi tarpeeseen.

Ei minullekaan Annika Brusilan kirjaa lukiessani aina ollut selvää haluaisinko itkeä vai nauraa. Vai kumpaakin, samaan aikaan? Itkin, siis oikeasti purskahdin itkuun, useamman kerran lukiessani kirjaa, eikä itku ole nytkään kaukana kun kirjoitan tätä bloggausta. Vaikka Kalliolla ei käsittele minulle läheisiä aiheita, eikä minulla ole ollut ikinä erityisen mutkaista suhdetta vanhempiini, onnistui Kalliolla silti livahtamaan syvälle sieluuni. Tapa jolla Brusila kirjoittaa on samalla suunnattoman herkkä ja uskomattoman raju, ihan niin kuin päähenkilö Viola. Löysinkin Violasta paljon itseäni, sillä Violassa on minulle tuttu herkkyys, hän itkee herkästi, suuttuu herkästi, mutta leppyy ja rakastaa voimalla. Mutta sitten kun Viola suuttuu niin padot aukeavat...

Mutta kyllä Kalliolla naurattaakin. Vaikka kirjan aihe on rankka ja vaikea on todella hienoa millaista huumoria Brusila on tekstiin saanut. Varsinkin Violan, Kallen ja heidän tytärtensä keskinäinen huumori on todella hienosti oivallettua ja jollain tapaa niin aitoa, että välillä kuulin heidän naurunsa korvissani. Violan ja Kallen keskinäiset vitsit ovat juuri sellaisia, mille kaksi toistaan rakastavaa ihmistä nauraa. Muutenkin yksi kirjan vahvimmista asioista on Violan ja Kallen suhde: ymmärsin kirjan edetessä hyvin että se oli Violalle elintärkeä.

Annika Brusila kirjoittaa hienosti. Kalliolla on kirjoitettu sujuvasti ja rytmikkäästi, juuri sillä tavalla mikä sopii tällaiseen romaaniin. Violan tarinaan eivät olisi sopineet taiteelliseet ja todella älykkäät lauseet, vaan tähän kirjaan sopii juuri Brusilan kieli. Kieli, jota on miellyttävää lukea, joka on hyvin kirjoitettu ja joka on myös omalla tavallaan kovin kaunista. Brusilan vahvuutena ovat dialogit, joita hän käyttää romaanissaan hyväkseen ja joissa on voimaa.

Yksi suuri asia Brusilan romaanissa on kansi. Kansi on tärkeä asia, sen perusteella minä usein tartun kirjaan kirjastossa tai kirjakaupassa ja tämän kirjan kyllä ottaisin käsiini ehdottomasti. Kalliolla kannen on suunnitellut Ville Pirinen, ja se on todella hienoa työtä. Synkähkö, kyllä, mutta sopii kirjaan täydellisesti. Kannen suunnittelijalle iso halaus!

Toivon niin kovasti että Kalliolla löytäisi lukijansa. Te, jotka ette kavahda hieman rankempaa tarinaa, te jotka ette pelkää lukiessanne itkeä. Te, jotka pystytte nauramaan rankemmillekin aiheille ja te jotka olette valmiita lukunautintoon. Lukekaa Kalliolla, lukekaa!

Kalle Veirto: The next one

Nuortenkirja ylipäätään on aina säännöllisin väliajoin on innostavaa ja piristävää luettavaa. The next one oli erityisen piristävä nuortenkirja aiheensa ja kirjaan luodun positiivisen asenteen tähden jossa Veirto oli onnistunut todella hyvin.

The next one kertoo Pasi K. Rannasta, joka oli aivan tavallinen ysiluokkalainen. Kunnes hän joutuu sattumalta ja erään sekaannuksen kautta luovalle luokalle ja yhtäkkiä alkaakin tapahtua. Luokka saa tehtävän jota kautta Pasi joutuu pohtimaan millä tavoin hän voisi käyttää luovuuttaan ja yhdessä syksyssä hänestä tulee jääkiekon asiantuntija. Hän ryhtyy verkkokommentaattoriksi ja kaiken huipuksi jääkiekkoselostajaksi ja projekti tuntuu menevän nappiin - vai meneekö sittenkään? Lähipiiri on Pasista ylpeä, mutta tyttöystäväehdokkaan kanssa on vähän niin ja näin.

Kalle Veirto on julkaissut todella monia lapsille ja nuorille suunnattuja teoksia ja löytyypä häneltä myös aikuisille suunnattuja, urheiluaiheisiin painottuvia kirjoja. Minulle The next one oli ensimmäinen luettu Veirton kirjoittama kirja ja tykästyin kovasti kirjan tyyliin. Eniten minua The next onessa ihastutti kirjailijan kirjaan luoma positiivinen henki jonka luulen innostavan myös kirjaa lukevia nuoria kokeilemaan rohkeasti luovia asioita. Veirto painottaa kirjassaan kautta rantain sitä, että aina kannattaa yrittää eikä kannata pelätä sitä että tulisi pettymään.

Kirjassa Pasikin aluksi pelkää ettei onnistuisi tehtävässään, mutta miten käykään. Pasista tuleekin tunnettu verkkokommentaattori jonka kommentteja ja mielipiteitä arvostetaan: eikä hän ennen projektia tiennyt jääkiekosta juuri mitään. Kaikki ei tietenkään mene ihan suunnitelmien mukaan, mutta eihän elämässä niin käy ikinä.

The next one on ilahduttavasti sellainen kirja jota voisin mielelläni suositella etenkin nuorille pojille. Luulen että kirjan hengestä pitäisivät myös urheilusta pitävät tytöt, mutta luulen että Veirto on kirjoittanut The next onen etenkin pojille. Tällaisia kirjoja ehdottomasti pitääkin olla, on tärkeää että on näitäkin kirjoja jotka rohkaisevat ja innostavat myös poikia tarttumaan kirjaan. The next onen aihekin on sellainen joka houkuttelee lukemaan myös niitä poikia jotka eivät välttämättä kirjaan tartu: urheilu ja etenkin jääkiekko on kirjassa hauskasti ja aidon tuntuisesti kuvattu.

Minulle, vähän vanhemmallekin lukutoukalle, The next one sopi, sillä on mukavaa mennä vähän mukavuusalueen ulkopuolelle ja tarttua urheiluaihetta käsittelevään kirjaan. Sitä paitsi, kun kirjailija kirjoittaa nuorille näin innostavasti ja positiivisesti, oli kirja todella myönteinen yllätys. Suosittelen etenkin nuorille, niin tytöille kuin pojillekin luettavaksi, kirja kannattaa poimia kirjakaupasta mukaan vaikka lahjaksi.

The Next one, Kalle Veirto, 145 s., 2016, Karisto, Arvostelukappale kustantajalta

lauantai 27. elokuuta 2016

Laura Alinen: Demoni sisälläni

Demoni sisälläni
Laura Alinen
280 s. 
2016
Scarabe









Arvostelukappale kustantajalta


Tällaisena tuulisena ja sateisena päivänä ei liene mitään muuta parempaa kuin lukeminen. Ei tarvitsekaan ajatella "nyt varmaan pitäisi olla ulkona", vaan saa ihan luvan kanssa istahtaa sohvan nurkkaan hetkeksi jos toiseksikin hyvän kirjan kanssa. Luettavana on tällähetkellä Emma Clinen todella hieno romaani Tytöt, mutta siitä en kerro nyt.

Sen sijaan kerron Laura Alisen esikoisromaanista Demoni sisälläni, jonka julkkareita on vietetty eilen, 26.8.. Sain kirjan käsiini jo hieman ennen julkaisupäivää ja luin sen muutama päivä sitten - ihastuen sen persoonallisuuteen omalla tavallaan kammottavaan juoneen. Demoni sisälläni on psykologista kauhua, eli se edustaa genreä johon olen tutustunut vasta hiljattain ja josta olen oppinut pitämään.

Oikeastaan romaanin tapahtumat alkavat jo 1800-luvun loppupuolella, jolloin eräässä maalaiskylässä tapahtui perhetragedia. Parikymmentä henkeä sai surmansa yhden yön aikana ja tuon yön jälkeen hirsikartano oli pitkään asumattomana. Sen jälkeen kylän yllä onkin leijunut paha henki ja lähiseudun asukkaat puhuvat kirotusta kylästä. Vanha tragedia piinaa perheitä jotka erehtyvät muuttamaan kartanoon ja asukkaat voivat löytää ullakolta edellisen asukkaan joka janoaa kostoa kokemiensa vääryyksien tähden.

Laura Alisen kirjallinen ilmaisu ei saata olla täysin loppuunhiottua ja muutaman kerran olisin voinut korjata kerronnassa jotain kohtaa niin pyh pah. Demoni sisälläni on kuitenkin pääosin hyvin miellyttävää ja joustavasti eteen päin kulkevaa luettavaa, joka tukee kiinnostavaa tarinaa hienosti. En ole muutenkaan mikään hirveä kielellinen natsi joka etsisi romaaneista nalkuttamista, niin enpä sitten jaksanut jäädä jumittamaan noihin kohtiin joissa olisin ehkä sanonut jotain toisella tavalla - pää asia että nautin kerronnasta kokonaisuudessaan ja etenkin kirjan juonesta.

Psykologinen kauhu on asia joka on hiipinyt kirjalliseen maailmaani vasta aika hiljattain. Ehkä aiemmin ajattelin ettei kauhu ole kuitenkaan minun genreni, että se tunkisi uniini ja olisi muutenkin liian karmivaa. Onneksi uskalsin kokeilla. Varsinaiset veri-lentää-kirjat eivät vieläkään ole minun juttuni, mutta tällaiset teokset joissa kauhu on psykologisempaa ja tunkee pään sisälle, tämä on minun palani kakkua.

Demoni sisälläni on juuri tätä genreä. Laura Alisen luoma tarina oli omalla hienolla ja persoonallisella tavallaan karmiva, ja sai minut toden teolla miettimään omaa demonia sisälläni. Mutta se voi olla kirjan tarkoituskin, hiipiä lukijan mieleen ja saada hänet miettimään näitä asioita. Mitä syvemmälle pään sisälle romaani sukeltaa, sitä suuremman vaikutuksen se on tehnyt. Ja Demoni sisälläni todella teki minuun vaikutuksen.

Laura Alisen luoma juoni on hienolla tavalla erikoinen ja tarinan välissä olevat Kuoleman sielujen säännöt tuovat kirjaan oman hienon ja kauhean lisänsä. Kuoleman sielujen sääntöjä on aina muutaman luvun välein ja hiljalleen opin odottamaan kovasti milloin seuraavat tulisivat.

Ihan kelle tahansa kirjojen ystävälle en uskaltaisi Demonia sisälläni suositella, mutta jos psykologinen kauhu viehättää niin miksipä et tarttuisi tähän kirjaan? Saatat vaikka yllättyä iloisesti.

torstai 25. elokuuta 2016

Joyce Maynard: Vuori talon takana

Vuori talon takana
Joyce Maynard
Suomentanut Eeva Parviainen
399 s. 
2016
HarperCollins Nordic








Arvostelukappale kustantajalta


Alkaa jo todella olla syksy, ainakin täällä Joensuussa on ollut muutamana päivänä todella viileää - ja sateistakin. Minä en pahastu viileämmästä ilmasta lainkaan ja ehkä juuri sen takia nautinkin nykyään syksystä vuodenaikana todella paljon. Viileämmät ilmat ja kauniit värit - ja tietysti ihanat, toinen toistaan kiinnostavammat uudet kirjat, joita tuntuu ilmestyvän mahtavalla tahdilla. Syksy, tule vaan, minä olen valmis.

Joyce Maynardin Vuori talon takana ei tämän syksyn uutuuksiin kuulu, mutta se sattui vasta nyt silmiini. Kirjassa kiinnosti heti sen kaunis kansi mutta kirjan kuvauskin veti puoleensa. Perheromaani yhdistettynä trilleriin, ajattelin että tämä voisi hyvinkin olla minun kirjani - ja olihan se.

Eletään vuotta 1979 ja sen kuumaa kesää. Kaliforniassa Rachelin ja hänen siskonsa Patty kodin lähellä sijaitsee vuori, jolta löytyy yksi toisensa jälkeen useita nuoria tyttöjä surmattuna. Murhaajan henkilöllisyyttä yrittää selvitellä kaupungin rikosetsivä, sisarten isä, eivätkä Rachel ja Patty voi olla keskenään pohtimatta murhaajan henkilöllisyyttä. Isä riutuu hiljalleen kun murhaajaa ei löydy ja äiti vaipuu masennukseen - ja lisää tyttöjä surmataan. Rachel päättää ottaa ohjat käsiinsä ja selvittää kuka murhaaja on, eikä siitä seuraa mitään hyvää.

Vuori talon takana on kiehtova kirja. Psykologinen jännitys yhdistettynä lämmöllä kuvattuihin perhesiteisiin on yhdistelmä joka teki kirjasta hienon kokonaisuuden. Kirja on mielestäni hyvin rakennettu: sitä voi lukea myös jollain tapaa herkempikin lukija, sillä jännitys on psykologista eikä missään vaiheessa veri lennä. Vaikka juonessa on koko ajan mukana jännite, kuvaa Maynard koko kirjan ajan myös Rachelin perhesuhteita ja tekee sen lämmöllä. Rachel välittää perheestään ja ilmiselvästi rakastaa varsinkin siskoaan, joka tuo kirjaan omanlaisensa syvyyden, lämmön ja herkkyyden.

Vuonna 1979 liikkui Marinin piirikunnassa sarjamurhaaja, joka tunnettiin nimellä Trailside killer. Tämän Joyce Maynard mainitsee kirjan kiitoksissa, mutta kertoo samalla että Vuori talon takana on fiktiivinen romaani, eivätkä kirjan tapahtumat perustu tositapahtumiin. Tämä tieto ei oikeastaan muuttanut lainkaan käsitystäni kirjasta - toki on mielenkiintoista että tuollainen yhteys on, mutta tämä Maynardin romaani jäi mieleeni hyvänä, fiktiivisenä teoksena.

Nyt kun lukemisesta on kulunut muutama päivä, on hyvä pohtia jälkikäteen mitä ajattelin Vuoresta talon takana. Kaiken kaikkiaan Maynard on luonut kirjaan hienon psykologisen jännitteen joka kestää aivan loppuun saakka - vaikka kirja muuttuukin ratkaisevasti lopussa. Muutama bloggarikollegani on kirjoittanut etteivät he pitäneet kirjan lopusta, mutta minusta se teki kirjan rakenteesta mielenkiintoisen ja antoi Rachelin tarinalle lopun. Perhetarina tuo kirjalle lämpöä ja pehmeyttä, enkä osaisikaan ajatella tätä kirjaa pelkkänä psykologisena trillerinä. Juoni ei ehkä olisi riittänyt sellaiseen, vaan Rachelin perheen tarina oli kirjalle pakollinen.

Vuori talon takana oli hyvä kirja, ja vaikka se ei nyt jälkikäteen ajateltuna herätä minussa suuria tunteita niin nautin todella kirjan lukemisesta. Ja eikös se ole kaikkein tärkeintä?

Raija Oranen: Ackté!

Ackté 
Raija Oranen
443 s. 
2016
Teos









Arvostelukappale kustantajalta


Raija Oranen oli minulle toki ennen Acktén lukemistakin tuttu nimi. Hän on todella tunnettu ja suosittu kirjailija ja minulla ennestään tuttu hänen luomistaan televisiosarjoista, Puhtaat valkeat lakanat sekä Ruusun aika, joihin molempiin aikoinaan ihastuin todella kovasti. Varsinkin Ruusun aika on jäänyt vahvasti mieleeni, muistan hahmot ja sarjan hengen vielä nyt vuosien päästäkin.

Orasen kirjoja en kuitenkaan ennen Acktéa ollut lukenut, enkä oikein itsekään osaa sanoa siihen syytä. Tämän uuden teoksen aihe kuitenkin houkutteli kovasti ja ajattelin kokeilla ihastuisinko Oraseen monen muun suomalaisen lukijan lailla.

Monet varmaan voivat jo kirjan nimestä arvata, että Orasen uusimman kirjan päähenkilönä on tunnettu suomalainen oopperalaulaja Aino Ackté. Kirja alkaa 1800-luvun lopusta, Pariisista, kun nuori laulajatar on lähtenyt maailmalle haaveenaan menestyä. Pariisi on hurmaava kaupunki ja se hurmaa myös Ainon - hurmaava on myös taiteilija Alber Edefelt jonka kanssa Aino ystävystyy. Matka kuuluisuuteen ei ole kuitenkaan pelkillä ruusuilla tanssimista ja tielle tulee mutkia. Nuori laulaja on päättänyt menestyä ja aviomies ja kaksi lasta saavat odottaa Helsingissä.

Aino Ackté oli minulle nimenä jotensakin tuttu mutten ennen kirjan lukemista tiennyt hänen oopperaurastaan juuri mitään. Siksi Orasen kirjan lukeminen olikin hieno elämys, sillä hyvän historiallisen viihteen lisäksi sain paljon tietoa yhdestä maamme historian merkittävästä tähdestä. Vaikka Oranen kirjoittaa kevyesti, suunnattoman nautittavasti ja viihdyttävästi on takana kuitenkin faktapohjaista tietoa. Kirjan lukemisesta siis tavallaan oppii - aivan kuin huomaamatta.

Ackté kertoi minulle tietysti Aino Acktén elämästä ja urasta, mutta samalla 1900-luvun alun Euroopasta ja elämästä silloin kun kuljettiin kohti ensimmäistä maailmansotaa. Suomessa elettiin aikaa ennen itsenäistymistä, sillä toki Acktéssa kerrotaan myös Suomen tapahtumista. En voikaan olla vertaamatta tätä kirjaa Enni Mustosen romaaneihin, sillä Orasen ja Mustosen tyyleissä on jotain samaa. Molemmat ovat todella laadukasta historiallista viihdettä, joka samaan aikaan tuo tietoa lähihistorasta - ja tuo samalla suunnattoman lukunautinnon.

Aino Ackté on Orasen romaanin perusteella ihastuttava nainen. Hän on paitsi erittäin lahjakas laulajatar mutta myös samaan aikaan suunnattoman herkkä ja syvästi tunteva nainen. Samaan aikaan kun Aino on herkkä, on hän kuitenkin vahva persoona joka on valmis ylittämään isommatkin esteet kuuluisuuden tieltä. Tapa jolla Raija Oranen Aino Acktéa kuvaa, on kertakaikkiaan mahtava.

Ackté on romaani jota voin suositella jokaiselle historiallisen viihteen ystävälle. Raija Oranen kirjoittaa kevyesti painavasta asiasta ja hienosta ihmisestä. Samalla Oranen kuvaa hienosti aikaa joka on ollut Suomelle, myös maailmalle todella merkittävä ja tärkeä ja joka saa kirjaan omanlaisensa säväyksen.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Cecilia Samartin: Mofongo

 Mofongo
Cecilia Samartin
Suomentanut Seppo Raudaskoski 
365 s.  
2016
Bazar








Lainattu kirjastosta


Cecilia Samartin on kirjailija jota luetaan paljon, meillä Suomessa sekä maailmalla. Minulta tutustuminen tähän kirjailijaan on jotenkin jäänyt vaikka aiheet ovat omalla tavallaan olleetkin kiehtovia ja minulle sopivia. Nyt kun löysin kirjaston uutuushyllystä Mofongon, päätin kokeilla olisiko tässä todella minun kirjailijani.

Kahdeksanvuotias Sebastian tahtoisi olla kuuluisa jalkapalloilija. Hän unelmoi siitä usein, unelmoi siitä että voisi olla nopeampi juoksemaan kuin kukaan muu ja laukaista upean maalin toisensa perään. Mutta ei, ei hän voi. Hänellä on sydänvika jonka vuoksi hän jää syrjään toisten pelin ajaksi, vain katselemaan muiden iloa. Sebastianin oloa ei lainkaan helpota se, että hän saa koulussa kimppuunsa kiusaajan. Mutta se helpottaa, että koulun jälkeen hän pääsee isoäitinsä, Abuelo Lolan luokse jossa hän voi rentoutua täysin. Siellä mieli lepää. Kun vielä Abuelo Lola ryhtyy taas laittamaan ruokaa ja saa sillä koko perheen yhteen, kaikki tuntuu kuin unelmalta - mutta ymmärtääkö perhe isoäidin äkillistä piristymistä?

Cecilia Samartin oli todella upea kirjailijatuttavuus. Raskaampien romaanien ja dekkareiden välissä on ihanaa vajota tällaiseen aikuiseen satuun, lempeän ja kauniin kerronnan keskelle. Samartin kertoo kauniin tarinan yhdestä perheestä ja suvusta, keskittäen kerronnan nuoren pojan ja isoäidin ystävyyteen. Tuo ystävyys sai tällaisen herkkiksen useaan kertaan liikuttumaan, sillä se on jotain niin kaunista ja herkkää, ettei kuka tahansa kirjailija tällaista suhdetta olisi pystynyt luomaan.

Muutkin suvun hahmot ovat taidokkaasti luodut ja kirjan yksi hienoimmista seikoista onkin perheen keskinäiset suhteet. Ei, kaikki eivät pidä toisistaan palavasti, mutta ei kai missään perheessä näin ole. Löytyy ristiriitoja ja kiistoja, mutta se on varmasti tuttua missä tahansa perhepiirissä. Siksi juuri Mofongo tuntuukin aidolta ja lämpimältä teokselta ja tarinaan on helppo eläytyä.

Ja ruoka. Samartinin ruokakuvaukset eivät todellakaan ole vähintä Mofongon hienouksissa, sillä ne saavat veden kielelle. Perheen juuret tulevat Puerto Ricosta ja niitä ruokia Abuelo Lola perheelle valmistaa - en ollut koskaan edes kuullut noista ruuista, saati sitten maistanut, mutta voi miten houkuttelevia olivat kuvaukset ruokailuhetkistä ja ruuista. Useissa perheissä juuri ruokailu on se mikä tuo perheen yhteen ja Mofongo toikin mieleeni lapsuuden ruokahetket joissa käytiin läpi päivän kuulumiset, koko perheen kanssa. Tämä jatkuu toisinaan edelleen: on varsinaista juhlaa kun siskoni, jotka asuvat kauempana, pääsevät perheinensä Joensuuhun ja pääsemme saman pöydän ääreen. Onneksi myös meidän perheestämme löytyy taitava kokki ja pöytä on aina täynnä herkkuja.

Minun täytyy ehdottomasti tutustua myös Samartinin muihin kirjoihin. Minuun vetosi hänen lämmin ja lempeä kerrontansa ja hahmot joiden luomiseen hän on selvästi uppoutunut. Suosittelen Mofongoa viileisiin syysiltoihin joita ainakin meillä täällä Joensuussa jo on, sillä tämä kirja lämmittää.

tiistai 23. elokuuta 2016

Pajtim Statovci: Tiranan sydän

Tiranan sydän
Pajtim Statovci
271 s. 
2016
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


Kirjasyksy on polkaistu käyntiin tavalla josta ei voi tällainen lukutoukka kuin olla hirvittävän iloinen. Tuntuu että jokainen uusi kirja jonka luen on omalla tavallaan hieno ja minut onkin vallannut todellinen lukuflow. Onneksi on aikaa lukea, voin vajota näiden ihanien fiktiivisten tarinoiden pariin vaikka moneksi tunniksi kerrallaan.

Tiranan sydän oli yksi sellainen teos jonka maailmaan tahdoin vajota. Pajtim Statovci. Kirjailija joka kirjoitti Kissani Jugoslavian - kirjan, josta puhuttiin sen ilmestymisen jälkeen paljon, jota kehuttiin ja hehkutettiin. Eikä suotta, sillä minäkin olen lukenut kirjan kahteen otteeseen. Löytäen toisella lukukerralla kirjasta runsaasti uusia ulottuvuuksia ja rakastunut siihen syvemmin. Luulen että tulen lukemaan myös Tiranan sydämen toiseenkin otteeseen.

Ulkopuolisuus oli suuressa roolissa Statovcin esikoisromaanissa ja niin se on Tiranan sydämessäkin. Kovin eri tavalla - ehkä tavalla joka kiinnostaa minua vielä enemmän. Kirja alkaa 1990-luvun Albaniasta, ajasta jolloin maassa eletään muutosten ja erilaisten vaikeuksien keskellä. Bujarin lähipiirissäkin tapahtuu ikäviä asioita: hänen isänsä kuolee ja hänen paras ystävänsä Agim kokee elävänsä väärässä ruumiissa. Tämä ei ole helppo asia 90-luvun Albaniassa. On pakko lähteä ja pojat pakenevat länteen.

Bujarin ja Agimin tarina on omalla tavallaan hienoa kuvausta ystävyydestä ja läpi tarinan kulkee hienosti rakennettu jännite. Silti minuun vetosi enemmän Statovcin rakentama toinen tarina, joka kulkee poikien kertomuksen rinnalla. Mystinen transsukupuolinen kertoja vaihtaa persoonaa, tarinaa ja henkilöllisyyttä - minä olin aivan Statovcin ja kertojan armoilla. Ja hurmaannuin.

Kyllä, ihastuin Statovcin esikoisromaaniin, ihastuin siihen kovasti. Luin Tiranan sydämen viime viikolla, heti sen ilmestymisen jälkeen ja se on odotellut hetken bloggauspinossa. Kirja on ollut mielessäni moneen otteeseen lukemisen jälkeen ja nyt kun alan miettiä lukuelämystä tarkemmin - huomaan että olen vieläkin Statovcin vietävänä. Voisin tältä istumalta lukea Tiranan sydämen uudelleen, niin kauniiksi, herkäksi ja moniulotteiseksi kirjan koin.

Yksi suurimmista seikoista Tiranan sydämessä minulle oli sen suvaitsevaisuus. Se, miten Statovci käsittelee transsukupuolisuutta, aihetta jota ei vieläkään liiemmin kirjallisuudessa käsitellä. Minulle aihe on tärkeä, sillä todella läheinen ystäväni on transsukupuolinen mies, joten aihe on minulle tuttu. Luen aiheesta mielelläni, sillä minusta on mielenkiintoista tietää miten kukakin kirjailija sitä kirjoissaan käsittelee. Statovcin käsittelytapa on mahtava. Hän tuo asian esille, hän kirjoittaa siitä, mutta hän ei tyrkytä, ei surkuttele eikä sääli. Eikä tuo liikaa esille sitä miten suvaitsevainen hän on. Hän kirjoittaa juuri niin kuin minä toivon että aiheesta kirjoitetaan.

Tiranan sydämessä on kerroksia, siinä on ystävyyttä, transsukupuolisuutta sekä mikä tärkeintä - Statovci ottaa jälleen aiheekseen ihmiset, jotka eivät ole elämässä menestyneitä. Jotka eivät ole ykköspaikalla palkintoja jaettaessa, eivät taida olla palkintoa saamassa lainkaan. He ovat aitoja, mutta eivät menestyneitä. He ovat kiinnostavia hahmoja, ihmisiä joihin minä tahtoisin tutustua. He ovat hahmoja, jotka Statovci on hienosti luonut.

Pajtim Statovci ei petä toisella kirjallaan: se oli minulle vielä suurempi. Se oli kaunis, syvä ja suvaitsevainen. Tiranan sydän on hemmetin hienosti kirjoitettu romaani ja voin vain varoittaa: tämä vie mukanaan. Varatkaa aikaa!

Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Baltimoren sukuhaaran tragedia
Joël Dicker
Suomentanut Kira Poutanen
554 s. 
2016
Tammi








Arvostelukappale kustantajalta


Moni muistaa varmasti Joël Dickerin hänen edellisestä suomennoksestaan, Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kirjasta, joka herätti keskustelua ja ristiriitaisia kommentteja - kirjaan ihastuttiin palavasti, mutta se herätti myös negatiivisia tunteita. Minä kuulun niihin jotka ihastuivat Harry Quebertiin, joten myös Baltimoren sukuhaaran tragedia oli ehdottomasti lukulistalla - se itse asiassa kuuluu syksyn odotetuimpiin kirjoihin. Ja on tähän mennessä tämän kirjavuoden helmi, mitä tulee käännöskirjallisuuteen.

Vaikka Baltimoren sukuhaaran tragedia on itsenäinen teos, on se myös omalla mielenkiintoisella tavallaan jatkoa Totuus Harry Quebertin tapauksesta -teokselle. Tässä kirjassa on nimittäin kertojana Marcus Goldman, Harry Quebertin tarinan kirjoittaja, joka on nykyisin menestynyt mies. Marcus ei ollut aina menestynyt ja nuoruudessaan hän ihaili suunnattomasti Baltimoressa asuvia serkkujaan. Baltimoressa vietetyt ajat ovatkin jääneet Marcukselle mieleen eräänlaisina elämän tähtihetkinä ja nyt hän haluaa kirjoittaa niistä. Tarkemmin sanottuna hän haluaa kirjoittaa siitä, mikä meni oikein vikaan Baltimoren sukuhaarassa. Mikä johtu Baltimoren sukuhaaran tragediaan, joka pilasi kaiken?

Vaikka tarinan kertoja onkin sama kuin Dickerin edellisessä suomennoksessa ja muutenkin Dicker kertoo tarinaa omalla hurmaavalla tavallaan niin silti näen Baltimoren sukuhaaran tragedian aivan erilaisena kirjana kuin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli. Harry Quebert kyllä hurmasi minut aikanaan mutta tämä kirja oli silti vielä enemmän.

Kun kirjassa on läsnä kertakaikkiaan hieno juoni ja mahtavat henkilöt joiden välille muodostuu todella kiinnostavia keskinäisiä suhteita on kasassa hieno teos. Tähän kun vielä lisätään Dickerin omalla tavallaan kevyehkö ja kuitenkin vakava tapa kertoa tarinaa niin aina vaan paranee. Kirsikkana kakun päällä on Kira Poutasen suomennos - Poutasen, joka on hieno kirjailija ja yllättää minut nyt näin hienon kirjan suomentajana. Miten voisin saada huonon lukuelämyksen? Niin, en voisikaan. Sain kirjan, jonka yli viisisataa sivua luin reilussa vuorokaudessa, vain siksi että nautin kirjan lukemisesta niin hemmetin paljon.

Kirjoitin että Dickerin tapa kertoa on kevyt mutta vakava. Totta. Aiheet joista hän kirjoittaa ovat vakavia, eikä Baltimoren sukuhaaran tragedia missään tapauksessa ole mitään hömppää. Dicker vain kirjoittaa tavalla, joka saa ajatuksen ja mielikuvituksen lentämään, se lentää tarinan kanssa samaa vauhtia, saa kuvittelemaan mielessään tapahtumapaikat ja henkilöt. Tuntuu että Dickerin sormet ovat tanssineet näppäimistöllä, samaa vauhtia kuin ajatus on juossut tarinan kanssa. Tuntuu, että teksti on vaivatonta. Totta kai Kira Poutasella on oma osuutensa asiaan. Sitä en ihmettele lainkaan, sillä pidän suunnattomasti Poutasesta kirjailijana ja hänen tavastaan kirjoittaa. Siksi en ihmettele yhtään että Baltimoren sukuhaaran tragediaa oli niin miellyttävää lukea - pidän aina Poutasen kirjoittamasta tekstistä. Suomentajan valinnasta siis pisteet kustantamolle, teki kirjasta ehkä vielä hienomman!

Baltimoren sukuhaaran tragediassa on vakavat, elleivät jopa raskaat aiheet. Poutasen suomennos ja Dickerin lentävä ajatus tekevät tästä kuitenkin omalla tavallaan kepeän, miellyttävän lukea ja samalla sellaisen teoksen jota tahtoo vain ahmia. Toki raskaampaakin romaania voi ahmia - mutta voi, miten tahdoinkaan kääntää Baltimoren sukuhaaran tragedian sivuja nopeammin.

Vaikka Baltimoren sukuhaaran tragediassa on samoja henkilöitä kuin Dickerin edellisessä suomennoksessa, on tämä silti täysin itsenäinen teos. Minä ihastuin Harry Quebertiin, tähän kirjaan rakastuin. Tämä on varsinainen herkku kirjaksi - kertakaikkiaan nautinnollista luettavaa. Täyden kympin kirja.

maanantai 22. elokuuta 2016

Helmi Kekkonen: Vieraat

Vieraat
Helmi Kekkonen
191 s. 
2016
Siltala









Arvostelukappale kustantajalta


Helmi Kekkonen tuli minulle tutuksi hänen edellisen romaaninsa, Suojaton, kautta. Ihastuin Kekkoseen kirjailijana ja kertojana - hänen herkkä ja kaunis tyylinsä kertoa tarina lumosi minut jollain tapaa. Ei siis liene ihme että Vieraat pongahti ilman muuta lukulistalleni kun kuulin sen ilmestyvän tänä syksynä.


Vieraat on romaani eräästä syksyisestä illasta kun pariskunta on kutsunut luokseen muutamia vieraita viettämään iltaa. Senjan mies on lähtenyt ostamaan ruusuja ja Senja odottaa ystäviään kylään. Vieraat ei kuitenkaan keskity pelkkään iloon ystävien keskeisestä illanvietosta vaan mukana on surua, pettymyksiä ja muistoja. Vieraat onkin omalla tavallaan todella suuri romaani, suurista asioista.

Ihastuttuani Kekkosen edelliseen romaaniin, Suojattomaan, olivat odotukseni Vieraiden suhteen melkoisen korkealla. En kuitenkaan joutunut pettymään tähän teokseen millään tavalla, päin vastoin. Vieraissa on jotain samaa kuin Suojattomissa, sillä mukana on Kekkosen herkkä ja kaunis kerronta sekä suuret asiat. Samalla lailla kuin Suojattomat, ei Vieraatkaan ole sivumäärältään suuri teos. Silti tässä kirjassa on paljon suurta, paljon suuria tunteita ja isoja asioita. Kansien sulkemisen jälkeen tuntui että olen elänyt kirjan kanssa monenlaisten tunteiden läpi, joka on aina hieno tunne.

Helmi Kekkonen on luonut romaaninsa kiinnostavia henkilöitä, ihmisiä joista lukee mielellään. Kaikkiin en ihastunut, mukana on myös henkilöitä jotka aiheuttivat negatiivisia tunteita mutta sekin on hyvässä kirjassa tärkeä asia. Vielä hienosti luotuja henkilöitä tärkeämpi asia ovat noiden henkilöiden väliset suhteet jotka Kekkonen on luonut huikealla tavalla. Monenlaisia kipinöitä sinkoilee hahmojen välillä enkä voinut olla jännittämättä mitä kunkin välillä seuraavaksi tapahtuu - ja miten kaikki päättyy. Hahmojen väliset suhteet ja tunteet olivatkin minulle Vieraissa suurin ja merkittävin asia, ja ne tekivät Vieraista niin hyvän lukuelämyksen.

Vieraat on todella kauniisti kerrottu romaani joka aiheutti minussakin suuria tunteita. Taas kerran on sanottava: Kekkosen kieli on sellaista josta olisin halunnut nautiskella, mutta ihastuin kirjaan niin kovasti että kirja oli luettava lähes kerralla. Lukekaa te muut nautiskellen Kekkosen kielestä, jos vain pystytte! Tätä teosta todella suosittelen.

lauantai 20. elokuuta 2016

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Poika varjoista
Jussi Adler-Olsen 
Suomentanut Katriina Huttunen
553 s.
2016
Gummerus








Arvostelukappale kustantajalta


Uusi Adler-Olsenin Osasto Q -dekkari on minulle aina iso juttu. Joistakin kirjasarjoista vaan muodostuu toisia rakkaampia ja uuden osan ilmestymistä odottaa todella kovasti. Poika varjoista olikin hyvää luettavaa - ihan kuin olisi vanhojen ystävien seuraan päässyt pitkästä aikaa.

Poika varjoista on viides Osasto Q -sarjan kirja ja tutut tyypit tuosta ratkaisemattomia rikoksia selvittävän osaston jäsenistä ovat läsnä. Mutta ei tässäkään kirjassa pelkästään tuttujen hahmojen voimalla mennä, vaan jälleen Adler-Olsen tarttuu tärkeään aiheeseen. Resuisissa vaatteissa kulkevat kerjäläiset ovat meille kaikille varmasti tuttu näky etenkin kun suuremmissa kaupungeissa liikutaan ja eräästä sellaisesta sain lukea myös tässä dekkarissa. Marco on vain 15-vuotias ja hän kuuluu setänsä johtamaan kerjäämiseen ja ryöstelyyn erikoistuvaan siirtolaisjoukkoon. Marco saa kauhealla tavalla selville jotain minkä takia hän päättää paeta paremman elämän toivossa ja pian häntä etsivät tyypit joita ei yhtään haittaisi vaikka Marco katoaisi lopullisesti - ja täydellisesti.

Vaikken ihastunut tähän sarjan viidenteen osaan yhtä intohimoisesti ja palavasti kuin moniin muihin Adler-Olsenin kirjoihin niin kyllähän tämä on sellainen dekkari jonka parissa viihtyy. Yhteiskunnallisiin asioihin puuttuva dekkari yhdistettynä Adler-Olsenin loistavaan huumoriin - enhän minä voi olla tästä pitämättä. Välillä kirjassa huumori tulee vaivihkaa, tavalla jota ei välttämättä heti tajua. Välillä taas Assadin ja Mørckin sanailu on niin hykerryttävän hauskaa luettavaa että nauroin sitä lukiessani ääneen. Tämän sarjan yksi hienoimpia asioita onkin huumori joka tuo näihin kirjoihin aivan oman voimansa.

Toki minua ihastutti kirjassa myös se mitä siinä käsitellään. Marco on lämmin hahmo ja minä odotin sydän jännityksestä pakahtumaisillaan miten häne tulee käymään. Uskon etten ole ainoa lukija jolta Marco saa sympatiat osakseen sillä ajatelkaa nyt - vain 15-vuotias, sydämellinen kerjäläispoika. Eihän häneen voi olla ihastumatta! Adler-Olsen onkin löytänyt ovelan koukun Poikaan varjoissa, sillä vaikka kirja on monelta kantilta katsottuna miehinen, on Marco kuitenkin hahmo joka sukeltaa naislukijoiden sydämiin.

Vaikkei Poika varjoista ole Osasto Q -sarjan paras kirja, sain silti sitä lukiessani jännittää, nauraa ja liikuttua. Ei huonompi suoritus dekkarilta, eihän? Minä hyppäsin sarjaan sen keskeltä, joten en pidä mahdottomana sitä että Osasto Q:n pariin hyppäisi tämän teoksen myötä.

Tuulia Matilainen: Hullu koira

Hullu koira
Tuulia Matilainen
139 s. 
2015
Haamu









Arvostelukappale kustantajalta


Olen kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka Tuulia Matilaisen pienoisromaani Hullu koira on kerännyt kiittäviä arvioita Goodreadsissa sekä blogitovereideni postauksissa. Minuakin kirja kiinnosti ja viimein löysin oikean hetken lukea kirja. Hullu koira vaati oikeanlaisen hetken, sillä Matilaisen teksti on niin kiehtovaa ettei kirjaa malta jättää kesken.

Hullu koira on ihanalla tavalla kummallinen - juuri sellainen kirja joka vetoaa minuun. Kirjan päähenkilöä esittää nainen joka kuuluu taluttajarenkaaseen. Hän nimittäin taluttaa henkiä, sellaisten ihmisten henkiä jotka eivät kuoltuaan ole osanneet täysin poistua elävien seurasta. Nämä henget jäävät elävien taloihin ja huoneisiin ja henget tarvitsevat taluttajan - avaamaan ovet kuolleiden luokse. Erään talutettavan kautta nainen, Lena, pääsee tutustumaan Viron lähihistoriaan ja siihen mitä ennen on tapahtunut - henki kertoo myös todella kummallisen ja kiehtovan rakkaustarinan, joka tekee kirjasta aivan omanlaisensa.

Kaunis, kiehtova ja mahtavalla tavalla kummallinen. Niin kuvailisin Tuulia Matilaisen Hullua koiraa, joka tosiaan oli kirja jonka luin kerralla, yhdeltä istumalta. Matilaisen teksti on sellaista josta toisaalta haluaisi nauttia, lukea vain muutaman sivun kerrallaan ja jatkaa myöhemmin - mutta minkäs teet kun luonne on sellainen ettei vain malta nautiskella kirjojen kanssa. Voi kuitenkin olla mahdollista, että luen Hullun koiran joskus uudelleen ja nautin kirjasta silloin toisella tavalla.

Yliluonnollisuus ja henget ovat Hullussa koirassa suuressa roolissa ja tekevät kirjasta kiehtovan. Paranormaali rakkaustarina täydentää kirjan hienolla tavalla ja tekee kirjasta kertakaikkiaan mahtavan lukuelämyksen. Kun kyseessä on lukunautinto, joutuu kirjan loppuessa toki miettimään "miksi tämä loppui jo", mutta toisaalta - tämä oli ollut aivan eri teos, aivan eri tarina, jos se olisi pitkitetty vaikkapa kolmeensataan sivuun. Tarina tulee kerrottua tämän sivumäärän puitteissa, enkä loppujen lopuksi olisi osannut ajatella Hullua koiraa yhtään pidemmässä muodossa.

Hullu koira sopii meille, ihanalla tavalla omituisille, jotka kaipaavatkin erikoisia lukukokemuksia. Toivon kuitenkin että Matilaisen kaunis kerronta houkuttelee luokseen myös niitä lukijoita, jotka eivät yliluonnollisista asioista niin välitä, mutta haluavat lukea kauniskielisen pienoisromaanin. Jo sen takia Hullu koira kannattaa lukea!

perjantai 19. elokuuta 2016

Peter Sandström: Laudatur

Laudatur
Peter Sandström 
240 s. 
2016
S&S









Ennakkokappale kustantajalta 


Perjantai, jihaa! Vaikka arjessani viikonloppu ei varsinaisena aikataulun muutoksena näykään niin nautin jokaviikkoisesta "perjantai" ajatuksesta todella paljon. Ehkä se on jonkinlainen vapauden tunne, ettei silloin todellakaan ole velvollisuuksia enkä useinkaan kasaa kovin paljoa ohjelmaa viikonlopulle. Nytkin edessä on rento viikonloppu täynnä niitä ihania kirjoja, joita on kertynyt pöydän nurkille ja hyllyyn. Niin monta ihanaa uutta kirjaa odottaa lukemistaan etten tiedä mistä aloittaa!

Ihana kirja oli myös Peter Sandströmin Laudatur. Se oli ensikosketukseni Sandströmin tuotantoon vaikka häneltä on suomennettu useampi romaani - kenties tartun niihin myöhemmin sopivan tilaisuuden tullen. Laudatur toi ainakin mukanaan sellaisen tutun ilon lukemiseen ja kotimaiseen kirjallisuuteen - sen tunteen josta kovasti nautin.

Laudaturissa pääroolissa on keski-ikään ehtinyt Peter joka välillä palaa muistoissaan siihen kesään jolloin oli 18-vuotias. Muistoissaan hänellä on morsian ja hän odotti aikuisen elämän alkavan. Vanhemmat näyttäytyivät ensi kertaa itsenäisinä ihmisinä joiden liitossa oli sitkeyden lisäksi säröjä ja suuria asioita - Peter joutuu pohtimaan onko isä rakastunut toiseen naiseen. Vaikka ei keski-ikäinen Peterkään nauti aikuisuuden auvosta. Hänen vaimonsa, joka kutsuu itseään Seepraksi, käy kotona vain kääntymässä ja jättää Peterille sivullisen roolin. Lapset ovat teini-iässä eikä heitä pahemmin kotona näy, useammin Peter törmää heihin kaupungilla. Peter joutuu miettimään, milloin elämästä tulisi sellaista kuin hän sen odotti olevan.

Luin Laudaturin vain muutama päivä sitten, mutta nyt kun palaan mielessäni kirjan tapahtumiin ja sen herättämiin tunteisiin, huomaan että haluaisin lukea sen heti uudelleen. Sandströmin romaani on suunnattoman monipuolinen: se liikuttaa ja naurattaa ja molemmat tunteet ainakin minun kohdallani olivat hätkähdyttävän voimakkaat. Nauroin ääneen ja elin Peterin mukana hänen elämänsä vaikeina hetkinä. Tämä ei voi johtua kuin siitä että Sandström on suunnattoman hyvä tunteiden kuvaaja - sen todella huomaa.

Vaikka elin Peterin elämän ja hänen tunteidensa mukana, löysin häneen jonkinlaisen yhteyden, en silti kiintynyt häneen sillä tavalla kuin joihinkin hienoihin fiktiivisiin hahmoihin kiinnyin. Hän oli kiinnostava, kyllä, mutta en silti pitänyt hänestä hirveästi. Ehkä syy on siinä, että moni asia Peterinkin kohdalla jäi avoimeksi, enkä kaikkeen löytänyt vastausta. Se saattoi olla myös hyvä asia, sillä jokaisella meistä on salaisuutemme, niin myös Peterillä. Kaiken ei aina tarvitsekaan tulla esiin.

Sandström kuvaa hienolla tavalla elämää. Laudaturissa ovat mukana elämän ilot ja surut, rakkaus ja sen muuttuminen. Ne kuvataan Laudaturissa aidosti, eikä minusta ole kieltämään etteikö Sandström olisi hieno kertoja. Silti. Silti minä en rakastunut Laudaturiin, vaikka tiedostan sen hienouden ja kauneuden. Laudatur on kuitenkin kiinnostava ja hyvä romaani, joka kannattaa lukea - sitä en minäkään kykene kieltämään.

torstai 18. elokuuta 2016

Liisa Kallio: Pikku Papun orkesteri

Pikku Papun orkesteri
Liisa Kallio
45 s.
2016 
Tammi









Arvostelukappale kustantajalta


Kuulin kummityttöni äidiltä että heidän perheessään Pikku Papu on todella suosittu ja että entisen kirjan laulut ovat todella tuttuja. Kyllähän kummitätiäkin alkoi kiinnostaa millainen tämä Pikku Papu oikein on ja sitten vielä huomasin sarjasta ilmestyneen uuden kirjan. Kummi pääsi lastenkirjan maailmaan, tutustumaan Pikku Papuun ja hänen kavereihinsa ja mahtaviin lauluihin.

Kirjassa on mukana kuusitoista Liisa Kallion kirjoittamaa lorua joista tällainen vanha runotyttö innostui. Lorut ovat kertakaikkiaan ihania ja varmasti ihastuttavat lapsia - sekä tällaista lapsenmielistä, vähän vanhempaa lukijaa. Niihin kun yhdistetään värikäs ja iloinen kuvitus, niin loruja lukee oikein mielellään. Selasinpa kirjan useampaankin kertaan läpi.

Kirjan lopussa on nuotit lorujen laulamista varten. Sillä arvatkaapa - Pikku Papun orkesterissa on mukana cd! Ihan mahtava juttu. Tietenkin minäkin cd:n kuuntelin, pariinkiin otteeseen, sillä niin mahtavia Pikku Papun laulut olivat. Osa oli rytmikkäitä, mukana sambaa ja afrikkalaisia rytmejä mutta levylle mahtui myös muutama rauhallisempi laulu. Voisin kuvitella noiden rauhallisempien laulujen olevan sopivia silloin kun aletaan rauhoittua iltapuuhiin, eikä enää tarvitse olla ihan meno päällä. Kokonaisuutena cd oli sellainen josta tulee aikuisellekin hyvä mieli. Uskon että kummityttöni haluaa kuunnella levyn uudestaan ja taas uudestaan ja eiköhän sitä pian heidän perheessään opita mitkä kappaleet ovat lemppareita.

Löysin maininnan jonka mukaan tätä suositellaan yli kolme vuotiaille, mutta uskon kyllä että puolitoista vuotias kummityttöni tästä innostuu ihan yhtä lailla. Hän on kovasti ihastunut Pikku Papuun jo yhden kirjan perusteella, ja olen kuullut puhuessani hänen äitinsä kanssa puhelimessa useamman kerran "Papu" huutoja. Että taidan tietää mikä on kirjan seuraava osoite ja missä sitä eniten kaivataan...

Uskon että lasten on helppo ihastua Pikku Papuun, niin kirjaan kuin levyynkin. Tässä on sellainen kirja josta aikuinenkin varmasti pitää, sillä loruissa on kerrassaan hurmaavat sanat, kirjassa on mukava kuvitus ja musiikissa on hyvät rytmit. Minäkin luin tätä mielelläni ihan ilman lapsirekvisiittaa!

keskiviikko 17. elokuuta 2016

Juha Seppälä: Kuoppakaupunki

Kuoppakaupunki
Juha Seppälä
308 s. 
2016
WSOY









Arvostelukappale kustantajalta


Juha Seppälä on kirjailija jonka tuotannon ilmiselvästi pitäisi olla minulle edes hieman tuttua. Olen kuullut Seppälästä, olen kuullut häntä kehuttavan, mutten silti ole lukenut häneltä yhtäkään teosta. Nyt sekin on korjattu, hänen uusin romaaninsa Kuoppakaupunki on luettu ja siihen on varauksetta ihastuttu. Matka Seppälän tuotannon parissa jatkuu käänteisessä järjestyksessä.

Kuoppakaupunki on kaikilla tavoin kiinnostava romaani. Alkuasetelmassa nainen jättää miehen yhdeksän vuoden kanssakäymisen jälkeen ja mies on hukassa. Sijaisopettaja ja historiallisten romaanien kirjoittaja on uuden tilanteen edessä ja hänen on pakko lähteä liikkeelle. Pakko. Hän kulkee kaupungista toiseen etsien maksullista seuraa, etsien sitä kautta edes jonkinlaista onnea tai edes lohtua. Toisaalla maksullista seuraa tarjoava nainen istuu työpäivänsä päätteeksi kuuntelemaan saarnamiestä jonka julistus on hurjaa. Kaiken tämän Seppälä maalasi eteeni sellaisella tavalla, että tarina heräsi eroon. Että Ilmo Halssi ja Marle olivat silmieni edessä kuin elävinä.

Juha Seppälä on todella lahjakas kirjailija. Tuntuu että minun pienet sanani eivät riitä kuvaamaan sitä kuinka lahjakas Seppälä on, kuinka liekeissä hänen tekstistään olinkaan. Nimittäin: heti ensimmäiseltä sivulta asti tunsin sen. Tunsin että käsissäni on romaani, joka ennen muuta on todella hienosti kirjoitettu.

Toki Juha Seppälä on rakentanut myös hienon juonen Kuoppakaupungille. Vaikka kahden ihmisen tarinalla on omat yhtymäkohtansa, elävät he myös omia elämiään, eri paikoissa ja eri tavoin. Ilmo Halssi ja Marle ovat kumpikin kiinnostavia hahmoja - tai oikeastaan persoonia, sillä Seppälä on toden totta luonut hahmoilleen persoonallisuudet, taustat, kaiken sen mitä hienolta fiktiiviseltä hahmolta voi vaatia. Ja vielä vähän enemmän.

Vaikka pidän monenlaisista romaaneista, en silti koe olevani valmis liian haastaville teoksille. Siksi ilahdutti että sain tutustua Seppälään. Kirjailijaan joka kirjoittaa todella hienosti ja kauniisti, punoo mahtavan juonen, tekien tämän kaiken kuitenkin tavalla joka ei ole lukijalle liian haastava. Ei ainakaan minulle ollut - ehkä joku jossain kokee Kuoppakaupungin haastavaksi. Minä koin sen nautinnoksi.

Kuoppakaupunki on mahtava lukuelämys hienon kerronnan, kiinnostavien hahmojen ja mielenkiintoisen juonen ystäville. Tiivistettynä: Kuoppakaupunki on hyvä kirja niille, jotka kaipaavat hienoa romaania. Uskaltaisin aavistaa että Seppälä tulee olemaan ehdolla useamman kirjallisen palkinnon saajaksi tällä romaanilla. Olisi hän sen ainakin ansainnut!

Harri Veistinen: Kotitekoisen poikabändin alkeet

Kotitekoisen poikabändin alkeet
Harri Veistinen
203 s. 
2016
S & S









Arvostelukappale kustantajalta


Uusi kotimainen nuortenkirja on aina hieno ja kiinnostava asia. Tänäkin syksynä ilmestyy tätä lajia monta kiinnostavaa teosta joista yksi on tämä Harri Veistisen kirjoittama Kotitekoisen poikabändin alkeet. Kirja, jota alkuun voisi luulla vain hyväntuuliseksi ja hauskaksi, mutta sitten kuoren alla piileekin vakavampia asioita.

Kotitekoisen poikabändin alkeet kertoo 15-vuotiaasta Rene Kolppasesta joka on selvinnyt yläkoulusta noudattamalla isoveljensä sääntöjä. Hän ei tee itsestään numeroa, eikä häntä siis kiusatakaan mutta kun yhdeksännen luokan loppu alkaa häämöttää hän alkaa pohtia. Haluaako hän olla näkymätön? Haluaisiko hän sittenkin että hänet tunnettaisiin koulussa, etenkin että tytöt muistaisivat hänet ja hänen nimensä? Onneksi hän keksii keinon, jolla hänet muistetaan.

Harri Veistisen kirja on varmasti sellainen joka voisi kiinnostaa myös poikia. Veistinen on tavoittanut hyvin nuoren pojan mielenliikkeet ja hän on niin sanotusti päässyt Renen pään sisälle. Yksi parhaista puolista kirjassa onkin se, että Rene ja hänen ystävänsä ovat aitoja ja sympaattisia tyyppejä, sellaisia joille toivoo pelkkää hyvää. Kirjaa lukiessa minua lähestulkoon jännitti, miten poikien lopussa käy.

Kuten jo alussa mainitsin, Kotitekoisen poikabändin alkeita pitää alkuun ennen kaikkea hauskana ja mukavana kirjana. Kuitenkin kun päästään teoksen loppupuolelle, kaiken takaaa paljastuu sellaisia asioita jotka saavat melkein kyyneleet silmiin: Renen tempauksen taustalla onkin jotain suurempaa. En tietenkään paljasta mitä, mutta sen kerron että mikään ihan mitäänsanomaton kirja Kotitekoisen poikabändin alkeet ei ole.

Vaikka Veistisen kirjan pääroolissa ovatkin pojat on kirja silti varmasti hyvää luettavaa myös nuorille tytöille. Veistisen kirjaan luoma tunnelma on hieno ja vetää puoleensa - ja kiinnostaa varmasti niin tyttöjä kuin poikiakin. Uskallan suositella kirjaa myös vanhemmille lukutoukille, sillä tässä kirjassa yhdistyvät huumori ja suuret, vakavammat aiheet. Ja kyllähän tämä on melkein pakollista luettavaa meille, jotka olemme jossain vaiheessa fanittaneet poikabändejä!

tiistai 16. elokuuta 2016

Johannes Ekholm: Rakkaus niinku

Rakkaus niinku
Johannes Ekholm
414 s. 
2016
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


Eletään elokuun puoltaväliä ja kirjasyksy on jo hyvässä vauhdissa. Uusia, todella kiinnostavia kirjoja tuntuu ilmestyvän sellaista tahtia ettei tällainen pieni lukutoukka meinaa pysyä vauhdissa mukana. Yritän kuitenkin, parhaani mukaan.

Yksi syksyn kiinnostavimmista uutuuksista tähän mennessä on Johannes Ekholmin esikoisromaani Rakkaus niinku. Se kertoo kolmekymppisestä toimittajasta, Joonasta, joka on elämässään hiukan vaiheessa. Hän on saanut potkut töistä, asuu isänsä luona ja on menettänyt luottotietonsa. Mitäs seuraavaksi? Onneksi kustantamo on tarjonnut hänelle mahdollisuutta julkaista romaani. Joona vaan ei oikein tiedä mistä kirjoittaisi, joten hän alkaa äänittää salaa keskusteluja läheistensä kanssa - niistä olisi sitten tarkoitus kasata romaani.

Rakkaus niinku on romaani jota en kansikuvan perusteella poimisi välttämättä mukaani kirjastosta tai kirjakaupasta. Kansi on erikoinen ja todella persoonallinen - oikeastaan juuri sellainen johon kiinnittää huomion. Joten ehkä sittenkin tahtoisin katsoa kirjaa tarkemmin jo kannen perusteella. Takakannen teksti onkin jo sellainen joka minuun vetoaa, joten saattaisi olla että Ekholmin romaani lähtisi helpostikin kaupasta tai kirjastosta mukaani.

Voisin ajatella että Rakkaus niinku sopii parhaiten tiedostavien nuorten aikuisten luettavaksi. Ihmisten jotka seuraavat eri medioita ja tahtovat pysyä perillä tämän päivän tapahtumista - ja kiinnostuvat myös hieman erityyppisestä romaanista. Sillä tosiaan voisi ajatella että Rakkaus niinku olisi kasattu keskusteluista läheisten kanssa ja mukana olisi chattikeskusteluja, kirjan rakennekin on sellainen. Joten ihan perinteisen romaanin ystäville tämä kirja ei sovi, mutta jos olet valmis kokeilemaan jotain uutta, jotain omalla tavallaan todella hienoa, suosittelen tätä kirjaa.

Kirjan päähenkilö Joona on... noh, aika rasittava. Joona on narsistinen ja pinnallinen ja se tekee hänestä ainakin minun silmissäni rasittavan tyypin. Vaikka Johannes Ekholm on vetänyt Joonan hahmon selkeästi "överiksi", luulen että hänenlaisiaan tyyppejä löytyy runsaasti. Onneksi heitä ei minun tuttavapiiriini kuulu, sillä Joonamaisia juttuja eivät minun hermoni kestäisi. Ehkä teoksen vahvuus on juuri Joonan ja muiden hänen tuttavapiirinsä hahmojen "yliviemisessä", siinä että heistä moni on jollain tavalla rasittava ja vähän outo. Ehkä juuri siksi innostuin kirjasta niin kovasti.

Rakkaus niinku ottaa kantaa, sanoo suoraan eikä väistele. Ekholm vetää mutkat suoriksi ja Joonan suusta kuuluu mielipide aiheeseen kuin aiheeseen - sillä Joona sanoo ja paljon. Joonan ystävänä oleminen olisi varmasti monella tapaa ärsyttävää, mutta jo siitä syystä, että Joona ei juuri ystäviään kuuntele. Tärkeintä on päästä itse ääneen.

Ja kuitenkin, Joonassa on jotain hellyttävää. Jotain sellaista että tekisi mieli halata häntä ja sanoa että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Että sinä julkaiset sen kirjan ja nouset menestykseen, sinusta tulee vielä rikas. Oliko tämä Johannes Ekholmin tarkoitus? Pehmittää lukija pikkuhiljaa Joonalle? Minun tapauksessani hän onnistui.

Jos seuraat aikaasi ja olet valmis hieman erityyppiselle romaanille niin suosittelen Ekholmin esikoisromaania. Vaikka huumori onkin tärkeimpiä asioita kirjassa, on teoksessa mukana vahvasti tämä päivä. Johannes Ekholm todella osaa pukea ajatuksia sanoiksi ja saa tämän päivän asiat sopimaan Joonan suuhun - sopivasti kärjistettynä.

Lauren Beukes: Zoo city - Eläinten valtakunta

Zoo city - Eläinten valtakunta
Lauren Beukes
Suomentanut Tytti Viinikainen
409 s. 
2016
Aula & co








Arvostelukappale kustantajalta


Lauren Beukes oli minulle tuttu kirjailija hänen edellisen suomennoksensa, Säkenöivien tyttöjen, perusteella. Säkenöivät tytöt yhdisteli hurmaavalla tavalla dekkarin ja aikamatkailun, ja sen perusteella osasin odottaa jotain hienolla tavalla omituista myös Zoo cityltä. Omituista sain ja tähänkin ihastuin!

Zoo cityssä ovat nimensä perusteella keskeisessä roolissa eläimet. Hämmästyttävän moniuloitteisessa ja monipuolisessa teoksessa rikolliset saavat eläinhahmon jolla on maaginen yhteys kantajaansa. Jonkinlaisena plussana kantajalleen eläin tuo mukanaan maagisen voiman - mutta niin, eläinpä roikkuu mukana koko ajan. Zinzi kantaa selässään laiskiaista ja hänellä on maaginen voima löytää kadonneita esineitä. Monen mutkan kautta hän joutuu ottamaan musiikkituottaja Odi Hurolta tehtävän josta tienaa hyvin: hän joutuu etsimään kadonnutta teinitähteä. Zinzi toivoo keikan olevan tie vapauteen, pois Zoo cityn slummista. Eipä muuten olekaan ihan helppo tehtävä tuo teinitähden etsiminen...

Zoo city oli hieman sitä mitä odotinkin - kummallinen ja ihana. Itse asiassa se oli vielä paljon enemmän kuin Säkenöivät tytöt oli, se on vielä kummallisempi. Ja sitähän minä rakastan! Trillerimäisyys yhdistettynä urbaaniin fantasiaan, mikä yhdistelmä. Ja miten hyvin Lauren Beukes nämä outoudet hallitseekin, tuntuu että jokainen yksityskohta on loppuun asti mietitty. Mietin lukiessani että olisi mahtavaa joskus tavata tällainen kirjailija jonka päästä lähtee näin hienoja ideoita. Kuten juuri Zoo cityssä rikollisten kantamat eläimet ja niiden maagiset voimat - en voi kuin ihailla. Kadehtisin, jos olisin itse kirjailija ja joutuisin luomaan jotain tämänkaltaista. Onneksi en ole, minun tarvitsee vain iloita että saan lukea jotain näin hienoa.

Zoo citystä ei vauhtia puutu. Kummallisuuksia, vauhdikasta ja toimintaa tarinankuljetusta sekä hyvä suomennos. Kyllä lukija tykkää - ja kiittää! Tytti Viinikainen on pysynyt hyvin Beukesin vauhdissa ja on saanut suomennoksestakin hienon vauhdikkaan ja sellaisen, joka koukutti minut heti alusta saakka. Lukematta alkuperäistä teosta voisin kuvitella että jokainen suomentaja ei välttämättä tavoittaisi Beukesin vauhtia, mutta Viinikainen on löytänyt hienosti nopean rytmin myös suomennokseen. Tykkään!

Ymmärrän toki ettei Zoo city ihan jokaiselle lukijalle sovi. Jokainen lukija ei välttämättä pidä tämänkaltaisista outouksista ja jotkut Beukesin luomat asiat saattavat mennä yli hilseen. Mutta en usko että sellainen lukija kirjaan tarttuukaan, sillä kirjan ajatus on hienosti kirjan takakannessa. Kirjan nappaavat kirjastosta tai kirjakaupasta juuri minunlaiseni lukijat, tällaiset itsekin ehkä vähän kummalliset tyypit. Meille tämä on herkkua!

Kiitän kustantajaa arvostelukappaleesta. Olen varma että ystäväpiiristäni löytyy useampi tyyppi joka tulee ihastumaan Zoo cityyn, kun nyt saan kirjan kiertoon!

maanantai 15. elokuuta 2016

Tuomas Juntunen: Tuntematon lapsi

Tuntematon lapsi
Tuomas Juntunen
304 s. 
2016
WSOY









Arvostelukappale kustantajalta


Tuomas Juntusen Tuntematon lapsi herätti heti katalogissa kiinnostukseni, eikä vähiten siksi että teoksen aihe on todella vahva. Aiheesta tekee vielä vahvemman se, teoksen takana piilee kirjailijan ja hänen vaimonsa oma tarina - kipeä, tuskainen tarina, jota ei voinut olla lukea kyyneleittä.

Tuomas Juntusen esikoisromaani Tuntematon lapsi on romaani lapsen menettämisestä. Se on romaani siitä kun tutkijapariskunta päättää yrittää lasta. Se on romaani raskausajasta, lapsen syntymän ihmeestä ja siitä, kuinka lapsi saa elää tässä maailmassa vain hetken. Se on romaani tuskasta ja vahvoista tunteista. Se on kirjailijan oma tarina.

Ymmärrän sen kun jotkut bloggaritoverini ovat sanoneet joutuvansa jättämään tämän kirjan väliin. Aihe saattaa olla joillekin vanhemmille liiankin vahva, sillä onhan lapsen menettäminen aina raskas aihe. Vielä kun puhutaan Tuomas Juntusen omista kokemuksista, eikä ainoastaan fiktiivisestä tarinasta, on kyseessä sellainen tunnelataus ettei kyyneliltä voi välttyä.

Minäkään en voinut lukea Tuntematonta lasta kyynelittä. Minulla ei ole lapsia, eikä varmasti tule koskaan olemaankaan, joten se teki omalta kohdaltani lukemisesta helpompaa. Ei helppoa, sillä tällaisesta aiheesta lukeminen ei varmasti ole kenellekään helppoa, mutta helpompaa. Jokaisella meistä on aina jokin side lapsiin, enkä minä voinut olla ajattelematta pientä kummityttöäni ja sitä, jos hän ei olisi saanutkaan elää. Tuntematon lapsi herkisti minut silti moneen otteeseen, ja loppupuolella huomasin nyyhkyttäväni ääneen. Ei, en ole mikään kovis. En edes leiki sellaista.

Tuomas Juntunen on kirjallisuudentuntija ja kriitikko. Sen näkee Tuntemattomasta lapsesta hyvin, sillä kirja pitää sisällään useita kirjallisia viittauksia. Erityisesti huomaa Juntusen rakkauden Täällä Pohjantähden alla trilogiaan, jonka hahmoihin ja tapahtumiin kirjailija usein peilaa oman elämänsä tapahtumia. Vaikka kirjan aihe on traaginen ja kauhea, en voinut olla pienesti hymyilemättä ja ilahtumatta kirjallisuuden pilkahduksille tarinan varrella.

Tuntematon lapsi on suunnattoman raskas, surullinen ja traaginen romaani. En voi kuin antaa kyynelvaroituksen, sillä täytyy olla aikamoinen kovis jotta tämän kirjan liikuttumatta lukisi. Jotain iloa kirjassa kuitenkin on, noiden kirjallisuusviittausten lisäksi: Tuomas Juntunen on ihan hemmetin hyvä esikoiskirjailija. Hän on pukenut hienosti sanoiksi tuon murhenäytelmän, löytänyt odotusajan ilon vaikka tiesikin kuinka se tulee päättymään. Juntunen kirjoittaa tunteella, aidosti ja peittelemättä, tuoden näihin asioihin miesnäkökulman.

lauantai 13. elokuuta 2016

Chigozie Obioma: Kalamiehet

Kalamiehet 
Chigozie Obioma
Suomentanut Heli Naski
336 s. 
2016
Atena








Arvostelukappale kustantajalta


Afrikkalaisten kirjailijoiden suomennoksissa on jotain mikä kiinnostaa minua. Viime aikoina on suomennettu todella hienojen afrikkalaisten kirjailijoiden kirjoja ja Chigozie Obioma kuuluu ehdottomasti tuohon joukkoon. Kirjan akakannessa mainitaan Obioman olevan modernin Afrikan kirjallisuuden uusi ääni, enkä väitä todellakaan vastaan - hänen äänensä on todella hieno.

Kalamiehet on kaikilla tavoin kiinnostava romaani. Se alkaa perheromaanina, tarinana nuorista pojista, mutta kun tarinaan syventyy ja asioita ajattelee useampaan kertaan, tulee esiin romaani nykypäivän Nigeriasta. Obioma ottaa hienosti kantaa eikä paasaa turhaan - hän kertoo tarinan, jonka sisällä piilee useampi merkitys.

Kalamiehet alkaa kun Benin isä joutuu lähtemään töihin toiselle puolen Nigeriaa ja Ben ja hänen veljensä pääsevät kalaretkille - salassa, sillä joella kalastaminen on ankarasti kiellettyä sillä joki on saastunut. Eräällä kalareissulla he törmäävät paikalliseen kylähulluun, joka ennustaa että eräs veljistä tulee surmaamaan toisen. Ennustuksesta alkaa traaginen tapahtumasarja joka kasvattaa kirjan hyväntuulisesta romaanista osin jopa järkyttäväksi ja myyttiseksi teokseksi.

Obioman kerronta on mahtavaa. Tavassa jolla hän kertoo tämän osin erikoisen tarinan on jotain maagista ja lumoavaa, etten voinut muuta kuin ihailla. Kalamiehet alkaa hyväntuulisena perheromaanina ja lopulta kasvaa sellaisiin mittoihin jota minä ainakin luin osin järkyttyen, osin ihaillen suunnattoman paljon. Ilman noita traagisia tapahtumia Kalamiehet ei olisi ollut näin suuri romaani, vaan se olisi ollut yksi muiden joukossa. Nyt kirjan dramaattiset tapahtumat nostivat sen yhdeksi parhaista tänä vuonna lukemistani käännöksistä.

Eikä Kalamiehet olisi ollut näin voimakas elämys ilman Heli Naskin taitavaa suomennosta. Eipä tietenkään, sillä vaikka kirjailija on kuinka hyvä tahansa on suomentajalla suunnattoman suuri voima. Tässä tapauksessa yhdistyvät taitava kirjailija sekä hyvä suomennos, eli kyseessä on unelmatilanne.


Kuten jo aiemmin mainitsin, on Kalamiehet paljon enemmän kuin pelkkä perheromaani, paljon enemmän kuin Benin ja hänen veljiensä tarina. Tarinan takana piilevät Obioman ajatukset nyky-Nigeriasta, monta suunnattoman suurta asiaa joihin pääsee sisään vasta kun tarinaa ajattelee kunnolla. Luultavasti tulen lukemaan Kalamiehet toisenkin kerran, lukien sen aivan toisella tavalla. Ajatellen syvemmin.

Suosittelen Kalamiehiä sinulle, joka olet pitänyt esimerkiksi Adichien suunnattoman hienoista romaaneista, sillä Obioman kerronnassa on paljon samaa. Jotain minun mieltäni liikauttavaa näissä nykypäivän afrikkalaisissa kertojissa on, enkä liene ainoa...

perjantai 12. elokuuta 2016

Vesa Haapala: Karhunkivi

Karhunkivi
Vesa Haapala
234 s. 
2016
Otava









Lainattu kirjastosta


Tänään on täällä Joensuussa ollut jo aavistus syksyn kirpeyttä. Tänään on ollut aamu jolloin pitkähihainen tunika on tullut tarpeeseen ja villasukat sai vetää luvan kanssa jalkaan. Onko syksy todella täällä? Pidän syksystä, pidän sen väreistä ja myös tuosta kirpeydestä. Pidän totta kai siitä kun lähestulkoon joka päivä ilmestyy toinen toistaan kiinnostavampi uusi romaani, joista jokaisen haluaisi lukea ihan heti. Oli aika jolloin syksy oli vain lisääntyvän angstisuuden aikaa - nyt on toisin. Kyllä, pidän syksystä. Myös syksystä.

Vesa Haapalan Karhunkivi ei ole tämän syksyn romaaneja, vaan viime kevään. Taas mentiin bloggaritovereiden suositusten perusteella, sillä muistan lukeneeni että tämä on mennyt jonkun takuulukijani pään sisään väkevästi, joten uskalsin toivoa että Haapala onnistuisi sukeltamaan minunkin sieluuni.

Karhunkivi kertoo erään perheen tarinaa. Erityisesti se kertoo isän ja pojan välisestä, kipeästä ja vaikeasta suhteesta jota lukiessani minunkin sieluuni sattui. Lasse yrittää olla pojalleen Laurille mahdollisimman hyvä isä, mutta Lauri tekee siitä vaikeaa. Todella vaikeaa. Jokainen perheenjäsen kärsii omalla tavallaan tilanteesta ja Lassen on välillä pakko päästä huokaisemaan. Huokaisupaikkana hänellä on mökkitontti, Karhunkivi, jossa hän saa olla kahden luonnonrauhan kanssa.

Karhunkivi on Vesa Haapalan ensimmäinen romaani. Ennen Karhunkiveä hän on julkaissut useita runoteoksia ja onkin sillä kirjallisuuden saralla käsittääkseni hyvin arvostettu. Tämän romaanin lukemisen jälkeen en ihmettele lainkaan - Haapala osaa kirjoittaa. Todella hyvin. Karhunkivestä voi omalla tavallaan arvata että Haapalalla on runoilijatausta. Hänen tekstissään on läsnä lyyrisyys, kauneus ja sellainen ote, jossa on proosamaisuudesta huolimatta runo läsnä. Karhunkivi onkin vaikeasta ja kipeästä aiheestaan huolimatta kaunis romaani.

Kirjan aihe on kipeä. Luulen ettei tarinan luominenkaan ole ollut kirjailijalle helppoa, sillä niin syvältä tuntuu Karhunkiven tarina tulevan. Uskon että Haapala on pohtinut pitkään isän ja pojan välistä suhdetta, ja luonut heihin omanlaisensa yhteyden. Niin suuren vaikutuksen heidän välinen kipunsa tekee lukijaan. Karhunkivi ei kuitenkaan ole pohjattoman toivoton tai synkkä kirja. Romaanissa virisee hyviä asioita, asioita jotka antavat kirjalle valoa - ja toivoakin. Se on hyvä. Se on todella hyvä asia, ja tekee Karhunkivestä niin hyvän teoksen.

Tuntuu, että seuraavan kerran kun tahdon lukea runoja, minun täytyy etsiä käsiini Haapalan teos. Jos kirjailija kirjoittaa näin kaunista proosaa, niin miten kauniisti hän kirjoittaakaan runoja? Minun on otettava siitä selvää.

Karhunkivessä on vaikea aihe ja ehkä siksi se on niin hieno romaani. Elämässä kaikki ei vain aina mene helpoimman kautta, sen näyttää Haapala ja elämäntilanne jota hän kirjassaan kuvaa on varmasti totta monessa suomalaisessa perheessä. Karhunkivessä yhdistyvät elämän kipeät asiat ja luonnon rauha - ja tuo yhdistelmä toimii.

torstai 11. elokuuta 2016

Estelle Maskame: Dimimy - Kaipaan

Dimimy - Kaipaan
Estelle Maskame
Suomentanut Sirpa Parviainen
373 s. 
2016
Gummerus








Ostettu


Nyt se on luettu. Estelle Maskamen paljon huomiota saaneen trilogian päätösosa, Edenin ja Tylerin tarina. Onnekseni Maskamen trilogia on suomennettu nopeassa tahdissa, joten en ole joutunut kovin pitkiä aikoja odottamaan seuraavaa osaa. En ole joutunut pitkään vaivaamaan päätäni sillä, miten Edenin ja Tylerin seuraavassa osassa käy. Mutta nyt heidän tarinansa on luettu ja jäljellä on vain omat ajatukseni siitä miten heidän tulevaisuudessa käy.

Trilogian päätösosa alkaa hetkestä, jolloin Eden ja Tyler eivät ole puhuneet toisilleen vuoteen. Vuosi sitten Tyler jätti Edenin todella sotkuiseen tilanteeseen, jonka sotkuja ratkotaan edelleen. Eden on aloittanut yliopisto opinnot, ja palannut nyt kesäksi takaisin Santa Monicaan ja sitten sinne palaa myös Tyler. Nyt Edenin täytyy miettiä mitä oikeasti tuntee - hän muistaa kuinka vihainen oli kun Tyler lähti, mutta toisaalta tunteet Tyleriä kohtaan ovat vieläkin tallella. Mikä on lopulta tärkeää?

Dimimy on täydellinen päätös tälle trilogialle. En oikein itsekään tiedä miten olen innostunut Maskamen luomasta teinimaailmasta niin kovasti, sillä oikeasti se on omasta elämästäni kovin kaukana. Tai ehkä juuri siksi? Kirjat ovat minulle reitti toisiin maailmoihin ja toisesta maailmasta tämä amerikkalainen teinidraama todella on. Se, että sisarpuolet rakastuvat toisiinsa tuntuu jotenkin nurinkuriselta ja uskomattomalta ja ehkä juuri siksi on hienoa että Maskame on kirjoittanut juuri tästä aiheesta.

Maskamen trilogiassa on kuitenkin kyse paljon enemmästä kuin vain sisarpuolten rakastumisesta. Hän on kirjoittanut trilogian nuorten elämästä. Rakastumisesta, tunteista, mustasukkaisuudesta ja perhe-elämän vaikeuksista. Monia muitakin suuria asioita hän käy kirjoissa läpi, joista kasvaminen ja nuoruudesta aikuisuuden kynnykselle siirtyminen ei suinkaan ole se vähäisin. Estelle Maskame ei itsekään ole vanha, itse asiassa 19-vuotias, joten hän tietää mistä kirjoittaa. Hän tietää varmasti paljon teini-ikäisten elämästä, mutta en usko että jokainen kirjan aiheista koskettaisi suoraan hänen omaa elämäänsä. Jotenkin tämä nuori nainen on kuitenkin osannut sukeltaa suoraan kipeisiinkin teinielämän osa-alueisiin, ja uskon että monet nuoret löytävät tästä trilogiasta oman samaistumisen kohteensa.

En usko että Maskamen trilogia on kaikkia nuoria, saati sitten aikuisia, varten. Mutta silti uskon että se innostaa kirjan pariin myös monet sellaiset, jotka eivät muuten lue - kukapa trenditietoinen tyttö ei haluaisi lukea teinisensaatiota? Varmasti myös monet paljon kirjoja lukevat haluavat kurkistaa mistä näissä kohistuissa kirjoissa oikein on kyse - aivan niin kuin minäkin. Minä en ainakaan pettynyt, sillä Edenin ja Tylerin tarina tosiaan vei minut mukanaan.

Maskamen luoma tarina tuli päätökseensä - jatkon voimme kukin kuvitella mielissämme. Minä en ainakaan Edeniä heti unohda.

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Laura Luotola: Suoja: Kaupungit ja paluu

Suoja: Kaupungit ja paluu
Laura Luotola
431 s. 
2016
Iris









Arvostelukappale kustantajalta


Uusi kustantamo Iris hiipi tietoisuuteeni somen kautta. Kehotankin uusia kustantamoja käyttämään eri somekanavia reilusti hyväkseen, hakeutumalla siellä lukijoiden luokse ja puhumalla kirjoistaan. Tämä on mahtava keino ilmaiseen mainostukseen, ja juuri somen kautta minäkin kiinnostuin Laura Luotolan esikoisromaanista Suoja, joka on Iriksen kustantama.

Suoja on takakannen mukaan eeppistä scififantasiaa. Se vei minut toiseen maailmaan, maailmaan jossa on saayequtaityttö Tiyan joka kapinoi heimonsa perinteitä vastaan. Hän työskentelee löydöksellä Hiljaiset Miehet seuranaan ja on palavan ihastunut ylemmässä asemassa työskentelevään tyttöön, Cismarthaan. Luotolan scififantasiasarjan aloitusosassa ovat läsnä myös Mahdit, jotka ovat vanhoja hallitsijoita joita kukaan kuolevainen ei ole nähnyt. Mahdit ovat pystyttäneet maagisen Suojan kaksiosaisen valtakuntansa ylle ja nyt olosuhteet ovat muuttumassa Suojan tuolla puolen. Sitten, eräänä päivänä Tiyan kutsutaan yläkaupungin vaikutusvaltaisimman tiedemiehen luo ja hän ajautu Cismarthan kanssa suureen seikkailuun. Kun seikkailu etenee, selviää kuinka erilaiset vallasta kiinnostuneet tahot ovat kiinnostuneet siitä mitä saayequtaille on ennen tapahtunut.

Aloittaessani Suojan, mietin mihin olinkaan pääni pistänyt. Mietin, haukkasinko scififantasiateoksesta kiinnostuessani hieman liian suuren palan kakkua, sillä minähän en ole kovin tuttu en scifin, enkä fantasian kanssa. Molempien kanssa olen vielä alkutaipaleella ja alussa Suoja tuntuikin hieman vieraalta ja haastavaltakin. Mutta sitten jotain tapahtui. Kun annoin kirjalle aikaa, kun luin sitä täydessä hiljaisuudessa ja Luotolan luomaan maailmaan keskittyen, minäkin luiskahdin tuohon maailmaan sisälle. Kaikki selkeni. Selkeni, mitä kirjan alussa oli tapahtunut ja mitä oikein olin lukemassa. Selkeni, kenestä luin ja millaiset hahmot olivat kyseessä. Selkeni, että luin ihan hemmetin hienoa kirjaa.

Suoja siis vaatii oman hetkensä ja lukemisen rauhan. Luen usein taustaäänen kanssa, esimerkiksi radiota kuunnellen ja tietenkin se saattaa välillä viedä palan keskittymisestä. Minulle se ei toiminut Suojan kanssa, mutta sitten kun suljin radion ja keskityin - mikä nautinto. Tätä on minulle fantasian, scifin, ja ylipäätään vieraasta maailmasta lukeminen parhaimmillaan: se tunne, kun siihen maailmaan sukeltaa. Se palkinto.

Luotola kirjoittaa nimittäin hienosti. Hän kirjoittaa omalla tavallaan hieman lukijaa haastavalla tavalla, enkä voikaan Suojaa suositella kärsimättömälle lukijalle joka ei malta keskittyä kirjaan. Onneksi meitä kärsivällisiä lukijoita on runsaasti, sellaisia jotka jaksavat keskittyä ja nauttia hyvästä tekstistä - onneksi meitä on paljon. Sellaisille voinkin Suojaa suositella. Uskon että scifin ja fantasian ystävät löytävät Suojasta oman maailmansa helposti, mutta mitäpä sanoisitte jos suosittelisin Suojaa myös meille ihan tavallisille lukijoille? Meille, joille eri maailmat ovat hieman vieraampia? Joskus tekee nimittäin hyvää hypätä toiseen maailmaan fiktion voimin, ainakin minä nautin siitä kovasti.

Suoja oli minulle jollain tapaa yksi voitonmerkki. Se oli voitonmerkki siitä, että kun kirjaan jaksaa keskittyä ja tekstille antautua, niin sen maailmaan todella pääsee. Voitonmerkki siitä, että haastavaankin kirjaan voi päästä sisään, eikä haastavalta tuntuvan kirjan kanssa todellakaan kannata luovuttaa. Suojan alku tuntui ehkä haastavalta, mutta sen jälkeen koittikin sellainen lukemisen riemu. Oi että.

Suoja on myös voitonmerkki siitä, että minäkin voin ymmärtää tällaista scififantasiaa. Että minäkin voin luiskahtaa tällaisen romaanin maailmaan ja voin tuntea hahmot omikseni ja omalla tavallaan rakkaiksi. Suoja oli ehdottomasti osoitus siitä, että minäkin voin nauttia vieraista maailmoista ja eri maailmojen hahmoista.

Suoja on vasta sarjan alku. Se on todella hyvä alku, johon toivon jatko-osan tulevan pian. Minä ainakin aion sen lukea.

tiistai 9. elokuuta 2016

Matti Rönkä: Eino

Eino
Matti Rönkä
234 s. 
2015
Gummerus









Lainattu kirjastosta


Einosta puhuttiin sen ilmestyttyä paljon. Todella paljon. Bloggarikollegat kehuivat kirjaa ja facebookin kirjallisuusryhmissä Einoa hehkutettiin mennen tullen. Rönkä oli minulle uusi kirjailija, en ole lukenut hänen dekkareitaan ja suhtauduin Einoon hieman varovasti. Olisiko aihe minulle liian kaukana, onko tämä minun kirjani? Kun vielä kirjaston varausjonotkin olivat kilometrin mittaiset, eikä tullut Einoa napattua mukaan kirjakaupasta, kirjan lukeminen jäi. Nyt onneksi Eino tuli vastaani kirjaston uutuushyllyssä, josta otin sen ilman muuta mukaani.

Eino kertoo... noh, Einosta. Se kertoo sodan käyneestä miehestä joka on hoitanut velvollisuutensa, on isä ja Ukki. Kirjasta tulee ilmi että pojanpoika Joonas on Einolle läheinen, joka oli yksi hienoimmista asioista kirjassa. Joonas säikähtää kun Ukissa havaitaan muistisairauden oireita ja kun Ukilla vielä tulee huimausoireita, on edessä reissu terveyskeskukseen. Ukin maatessa terveyskeskuksessa Joonas kuuntelee mielellään hänen tarinoitaan menneestä, mutta kaikkea ei Einokaan kerro - hänelläkin on salaisuutensa.

Einossa on tavallaan kaksi kerrosta. On historia ja on nykypäivä. Matti Rönkä kertoo näistä molemmista ajoista sellaisella lämmöllä että koko romaani voisi vaikka hehkua. Tuntuu että Rönkä on onnistunut luomaan hahmon, joka voisi olla totta - helposti. Maahamme varmasti mahtuu lukuisia Einoja, vanhoja miehiä jotka muistelevat mielellään vanhoja aikoja lapsenlapsensa kanssa, jos tätä vain sattuvat menneet ajat kiinnostamaan. Einon lämpö onkin kenties juuri siinä että itse päähenkilö on niin aito. Aito ja hurmaava vanha mies.

Totta kai osa lämmöstä tulee siitä miten Rönkä kirjoittaa. Hän on osannut kirjoittaa tuon vanhan miehen suuhun sellaiset sanat jotka hän todennäköisesti oikeastikin sanoisi ja tämän päähän ajatukset joita tämä voisi oikeasti ajatella. Rönkä on kirjoittanut Einosta aidon, siinä se taika piilee. Minulle kävikin ilmi että tämä Matti Rönkä, joka asteli maailmaani uutena kirjailijana, että hänessä on jotain taikaa. Minun täytyy ehdottomasti tutustua onko tuo taika läsnä myös hänen dekkareissaan.

En yhtään ihmettele että Eino on herättänyt ihastusta bloggarikollegoissa. En enää yhtään ihmettele kehuvia bloggauksia ja hienoja lehtikritiikkejä. Enkä sanallakaan ihmettele miksi kerran jos toisenkin Kirjallisuuden ystävät -ryhmän jäsenet ovat kirjoittaneet facebookryhmään lukeneensa Einon ja olevansa suunnattoman vaikuttuneita. Nuoret ja vanhat. Miehet ja naiset. Tämä on kaikkien kirja.

Aion ehdottomasti suositella kirjaa lähipiirilleni. Etenkin vanhemmilleni, joiden omat vanhemmat ovat suurin piirtein saman ikäisiä kuin kirjan Eino - he voivat saada kirjasta paljon irti. Ja kyllähän Röngän tapa kirjoittaa tekee vaikutuksen - melkein keneen tahansa. Jos ette ole vielä lukeneet, lukekaa!