Melkein äiti
Leena Paasio
283 s.
2015
Kosmos
Arvostelukappale
Uusi kustantamo Kosmos, ja Kosmoksen mukana heidän ensimmäinen kirjansa Leena Paasion Melkein äiti tuli tutuksi sosiaalisen median kautta. Aina kiinnostaa, kun seuraajaksi liittyy kustantamo josta ei ole ennen kuullut, ja täytyyhän siitä ottaa selvää. Lisäksi tietenkin herättää kiinnostuksen, kun blogikavereiden blogeissa alkoi näkyä Melkein äiti kirjaa, positiivisessa hehkussa.
Anu tapaa Janin vaellusreissulla, ja rakastuu melkein heti. Hän saa itselleen maailman ihanimman miehen, ja kaupan mukana tulee Siiri, Janin tytär. Valitettavasti mukana tulee myös ex-vaimo, jolle Janin ja Anun suhde ei varsinkaan alussa ole mikään helppo pala niellä. Melkein äiti on romaani siitä, mitä on olla vain isän uusi vaimo. Mitä on, kun ei ole mitään kokonaan. Ainoastaan melkein.
Hyppäsin aika pitkälle pois mukavuusalueeltani kun aloitin tämän kirjan. Halusin toki itse kirjan lukea, ja se oli muissa blogeissa jo kiinnostuksen herättänyt, mutta varsinaisesti äiti asiat eivät minun omaa alaani ole, minulla kun ei ole lapsia, eikä suhdetta. Mutta, miksei voisi nauttia kirjasta, joka kertoo itselle vieraasta elämänalueesta? Ehkä silloin voi oppia jotain uutta.
Pidin alusta saakka Leena Paasion tyylistä kirjoittaa. Hän käyttää kirjassaan runsaasti dialogia, joka sopii hänen tekstiinsä, tavallaan keventämään raskasta asiaa.
Sillä raskasta asiaa Melkein äiti on täynnä. Se on riipivästä ja repivästä aiheesta kirjoitettu, ja uskon että sellainen lukija, jota tämä aihe on lähellä, lukee kirjaa kyyneleet silmissä. Sillä kyyneleet meinasivat minunkin silmiini tulla, niin koskettavasti Paasio aiheesta kertoo.
Kosmos aloittaa kiinnostavalla, koskettavalla, ja ajatuksia herättävällä kirjalla. Se ei varmasti jätä yhtäkään lukijaa kylmäksi, eivätkä varmasti kirjan henkilöt jätä nekään lukijaa ilman mielipiteitä. Minun sympatiani olivat täysin Anun puolella, ja liikutuin hänen puolestaan useaan kertaan.
Melkein äiti käsittelee äitiyttä laajemminkin; lapsettomuus on myös mukana kuvioissa. Tämäkin on kuvattu hyvin aidon tuntuisesti, ja uskon että tältäkin kannalta kerronta ravisuttelee erityisesti lukijaa, jolle aihe on surullisesti tuttu. Leena Paasio totta vie osaa koskettavan kerronnan, ainakin tästä aiheesta.
Kiinnostuksella odotan, millaisen kirjan Leena Paasio seuraavaksi kirjoittaa. Sillä toivon, että sellainen tulee.
sunnuntai 31. toukokuuta 2015
Jenna Kostet: Lautturi sekä arvonnan voittajan julkistus.
Lautturi
Jenna Kostet
199 s.
2014
Robustos
Lainattu kirjastosta
Viimeinkin, viimeinkin sain Jenna Kostetin Lautturin käsiini! Kirjaa on onnettomat pari kappaletta Joensuun seutukirjastolla, ja kirjalla on kyllä ollut lukijoita. Viime kirjastoreissulla sain kirjan itselleni viimeinkin varaamisen kautta, ja tietenkin se oli luettava heti.
Lautturi kertoo kahdesta nuoresta, Kaista ja Irasta. Kai tulee uuteen kaupunkiin ja uuteen kouluun vieraasta paikasta, eikä ole aivan niin kuin muut nuoret. Kai on kotoisin Tuonen virralta, hän on kalpea ja hänen silmänsä ovat hätkähdyttävän vaaleat. Kun Kai näkee ensimmäisen kerran auringon, on reaktio voimakas - muttei yhtä voimakas kuin silloin, kun Kai näkee ensimmäisen kerran Iran. Silloin Kain sydän hypähtää ja alkaa takoa. Ira on kaunis, niin kaunis, mutta ennen kaikkea hänen sielunsa on kaunis. Ja sen näkevät muutkin.
Kun mietin etukäteen, mitä Lautturista kirjoittaisin, tuntui että sanani uhkaavat loppua. Niin hieno, niin upea on tämä Blogistanian Kuopus palkinnon voittaja. Aivan varmaa on, että jos olisin tämän kirjan viime vuoden puolella lukenut, olisin minäkin äänestänyt tätä Kuopus kisassa ykkössijalle.
Vaikka Lautturissa on sivuja vajaat kaksisataa, se on silti paljon enemmän. Se on suuri kirja, joka on kirjoitettu nuorella, mutta kauniilla kynällä. Jenna Kostet on 31-vuotias, ja olen aivan varma että tästä kirjailijasta tulemme vielä kuulemaan. Maailma menettäisi paljon, jos Lautturi jäisi hänen ainoaksi kirjakseen.
Lautturihan on spekulatiivista fiktiota, johon minä en hirveän paljon ole tutustunut. En kartakaan genreä, ja toki on tullut tuoltakin, omalla tavallaan lumoavalta alueelta luettua kirjoja, mutta se ei ole ominta maailmaani. Lautturi kuitenkin sukelsi syvälle sieluuni, ja Kain ja Iran tarina lumosi.
Yritin jahdata Lautturia kirjakaupoistakin, ja olisipa ollut ihanaa, jos tämä kirja olisi päätynyt omakseni. Ehkä vielä jonakin päivänä, jos se kirjakaupassa vastaani astelee. Toivon myös, että sana Lautturista kiirisi nuorten, ja myös aikuisten lukijoiden korviin, ja se saisi lukijoita enemmän - paljon enemmän. Sillä tämä kirja on ne todella ansainnut. Olen siis iloinen, jos juuri sinä, lukijani, päätät kirjan käsiisi etsiä!
Kostetin tapa kirjoittaa on kaunis - se on kuvaileva, rikas ja täynnä sanomaa. Kun Kostet kertoo Kain kodista Tuonen virralta, se aiheuttaa minulle ainakin väristyksiä. Miltä oikeasti tuntuisi asua virralla, toimia Lautturina?
Alussa tuntui, että inhoan Iraa. Sillä hän tuntui ihmiseltä, joita olen vihannut läpi elämäni, suositulta, niiltä jotka pilkkaavat erilaisia ihmisiä. Hänestä kuitenkin tarinan edetessä paljastui puolia, joista pidin. Ira ei päätynyt kuitenkaan rakkaimmaksi fiktiivisiksi hahmoiksi, mutta hänestä muodostui tyyppi, jonka kanssa ehkä sittenkin voisin tulla toimeen.
Lautturi on pieni, mutta suuri kirja. Se on kaunis, mutta synkkkä. Se on upea. Lukekaa!
***
Tänä aamuna oltiin arvontahommissa! Arvottavana oli siis Henry Ahon kirjoittama, Harri István Mäen kuvittama Minivampyyrit ja sihisevien liskojen saattua kirja. Arvontaan saattoi osallistua vinkkaamalla minulle hyvää lastenkirjaa, ja sainkin hyviä vinkkejä. Kiitos niistä!
Onnettarena toimi täditettävä, Juho, herra 4 vee. Hän oli kovin innoissaan tehtävästä, ja tottakai, onhan se tärkeä homma! Juho nappasi kulhosta yhden lapun, ja siinä lukia Maria Kuutti! Onnea Maria, olen sinuun yhteydessä.
Minivampyyrien arvonta oli ensimmäinen arvonta, jonka blogissani suoritin, muttei jäänyt viimeiseksi. Pysykää kuulolla, sillä lähiaikoina on tulossa seuraava.
Jenna Kostet
199 s.
2014
Robustos
Lainattu kirjastosta
Viimeinkin, viimeinkin sain Jenna Kostetin Lautturin käsiini! Kirjaa on onnettomat pari kappaletta Joensuun seutukirjastolla, ja kirjalla on kyllä ollut lukijoita. Viime kirjastoreissulla sain kirjan itselleni viimeinkin varaamisen kautta, ja tietenkin se oli luettava heti.
Lautturi kertoo kahdesta nuoresta, Kaista ja Irasta. Kai tulee uuteen kaupunkiin ja uuteen kouluun vieraasta paikasta, eikä ole aivan niin kuin muut nuoret. Kai on kotoisin Tuonen virralta, hän on kalpea ja hänen silmänsä ovat hätkähdyttävän vaaleat. Kun Kai näkee ensimmäisen kerran auringon, on reaktio voimakas - muttei yhtä voimakas kuin silloin, kun Kai näkee ensimmäisen kerran Iran. Silloin Kain sydän hypähtää ja alkaa takoa. Ira on kaunis, niin kaunis, mutta ennen kaikkea hänen sielunsa on kaunis. Ja sen näkevät muutkin.
Kun mietin etukäteen, mitä Lautturista kirjoittaisin, tuntui että sanani uhkaavat loppua. Niin hieno, niin upea on tämä Blogistanian Kuopus palkinnon voittaja. Aivan varmaa on, että jos olisin tämän kirjan viime vuoden puolella lukenut, olisin minäkin äänestänyt tätä Kuopus kisassa ykkössijalle.
Vaikka Lautturissa on sivuja vajaat kaksisataa, se on silti paljon enemmän. Se on suuri kirja, joka on kirjoitettu nuorella, mutta kauniilla kynällä. Jenna Kostet on 31-vuotias, ja olen aivan varma että tästä kirjailijasta tulemme vielä kuulemaan. Maailma menettäisi paljon, jos Lautturi jäisi hänen ainoaksi kirjakseen.
Lautturihan on spekulatiivista fiktiota, johon minä en hirveän paljon ole tutustunut. En kartakaan genreä, ja toki on tullut tuoltakin, omalla tavallaan lumoavalta alueelta luettua kirjoja, mutta se ei ole ominta maailmaani. Lautturi kuitenkin sukelsi syvälle sieluuni, ja Kain ja Iran tarina lumosi.
Yritin jahdata Lautturia kirjakaupoistakin, ja olisipa ollut ihanaa, jos tämä kirja olisi päätynyt omakseni. Ehkä vielä jonakin päivänä, jos se kirjakaupassa vastaani astelee. Toivon myös, että sana Lautturista kiirisi nuorten, ja myös aikuisten lukijoiden korviin, ja se saisi lukijoita enemmän - paljon enemmän. Sillä tämä kirja on ne todella ansainnut. Olen siis iloinen, jos juuri sinä, lukijani, päätät kirjan käsiisi etsiä!
Kostetin tapa kirjoittaa on kaunis - se on kuvaileva, rikas ja täynnä sanomaa. Kun Kostet kertoo Kain kodista Tuonen virralta, se aiheuttaa minulle ainakin väristyksiä. Miltä oikeasti tuntuisi asua virralla, toimia Lautturina?
Alussa tuntui, että inhoan Iraa. Sillä hän tuntui ihmiseltä, joita olen vihannut läpi elämäni, suositulta, niiltä jotka pilkkaavat erilaisia ihmisiä. Hänestä kuitenkin tarinan edetessä paljastui puolia, joista pidin. Ira ei päätynyt kuitenkaan rakkaimmaksi fiktiivisiksi hahmoiksi, mutta hänestä muodostui tyyppi, jonka kanssa ehkä sittenkin voisin tulla toimeen.
Lautturi on pieni, mutta suuri kirja. Se on kaunis, mutta synkkkä. Se on upea. Lukekaa!
***
Tänä aamuna oltiin arvontahommissa! Arvottavana oli siis Henry Ahon kirjoittama, Harri István Mäen kuvittama Minivampyyrit ja sihisevien liskojen saattua kirja. Arvontaan saattoi osallistua vinkkaamalla minulle hyvää lastenkirjaa, ja sainkin hyviä vinkkejä. Kiitos niistä!
Onnettarena toimi täditettävä, Juho, herra 4 vee. Hän oli kovin innoissaan tehtävästä, ja tottakai, onhan se tärkeä homma! Juho nappasi kulhosta yhden lapun, ja siinä lukia Maria Kuutti! Onnea Maria, olen sinuun yhteydessä.
Minivampyyrien arvonta oli ensimmäinen arvonta, jonka blogissani suoritin, muttei jäänyt viimeiseksi. Pysykää kuulolla, sillä lähiaikoina on tulossa seuraava.
torstai 28. toukokuuta 2015
Peter Hoeg: Susanin vaikutus sekä kirjastokäynnistä
Susanin vaikutus
Peter Hoeg
Suomentanut Katriina Huttunen
426 s.
2015
Tammi
Arvostelukappale
Peter Hoeg oli vierailulla Suomessa Helsinki lit tapahtumassa. Olin ennen tapahtumaa kertaalleen yrittänyt lukea Susanin vaikutusta, mutta jostain syystä kirja ei napannut alkuunkaan. Sitten, kun katsoin Yle Teeman lähetystä Helsinki Litistä, ajattelin: kyllä minä haluan tuon kirjan lukea. Kokonaan. Ja se kannatti.
Susan Svedsenillä, 43-vuotiaalla äiillä sekä ydinfyysikolla on erikoinen kyky: hän saa ihmiset uskomaan itselleen tunteensa ja salaisuutensa. Susan kutsuu tätä vaikutukseksi. Susanin ja hänen miehensä Labanin avioliitto ei ole helpoimmasta päästä, ja omaa haastetta arkeen tuovat 16-vuotiaat kaksoset. Kohtalokkaalla Intian matkalla kuitenkin tapahtuu jotain, ja Susania uhkaa vankila. Ellei hän suostu auttamaan mystistä Thorkild Hegniä, joka tahtoo tietää kaiken 1970-luvulla perustetusta tulevaisuuskomissiosta.
Jopas nyt. Minulle Hoeg on nimenä hyvinkin tuttu kirjailija, onhan hän tunnettu, ja kovasti pidettykin. Ilmeisesti olen jossakin pimennossa elänyt, kun en ole lukenut Lumen tajua, sen huomasin lueskeltuani bloggariystävieni tekstejä Susanin vaikutuksesta. Kyllä, kyllä, kyllä, otan vahingon takaisin ja luen sen, aivan varmasti! Sen verran Hoegista innostuin.
Ensimmäinen kerta, kun yritin lukea Susanin vaikutusta. Silloin en päässyt tarinaan ollenkaan sisälle, ja viiteenkymmeneen sivuun asti kitkuttelin pakkoluvulla. Jätin kirjan odottamaan parempia aikoja, jotka tulivatkin - onneksi - pian. Ja tosiaan, sitten kirja tuntui erilaiselta. Ensimmäisiltä sivuilta saakka se otti omakseen, nappasi itselleen. Jos en aivan kirjaan rakastunut, tykästyin kuitenkin kovasti.
Hoeg yhdistelee kirjassaan taitavasti lajityyppejä: on trillerielementtejä (huippuja!) mutta on myös lukemisen kannalta todella mielenkiintoista perhesuhdekerrontaa. Trillerielementit kiehtovat aina, mutta tästä hienon kirjan tekee ennen kaikkea tuo perhedraama. Trillereitä luen jatkuvasti, mutta tällaiseen kirjaan ei joka päivä törmääkään.
Sen verran sanon Helsinki Litistä, että olen kiitollinen, että tapahtuma näytettiin Yle Teemalla! Se oli kertakaikkiaan huippu juttu, ihan jo senkin vuoksi, että olisi voinut käydä sellainen vahinko, että Susanin vaikutus olisi jäänyt hyllyyni muiden kirjojen taakse, jos en olisi Peter Hoegin haastattelua nähnyt ja siitä innostunut. Joten, kiitos, Helsinki Lit, kiitos, Yle Teema!
Ja kiitos, kustantaja tästä kirjasta. Maailmassa on niin paljon hyviä kirjailijoita, joihin en ole tutustunut, että elämä olisi voinut kulkea ohitseni ilman Peter Hoegia, jos posti ei minulle olisi Susanin vaikutusta tuonut. Nyt tulen lukemaan paljon kehutun Lumen tajun pian.
***
Tosin kuin monilla muilla kirjakavereilla, minä en käy kirjastossa esimerkiksi viikottain. Käyn yleensä kirjastoreissulla kerran kuukaudessa, tai jopa harvemmin, ja lainaan silloin ison kassin kirjoja. Tämän päivän reissua varten olin laittanut Vaarakirjastoille sallitut 20 varausta, joita olin bongaillut ystävien blogeista sekä Facebookin ihanista kirjaryhmistä. Lisäksi kävi niin onnellisesti, että uutuushyllyssä minua odotti useampikin hyvä kirja, joten kassini oli todella täynnä kun lähdin kirjastosta, niin kuin ehkä voitte päätellä.
Minkä kirjojen lukemista eniten odotan? Minä olen Malala houkuttelee hirveästi, sillä siitä on puhuttu paljon. Lisäksi se on syksyn lukupiirikirjamme, on mukava lukea se jo näin kesällä. Sain viimein käsiini Lautturin, joka voitti viime vuoden Blogistanian Kuopus palkinnon, ja sen ehkä luen seuraavana. Sirpa Kähkösen Graniittimiehestä kuhistaan paljon, ja täytyyhän minunkin tsekata, mikä kirja se oikein on. Voi, niin paljon ihania kirjoja, en tiedä mistä aloittaa!
Kirjastot, ja Joensuun pääkirjaston ihanat kirjastonhoitajat ovat vaan yksinkertaisesti niin ihana asia. <3
Peter Hoeg
Suomentanut Katriina Huttunen
426 s.
2015
Tammi
Arvostelukappale
Peter Hoeg oli vierailulla Suomessa Helsinki lit tapahtumassa. Olin ennen tapahtumaa kertaalleen yrittänyt lukea Susanin vaikutusta, mutta jostain syystä kirja ei napannut alkuunkaan. Sitten, kun katsoin Yle Teeman lähetystä Helsinki Litistä, ajattelin: kyllä minä haluan tuon kirjan lukea. Kokonaan. Ja se kannatti.
Susan Svedsenillä, 43-vuotiaalla äiillä sekä ydinfyysikolla on erikoinen kyky: hän saa ihmiset uskomaan itselleen tunteensa ja salaisuutensa. Susan kutsuu tätä vaikutukseksi. Susanin ja hänen miehensä Labanin avioliitto ei ole helpoimmasta päästä, ja omaa haastetta arkeen tuovat 16-vuotiaat kaksoset. Kohtalokkaalla Intian matkalla kuitenkin tapahtuu jotain, ja Susania uhkaa vankila. Ellei hän suostu auttamaan mystistä Thorkild Hegniä, joka tahtoo tietää kaiken 1970-luvulla perustetusta tulevaisuuskomissiosta.
Jopas nyt. Minulle Hoeg on nimenä hyvinkin tuttu kirjailija, onhan hän tunnettu, ja kovasti pidettykin. Ilmeisesti olen jossakin pimennossa elänyt, kun en ole lukenut Lumen tajua, sen huomasin lueskeltuani bloggariystävieni tekstejä Susanin vaikutuksesta. Kyllä, kyllä, kyllä, otan vahingon takaisin ja luen sen, aivan varmasti! Sen verran Hoegista innostuin.
Ensimmäinen kerta, kun yritin lukea Susanin vaikutusta. Silloin en päässyt tarinaan ollenkaan sisälle, ja viiteenkymmeneen sivuun asti kitkuttelin pakkoluvulla. Jätin kirjan odottamaan parempia aikoja, jotka tulivatkin - onneksi - pian. Ja tosiaan, sitten kirja tuntui erilaiselta. Ensimmäisiltä sivuilta saakka se otti omakseen, nappasi itselleen. Jos en aivan kirjaan rakastunut, tykästyin kuitenkin kovasti.
Hoeg yhdistelee kirjassaan taitavasti lajityyppejä: on trillerielementtejä (huippuja!) mutta on myös lukemisen kannalta todella mielenkiintoista perhesuhdekerrontaa. Trillerielementit kiehtovat aina, mutta tästä hienon kirjan tekee ennen kaikkea tuo perhedraama. Trillereitä luen jatkuvasti, mutta tällaiseen kirjaan ei joka päivä törmääkään.
Sen verran sanon Helsinki Litistä, että olen kiitollinen, että tapahtuma näytettiin Yle Teemalla! Se oli kertakaikkiaan huippu juttu, ihan jo senkin vuoksi, että olisi voinut käydä sellainen vahinko, että Susanin vaikutus olisi jäänyt hyllyyni muiden kirjojen taakse, jos en olisi Peter Hoegin haastattelua nähnyt ja siitä innostunut. Joten, kiitos, Helsinki Lit, kiitos, Yle Teema!
Ja kiitos, kustantaja tästä kirjasta. Maailmassa on niin paljon hyviä kirjailijoita, joihin en ole tutustunut, että elämä olisi voinut kulkea ohitseni ilman Peter Hoegia, jos posti ei minulle olisi Susanin vaikutusta tuonut. Nyt tulen lukemaan paljon kehutun Lumen tajun pian.
***
Tosin kuin monilla muilla kirjakavereilla, minä en käy kirjastossa esimerkiksi viikottain. Käyn yleensä kirjastoreissulla kerran kuukaudessa, tai jopa harvemmin, ja lainaan silloin ison kassin kirjoja. Tämän päivän reissua varten olin laittanut Vaarakirjastoille sallitut 20 varausta, joita olin bongaillut ystävien blogeista sekä Facebookin ihanista kirjaryhmistä. Lisäksi kävi niin onnellisesti, että uutuushyllyssä minua odotti useampikin hyvä kirja, joten kassini oli todella täynnä kun lähdin kirjastosta, niin kuin ehkä voitte päätellä.
Minkä kirjojen lukemista eniten odotan? Minä olen Malala houkuttelee hirveästi, sillä siitä on puhuttu paljon. Lisäksi se on syksyn lukupiirikirjamme, on mukava lukea se jo näin kesällä. Sain viimein käsiini Lautturin, joka voitti viime vuoden Blogistanian Kuopus palkinnon, ja sen ehkä luen seuraavana. Sirpa Kähkösen Graniittimiehestä kuhistaan paljon, ja täytyyhän minunkin tsekata, mikä kirja se oikein on. Voi, niin paljon ihania kirjoja, en tiedä mistä aloittaa!
Kirjastot, ja Joensuun pääkirjaston ihanat kirjastonhoitajat ovat vaan yksinkertaisesti niin ihana asia. <3
Enni Mustonen: Lapsenpiika
Lapsenpiika
Enni Mustonen
366 s.
2014
Otava
Arvostelukappale
Siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun tutustuin Enni Mustoseen ensimmäistä kertaa Paimentytön myötä. Sitä ennen olin suhtautunut tähän kirjasarjaan, ja ehkäpä kirjailijaankin, varauksella, vaikka kirjailijasta laajasti kirjakavereideni keskuudessa pidetäänkin. Kuinkas kävi - Paimentytön myötä rakastuin, enkä malttanut kovinkaan montaa kirjaa välissä lukea, kun oli pakko päästä lukemaan lisää Idasta.
Professori Topeliuksen menehdyttyä Idan on täytynyt löytää uusi palveluspaikka. Hän päätyykin Sibeliuksen perheeseen Helsinkiin, suureen kaupunkiin, jossa orpotyttö on ensin hieman eksyksissä. Idan tehtävänä on ennen kaikkea kaitsea lapsia, mutta puuhaa löytyy keittiöstäkin. Ja kuinka käykään - heit ensimmäisinä työpäivinään Ida huomaa että viereisessä talossa asuvan vossikkakuskin renkipoikana on Elias, Idan ensi-ihastus. Vanhat tunteet heräävät henkiin, ja nuoret varastavat yhteisiä hetkiä itselleen.
Kärsin vielä hienoisesta lukujumista, kun avasin Lapsenpiian kannet. Toisaalta, tiesin että tässä on kirja, joka ajaa tuon ikävän olon pois, niin paljon kirjan lukemista odotin. Ja niin todella kävi - löysin heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien lukemisen riemun ja ihanuuden, sen tunteen, jonka takia luen. Mustonen on ihana kirjailija, ja on upeaa miettiä, miten monta kirjaa minulla on häneltä vielä edessä!
Syrjästäkatsojan tarinoita sarja on todella mielenkiintoinen, ja sopii varmasti monenlaiselle lukijalle. Kirjoissa on mukana rakkautta, Idan ja Eliaksen tarinaa, mutta myös historiaa. Se kertoo kevyellä, mutta samalla syvällisellä otteella suomalaisista kulttuurisuvuista, joiden elämä ainakin minua kiinnostaa. Lapsenpiiassakin on kuvailtu Jean, eli kuten kirjassa puhutaan, Janne, Sibeliuksen elämää, ja luomisen tuskaa, unohtamatta kuitenkaan ympärillä elävää perhettä.
Tällä viikolla posti toi minulle sarjan uusimman osan, Emännöitsijän. Mutta kuinka, kuinka jaksan odottaa seuraavaa osaa, kun Emännöitsijän kuitenkin pian luen? Ehkä lohduttaudun sillä, että luettavana on runsaasti muita Mustosen teoksia.
Haluaisinpa kovasti tarjota Syrjästäkatsojan tarinoita miehen luettavaksi, sillä haluaisin kuulla miehisen mielipiteen sellaiselta, joka olisi kiinnostunut historiasta, mutta ei kavahtaisi kevyttä kerrontaa. Mielessäni välähtelee yksi tällainen mies, ja ehkäpä tätä sarjaa hänelle tarjoankin.
Mustonen herätti rakkauden historialliseen kirjallisuuteen, mahtavaa. Ja tuohan on loputon suo, johon upota... Kiitokset kirjasta kirjailijalle, ja tietysti lämmin kiitos myös kustantajalle, jolta kirjan sain.
Enni Mustonen
366 s.
2014
Otava
Arvostelukappale
Siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun tutustuin Enni Mustoseen ensimmäistä kertaa Paimentytön myötä. Sitä ennen olin suhtautunut tähän kirjasarjaan, ja ehkäpä kirjailijaankin, varauksella, vaikka kirjailijasta laajasti kirjakavereideni keskuudessa pidetäänkin. Kuinkas kävi - Paimentytön myötä rakastuin, enkä malttanut kovinkaan montaa kirjaa välissä lukea, kun oli pakko päästä lukemaan lisää Idasta.
Professori Topeliuksen menehdyttyä Idan on täytynyt löytää uusi palveluspaikka. Hän päätyykin Sibeliuksen perheeseen Helsinkiin, suureen kaupunkiin, jossa orpotyttö on ensin hieman eksyksissä. Idan tehtävänä on ennen kaikkea kaitsea lapsia, mutta puuhaa löytyy keittiöstäkin. Ja kuinka käykään - heit ensimmäisinä työpäivinään Ida huomaa että viereisessä talossa asuvan vossikkakuskin renkipoikana on Elias, Idan ensi-ihastus. Vanhat tunteet heräävät henkiin, ja nuoret varastavat yhteisiä hetkiä itselleen.
Kärsin vielä hienoisesta lukujumista, kun avasin Lapsenpiian kannet. Toisaalta, tiesin että tässä on kirja, joka ajaa tuon ikävän olon pois, niin paljon kirjan lukemista odotin. Ja niin todella kävi - löysin heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien lukemisen riemun ja ihanuuden, sen tunteen, jonka takia luen. Mustonen on ihana kirjailija, ja on upeaa miettiä, miten monta kirjaa minulla on häneltä vielä edessä!
Syrjästäkatsojan tarinoita sarja on todella mielenkiintoinen, ja sopii varmasti monenlaiselle lukijalle. Kirjoissa on mukana rakkautta, Idan ja Eliaksen tarinaa, mutta myös historiaa. Se kertoo kevyellä, mutta samalla syvällisellä otteella suomalaisista kulttuurisuvuista, joiden elämä ainakin minua kiinnostaa. Lapsenpiiassakin on kuvailtu Jean, eli kuten kirjassa puhutaan, Janne, Sibeliuksen elämää, ja luomisen tuskaa, unohtamatta kuitenkaan ympärillä elävää perhettä.
Tällä viikolla posti toi minulle sarjan uusimman osan, Emännöitsijän. Mutta kuinka, kuinka jaksan odottaa seuraavaa osaa, kun Emännöitsijän kuitenkin pian luen? Ehkä lohduttaudun sillä, että luettavana on runsaasti muita Mustosen teoksia.
Haluaisinpa kovasti tarjota Syrjästäkatsojan tarinoita miehen luettavaksi, sillä haluaisin kuulla miehisen mielipiteen sellaiselta, joka olisi kiinnostunut historiasta, mutta ei kavahtaisi kevyttä kerrontaa. Mielessäni välähtelee yksi tällainen mies, ja ehkäpä tätä sarjaa hänelle tarjoankin.
Mustonen herätti rakkauden historialliseen kirjallisuuteen, mahtavaa. Ja tuohan on loputon suo, johon upota... Kiitokset kirjasta kirjailijalle, ja tietysti lämmin kiitos myös kustantajalle, jolta kirjan sain.
keskiviikko 27. toukokuuta 2015
Vilja-Tuulia Huotarinen: Kimmel
Kimmel
Vilja-Tuulia Huotarinen
120 s.
2014
Karisto
Omasta hyllystä
Kun avasin Kimmelin kannet, minua ravisutteli lukujumi. Olin jättänyt monta, varmasti hyvää kirjaa kesken, ihan sen vuoksi, ettei mikään tuntunut kolahtavan. Kirjahyllystä kuitenkin löytyi Kimmel, houkuttelevine pinkkeine kansineen, ja ajattelin, jospa tarinat kolahtaisivat lukujumista huolimatta.
Kimmel on 16-vuotias tyttö, joka lähtee vanhempiensa kehotuksesta parantamaan maailmaa vaaleanpunaisella lentokoneella. Hän saa mukaansa yökirjan, puhuvan koneen, jolta saa neuvoja. Kimmel matkustaa ympäri maailmaa, ja tapaa matkallaan kaksitoista erilaista tyttöä.
Kimmel sisältää siis kaksitoista novellinomaista tarinaa, kahdestatoista eri tytöstä. Kuitenkin, Kimmel on siitä huolimatta yhtenäinen kirja, eikä siis perinteinen novellikokoelma. Minulle, joka hieman säikyn vieläkin novelleja, tämä oli yksinomaan plussaa, ja rakastuinkin Kimmeliin lähestulkoon varauksetta.
En ole vieläkään lukenut Huotarisen Valoa, valoa, valoa kirjaa, joka on saanut kovasti kehuja kirjablogeissa. Huotarinen on minulle tuttu Siljasta, laulajatytöstä kertovasta sarjasta, joka oli ihana ja mahtava, ja jonka tahdon ehkä vielä joskus lukea uudestaan. Kaipaan Siljaa nimittäin hieman vieläkin! Minulle on sanottu, että Huotarisen runotkin ovat valloittavia, joten niihinkin pitäisi ehdottomasti tutustua.
Pidän Huotarisen tavasta kirjoittaa. Kimmelissä oli nimittäin jotain taianomaista, sadunomaista, magiikkaa. Se, miten Kimmel kulkee ympäri maailmaa tapaamassa eri tyttöjä - se oli kaunista. Huotarinen on onnistunut yhdistämään eri maailman kolkat, ja erilaiset tytöt todella hyvin. Kimmelhän se on, mikä heitä ennen kaikkea yhdistää.
Kimmel olikin kirja, joka oli oivaa lääkettä lukujumiin. Sen kanssa pystyi pitämään taukoja, ja silti säilyi ote kirjaan. Pystyi vaikka lukemaan yhden pätkän kerrallaan, eikä pidempikään tauko haitannut. Ja nuo tytöt, ne ovat kaikki ihania, mutta eniten tietenkin ihastuin Kimmeliin.
Kimmel on nuortenkirja, mutta kyllä monet aikuisetkin kirjabloggarit ovat kirjaan ihastuneet. Ja toivon, että sana Huotarisesta leviäisi eteenpäin, sillä tässä vasta on hieno kirjailija!
Vilja-Tuulia Huotarinen
120 s.
2014
Karisto
Omasta hyllystä
Kun avasin Kimmelin kannet, minua ravisutteli lukujumi. Olin jättänyt monta, varmasti hyvää kirjaa kesken, ihan sen vuoksi, ettei mikään tuntunut kolahtavan. Kirjahyllystä kuitenkin löytyi Kimmel, houkuttelevine pinkkeine kansineen, ja ajattelin, jospa tarinat kolahtaisivat lukujumista huolimatta.
Kimmel on 16-vuotias tyttö, joka lähtee vanhempiensa kehotuksesta parantamaan maailmaa vaaleanpunaisella lentokoneella. Hän saa mukaansa yökirjan, puhuvan koneen, jolta saa neuvoja. Kimmel matkustaa ympäri maailmaa, ja tapaa matkallaan kaksitoista erilaista tyttöä.
Kimmel sisältää siis kaksitoista novellinomaista tarinaa, kahdestatoista eri tytöstä. Kuitenkin, Kimmel on siitä huolimatta yhtenäinen kirja, eikä siis perinteinen novellikokoelma. Minulle, joka hieman säikyn vieläkin novelleja, tämä oli yksinomaan plussaa, ja rakastuinkin Kimmeliin lähestulkoon varauksetta.
En ole vieläkään lukenut Huotarisen Valoa, valoa, valoa kirjaa, joka on saanut kovasti kehuja kirjablogeissa. Huotarinen on minulle tuttu Siljasta, laulajatytöstä kertovasta sarjasta, joka oli ihana ja mahtava, ja jonka tahdon ehkä vielä joskus lukea uudestaan. Kaipaan Siljaa nimittäin hieman vieläkin! Minulle on sanottu, että Huotarisen runotkin ovat valloittavia, joten niihinkin pitäisi ehdottomasti tutustua.
Pidän Huotarisen tavasta kirjoittaa. Kimmelissä oli nimittäin jotain taianomaista, sadunomaista, magiikkaa. Se, miten Kimmel kulkee ympäri maailmaa tapaamassa eri tyttöjä - se oli kaunista. Huotarinen on onnistunut yhdistämään eri maailman kolkat, ja erilaiset tytöt todella hyvin. Kimmelhän se on, mikä heitä ennen kaikkea yhdistää.
Kimmel olikin kirja, joka oli oivaa lääkettä lukujumiin. Sen kanssa pystyi pitämään taukoja, ja silti säilyi ote kirjaan. Pystyi vaikka lukemaan yhden pätkän kerrallaan, eikä pidempikään tauko haitannut. Ja nuo tytöt, ne ovat kaikki ihania, mutta eniten tietenkin ihastuin Kimmeliin.
Kimmel on nuortenkirja, mutta kyllä monet aikuisetkin kirjabloggarit ovat kirjaan ihastuneet. Ja toivon, että sana Huotarisesta leviäisi eteenpäin, sillä tässä vasta on hieno kirjailija!
tiistai 26. toukokuuta 2015
Henry Aho: Minivampyyrit ja sihisevien liskojen saattue sekä arvonta!
Minivampyyrit ja sihisevien liskojen saattue
Henry Aho
Kuvitus Harri István Mäki
91 s.
2015
Paasilinna
Arvostelukappale
Lastenkirja toimii aina silloin tällöin todella hyvin, varsinkin jos kyseessä on hyvä lastenkirja. Minivampyyrit ovat minulle tuttuja jo edellisestä sarjan kirjasta, joka oli jouluun sijoittuva teemakirja. Olipas siis mukava palata näiden tyyppien pariin, ja viettää hetki heidän uusien seikkalujensa parissa.
Minivampyyreillä on aihetta hätäkokoukseen: Jokke-vampyyri on nähnyt jotain kamalaa! Kun vampyyrit tutkivat hieman kirjaston kirjoja, he saavat vastauksen siihen, mitä Jokke on nähnyt: itse bronttosauruksen! Vampyyrit kauhistuvat, bronttosaurukset valtaavat Teuvan, ja tuhoavat sen! Minivampyyrit kokoavat tiedustelujoukot, ja ottavat avukseen tutun Nökö-kissan. Heidän täytyy tehdä asialle jotakin.
Henry Aho tuli minulle kirjailijana tutuksi nimenomaan Minivampyyreista, vaikka olenkin tutustunut kirjailjia monipuoliseen tuotantoon runsaamminkin kirjan jälkeen. Kuitenkin, Aho on niiin hyvä lastenkirjailija, että Minivampyyrit ovat häntä parhaimmillaan; vaikka kyllä kirjailijasta muutenkin pidän. Minivampyyreissa pääsee Ahon huumori valloilleen, joka minuun kolahtaa.
Ahon huumorin sävytteistä kerrontaa tukee hienosti Harri István Mäen ihana kuvitus, jota ilman nämä kirjat eivät olisi näin hyviä. Ajatelkaa, jos en tietäisi, minkä näköisiä Minivampyyrit ovat!
Minivampyyrit ja sihisevien liskojen saattue on ehkä jopa parempi kuin Salaperäisten minivampyyrien joulu, osaltaan siksi, että ensimmäinen kirja on teemakirja, joka sopii ennen kaikkea joulun aikaan. Tätä kirjaa voi lukea minä vuoden aikana tahansa, ja varmasti maistuu! Aion lukea kirjaa viisi vuotiaan siskonpoikani kanssa, jonka luulen tästä kerronnasta tykkäävän - hän on huumoriveikkoja.
Lapsen huumoriin varmasti kolahtaa myös Ahon kerronta, uskon Ahon kuoren alla piilevän lapsen sydän, sellaisella kynällä hän kirjoittaa. Ja se on ainoastaan hyvä asia, ainakin minun lapsen sydämeeni tämä tyyli ryömi, totaalisesti!
Mutta kuinka jaksan odottaa seuraavia seikkailuja Minivampyyreilta? Aiai, paha kysymys. Mutta jospa Aho ennen sitä julkaisisi jotain muuta mielenkiintoista. Lapsiperheet, napatkaapa tästä suositus uudesta iltasatu kirjasta!
Ja napatkaapa tästä kirjakin! Kustantaja lähetti minulle jostain syystä kaksi kappaletta tätä mahtavaa kirjaa, ja nyt arvonkin toisen kirjan. Arvontaan voi osallistua kuka tahansa, mutta jos olet anonyymi lukija, pyydän sinua jättämään sähköpostiosoitteesi. Arvontaan voit osallistua vinkkaamalla minulle hyvästä lastenkirjasta. Arvonta päättyy 31.5.2015.
Toivon arpaonnea, ja aurinkoisia päiviä!
Henry Aho
Kuvitus Harri István Mäki
91 s.
2015
Paasilinna
Arvostelukappale
Lastenkirja toimii aina silloin tällöin todella hyvin, varsinkin jos kyseessä on hyvä lastenkirja. Minivampyyrit ovat minulle tuttuja jo edellisestä sarjan kirjasta, joka oli jouluun sijoittuva teemakirja. Olipas siis mukava palata näiden tyyppien pariin, ja viettää hetki heidän uusien seikkalujensa parissa.
Minivampyyreillä on aihetta hätäkokoukseen: Jokke-vampyyri on nähnyt jotain kamalaa! Kun vampyyrit tutkivat hieman kirjaston kirjoja, he saavat vastauksen siihen, mitä Jokke on nähnyt: itse bronttosauruksen! Vampyyrit kauhistuvat, bronttosaurukset valtaavat Teuvan, ja tuhoavat sen! Minivampyyrit kokoavat tiedustelujoukot, ja ottavat avukseen tutun Nökö-kissan. Heidän täytyy tehdä asialle jotakin.
Henry Aho tuli minulle kirjailijana tutuksi nimenomaan Minivampyyreista, vaikka olenkin tutustunut kirjailjia monipuoliseen tuotantoon runsaamminkin kirjan jälkeen. Kuitenkin, Aho on niiin hyvä lastenkirjailija, että Minivampyyrit ovat häntä parhaimmillaan; vaikka kyllä kirjailijasta muutenkin pidän. Minivampyyreissa pääsee Ahon huumori valloilleen, joka minuun kolahtaa.
Ahon huumorin sävytteistä kerrontaa tukee hienosti Harri István Mäen ihana kuvitus, jota ilman nämä kirjat eivät olisi näin hyviä. Ajatelkaa, jos en tietäisi, minkä näköisiä Minivampyyrit ovat!
Minivampyyrit ja sihisevien liskojen saattue on ehkä jopa parempi kuin Salaperäisten minivampyyrien joulu, osaltaan siksi, että ensimmäinen kirja on teemakirja, joka sopii ennen kaikkea joulun aikaan. Tätä kirjaa voi lukea minä vuoden aikana tahansa, ja varmasti maistuu! Aion lukea kirjaa viisi vuotiaan siskonpoikani kanssa, jonka luulen tästä kerronnasta tykkäävän - hän on huumoriveikkoja.
Lapsen huumoriin varmasti kolahtaa myös Ahon kerronta, uskon Ahon kuoren alla piilevän lapsen sydän, sellaisella kynällä hän kirjoittaa. Ja se on ainoastaan hyvä asia, ainakin minun lapsen sydämeeni tämä tyyli ryömi, totaalisesti!
Mutta kuinka jaksan odottaa seuraavia seikkailuja Minivampyyreilta? Aiai, paha kysymys. Mutta jospa Aho ennen sitä julkaisisi jotain muuta mielenkiintoista. Lapsiperheet, napatkaapa tästä suositus uudesta iltasatu kirjasta!
Ja napatkaapa tästä kirjakin! Kustantaja lähetti minulle jostain syystä kaksi kappaletta tätä mahtavaa kirjaa, ja nyt arvonkin toisen kirjan. Arvontaan voi osallistua kuka tahansa, mutta jos olet anonyymi lukija, pyydän sinua jättämään sähköpostiosoitteesi. Arvontaan voit osallistua vinkkaamalla minulle hyvästä lastenkirjasta. Arvonta päättyy 31.5.2015.
Toivon arpaonnea, ja aurinkoisia päiviä!
maanantai 25. toukokuuta 2015
John Green: Arvoitus nimeltä Margo
Arvoitus nimeltä Margo
John Green
Suomentanut Helene Bützow
400 s.
2015
WSOY
Oma e-kirja ostos
Huomasin kirja.fi sivustolta, että WSOY on julkaissut uuden suomennoksen John Greeniltä. Huomasin myös, että kirja on julkaistu myös e-kirjana, joten ei auttanut muu kuin pinkaista Elisa kirjaan ja klikkailla kirja omaan sähköiseen kirjahyllyyn. Olen lukenut Greeniltä ilmestyneet kaksi suomennosta, ja pitänyt kirjoista kovasti. Tottakai piti kokeilla, miltä tämä Arvoitus nimeltä Margo tuntuukaan.
Quentin, jota myös Q:ksi kutsutaan, on aina ollut rakastunut naapuriinsa Margoon. He olivat lapsena ystävinä, mutta ovat sen jälkeen ajautuneet aivan eri porukoihin, eivätkä ole edes juuri jutelleet keskenään - eivät, kunnes eräänä yönä Margo koputtaa Quentinin ikkunaan ninjaksi pukeutuneena. Hän saa suostuteltua Quentinin läpi yön kestävälle kostoretkelle, jonka aikana Quentin luulee valloittaneensa Margon sydämen. Mutta ai ai - seuraavana päivänä Q saa kuulla, että Margo on kadonnut. Quentin ottaa tehtäväkseen etsiä Margon.
Tässä kirjassa on selkeää dekkarihenkeä. Eihän tässä toki murhaa tapahdu, mutta kun Quentin ja hänen ystävänsä päättävät etsiä Margon, aistittavissa on selkeää etsivähenkeä, niin tarkkoja heidän päätelmänsä ovat. Tästä huomaa sen, että John Green on taitava kirjoittaja: niin erilaisia ovat nämä kolme kirjaa, jotka kirjailijalta olen lukenut, ovat olleet. Ykkössijaa pitää minulla edelleen mahtava Tähtiin kirjoitettu virhe, mutta selkeälle kakkospaikalle pääsi Arvoitus nimeltä Margo.
John Green on mitä ilmeisemmin maailmalla todella suosittu. Hänen kirjojaan luetaan paljon, ja uutta suomennosta odotetaan innolla. Suomessakin Tähtiin kirjoitettu virhe sai mahtavan vastaanoton, niin kirja kuin elokuvakin. Sukulaistyttöni jopa sisusti huoneensa kirjan tapaan, esimerkiksi laittoi seinille lausahduksia kirjasta. Mutta millaisen vastaanoton Suomessa sai edellinen kirja, Kaikki viimeiset sanat? En muista TKV:n kaltaista hypetystä, tai edes sitä, että kirja olisi ollut myyntilistojen kärkisijoilla. Mutta olen kyllä varma silti, että se on lukijansa löytänyt.
Arvoitus nimeltä Margo, tai alkuperäiseltä nimeltään Papertowns, tulee myös elokuvateattereihin. Olen varma, että tästä saa hienon leffan, ja aionkin ehkä sen myös mennä katsomaan. Onko siis odotettavissa, että tämä kirja nousisi suuremmaksi "hitiksi", kuin Kaikki viimeiset sanat?
Arvoitus nimeltä Margossa on kyllä kuvattu hienosti nuorten elämää. Siinä kerrotaan rakkaudesta, runoudesta, lähtemisestä ja ikävästä. Olen erityisen iloinen tuosta runous osiosta, sillä se on merkittävässä osassa Margossa. Lukekaa, niin tiedätte enemmän!
Kirja ei ole pelkkä nuortenkirja. Se sopii myös aikuiselle lukijalle, saa aikuisen hiipimään nuoren nahkoihin. Kirjan suositusikäraja on kaksitoista, eikä tämä varmasti nuoremmille sovellukaan. Parasta luettavaa tämä on yläkoulu- ja lukio ikäisille, jotka kirjasta nauttivat varmasti täysillä. Niin kuin nautti tämä, ihan aikuinenkin lukija!
John Green
Suomentanut Helene Bützow
400 s.
2015
WSOY
Oma e-kirja ostos
Huomasin kirja.fi sivustolta, että WSOY on julkaissut uuden suomennoksen John Greeniltä. Huomasin myös, että kirja on julkaistu myös e-kirjana, joten ei auttanut muu kuin pinkaista Elisa kirjaan ja klikkailla kirja omaan sähköiseen kirjahyllyyn. Olen lukenut Greeniltä ilmestyneet kaksi suomennosta, ja pitänyt kirjoista kovasti. Tottakai piti kokeilla, miltä tämä Arvoitus nimeltä Margo tuntuukaan.
Quentin, jota myös Q:ksi kutsutaan, on aina ollut rakastunut naapuriinsa Margoon. He olivat lapsena ystävinä, mutta ovat sen jälkeen ajautuneet aivan eri porukoihin, eivätkä ole edes juuri jutelleet keskenään - eivät, kunnes eräänä yönä Margo koputtaa Quentinin ikkunaan ninjaksi pukeutuneena. Hän saa suostuteltua Quentinin läpi yön kestävälle kostoretkelle, jonka aikana Quentin luulee valloittaneensa Margon sydämen. Mutta ai ai - seuraavana päivänä Q saa kuulla, että Margo on kadonnut. Quentin ottaa tehtäväkseen etsiä Margon.
Tässä kirjassa on selkeää dekkarihenkeä. Eihän tässä toki murhaa tapahdu, mutta kun Quentin ja hänen ystävänsä päättävät etsiä Margon, aistittavissa on selkeää etsivähenkeä, niin tarkkoja heidän päätelmänsä ovat. Tästä huomaa sen, että John Green on taitava kirjoittaja: niin erilaisia ovat nämä kolme kirjaa, jotka kirjailijalta olen lukenut, ovat olleet. Ykkössijaa pitää minulla edelleen mahtava Tähtiin kirjoitettu virhe, mutta selkeälle kakkospaikalle pääsi Arvoitus nimeltä Margo.
John Green on mitä ilmeisemmin maailmalla todella suosittu. Hänen kirjojaan luetaan paljon, ja uutta suomennosta odotetaan innolla. Suomessakin Tähtiin kirjoitettu virhe sai mahtavan vastaanoton, niin kirja kuin elokuvakin. Sukulaistyttöni jopa sisusti huoneensa kirjan tapaan, esimerkiksi laittoi seinille lausahduksia kirjasta. Mutta millaisen vastaanoton Suomessa sai edellinen kirja, Kaikki viimeiset sanat? En muista TKV:n kaltaista hypetystä, tai edes sitä, että kirja olisi ollut myyntilistojen kärkisijoilla. Mutta olen kyllä varma silti, että se on lukijansa löytänyt.
Arvoitus nimeltä Margo, tai alkuperäiseltä nimeltään Papertowns, tulee myös elokuvateattereihin. Olen varma, että tästä saa hienon leffan, ja aionkin ehkä sen myös mennä katsomaan. Onko siis odotettavissa, että tämä kirja nousisi suuremmaksi "hitiksi", kuin Kaikki viimeiset sanat?
Arvoitus nimeltä Margossa on kyllä kuvattu hienosti nuorten elämää. Siinä kerrotaan rakkaudesta, runoudesta, lähtemisestä ja ikävästä. Olen erityisen iloinen tuosta runous osiosta, sillä se on merkittävässä osassa Margossa. Lukekaa, niin tiedätte enemmän!
Kirja ei ole pelkkä nuortenkirja. Se sopii myös aikuiselle lukijalle, saa aikuisen hiipimään nuoren nahkoihin. Kirjan suositusikäraja on kaksitoista, eikä tämä varmasti nuoremmille sovellukaan. Parasta luettavaa tämä on yläkoulu- ja lukio ikäisille, jotka kirjasta nauttivat varmasti täysillä. Niin kuin nautti tämä, ihan aikuinenkin lukija!
lauantai 23. toukokuuta 2015
Tiina Martikainen: Kasvot pinnan alla
Kasvot pinnan alla
Tiina Martikainen
315 s.
2015
Myllylahti
Arvostelukappale
Aurinkoista lauantaita Joensuusta! Olen kuullut että Etelä-Suomessa on harmaata ja pilvistä, mutta täällä paistaa onneksi aurinko. Tuuli tosin riepottelee puita, ja myöhemmin myös minua, kun lähden katsomaan miten luonto on ottanut auringon vastaan. Maltan tosin lukeakin - ehkä parvekkeella auringossa.
Dekkarinälkääni tällä viikolla on ravinnut Tiina Martikaisen ensimmäinen dekkari Kasvot pinnan alla. Kasvot pinnan alla ei ole Martikaisen ensimmäinen kirja, mutta ensimmäinen dekkari tämä hänen tuotannossaan on.
Kun kesälomat ovat alkamassa, saa Lohjan poliisin rikostutkinta tutkiakseen nuoren naisen katoamisen. Kun katoamisesta on kulunut kolme viikkoa, löytyy Sammatista, Lohjan läheltä, ruumis. Hanna Vainio, joka on paitsi rikosylikonstaapeli, myös poliisikoiranohjaaja, on yksi tapausta tutkivista poliiseista, ja joutuukin tekemään runsaasti töitä, sillä epäiltyjä on useita. On epäiltyjä, tekaistuja alibeja ja väkeviä motiiveja. Eikä Vainion yksityiselämäkään aina ole pelkkää ruusuilla tanssimista.
Kasvot pinnan alla on oikeastaan aika perusdekkari juoneltaan. Eli: tapahtuu murha, ja sitten etsitään tekijää. Kuitenkin, kirjassa on mukana omia pikku juttuja, jotka herättävät kiinnostuksen. Päähenkilö Hanna Vainio on myös poliisikoiranohjaaja, ja mukana kirjan tapahtumissa on myös Hannan koira Riina, joka tekee poliisikoiran työtä. Riina tuokin mukavan lisän kirjaan.
Kaikesta näkee, että Tiina Martikainen on tehnyt tarkkaa työtä perehtyessään aiheeseen. Kuten kirjan takakannessakin lukee, hän on ennenkaikkea perehtynyt poliisikoirien työhön henkilöetsinnöissä, ja on mukavaa ajatella, että asiat ovat kirjassa niin kuin niiden kuuluukin olla. Pitkän linjan dekkaristeilla on rikosten tutkiminen varmasti jo tuttua, mutta on hienoa, että ensimmäistä dekkaria kirjoittava kirjailija on ottanut asioista selvää.
Mutta. Minulle, jolle rikoksentutkinta on tuttua ainoastaan dekkareista, jäi silti pieni epäilyksen jyvä kaivelemaan mieltä. Nimittäin, poliisit, jotka tutkivat murhaa, tuntuivat varsinkin kirjan alussa hieman lepsuilta. He tuntuivat päästävän epäillyt kovin helposti pois kuulusteluista, eivätkä edes tarkistaneet jokaisen alibia. Mutta onneksi he tiukensivat otteitaan kirjan, ja tutkimusten edetessä.
Kokonaisuudessaan Kasvot pinnan alla on hyvä dekkari, ennen kaikkea kun ottaa huomioon sen olevan kirjailijan ensimmäinen kosketus rikoskirjallisuuteen. Pidin Hanna Vainiosta ja hänen tyttärestään, ja mieleeni jäi kirjan kannet suljettuani, voisiko luvassa olla jatkoa? Olisi mukavaa lukea näistä henkilöistä lisääkin. Sillä Tiina Martikaisen nimen kyllä painan mieleeni, ja aion lukea hänen varhaisempaa tuotantoaan.
Kiitos kustantajalle kirjasta ja siitä, että löysin jälleen yhden hyvän kirjailijan!
Tiina Martikainen
315 s.
2015
Myllylahti
Arvostelukappale
Aurinkoista lauantaita Joensuusta! Olen kuullut että Etelä-Suomessa on harmaata ja pilvistä, mutta täällä paistaa onneksi aurinko. Tuuli tosin riepottelee puita, ja myöhemmin myös minua, kun lähden katsomaan miten luonto on ottanut auringon vastaan. Maltan tosin lukeakin - ehkä parvekkeella auringossa.
Dekkarinälkääni tällä viikolla on ravinnut Tiina Martikaisen ensimmäinen dekkari Kasvot pinnan alla. Kasvot pinnan alla ei ole Martikaisen ensimmäinen kirja, mutta ensimmäinen dekkari tämä hänen tuotannossaan on.
Kun kesälomat ovat alkamassa, saa Lohjan poliisin rikostutkinta tutkiakseen nuoren naisen katoamisen. Kun katoamisesta on kulunut kolme viikkoa, löytyy Sammatista, Lohjan läheltä, ruumis. Hanna Vainio, joka on paitsi rikosylikonstaapeli, myös poliisikoiranohjaaja, on yksi tapausta tutkivista poliiseista, ja joutuukin tekemään runsaasti töitä, sillä epäiltyjä on useita. On epäiltyjä, tekaistuja alibeja ja väkeviä motiiveja. Eikä Vainion yksityiselämäkään aina ole pelkkää ruusuilla tanssimista.
Kasvot pinnan alla on oikeastaan aika perusdekkari juoneltaan. Eli: tapahtuu murha, ja sitten etsitään tekijää. Kuitenkin, kirjassa on mukana omia pikku juttuja, jotka herättävät kiinnostuksen. Päähenkilö Hanna Vainio on myös poliisikoiranohjaaja, ja mukana kirjan tapahtumissa on myös Hannan koira Riina, joka tekee poliisikoiran työtä. Riina tuokin mukavan lisän kirjaan.
Kaikesta näkee, että Tiina Martikainen on tehnyt tarkkaa työtä perehtyessään aiheeseen. Kuten kirjan takakannessakin lukee, hän on ennenkaikkea perehtynyt poliisikoirien työhön henkilöetsinnöissä, ja on mukavaa ajatella, että asiat ovat kirjassa niin kuin niiden kuuluukin olla. Pitkän linjan dekkaristeilla on rikosten tutkiminen varmasti jo tuttua, mutta on hienoa, että ensimmäistä dekkaria kirjoittava kirjailija on ottanut asioista selvää.
Mutta. Minulle, jolle rikoksentutkinta on tuttua ainoastaan dekkareista, jäi silti pieni epäilyksen jyvä kaivelemaan mieltä. Nimittäin, poliisit, jotka tutkivat murhaa, tuntuivat varsinkin kirjan alussa hieman lepsuilta. He tuntuivat päästävän epäillyt kovin helposti pois kuulusteluista, eivätkä edes tarkistaneet jokaisen alibia. Mutta onneksi he tiukensivat otteitaan kirjan, ja tutkimusten edetessä.
Kokonaisuudessaan Kasvot pinnan alla on hyvä dekkari, ennen kaikkea kun ottaa huomioon sen olevan kirjailijan ensimmäinen kosketus rikoskirjallisuuteen. Pidin Hanna Vainiosta ja hänen tyttärestään, ja mieleeni jäi kirjan kannet suljettuani, voisiko luvassa olla jatkoa? Olisi mukavaa lukea näistä henkilöistä lisääkin. Sillä Tiina Martikaisen nimen kyllä painan mieleeni, ja aion lukea hänen varhaisempaa tuotantoaan.
Kiitos kustantajalle kirjasta ja siitä, että löysin jälleen yhden hyvän kirjailijan!
perjantai 22. toukokuuta 2015
Janne Nevala: Kirjastonhoitaja Topi Mullo
Kirjastonhoitaja Topi Mullo
Janne Nevala
269 s.
2015
Reun
Arvostelukappale
Kirjastonhoitaja Topi Mullon on kirja, josta minulle vähän aikaa sitten vinkattiin. En voinut olla kiinnostumatta kirjasta mielenkiintoisen esittelytekstin perusteella, ja kyllä - kirjastosta kertovat kirjat vaan jollain tapaa aina kiehtovat.
Topi on päässyt kesätöihin Saaren pieneen kirjastoon. Vakituinen kirjastonhoitaja Pauliina on kirjoittanut tarkkaakin tarkemmat ohjeet nuorelle miehelle siitä, kuinka kuukauden aikana tulee toimia, mutta Topi on silti hieman hukassa. Ei hänellä kuitenkaan helppo kuukausi ole edessään - kirjastolla kun häärii terrorisoiva poikajoukko, hieman erikoinen teatteriseurue, viehkeä siivooja Johanna ja tietenkin kirjaston vakiasiakkaat.
Jo takakansi Kirjastonhoitaja Topi Mullossa herätti kiinnostuksen, ja mukaansa se vetäisi ensi sivuista alkaen. Sillä Janne Nevalalla todella on sellainen kynänjälki, joka minuun kolahtaa: satiirisen, tumman huumorin aisti heti kirjan alusta asti. Täytyy tunnustaa, etten osaa sijoittaa tätä kirjaa mihinkään genreen, mutta toisaalta, onko aina pakko? Eikö riitä, että käsissä on hyvä kirja?
Vaikka Kirjastonhoitaja Topi Mullossa on huumoria, joka tähän lukutoukkaan kolahtaa, ei tämä ihan pelkkä huumoriteos ole. Se on ennen kaikkea kertomus Topin kirjastonhoitaja kesästä, ja sanonpa: on mukana rakkaustarinakin. Sitä en paljasta, kenen kanssa Topi päätyy peuhaamaan, sillä paljastaisin liikaa. Topin rakkauskuviot sopivatkin kirjaan hyvin, ilman niitä se voisi jäädä hieman vajaaksi.
Mutta kuule - jos satut olemaan kirjastonhoitaja, et voi tätä kirjaa ohittaa. Tämähän on aivan pakollista luettavaa kirjastotyöntekijöille, niin hienosti se kirjastosedän arkea kuvaa. Ehkei aivan jokapäiväistä kirjastonhoitajan arkea, mutta mistä voit tietää mitä huomenna töissä tapahtuu!
Toki Topi Mullo on hyvä kirja myös kaikille muille - meille lukutoukille jotka ovat joskus kirjastotyöstä haaveilleet, ja tietenkin kaikille ahkerille kirjaston käyttäjille. Hyvän kerronnan ja ennen kaikkea tummasävyisen huumorin ystäville Kirjastonhoitaja Topi Mullo on myös hyvää luettavaa, sen seurassa nimittäin viihtyy.
Janne Nevala
269 s.
2015
Reun
Arvostelukappale
Kirjastonhoitaja Topi Mullon on kirja, josta minulle vähän aikaa sitten vinkattiin. En voinut olla kiinnostumatta kirjasta mielenkiintoisen esittelytekstin perusteella, ja kyllä - kirjastosta kertovat kirjat vaan jollain tapaa aina kiehtovat.
Topi on päässyt kesätöihin Saaren pieneen kirjastoon. Vakituinen kirjastonhoitaja Pauliina on kirjoittanut tarkkaakin tarkemmat ohjeet nuorelle miehelle siitä, kuinka kuukauden aikana tulee toimia, mutta Topi on silti hieman hukassa. Ei hänellä kuitenkaan helppo kuukausi ole edessään - kirjastolla kun häärii terrorisoiva poikajoukko, hieman erikoinen teatteriseurue, viehkeä siivooja Johanna ja tietenkin kirjaston vakiasiakkaat.
Jo takakansi Kirjastonhoitaja Topi Mullossa herätti kiinnostuksen, ja mukaansa se vetäisi ensi sivuista alkaen. Sillä Janne Nevalalla todella on sellainen kynänjälki, joka minuun kolahtaa: satiirisen, tumman huumorin aisti heti kirjan alusta asti. Täytyy tunnustaa, etten osaa sijoittaa tätä kirjaa mihinkään genreen, mutta toisaalta, onko aina pakko? Eikö riitä, että käsissä on hyvä kirja?
Vaikka Kirjastonhoitaja Topi Mullossa on huumoria, joka tähän lukutoukkaan kolahtaa, ei tämä ihan pelkkä huumoriteos ole. Se on ennen kaikkea kertomus Topin kirjastonhoitaja kesästä, ja sanonpa: on mukana rakkaustarinakin. Sitä en paljasta, kenen kanssa Topi päätyy peuhaamaan, sillä paljastaisin liikaa. Topin rakkauskuviot sopivatkin kirjaan hyvin, ilman niitä se voisi jäädä hieman vajaaksi.
Mutta kuule - jos satut olemaan kirjastonhoitaja, et voi tätä kirjaa ohittaa. Tämähän on aivan pakollista luettavaa kirjastotyöntekijöille, niin hienosti se kirjastosedän arkea kuvaa. Ehkei aivan jokapäiväistä kirjastonhoitajan arkea, mutta mistä voit tietää mitä huomenna töissä tapahtuu!
Toki Topi Mullo on hyvä kirja myös kaikille muille - meille lukutoukille jotka ovat joskus kirjastotyöstä haaveilleet, ja tietenkin kaikille ahkerille kirjaston käyttäjille. Hyvän kerronnan ja ennen kaikkea tummasävyisen huumorin ystäville Kirjastonhoitaja Topi Mullo on myös hyvää luettavaa, sen seurassa nimittäin viihtyy.
keskiviikko 20. toukokuuta 2015
Enni Mustonen: Paimentyttö
Paimentyttö
Enni Mustonen
363 s.
2013
Otava
Arvostelukappale
Siitä on jo aikaa, kun posti toi minulle yllätyspakettina Otavalta Enni Mustosen Paimentytön ja Lapsenpiian. Selailin kirjoja, mutta mietin, etteivät ne ihan minulle ole suunnattuja. Nyt kuitenkin päätin kokeilla Paimentyttöä, ja kuinkas kävikään - minä rakastuin!
Eletään 1800-luvun viimeistä vuosikymmentä. Kolmetoistavuotias paimentyttö Ida jää orvoksi, ja päätyy pikkupiiaksi Björkuddenin huvilaan, keskelle Topeliuksen suvun elämää. Idaa ovat vastassa kulttuuri- ja kielimuuri, mutta urheasti tyttö ylittää esteet, ja tutustuu vähitellen kirjailijaan ja hänen perheeseensä. Edessä aukeaa uusi elämä.
Jostain syystä aivan viime aikoina olen kiinnostunut kirjallisuudesta, joka sijoittuu historiaan. Kuitenkaan kovin kauas historiassa ei tarvitse mennä, vaan juuri tämän ajan Suomi ja maailma, sekä tuoreemmat historian tapahtumat kiinnostavat.
Paimentyttö oli historian nälkääni mahtavaa luettavaa, sillä Enni Mustosen ajankuvaus on kertakaikkiaan upeaa. Mustosen kieli, tapa kertoa - kaikki yksinkertaisesti - ovat niin tuohon aikaan kuuluvia, ettei lukija oikeastaan enempää voi toivoa. Kuitenkaan, vaikka historiasta onkin kysymys, kyseessä ei ole raskas teos. Mustosen tekstissä pilkahtelee rakkautta ja mukana on myös Idan kasvutarina. Paimentyttö on siis monipuolinen romaani, joka viihdyttää ja koskettaa.
Paimentyttöä lukiessani oli mielessä monta kertaa se, että tällaisten kirjojen takia minä luen. Jokainen hetki, kun pääsin palaamaan kirjan pariin oli ilo, ja jokainen sivu jonka käänsin, sekin oli nautinto. Olen kertakaikkiaan onnellinen, että hyllyssä odottaa seuraava osa Lapsenpiika, ja että kolmas osa, Emännöitsijä, ilmestyy sekin kohtsillään.
Kuulin blogiystäviltäni, jotka ovat Mustoseen tutustuneet paremmin, että hänellä olisi jopa tätä sarjaa parempiakin teoksia. Eli listaani tuli yksi mahtava kirjailija lisää, johon tutustua paremmin. Miten jaksan odottaakaan seuraavaa kirjastoreissua ja sitä, että saan käsiini lisää Mustosta.
Lämmin kiitos kustantajalle siitä, että tutustuin Mustoseen!
Enni Mustonen
363 s.
2013
Otava
Arvostelukappale
Siitä on jo aikaa, kun posti toi minulle yllätyspakettina Otavalta Enni Mustosen Paimentytön ja Lapsenpiian. Selailin kirjoja, mutta mietin, etteivät ne ihan minulle ole suunnattuja. Nyt kuitenkin päätin kokeilla Paimentyttöä, ja kuinkas kävikään - minä rakastuin!
Eletään 1800-luvun viimeistä vuosikymmentä. Kolmetoistavuotias paimentyttö Ida jää orvoksi, ja päätyy pikkupiiaksi Björkuddenin huvilaan, keskelle Topeliuksen suvun elämää. Idaa ovat vastassa kulttuuri- ja kielimuuri, mutta urheasti tyttö ylittää esteet, ja tutustuu vähitellen kirjailijaan ja hänen perheeseensä. Edessä aukeaa uusi elämä.
Jostain syystä aivan viime aikoina olen kiinnostunut kirjallisuudesta, joka sijoittuu historiaan. Kuitenkaan kovin kauas historiassa ei tarvitse mennä, vaan juuri tämän ajan Suomi ja maailma, sekä tuoreemmat historian tapahtumat kiinnostavat.
Paimentyttö oli historian nälkääni mahtavaa luettavaa, sillä Enni Mustosen ajankuvaus on kertakaikkiaan upeaa. Mustosen kieli, tapa kertoa - kaikki yksinkertaisesti - ovat niin tuohon aikaan kuuluvia, ettei lukija oikeastaan enempää voi toivoa. Kuitenkaan, vaikka historiasta onkin kysymys, kyseessä ei ole raskas teos. Mustosen tekstissä pilkahtelee rakkautta ja mukana on myös Idan kasvutarina. Paimentyttö on siis monipuolinen romaani, joka viihdyttää ja koskettaa.
Paimentyttöä lukiessani oli mielessä monta kertaa se, että tällaisten kirjojen takia minä luen. Jokainen hetki, kun pääsin palaamaan kirjan pariin oli ilo, ja jokainen sivu jonka käänsin, sekin oli nautinto. Olen kertakaikkiaan onnellinen, että hyllyssä odottaa seuraava osa Lapsenpiika, ja että kolmas osa, Emännöitsijä, ilmestyy sekin kohtsillään.
Kuulin blogiystäviltäni, jotka ovat Mustoseen tutustuneet paremmin, että hänellä olisi jopa tätä sarjaa parempiakin teoksia. Eli listaani tuli yksi mahtava kirjailija lisää, johon tutustua paremmin. Miten jaksan odottaakaan seuraavaa kirjastoreissua ja sitä, että saan käsiini lisää Mustosta.
Lämmin kiitos kustantajalle siitä, että tutustuin Mustoseen!
maanantai 18. toukokuuta 2015
Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa
Joka lapsia ja koiria rakastaa
Kate Atkinson
Suomentanut Kaisa Kattelus
388 s.
2015
Schildts & Söderströms
Arvostelukappale
Tutustuin ja rakastuin Kate Atkinsoniin viime vuonna lukiessani Elämä elämältä romaanin. Se vaati toisen kokeilun, ennen kuin pääsin kunnolla teokseen - ja tosiaan, rakastuin. Rakastuin Atkinsonin tapaan kirjoittaa ja kertoa, eikä siis ollut ihme että Joka lapsia ja koiria rakastaa päätyi lukulistalleni.
On vartiointipäällikkö Tracy Waterhouse. Entinen poliisi, joka töissä ollessaan näkee väkivaltaisesti riepoteltavan, itkevän pikkutytön. Se, miten Tracy toimii, määrittelee hyvin pitkälle hänen tulevaisuutensa. Eikä se näytä kovin kirkkaalta...
Omalla tahollaan on Tilly. Eläkeikää lähestyvä näyttelijä, jonka muisti alkaa hapertua. Näytteleminen ei todellakaan ole enää helppoa, eikä muukaan elämä. Ja sitten on vielä rakastettu, myöskin entinen poliisi Jackson Brodie, jonka tehtävänä on selvittää eräät sukujuuret, entisellä kotiseudullaan.
Ja kaikkien näiden kolmen tiet risteytyvät.
Kyllä, minä edelleen rakastan Kate Atkinsonia. Ehkä vielä enemmän, ehkä eri tavalla, kuin Elämä elämältä teoksen jälkeen. Elämä elämältä vavisutti, tämä dekkari nauratti, viehätti, ihastutti. Kertoi ennen kaikea sen, että Atkinsonia on luettava enemmän!
Joka lapsia ja koiria rakastaa kuuluu Brodie-dekkareiden sarjaan, eikä siis suinkaan ole ensimmäinen osa. Minä uskalsin lähteä lukemaan sarjaa keskeltä, ja uskon kyllä, että pääsin hyvin vauhtiin mukaan. Henkilöiden taustoja kerrottiin mukavasti, ja tutustuin heihin hyvin. Mutta silti, minua kiinnostaa sarjan alkupään teokset, ja se, mitä näille henkilöille on tätä kirjaa ennen tapahtunut. Siksi olenkin tyytyväinen, että hyllyssäni on Ihan tavallisena päivänä teos, joka käsittääkseni aloittaa tämän sarjan.
Joka lapsia ja koiria rakastaa on hyvin, miten sen sanoisi, arkipäiväinen dekkari. Siinä ei kummemmin väkivallalla rietastella, vaan tapahtumat pääosin ovat ihmisläheisiä, ellen sanoisi mukaviakin. Atkinson on kirjoittanut älykkään ja viihdyttävän dekkarin, joka varmasti sopii sellaisellekin lukijalle, joka ei kummemmin dekkareista perusta. Mutta kyllä, kyllä tämä sopii dekkarihullullekin!
Jännittyneenä seurasin, miten Atkinson kietoo päähenkilöiden tarinat toisiinsa. Hän tekee sen taidolla, tavalla, johon ei tarvitse puuttua. Ihmiset vain kuuluvat toistensa elämään, piste. Tarina kulkee eteenpäin joustavasti, unohtamatta jännitystä. Sillä minä ainakin jännitin varsinkin Tracyn tarinaa lukiessani kovasti, ja Tracy olikin päähenkilöistä suosikkini.
Mainittakoon vielä, että Kaisa Kattelus, joka on suomentanut myös Elämä elämältä kirjan, on tehnyt loistavaa työtä. Olen varma, että hän on tavoittanut Atkinsonin kielen ja tavan kertoa täydellisesti, ja kerronta soljuu eteenäpäin juuri niin kuin sen kuuluukin. Hyvä suomentaja ansaitsee aina sydämen. <3
Suosittelen tätä niin hyvän dekkarin ystäville, kuin myös niille jotka eivät välttämättä ole dekkarifaneja. Kaikille, jotka ovat hyvän kerronnan, ja taitavasti kudotun juonen ystäviä. Niille, jotka rakastavat hyvää kirjaa.
Kate Atkinson
Suomentanut Kaisa Kattelus
388 s.
2015
Schildts & Söderströms
Arvostelukappale
Tutustuin ja rakastuin Kate Atkinsoniin viime vuonna lukiessani Elämä elämältä romaanin. Se vaati toisen kokeilun, ennen kuin pääsin kunnolla teokseen - ja tosiaan, rakastuin. Rakastuin Atkinsonin tapaan kirjoittaa ja kertoa, eikä siis ollut ihme että Joka lapsia ja koiria rakastaa päätyi lukulistalleni.
On vartiointipäällikkö Tracy Waterhouse. Entinen poliisi, joka töissä ollessaan näkee väkivaltaisesti riepoteltavan, itkevän pikkutytön. Se, miten Tracy toimii, määrittelee hyvin pitkälle hänen tulevaisuutensa. Eikä se näytä kovin kirkkaalta...
Omalla tahollaan on Tilly. Eläkeikää lähestyvä näyttelijä, jonka muisti alkaa hapertua. Näytteleminen ei todellakaan ole enää helppoa, eikä muukaan elämä. Ja sitten on vielä rakastettu, myöskin entinen poliisi Jackson Brodie, jonka tehtävänä on selvittää eräät sukujuuret, entisellä kotiseudullaan.
Ja kaikkien näiden kolmen tiet risteytyvät.
Kyllä, minä edelleen rakastan Kate Atkinsonia. Ehkä vielä enemmän, ehkä eri tavalla, kuin Elämä elämältä teoksen jälkeen. Elämä elämältä vavisutti, tämä dekkari nauratti, viehätti, ihastutti. Kertoi ennen kaikea sen, että Atkinsonia on luettava enemmän!
Joka lapsia ja koiria rakastaa kuuluu Brodie-dekkareiden sarjaan, eikä siis suinkaan ole ensimmäinen osa. Minä uskalsin lähteä lukemaan sarjaa keskeltä, ja uskon kyllä, että pääsin hyvin vauhtiin mukaan. Henkilöiden taustoja kerrottiin mukavasti, ja tutustuin heihin hyvin. Mutta silti, minua kiinnostaa sarjan alkupään teokset, ja se, mitä näille henkilöille on tätä kirjaa ennen tapahtunut. Siksi olenkin tyytyväinen, että hyllyssäni on Ihan tavallisena päivänä teos, joka käsittääkseni aloittaa tämän sarjan.
Joka lapsia ja koiria rakastaa on hyvin, miten sen sanoisi, arkipäiväinen dekkari. Siinä ei kummemmin väkivallalla rietastella, vaan tapahtumat pääosin ovat ihmisläheisiä, ellen sanoisi mukaviakin. Atkinson on kirjoittanut älykkään ja viihdyttävän dekkarin, joka varmasti sopii sellaisellekin lukijalle, joka ei kummemmin dekkareista perusta. Mutta kyllä, kyllä tämä sopii dekkarihullullekin!
Jännittyneenä seurasin, miten Atkinson kietoo päähenkilöiden tarinat toisiinsa. Hän tekee sen taidolla, tavalla, johon ei tarvitse puuttua. Ihmiset vain kuuluvat toistensa elämään, piste. Tarina kulkee eteenpäin joustavasti, unohtamatta jännitystä. Sillä minä ainakin jännitin varsinkin Tracyn tarinaa lukiessani kovasti, ja Tracy olikin päähenkilöistä suosikkini.
Mainittakoon vielä, että Kaisa Kattelus, joka on suomentanut myös Elämä elämältä kirjan, on tehnyt loistavaa työtä. Olen varma, että hän on tavoittanut Atkinsonin kielen ja tavan kertoa täydellisesti, ja kerronta soljuu eteenäpäin juuri niin kuin sen kuuluukin. Hyvä suomentaja ansaitsee aina sydämen. <3
Suosittelen tätä niin hyvän dekkarin ystäville, kuin myös niille jotka eivät välttämättä ole dekkarifaneja. Kaikille, jotka ovat hyvän kerronnan, ja taitavasti kudotun juonen ystäviä. Niille, jotka rakastavat hyvää kirjaa.
sunnuntai 17. toukokuuta 2015
Graeme Simsion: Vauvatesti
Vauvatesti
Graeme Simsion
Suomentanut Inka Parpola
311 s.
2015
Otava
Oma e-kirja ostos
Voi kuinka ilahduinkaan, kun huomasin Elisa kirjan uutiskirjeestä että Graeme Simsionin Vauvatesti on jo ilmestynyt, ainakin e-kirjana. Vauvatesti on jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle Vaimotestille, josta pidin kovasti. Ja jonka jälkeen lähes heti aloin odotella, milloin kirjan jatko-osa suomennetaan.
Muistatteko vielä Vaimotestin? Siinä omalaatuinen tutkija nimeltä Don Tillman löysi Rosien erikoisella tavalla, nimittäin testilomakkeilla. Hyvin erilainen pariskunta päätyi yhteen, ja nyt he ovat muuttaneet New Yorkiin. Pian onkin juhlan aihetta: Rosie odottaa vauvaa. Tämä ei Donille kuitenkaan ole mikään kovin yksinkertainen seikka (kuten ei ole kovin moni muukaan asia), vaan isäksi tuleminen vaatii tutkimuksia. Jotka eivät suju kovin hyvin.
Taas kerran totean sen, minkä olen aiemminkin sanonut: on kuin pääsisi vanhojen kavereiden seuraan, kun pääsin taas lukemaan Donista ja Rosiesta. He muistuivat mieleen äkkiä, kun kirjan sähköiset kannet avasin, ja mieleen muistui nopeasti myös Vaimotestin tapahtumat.
Mutta voi voi. Siinä missä varauksetta rakastan Rosieta, niin Donista varsinkin Vauvatestissä paljastuu ärsyttäviä piirteitä. En muista Vaimotestistä, miten Doniin reagoin, mutta nyt tunteeni jakautuivat kahtia. Välillä rakastin häntä, hän oli ihana, vähän kuin Sheldon Rillit huurussa sarjassa.
Mutta sitten toisaalta: voi että miten hänen jotkut tapansa ovat ärsyttäviä (niin, aivan kuten Sheldoninkin). Don tekee jotkut asiat itselleen aivan hirvittävän vaikeiksi, ja se ärsyttää, vaikka tiedänkin ettei hän tee sitä tahallaan. Hän vain on sellainen. Voi, minä en pystyisi elämään Donin kanssa. Onneksi Rosie kuitenkin on ihana, koko ajan.
Mutta täytyy myöntää, että välillä ajattelin kirjaa lukiessani, olisiko pieni tiivistäminen ollut paikallaan. Joitakin tapahtumia olisi voinut jättää kokonaan pois, sillä ne eivät olleet ratkaisevia juonen kannalta. Eivätkä edes naurattaneet minua niin paljon, kuin olisi ehkä ollut tarkoitus.
Mutta kyllä; minä ahmin kirjan onnellisena loppuun saakka. Ahmin siksi, että halusin niin kovasti tietää miten lopussa käy, enkä malttanut poistua kirjan ääreltä. Pienelläkään sanalla en vihjaa, mitä lopussa kävi, en edes siitä, oliko se mielestäni hyvä vai ei. Lukekaa itse!
Jännityksellä jään odottamaan, saammeko lukea vielä lisää Donista ja Rosiesta. Aineksia varmasti olisi jatkoonkin, sillä tästä erikoisesta pariskunnasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Mutta toimiiko jatko edelleen? Kyllä minä ainakin lukisin.
Graeme Simsion
Suomentanut Inka Parpola
311 s.
2015
Otava
Oma e-kirja ostos
Voi kuinka ilahduinkaan, kun huomasin Elisa kirjan uutiskirjeestä että Graeme Simsionin Vauvatesti on jo ilmestynyt, ainakin e-kirjana. Vauvatesti on jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle Vaimotestille, josta pidin kovasti. Ja jonka jälkeen lähes heti aloin odotella, milloin kirjan jatko-osa suomennetaan.
Muistatteko vielä Vaimotestin? Siinä omalaatuinen tutkija nimeltä Don Tillman löysi Rosien erikoisella tavalla, nimittäin testilomakkeilla. Hyvin erilainen pariskunta päätyi yhteen, ja nyt he ovat muuttaneet New Yorkiin. Pian onkin juhlan aihetta: Rosie odottaa vauvaa. Tämä ei Donille kuitenkaan ole mikään kovin yksinkertainen seikka (kuten ei ole kovin moni muukaan asia), vaan isäksi tuleminen vaatii tutkimuksia. Jotka eivät suju kovin hyvin.
Taas kerran totean sen, minkä olen aiemminkin sanonut: on kuin pääsisi vanhojen kavereiden seuraan, kun pääsin taas lukemaan Donista ja Rosiesta. He muistuivat mieleen äkkiä, kun kirjan sähköiset kannet avasin, ja mieleen muistui nopeasti myös Vaimotestin tapahtumat.
Mutta voi voi. Siinä missä varauksetta rakastan Rosieta, niin Donista varsinkin Vauvatestissä paljastuu ärsyttäviä piirteitä. En muista Vaimotestistä, miten Doniin reagoin, mutta nyt tunteeni jakautuivat kahtia. Välillä rakastin häntä, hän oli ihana, vähän kuin Sheldon Rillit huurussa sarjassa.
Mutta sitten toisaalta: voi että miten hänen jotkut tapansa ovat ärsyttäviä (niin, aivan kuten Sheldoninkin). Don tekee jotkut asiat itselleen aivan hirvittävän vaikeiksi, ja se ärsyttää, vaikka tiedänkin ettei hän tee sitä tahallaan. Hän vain on sellainen. Voi, minä en pystyisi elämään Donin kanssa. Onneksi Rosie kuitenkin on ihana, koko ajan.
Mutta täytyy myöntää, että välillä ajattelin kirjaa lukiessani, olisiko pieni tiivistäminen ollut paikallaan. Joitakin tapahtumia olisi voinut jättää kokonaan pois, sillä ne eivät olleet ratkaisevia juonen kannalta. Eivätkä edes naurattaneet minua niin paljon, kuin olisi ehkä ollut tarkoitus.
Mutta kyllä; minä ahmin kirjan onnellisena loppuun saakka. Ahmin siksi, että halusin niin kovasti tietää miten lopussa käy, enkä malttanut poistua kirjan ääreltä. Pienelläkään sanalla en vihjaa, mitä lopussa kävi, en edes siitä, oliko se mielestäni hyvä vai ei. Lukekaa itse!
Jännityksellä jään odottamaan, saammeko lukea vielä lisää Donista ja Rosiesta. Aineksia varmasti olisi jatkoonkin, sillä tästä erikoisesta pariskunnasta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Mutta toimiiko jatko edelleen? Kyllä minä ainakin lukisin.
perjantai 15. toukokuuta 2015
Michael Katz Krefeld: Kadonneet
Kadonneet
Michael Katz Krefeld
Suomentanut Päivi Kivelä
400 s.
2015
Like
Arvostelukappale
Michael Katz Krefeldin dekkari Kadonneet on jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle Langenneet kirjalle. Pidin kovasti Langenneista, ja juuri sen tähden kiinnostuin myös tästä, sarjan uudesta osastaa, joka on herättänyt laajalti kiinnostusta myös maailmanlaajuisesti.
Edetään kahdessa eri aikatasossa. Vuonna 1989 Berliinin muuri on murtumassa ja ihmiset ovat saamassa vapauden lähteä maasta. Kuitenkin, Stasin salaisen osaston vakooja tekee töitä saadakseen kiinni luokkapetturin, hän jatkaa viimeiseen saakka.
Vuonna 2014 Tanskalainen mies katoaa yhtäkkiä suuren rahasaaliin kanssa, ja jäljet johtavat Berliiniin. Tapahtumiin sekoittuu jälleen kerran entinen poliisi Ravn, ehkä hieman tahtomattaan. Hänen on ratkaistava mikä yhteys on historian tapahtumilla, ja kadonneella miehellä.
Otin Kadonneet kirjahyllystäni lääkitäkseni dekkarinälkääni, ja siihen nälkään tämä kirja todella tepsi. Kadonneista ei puutu vauhtia, eikä kyllä puutu väkivaltaakaan. Mutta väkivaltakin on kuvattu mielestäni hyvin, eikä sillä herkutella ylenpalttisesti. Ainakaan minä en saanut oksennusreaktioita lukiessani.
Juoni etenee vauhdilla, ja lukija pysyy hyvin kyydissä. Mutta jotain kuitenkin puuttuu. Jotakin, mikä sai minut innostumaan huikean paljon Langenneista, sitä ei ollut mukana tässä kirjassa. Johtuiko se jollain tavalla toisesta aikatasosta, vuodesta 1989, ja Stasin vakoojasta? Tuollaiset eivät yleensä minua pahemmin innosta, ja se voi olla yksi syy siihen, miksi en tähän dekkariin oikopäätä rakastunut.
Kuitenkin, aina on mukava tavata vanha tuttu kirjan sivuilla. Ja niin oli nytkin, Ravniin ja hänen ystäviinsä oli mukava törmätä taas. Hieman piti kaivella muistista, että keitäs nämä nyt olivatkaan, kun kirjan aloitin, mutta pian he löytyivät muistin kätköistä. Ravn on hyvä tyyppi, ja oli mukavaa seurata hänen tarinaansa eteenpäin.
Kadonneet ei suinkaan ole huono, vaikkei se aivan yhtä hyvä olekaan kuin Langenneet. Ja se herättää kiinnostuksen siitä, mitä seuraavana tapahtuu. Mihin Ravn seuraavaksi sekoittuu? Sillä kyllä, luen sarjaa jatkossakin.
Michael Katz Krefeld
Suomentanut Päivi Kivelä
400 s.
2015
Like
Arvostelukappale
Michael Katz Krefeldin dekkari Kadonneet on jatko-osa viime vuonna ilmestyneelle Langenneet kirjalle. Pidin kovasti Langenneista, ja juuri sen tähden kiinnostuin myös tästä, sarjan uudesta osastaa, joka on herättänyt laajalti kiinnostusta myös maailmanlaajuisesti.
Edetään kahdessa eri aikatasossa. Vuonna 1989 Berliinin muuri on murtumassa ja ihmiset ovat saamassa vapauden lähteä maasta. Kuitenkin, Stasin salaisen osaston vakooja tekee töitä saadakseen kiinni luokkapetturin, hän jatkaa viimeiseen saakka.
Vuonna 2014 Tanskalainen mies katoaa yhtäkkiä suuren rahasaaliin kanssa, ja jäljet johtavat Berliiniin. Tapahtumiin sekoittuu jälleen kerran entinen poliisi Ravn, ehkä hieman tahtomattaan. Hänen on ratkaistava mikä yhteys on historian tapahtumilla, ja kadonneella miehellä.
Otin Kadonneet kirjahyllystäni lääkitäkseni dekkarinälkääni, ja siihen nälkään tämä kirja todella tepsi. Kadonneista ei puutu vauhtia, eikä kyllä puutu väkivaltaakaan. Mutta väkivaltakin on kuvattu mielestäni hyvin, eikä sillä herkutella ylenpalttisesti. Ainakaan minä en saanut oksennusreaktioita lukiessani.
Juoni etenee vauhdilla, ja lukija pysyy hyvin kyydissä. Mutta jotain kuitenkin puuttuu. Jotakin, mikä sai minut innostumaan huikean paljon Langenneista, sitä ei ollut mukana tässä kirjassa. Johtuiko se jollain tavalla toisesta aikatasosta, vuodesta 1989, ja Stasin vakoojasta? Tuollaiset eivät yleensä minua pahemmin innosta, ja se voi olla yksi syy siihen, miksi en tähän dekkariin oikopäätä rakastunut.
Kuitenkin, aina on mukava tavata vanha tuttu kirjan sivuilla. Ja niin oli nytkin, Ravniin ja hänen ystäviinsä oli mukava törmätä taas. Hieman piti kaivella muistista, että keitäs nämä nyt olivatkaan, kun kirjan aloitin, mutta pian he löytyivät muistin kätköistä. Ravn on hyvä tyyppi, ja oli mukavaa seurata hänen tarinaansa eteenpäin.
Kadonneet ei suinkaan ole huono, vaikkei se aivan yhtä hyvä olekaan kuin Langenneet. Ja se herättää kiinnostuksen siitä, mitä seuraavana tapahtuu. Mihin Ravn seuraavaksi sekoittuu? Sillä kyllä, luen sarjaa jatkossakin.
torstai 14. toukokuuta 2015
Alice Pantermüller ja Daniela Kohl: Lotta Levoton ja suuri kanikaaos
Lotta Levoton ja suuri kanikaaos
Alice Pantermüller
Kuvittanut Daniela Kohl
Suomentanut Johanna Förster
184 s.
2015
Lasten keskus
Arvostelukappale
Aina välillä tarvitsen lastenkirjaa. Tarvitsen niitä samalla tavalla, kuin tarvitsen dekkareita, hömppäkirjoja ja nuortenkirjoja. Hyvä lastenkirja on kuin sielun heittäisi vapaalle, antaisi mielikuvituksen lentää. Siksi halusin tutustua Lotta Levottomaankin.
Lotta on 10 vuotta vanha, ja asuu vanhempiensa, ja kahden pönttöveljensä kanssa. Hänellä on paras ystävä, Pippuri, joka tulee Lotan kanssa samalle luokalle, kun hän aloittaa uudessa koulussa. Opettajana heillä on ankara Kirsti Kakkeli. Lotan elämä on ihan mukavaa, mutta voi ei - hänen vanhempansa eivät suostu siihen, että Lotta saisi lemmikkieläimen. Heillä on vain kilpikonna nimeltä Heesters, johon kompastuu jatkuvasti. Mutta kun saisi kanin tai koiran! Lotta aikoo kyllä keksiä keinon miten tämän toteuttaa.
Lotta Levoton ja suuri kanikaaos on sarjakuvaromaani, jossa suurelta osin mennään eteenpäin Daniela Kohlin taitavan kuvituksen avulla. Kohl on tutun tuntuinen kuvittaja - varmaankin lastenkirjallisuutta enemmän seuraavat tietävät, onko hän kuvittanut paljonkin? Ainakin hänen kynänjälkensä näyttää tutulta, joten luulen että olen aiemminkin lukenut hänen kuvittamiaan kirjoja.
Huumori on Lotta Levottomassa myös avainasemassa. Ja kyllä se toimii, minuunkin. Luulen, että alakouluikäisille tämä toimii todella hyvin, esimerkiksi opettaja jonka nimi on Kirsti Kakkeli - voin vain kuvitella miten se nuoressa lukijassa herättää hilpeyttä. Okei, herätti minussakin. Sisälläni asuu ilmiselvästi pieni ihminen.
Reiluun puoleenväliin saakka olin aivan innoissani tästä kirjasta. Kuvitus oli todella hyvää, ja tarina toimi. Mutta sitten ilmoille hiipi kyllästymistä. Tarinaa jotenkin venytettiin, eikä kirja loppunutkaan paikkaan, johon se olisi ollut hyvä lopettaa. 180 sivua on aika pitkä tällaiselle kirjalle.
Minä jaksoin Lotta Levottoman kuitenkin hyvin lukea, ja jaksoihan se naurattaakin loppuun saakka. Silti olisin lopettanut tarinan jo aikaisemmin, ja jättänyt aineksia seuraavaan kirjaan. Olen silti iloinen, että Lotta Levottoman tarina jatkuu, ja jo syksyllä on tulossa tätä herkkua lisää.
Suosittelen tätä alakouluikäisille. Myös sellaisille, jotka eivät juuri lue, sillä tässä tosiaan on paljon kuvia. Myös vasta lukemaan oppineet voisivat tästä tykätä, sillä teksti on helppolukuista ja mukavaa. Myös lapselliset vanhemmat voivat kiherrellä sivusta lukiessaan tätä.
Alice Pantermüller
Kuvittanut Daniela Kohl
Suomentanut Johanna Förster
184 s.
2015
Lasten keskus
Arvostelukappale
Aina välillä tarvitsen lastenkirjaa. Tarvitsen niitä samalla tavalla, kuin tarvitsen dekkareita, hömppäkirjoja ja nuortenkirjoja. Hyvä lastenkirja on kuin sielun heittäisi vapaalle, antaisi mielikuvituksen lentää. Siksi halusin tutustua Lotta Levottomaankin.
Lotta on 10 vuotta vanha, ja asuu vanhempiensa, ja kahden pönttöveljensä kanssa. Hänellä on paras ystävä, Pippuri, joka tulee Lotan kanssa samalle luokalle, kun hän aloittaa uudessa koulussa. Opettajana heillä on ankara Kirsti Kakkeli. Lotan elämä on ihan mukavaa, mutta voi ei - hänen vanhempansa eivät suostu siihen, että Lotta saisi lemmikkieläimen. Heillä on vain kilpikonna nimeltä Heesters, johon kompastuu jatkuvasti. Mutta kun saisi kanin tai koiran! Lotta aikoo kyllä keksiä keinon miten tämän toteuttaa.
Lotta Levoton ja suuri kanikaaos on sarjakuvaromaani, jossa suurelta osin mennään eteenpäin Daniela Kohlin taitavan kuvituksen avulla. Kohl on tutun tuntuinen kuvittaja - varmaankin lastenkirjallisuutta enemmän seuraavat tietävät, onko hän kuvittanut paljonkin? Ainakin hänen kynänjälkensä näyttää tutulta, joten luulen että olen aiemminkin lukenut hänen kuvittamiaan kirjoja.
Huumori on Lotta Levottomassa myös avainasemassa. Ja kyllä se toimii, minuunkin. Luulen, että alakouluikäisille tämä toimii todella hyvin, esimerkiksi opettaja jonka nimi on Kirsti Kakkeli - voin vain kuvitella miten se nuoressa lukijassa herättää hilpeyttä. Okei, herätti minussakin. Sisälläni asuu ilmiselvästi pieni ihminen.
Reiluun puoleenväliin saakka olin aivan innoissani tästä kirjasta. Kuvitus oli todella hyvää, ja tarina toimi. Mutta sitten ilmoille hiipi kyllästymistä. Tarinaa jotenkin venytettiin, eikä kirja loppunutkaan paikkaan, johon se olisi ollut hyvä lopettaa. 180 sivua on aika pitkä tällaiselle kirjalle.
Minä jaksoin Lotta Levottoman kuitenkin hyvin lukea, ja jaksoihan se naurattaakin loppuun saakka. Silti olisin lopettanut tarinan jo aikaisemmin, ja jättänyt aineksia seuraavaan kirjaan. Olen silti iloinen, että Lotta Levottoman tarina jatkuu, ja jo syksyllä on tulossa tätä herkkua lisää.
Suosittelen tätä alakouluikäisille. Myös sellaisille, jotka eivät juuri lue, sillä tässä tosiaan on paljon kuvia. Myös vasta lukemaan oppineet voisivat tästä tykätä, sillä teksti on helppolukuista ja mukavaa. Myös lapselliset vanhemmat voivat kiherrellä sivusta lukiessaan tätä.
keskiviikko 13. toukokuuta 2015
Kristina Carlson: William N. Päiväkirja
William N. Päiväkirja
Kristina Carlson
159 s.
2011
Otava
Omasta hyllystä
Itse asiassa William N. Päiväkirja taisi tulla minulle arvontavoittona, jonkun (anteeksi, en millään muista kenen) blogikaverin kautta. Se oli jotenkin unohtunut, mutta tuli eteeni kun järjestelin kirjahyllyäni. Olin hieman jumissa lukemisen kanssa, yritin lukea pariakin varmasti hienoa teosta, mutta kumpikaan ei toiminut. Sitten, tämä. Heti ensi sivuilta asti pidin Williamista.
William N. elää Pariisissa yksinäistä elämää. Hän on vanha kasvitieteilijä, mutta on erkaantunut näkemystensä vuoksi muista tutkijoista. Williamilla ei ole kovin montaa ystävää, mutta ne jotka vierellä ovat pysyneet, ovat sitäkin merkityksellisempiä. Lisäksi Williamin Suomessa asuva sisko on kirjeiden välityksellä miehen elämässä mukana. William yrittää kirjoittaa tieteellisen suurteoksensa toista osaa, mutta hänen terveytensä reistailee ja kirjoittaminen takkuilee. Jäljelle jää kysymys, voiko tiedemies olla taiteilija?
William N. Päiväkirja on nimensä mukaisesti päiväkirjaromaani, jossa eletään 1890-luvun Pariisissa. Kristina Carlson on taitavasti maalannut lukijan eteen tuon ajan Pariisin, ja tuon ajan suomalaismiehen, joka siellä yksin elää. Pystyin aistimaan kylmän asunnon talvella, ja Williamin kärsimykset kun hän sairasti. Taitava kirjoittaja Carlson siis on.
Yritin nautiskella tämän pienen romaanin kanssa mahdollisimman pitkään, mutta ei auttanut, loppu tuli silti liian pian. Ei sillä, en valita. Jos kirjaa olisi venyttänyt yhtään pidemään, ei se olisi ehkä ollut yhtä hyvä. Tiivistetysti kerrottu tarina oli kaunis, ja vaikutuksen tekevä. Surullinen.
Eikä vain vähän surullinen. Williamin yksinäisyyden ja sairauden tosiaan pystyi aistimaan tekstistä. Mutta myös sen, että hänen elämässään oli läsnä ihmisiä vaikka hän elikin yksin - ei aina tarvitse olla kumppania vierellä. Enkä pystynyt jotenkin kirjasta edes aistimaan, että William olisi kaivannut vaimoa vierelleen, ehkä enemmän ystäviä sen sijaan.
Matkani historialliseen Pariisiin oli enemmän kuin onnistunut. Ja minusta tuntuu, että saatan lukea tämän kirjan joskus uudestaankin, niin suuren vaikutuksen Carlson minuun teki.
Kristina Carlson
159 s.
2011
Otava
Omasta hyllystä
Itse asiassa William N. Päiväkirja taisi tulla minulle arvontavoittona, jonkun (anteeksi, en millään muista kenen) blogikaverin kautta. Se oli jotenkin unohtunut, mutta tuli eteeni kun järjestelin kirjahyllyäni. Olin hieman jumissa lukemisen kanssa, yritin lukea pariakin varmasti hienoa teosta, mutta kumpikaan ei toiminut. Sitten, tämä. Heti ensi sivuilta asti pidin Williamista.
William N. elää Pariisissa yksinäistä elämää. Hän on vanha kasvitieteilijä, mutta on erkaantunut näkemystensä vuoksi muista tutkijoista. Williamilla ei ole kovin montaa ystävää, mutta ne jotka vierellä ovat pysyneet, ovat sitäkin merkityksellisempiä. Lisäksi Williamin Suomessa asuva sisko on kirjeiden välityksellä miehen elämässä mukana. William yrittää kirjoittaa tieteellisen suurteoksensa toista osaa, mutta hänen terveytensä reistailee ja kirjoittaminen takkuilee. Jäljelle jää kysymys, voiko tiedemies olla taiteilija?
William N. Päiväkirja on nimensä mukaisesti päiväkirjaromaani, jossa eletään 1890-luvun Pariisissa. Kristina Carlson on taitavasti maalannut lukijan eteen tuon ajan Pariisin, ja tuon ajan suomalaismiehen, joka siellä yksin elää. Pystyin aistimaan kylmän asunnon talvella, ja Williamin kärsimykset kun hän sairasti. Taitava kirjoittaja Carlson siis on.
Yritin nautiskella tämän pienen romaanin kanssa mahdollisimman pitkään, mutta ei auttanut, loppu tuli silti liian pian. Ei sillä, en valita. Jos kirjaa olisi venyttänyt yhtään pidemään, ei se olisi ehkä ollut yhtä hyvä. Tiivistetysti kerrottu tarina oli kaunis, ja vaikutuksen tekevä. Surullinen.
Eikä vain vähän surullinen. Williamin yksinäisyyden ja sairauden tosiaan pystyi aistimaan tekstistä. Mutta myös sen, että hänen elämässään oli läsnä ihmisiä vaikka hän elikin yksin - ei aina tarvitse olla kumppania vierellä. Enkä pystynyt jotenkin kirjasta edes aistimaan, että William olisi kaivannut vaimoa vierelleen, ehkä enemmän ystäviä sen sijaan.
Matkani historialliseen Pariisiin oli enemmän kuin onnistunut. Ja minusta tuntuu, että saatan lukea tämän kirjan joskus uudestaankin, niin suuren vaikutuksen Carlson minuun teki.
Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet
Delhin kauneimmat kädet
Mikael Bergstrand
Suomentanut Sanna Manninen
390 s.
2012
Bazar
Oma kirjaostos
Delhin kauneimmat kädet päätyi hyllyyni taannoisen Helsingin reissun seurauksena. Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa on kertakaikkiaan herkullinen pokkarivalikoima, jos vaikka vertaa paikalliseen kirjakauppaan. En siis sitäkään voinut siellä vastustaa, vaan mukaani lähti kaupasta kolme pokkaria. Joista siis yksi oli tämä Delhin kauneimmat kädet, josta olin kuullut hyvää.
Göran Borg on aivan tavallinen ruotsalainen, keski-ikäinen mies. No, ehkä hieman tavallista onnettomampi vain. Hän raataa työssä joka ei pahemmin kiinnosta, ja suuri osa työpäivistä meneekin jalkapallojoukkueen nettifoorumilla. Ja siinä sivussa haaveillessa ex-vaimosta, jonka kanssa Göran on eronnut jo vuosia sitten.
Göranin elämä kuitenkin tulee käännekohtaansa, kun hän saa töistä potkut. Jotakin täytyy tehdä, ja hän tarttuu tilaisuuteensa, ja lähtee ystävänsä järjestämälle lomamatkalle Intiaan. Aluksi matka ei tunnu hyvältä ajatukselta - joka paikka on ihmisiä täynnä, ja Göran kärsii hirvittävän turistiripulin. Sitten hotellihuoneen ovelle koputtaa Yogi, joka muuttaa Göranin matkan - ja ehkä koko elämän.
Kyllä ruotsalaiset osaavat. He osaavat paitsi dekkareiden kirjoittamisen, myös huumorin. Olen törmännyt useampaankin hyvään ruotsalaiseen huumoriteokseen, ja Delhin kauneimmat kädet on ehdottomasti niistä yksi. Mutta on tämä kirja paljon muutakin kuin huumoria.
Delhin kauneimmat kädet on ihana pilkahdus vieraasta kulttuurista. Se kuvaa taitavasti Intiaa, ja sitä, millaista turistin on siellä olla. Mikä kaikki on erilaista kuin kotimaassa, Göranin tapauksessa Ruotsissa, mutta voi suomalainenkin Göranin pöksyihin ahtautua. Bergstrand kuvaa taitavasti Intiaa, kauniisti mutta hauskasti, ja saa lukijan tuntemaan kaukokaipuuta. Siitäkin huolimatta, että New Delhissä kuulema haisee mädiltä kananmunilta.
Delhin kauneimmat kädet on myös rakkaustarina. Monet ainekset on tähän kirjaan laitettu, mutta hyvin kaikki kirjaan mahtuvat. Preet, jonka Göran matkallaan tapaa, on hurmaava nainen johon lukijankin on helppo ihastua, ja toivoa sydämestään että pariskunta päätyy yhteen. On siis aineksia rakkausromaaniinkin, mutta koska kirjassa on niin paljon muutakin, niin rakkausromaaniksi tätä ei kuitenkaan voi kutsua.
Ja ottipa kirja minut omakseen heti alussa! Ja se, joka minut ennenkaikkea otti omakseen, ja sai minut pitämään tästä kirjasta ensi sivuilta alkaen, oli Göran. Voi Göran, Göran, Göran... kuinka sinä muututkaan kirjan varrella! Vähän surkeasta keski-ikäisestä kaavoihin kangistuneesta miehestä kasvaa kirjan varrella seikkailun haluinen ja rohkea mies, joka ei kaihda pahaakaan tilannetta. Siispä - tämä kirja on myös tavallaan eräänlainen kasvutarina!
Paljon on Mikael Bergstrandin kirjasta blogattu, olen iloinen huomatessani etten ole ainoa joka on kirjan löytänyt. Ja onpa tälle tullut vastikään jatkoakin! Tänä keväänä on ilmestynyt Sumua Darleejingissa - ja teetä, jonka aion ehdottomasti lukea myös. Toivottavasti piankin.
Mikael Bergstrand
Suomentanut Sanna Manninen
390 s.
2012
Bazar
Oma kirjaostos
Delhin kauneimmat kädet päätyi hyllyyni taannoisen Helsingin reissun seurauksena. Helsingin Akateemisessa kirjakaupassa on kertakaikkiaan herkullinen pokkarivalikoima, jos vaikka vertaa paikalliseen kirjakauppaan. En siis sitäkään voinut siellä vastustaa, vaan mukaani lähti kaupasta kolme pokkaria. Joista siis yksi oli tämä Delhin kauneimmat kädet, josta olin kuullut hyvää.
Göran Borg on aivan tavallinen ruotsalainen, keski-ikäinen mies. No, ehkä hieman tavallista onnettomampi vain. Hän raataa työssä joka ei pahemmin kiinnosta, ja suuri osa työpäivistä meneekin jalkapallojoukkueen nettifoorumilla. Ja siinä sivussa haaveillessa ex-vaimosta, jonka kanssa Göran on eronnut jo vuosia sitten.
Göranin elämä kuitenkin tulee käännekohtaansa, kun hän saa töistä potkut. Jotakin täytyy tehdä, ja hän tarttuu tilaisuuteensa, ja lähtee ystävänsä järjestämälle lomamatkalle Intiaan. Aluksi matka ei tunnu hyvältä ajatukselta - joka paikka on ihmisiä täynnä, ja Göran kärsii hirvittävän turistiripulin. Sitten hotellihuoneen ovelle koputtaa Yogi, joka muuttaa Göranin matkan - ja ehkä koko elämän.
Kyllä ruotsalaiset osaavat. He osaavat paitsi dekkareiden kirjoittamisen, myös huumorin. Olen törmännyt useampaankin hyvään ruotsalaiseen huumoriteokseen, ja Delhin kauneimmat kädet on ehdottomasti niistä yksi. Mutta on tämä kirja paljon muutakin kuin huumoria.
Delhin kauneimmat kädet on ihana pilkahdus vieraasta kulttuurista. Se kuvaa taitavasti Intiaa, ja sitä, millaista turistin on siellä olla. Mikä kaikki on erilaista kuin kotimaassa, Göranin tapauksessa Ruotsissa, mutta voi suomalainenkin Göranin pöksyihin ahtautua. Bergstrand kuvaa taitavasti Intiaa, kauniisti mutta hauskasti, ja saa lukijan tuntemaan kaukokaipuuta. Siitäkin huolimatta, että New Delhissä kuulema haisee mädiltä kananmunilta.
Delhin kauneimmat kädet on myös rakkaustarina. Monet ainekset on tähän kirjaan laitettu, mutta hyvin kaikki kirjaan mahtuvat. Preet, jonka Göran matkallaan tapaa, on hurmaava nainen johon lukijankin on helppo ihastua, ja toivoa sydämestään että pariskunta päätyy yhteen. On siis aineksia rakkausromaaniinkin, mutta koska kirjassa on niin paljon muutakin, niin rakkausromaaniksi tätä ei kuitenkaan voi kutsua.
Ja ottipa kirja minut omakseen heti alussa! Ja se, joka minut ennenkaikkea otti omakseen, ja sai minut pitämään tästä kirjasta ensi sivuilta alkaen, oli Göran. Voi Göran, Göran, Göran... kuinka sinä muututkaan kirjan varrella! Vähän surkeasta keski-ikäisestä kaavoihin kangistuneesta miehestä kasvaa kirjan varrella seikkailun haluinen ja rohkea mies, joka ei kaihda pahaakaan tilannetta. Siispä - tämä kirja on myös tavallaan eräänlainen kasvutarina!
Paljon on Mikael Bergstrandin kirjasta blogattu, olen iloinen huomatessani etten ole ainoa joka on kirjan löytänyt. Ja onpa tälle tullut vastikään jatkoakin! Tänä keväänä on ilmestynyt Sumua Darleejingissa - ja teetä, jonka aion ehdottomasti lukea myös. Toivottavasti piankin.
tiistai 12. toukokuuta 2015
Pauliina Susi: Takaikkuna
Takaikkuna
Pauliina Susi
555 s.
2015
Tammi
Arvostelukappale
Olen viimeinkin toipunut flunssasta, hurraa! Varsinaista painajaista sairastaminen olikin, kuumeen lisäksi tuntui että olin täysin tukossa eikä yskiminenkään mukavaa ollut. Onneksi minulla kuitenkin oli seuranani Pauliina Suden uusi jännäri, Takaikkuna, jota ei malttanut laskea väsymyksestä huolimatta käsistään.
Yksinhuoltaja Leia Laine ei voi aavistaa mihin päänstä työntää, kun lupautuu puhumaan ProMen järjestön nimissä keskusteluohjelmaan. Kuuluisuutta tulee - mutta millaista. Netti täytyy vihapuheesta, eikä kaikki tunnu jäävän puheen tasolle. Juoneen tulee mukaan oikeusministeri Tarmo Häkkilä, jonka hyväksyttäväksi ProMen hanke on menossa. Ja miten kaikkeen liittyy Land-o, kaikesta perillä oleva louhija, nettivelho?
Nettistalkkaus. Mikä kiinnostava, karvat pystyyn nostattava aihe dekkarille. Ja miten taitavan, koukuttavan ja mahtavan kirjan Susi siitä on saanut aikaan! Minä luin tosiaan tätä flunssaisena ja väsyneenä, mutta täytyy tunnustaa etten meinannut malttaa illalla silmiäni ummistaa - kirja oli koko ajan jännässä kohdassa.
Susi on mielestäni rohkea. Kirjassa esiintyvä, juuri oikeusministerin pallille päässyt Tarmo Häkkilä on ilmiselvästi Perussuomalaisten puolueesta. Sitä ei suoraan sanota, mutta kuvauksesta sen pystyy päättelemään kyllä hieman yksinkertaisempikin lukija. Ja täytyy myöntää, ettei Häkkilää ole kuvattu kovin myönteisellä tavalla kirjassa - eikä ehkä puoluettakaan. Voiko joku puolueen kannattaja ottaa tästä itseensä? Minä en ole kannattaja, joten tyydyn vain hymyilemään.
Herkullisesti Pauliina Susi kyllä kirjoittaa. Hän on luonut mahtavat hahmot, joista ennenkaikkea Land-o kehittyy hienolla tavalla koko kirjan ajan. Ja millainen loppuhuipennus koko kirjalle, ja ennen kaikkea tälle hahmolle. Kerrassaan hienoa työtä.
Olen lukenut tätä ennen Sudelta ainoastaan Ruuhkavuodet. Täytyy tunnustaa, etten syttynyt kirjaan muistaakseni laisinkaan, ja jos Takaikkunan aihe olisi ollut toinen, en olisi välttämättä siitä kiinnostunut. Nettistalkkaus on kuitenkin dekkarille niin vetävä aihe, että se herätti kiinnostukseni. Joskus olen sanonut, ettei dekkarissa aina tarvitse olla mitään uutta. Mutta silti, silloin kun on, niin kyllä se kiinnostaa.
Ihana Annika on lukenut Takaikkunan, mutta muita bloggauksia en löytänyt. Toivon kuitenkin, että Suden teos herättäisi kiinnostusta myös blogimaailmassa, ja myös niissä, jotka eivät juuri dekkareita lue. Sillä Susi kirjoittaa niin mielenkiintoisesta aiheesta, että tämä jos mikä olisi hyvä lukea. Pelottavaa kyllä, näin voisi käydä.
Pauliina Susi
555 s.
2015
Tammi
Arvostelukappale
Olen viimeinkin toipunut flunssasta, hurraa! Varsinaista painajaista sairastaminen olikin, kuumeen lisäksi tuntui että olin täysin tukossa eikä yskiminenkään mukavaa ollut. Onneksi minulla kuitenkin oli seuranani Pauliina Suden uusi jännäri, Takaikkuna, jota ei malttanut laskea väsymyksestä huolimatta käsistään.
Yksinhuoltaja Leia Laine ei voi aavistaa mihin päänstä työntää, kun lupautuu puhumaan ProMen järjestön nimissä keskusteluohjelmaan. Kuuluisuutta tulee - mutta millaista. Netti täytyy vihapuheesta, eikä kaikki tunnu jäävän puheen tasolle. Juoneen tulee mukaan oikeusministeri Tarmo Häkkilä, jonka hyväksyttäväksi ProMen hanke on menossa. Ja miten kaikkeen liittyy Land-o, kaikesta perillä oleva louhija, nettivelho?
Nettistalkkaus. Mikä kiinnostava, karvat pystyyn nostattava aihe dekkarille. Ja miten taitavan, koukuttavan ja mahtavan kirjan Susi siitä on saanut aikaan! Minä luin tosiaan tätä flunssaisena ja väsyneenä, mutta täytyy tunnustaa etten meinannut malttaa illalla silmiäni ummistaa - kirja oli koko ajan jännässä kohdassa.
Susi on mielestäni rohkea. Kirjassa esiintyvä, juuri oikeusministerin pallille päässyt Tarmo Häkkilä on ilmiselvästi Perussuomalaisten puolueesta. Sitä ei suoraan sanota, mutta kuvauksesta sen pystyy päättelemään kyllä hieman yksinkertaisempikin lukija. Ja täytyy myöntää, ettei Häkkilää ole kuvattu kovin myönteisellä tavalla kirjassa - eikä ehkä puoluettakaan. Voiko joku puolueen kannattaja ottaa tästä itseensä? Minä en ole kannattaja, joten tyydyn vain hymyilemään.
Herkullisesti Pauliina Susi kyllä kirjoittaa. Hän on luonut mahtavat hahmot, joista ennenkaikkea Land-o kehittyy hienolla tavalla koko kirjan ajan. Ja millainen loppuhuipennus koko kirjalle, ja ennen kaikkea tälle hahmolle. Kerrassaan hienoa työtä.
Olen lukenut tätä ennen Sudelta ainoastaan Ruuhkavuodet. Täytyy tunnustaa, etten syttynyt kirjaan muistaakseni laisinkaan, ja jos Takaikkunan aihe olisi ollut toinen, en olisi välttämättä siitä kiinnostunut. Nettistalkkaus on kuitenkin dekkarille niin vetävä aihe, että se herätti kiinnostukseni. Joskus olen sanonut, ettei dekkarissa aina tarvitse olla mitään uutta. Mutta silti, silloin kun on, niin kyllä se kiinnostaa.
Ihana Annika on lukenut Takaikkunan, mutta muita bloggauksia en löytänyt. Toivon kuitenkin, että Suden teos herättäisi kiinnostusta myös blogimaailmassa, ja myös niissä, jotka eivät juuri dekkareita lue. Sillä Susi kirjoittaa niin mielenkiintoisesta aiheesta, että tämä jos mikä olisi hyvä lukea. Pelottavaa kyllä, näin voisi käydä.
sunnuntai 10. toukokuuta 2015
Outi Pakkanen: Punainen pallotuoli
Punainen pallotuoli
Outi Pakkanen
239 s.
2004
Otava
Lainattu kirjastosta
Outi Pakkanen on minulle kirjailija joka ei petä. Yleensä, ainakaan. Joskus on tainnut tulla vastaan Pakkasen kirja, joka ei ole sytyttänyt liekkeihin, mutta yleensä ottaen viihdyn näiden seurassa paremmin kuin hyvin.
Helsingissä ollaan. Yksinäinen Noora, joka asuu Frederikinkadun varressa pienen lapsensa kanssa, on masentunut ja väsynyt. Vauva, Merituuli, itkee jatkuvasti, eikä Noora saa häntä hiljenemään. Yhtäkkiä apuun ryntää alakerran naapuri Eila, joka astuukin Nooran ja Merituulin elämään oikein kunnolla. Nooran paras ystävä Jonna katselee ihmeissään sivusta, kun Eila pistää tuulemaan.
Eila tuntee kotikatunsa tapahtumat - hänen tapamaan on tarkkailla kadun tapahtumia verhon raosta. Hän tietää myös kadulla sijaitsevan Retrodesingin tapahtumista, ja käykin usein katselemassa kaupan näyteikkunaa. Eila kuitenkin on hyvin huomaamaton ihminen, ja on itse siihen kyllästynyt.
Niin kuin usein Pakkasen dekkareissa, rikos ei välttämättä ole se pääjuoni kirjassa. Myös Punaisessa pallotuolissa juoni kulkee enemmänkin ihmissuhdesotkuissa, ja itse rikos tulee vasta kirjan loppupuolella. Minä pidän Pakkasesta juuri tällaisena - hänen kirjojaan lukiessaan ei tarvitse pelätä veren lentämistä tai väkivaltaa.
Vaikka en kaihda väkivaltaakaan dekkareissa, on silti juuri tällaisia dekkareita välillä mukava lukea. Pakkasesta tulee minulle aina hyvä mieli, vaikka dekkarista onkin kysymys. Jotenkin ihmissuhdesotkujen selvittäminen on mukavaa, ja Pakkasen rakentamat henkilöt jaksavat tavallaan ilahduttaa kirjasta toiseen. Jaksavat ne tosin ärsyttääkin - kuten tässäkin kirjassa. Raivostuin lähestulkoon Eilasta, hän on ärsyttävä. Hän tunkee nenänsä Nooran elämään tavalla, joka raivostuttaa. Tosin en pitänyt Noorastakaan - hän ei kykene puhumaan Eilalle suoraan. Vaikka haluaisikin.
Tuttuja tyyppejäkin kirjassa on jälleen kerran - Anna Laine on tällä kertaa vain pienessä sivuroolissa, hänet mainitaan pariin otteeseen. Suurempaan rooliin pääsee poliisit Ström ja Jokinen, jotka tulevat tapausta tutkimaan kun rikos on tapahtunut.
Tavallaan arvasin loppuratkaisun ennen kuin se kerrottiin. En kuitenkaan arvannut syitä, jotka rikokseen olivat johtaneet, joten yllätysmomentteja tuli lukiessa eteen joka tapauksessa. Punainen pallotuoli oli kokonaisuudessaan kelpo dekkari, mutta Pakkasen parhaimmistoon se ei valitettavasti kuitenkaan pääse. Jokin puuttui, olisiko se ollut sitten Anna Laineen suurempi rooli.
Kirjan lukeminen ei silti kaduttanut, ja tämä sai odottamaan syksyä kovempaa: silloin Otavalta ilmestyy uusi Pakkasen dekkari!
Outi Pakkanen
239 s.
2004
Otava
Lainattu kirjastosta
Outi Pakkanen on minulle kirjailija joka ei petä. Yleensä, ainakaan. Joskus on tainnut tulla vastaan Pakkasen kirja, joka ei ole sytyttänyt liekkeihin, mutta yleensä ottaen viihdyn näiden seurassa paremmin kuin hyvin.
Helsingissä ollaan. Yksinäinen Noora, joka asuu Frederikinkadun varressa pienen lapsensa kanssa, on masentunut ja väsynyt. Vauva, Merituuli, itkee jatkuvasti, eikä Noora saa häntä hiljenemään. Yhtäkkiä apuun ryntää alakerran naapuri Eila, joka astuukin Nooran ja Merituulin elämään oikein kunnolla. Nooran paras ystävä Jonna katselee ihmeissään sivusta, kun Eila pistää tuulemaan.
Eila tuntee kotikatunsa tapahtumat - hänen tapamaan on tarkkailla kadun tapahtumia verhon raosta. Hän tietää myös kadulla sijaitsevan Retrodesingin tapahtumista, ja käykin usein katselemassa kaupan näyteikkunaa. Eila kuitenkin on hyvin huomaamaton ihminen, ja on itse siihen kyllästynyt.
Niin kuin usein Pakkasen dekkareissa, rikos ei välttämättä ole se pääjuoni kirjassa. Myös Punaisessa pallotuolissa juoni kulkee enemmänkin ihmissuhdesotkuissa, ja itse rikos tulee vasta kirjan loppupuolella. Minä pidän Pakkasesta juuri tällaisena - hänen kirjojaan lukiessaan ei tarvitse pelätä veren lentämistä tai väkivaltaa.
Vaikka en kaihda väkivaltaakaan dekkareissa, on silti juuri tällaisia dekkareita välillä mukava lukea. Pakkasesta tulee minulle aina hyvä mieli, vaikka dekkarista onkin kysymys. Jotenkin ihmissuhdesotkujen selvittäminen on mukavaa, ja Pakkasen rakentamat henkilöt jaksavat tavallaan ilahduttaa kirjasta toiseen. Jaksavat ne tosin ärsyttääkin - kuten tässäkin kirjassa. Raivostuin lähestulkoon Eilasta, hän on ärsyttävä. Hän tunkee nenänsä Nooran elämään tavalla, joka raivostuttaa. Tosin en pitänyt Noorastakaan - hän ei kykene puhumaan Eilalle suoraan. Vaikka haluaisikin.
Tuttuja tyyppejäkin kirjassa on jälleen kerran - Anna Laine on tällä kertaa vain pienessä sivuroolissa, hänet mainitaan pariin otteeseen. Suurempaan rooliin pääsee poliisit Ström ja Jokinen, jotka tulevat tapausta tutkimaan kun rikos on tapahtunut.
Tavallaan arvasin loppuratkaisun ennen kuin se kerrottiin. En kuitenkaan arvannut syitä, jotka rikokseen olivat johtaneet, joten yllätysmomentteja tuli lukiessa eteen joka tapauksessa. Punainen pallotuoli oli kokonaisuudessaan kelpo dekkari, mutta Pakkasen parhaimmistoon se ei valitettavasti kuitenkaan pääse. Jokin puuttui, olisiko se ollut sitten Anna Laineen suurempi rooli.
Kirjan lukeminen ei silti kaduttanut, ja tämä sai odottamaan syksyä kovempaa: silloin Otavalta ilmestyy uusi Pakkasen dekkari!
perjantai 8. toukokuuta 2015
Aki Ollikainen: Musta satu
Musta satu
Aki Ollikainen
153 s.
2015
Siltala
Arvostelukappale
Flunssainen tervehdys. Viikonloppuisen Rauman matkan jäljiltä sain flunssan, joka iski minuun kouransa pari päivää sitten. Nyt kuume on jo laskenut jonkin verran, mutta olen yhä kovin nuhainen ja yskäkin vaivaa. Kaikin puolin kurja olo siis - mutta onneksi ilonani on vaikka kuinka paljon hyviä kirjoja!
Posti toi minulle Aki Ollikaisen uunituoreen pienoisromaanin Musta satu, jota olen odottanut kovasti. Nälkävuosi teki minuun niin suuren vaikutuksen, että tämä uusi oli pakko lukea heti.
Musta satu johdattaa lukijansa Tattarisuolle, jolla on tapahtunut merkillisiä murhia menneisyydessä. Sillä on oma paikkansa Suomen rikoshistoriassa. Kirjan nykyhetkessä tutustutaan mieheen, joka päätyy tutkimaan Tattarisuon murhia. Hänen perheensä on juuri hajonnut, ja hän pohtii menneiltä sukupolvilta jääneitä tragedioita, joita riittää. Polut johtavat samaan paikkaan: Tattarisuolle.
Toisessa aikatasossa mennään 1930-luvulla. Siinä pirtunvälittäjä Heino, jolla on kaikki hyvin - on vaimo ja perhe - kompastuu omaan ahneuteensa. Päätepiste löytyykin öiseltä Tattarisuolta.
Oli mahtavaa huomata heti kirjan ensi sivuilta asti, että Aki Ollikainen on säilyttänyt tyylinsä, sen saman johon ihastuin Nälkävuodessa. Oli kuin olisi palannut vanhan, hyvän ystävän seuraan - tai ainakin hänen tekstinsä. Ja kauan kaivatun ystävän!
Ollikaisen tapa kirjoittaa ei kikkaile kielellä turhaan - se on loppujen lopuksi suhteellisen vähäeleistä, mutta kovin painavaa ja merkittävää. Aihe on Mustassa sadussakin painava, eikä kirjan lukeminen pienestä sivumäärästä asti ole mikään pala kakkua. Sitä pitää tunnustella, makustella, se täytyy elää alusta loppuun. Ja elämistä riittää.
Vaikka murhia Mustassa sadussa käsitelläänkin, mikään dekkari tämä ei suinkaan ole. Kirjassa mennään syvälle ihmissuhteiden suohon, tavalla, jota lukija ei kyllä ihan heti unohda. En ole unohtanut Nälkävuottakaan, sen huomasin Mustaa satua lukiessani. Muistin tarkkaan Ollikaisen kerronnan esikoisromaanistaan, kirjasta, jonka haluaisin lukea uudelleen.
Vaikka Ollikaisen kieli ei kikkailekaan erikoisuudellaan, se on silti kaunista. Nimenomaan kirjailijan loppuun asti hiottu kieli tekee tästä kauniin teoksen, vaikka aihe onkin rujo ja raskas. Täytyy sanoa - että olen jälleen kerran löytänyt kirjan johon olen rakastunut!
Yksi kritisoinnin aihe löytyy: nimittäin kansi. Kansi on toki kaunis kaikessa tummuudessaan, ja siinä on persoonallinen hopeanvärinen teksti. Mutta hopeinen teksti hohtaa valossa, joten sitä oli ainakin minun lukulampun valossa lukea; en juuri saanut tekstistä selvää. Mutta sisällöstä en sitten valitakaan!
Suosittelen kirjaa kaikille hyvän, taitavan kielen ja hurmaavan kerronnan ystäville. Teitä kyllä löytyy!
Aki Ollikainen
153 s.
2015
Siltala
Arvostelukappale
Flunssainen tervehdys. Viikonloppuisen Rauman matkan jäljiltä sain flunssan, joka iski minuun kouransa pari päivää sitten. Nyt kuume on jo laskenut jonkin verran, mutta olen yhä kovin nuhainen ja yskäkin vaivaa. Kaikin puolin kurja olo siis - mutta onneksi ilonani on vaikka kuinka paljon hyviä kirjoja!
Posti toi minulle Aki Ollikaisen uunituoreen pienoisromaanin Musta satu, jota olen odottanut kovasti. Nälkävuosi teki minuun niin suuren vaikutuksen, että tämä uusi oli pakko lukea heti.
Musta satu johdattaa lukijansa Tattarisuolle, jolla on tapahtunut merkillisiä murhia menneisyydessä. Sillä on oma paikkansa Suomen rikoshistoriassa. Kirjan nykyhetkessä tutustutaan mieheen, joka päätyy tutkimaan Tattarisuon murhia. Hänen perheensä on juuri hajonnut, ja hän pohtii menneiltä sukupolvilta jääneitä tragedioita, joita riittää. Polut johtavat samaan paikkaan: Tattarisuolle.
Toisessa aikatasossa mennään 1930-luvulla. Siinä pirtunvälittäjä Heino, jolla on kaikki hyvin - on vaimo ja perhe - kompastuu omaan ahneuteensa. Päätepiste löytyykin öiseltä Tattarisuolta.
Oli mahtavaa huomata heti kirjan ensi sivuilta asti, että Aki Ollikainen on säilyttänyt tyylinsä, sen saman johon ihastuin Nälkävuodessa. Oli kuin olisi palannut vanhan, hyvän ystävän seuraan - tai ainakin hänen tekstinsä. Ja kauan kaivatun ystävän!
Ollikaisen tapa kirjoittaa ei kikkaile kielellä turhaan - se on loppujen lopuksi suhteellisen vähäeleistä, mutta kovin painavaa ja merkittävää. Aihe on Mustassa sadussakin painava, eikä kirjan lukeminen pienestä sivumäärästä asti ole mikään pala kakkua. Sitä pitää tunnustella, makustella, se täytyy elää alusta loppuun. Ja elämistä riittää.
Vaikka murhia Mustassa sadussa käsitelläänkin, mikään dekkari tämä ei suinkaan ole. Kirjassa mennään syvälle ihmissuhteiden suohon, tavalla, jota lukija ei kyllä ihan heti unohda. En ole unohtanut Nälkävuottakaan, sen huomasin Mustaa satua lukiessani. Muistin tarkkaan Ollikaisen kerronnan esikoisromaanistaan, kirjasta, jonka haluaisin lukea uudelleen.
Vaikka Ollikaisen kieli ei kikkailekaan erikoisuudellaan, se on silti kaunista. Nimenomaan kirjailijan loppuun asti hiottu kieli tekee tästä kauniin teoksen, vaikka aihe onkin rujo ja raskas. Täytyy sanoa - että olen jälleen kerran löytänyt kirjan johon olen rakastunut!
Yksi kritisoinnin aihe löytyy: nimittäin kansi. Kansi on toki kaunis kaikessa tummuudessaan, ja siinä on persoonallinen hopeanvärinen teksti. Mutta hopeinen teksti hohtaa valossa, joten sitä oli ainakin minun lukulampun valossa lukea; en juuri saanut tekstistä selvää. Mutta sisällöstä en sitten valitakaan!
Suosittelen kirjaa kaikille hyvän, taitavan kielen ja hurmaavan kerronnan ystäville. Teitä kyllä löytyy!
torstai 7. toukokuuta 2015
Kari Hotakainen: Kantaja
Kantaja
Kari Hotakainen
140 s.
2015
Kirjakauppaliitto / Kirjamedia
Lahja ystävältä
Kireän rahatilanteen vuoksi en valitettavasti päässyt Kirjan ja Ruusun päivän kirjaostoksille, vaikka Hotakaisen Kantaja kovasti houkuttelikin. Onneksi on olemassa ihania bloggariystäviä, kiitokset Kantajasta menevät Kirsin kirjanurkan Kirsille. <3 Onneksi sain kirjan hyllyyni!
Kantajan minä on Timo Kallio, tavallinen, joskin aika hiljainen, suomalainen mies. Hän ei turhia puhele, eikä Timolla juuri ystäviäkään ole. Sen sijaan mielessä kummittelee vanha kouluaikainen rakkaus.... Timo päätyy työntekijäksi seurakuntayhtymän puistotyöntekijäksi. Työpaikallaan Timo kohtaa kuolemaa: on monenlaisia hautajaisia. Erityisesti Timon huomion saavat hautajaiset, joissa ei omaisia juurikaan ole, ja joissa Timo päätyy arkun kantajaksi. Nämä vainajat jäävät hieman tosin kummittelemaan miehen mieleen...
Kantaja on kirja, joka todistaa sen, miten paljon minä pidän Kari Hotakaisesta. Hotakaisen huumori, tuo musta ja ihana, kolahtaa minuun kuin... kuin jokin todella painava, ja voi miten siitä nautinkaan. Ei ollut kerta tai kaksi kun Kantajan seurassa naurahtelin ääneen.
Suomessa ei ole kovin montaa kirjailijaa, jotka voisivat kirjoittaa kirjan, edes tällaisen pienoisromaanin, tällaisesta aiheesta. Luulen että Hotakainen voi olla siinä ainoa lajissaan, ainakaan jos puhutaan näin onnistuneesta teoksesta. Ihan jokaisen huumori ei nimittäin näihin sfääreihin yllä.
On varmasti niitäkin, joille ei todellakaan tämä huumori kolahda. Luulen, että se vaatii tietynlaisen, ehkä hieman nyrjähtäneen mielen, sellaisen mustan, joka nauraa kummallisille asioille. Sellaisen joka pystyy nauramaan vainajien muistopuheille.
Kantajasta olisi saanut myös raskaan kirjan, ovathan aiheet kovin raskaita: kuolema, arkun kantaminen, muistopuheet. Onneksi Hotakainen ei sitä tehnyt, sillä siitä ei olisi ehkä tullut näin vetävä. Mutta huumorin avulla siitä tuli hieno, juuri näin pienenä teoksena toimiva. Ja se herätti minussa himon: himon lukea Hotakaista pian lisää!
Kari Hotakainen
140 s.
2015
Kirjakauppaliitto / Kirjamedia
Lahja ystävältä
Kireän rahatilanteen vuoksi en valitettavasti päässyt Kirjan ja Ruusun päivän kirjaostoksille, vaikka Hotakaisen Kantaja kovasti houkuttelikin. Onneksi on olemassa ihania bloggariystäviä, kiitokset Kantajasta menevät Kirsin kirjanurkan Kirsille. <3 Onneksi sain kirjan hyllyyni!
Kantajan minä on Timo Kallio, tavallinen, joskin aika hiljainen, suomalainen mies. Hän ei turhia puhele, eikä Timolla juuri ystäviäkään ole. Sen sijaan mielessä kummittelee vanha kouluaikainen rakkaus.... Timo päätyy työntekijäksi seurakuntayhtymän puistotyöntekijäksi. Työpaikallaan Timo kohtaa kuolemaa: on monenlaisia hautajaisia. Erityisesti Timon huomion saavat hautajaiset, joissa ei omaisia juurikaan ole, ja joissa Timo päätyy arkun kantajaksi. Nämä vainajat jäävät hieman tosin kummittelemaan miehen mieleen...
Kantaja on kirja, joka todistaa sen, miten paljon minä pidän Kari Hotakaisesta. Hotakaisen huumori, tuo musta ja ihana, kolahtaa minuun kuin... kuin jokin todella painava, ja voi miten siitä nautinkaan. Ei ollut kerta tai kaksi kun Kantajan seurassa naurahtelin ääneen.
Suomessa ei ole kovin montaa kirjailijaa, jotka voisivat kirjoittaa kirjan, edes tällaisen pienoisromaanin, tällaisesta aiheesta. Luulen että Hotakainen voi olla siinä ainoa lajissaan, ainakaan jos puhutaan näin onnistuneesta teoksesta. Ihan jokaisen huumori ei nimittäin näihin sfääreihin yllä.
On varmasti niitäkin, joille ei todellakaan tämä huumori kolahda. Luulen, että se vaatii tietynlaisen, ehkä hieman nyrjähtäneen mielen, sellaisen mustan, joka nauraa kummallisille asioille. Sellaisen joka pystyy nauramaan vainajien muistopuheille.
Kantajasta olisi saanut myös raskaan kirjan, ovathan aiheet kovin raskaita: kuolema, arkun kantaminen, muistopuheet. Onneksi Hotakainen ei sitä tehnyt, sillä siitä ei olisi ehkä tullut näin vetävä. Mutta huumorin avulla siitä tuli hieno, juuri näin pienenä teoksena toimiva. Ja se herätti minussa himon: himon lukea Hotakaista pian lisää!
Blake Crouch: Wayward Pines: Ei pakotietä
Wayward Pines: Ei pakotietä
Blake Crouch
Suomentanut Ilkka Rekiaro
330 s.
2015
Tammi
Arvostelukappale
Kun avasin kirjapaketin, en arvannutkaan millaisen herkun se pitää sisällään. Tämä Blake Crouchin kirja olisi saattanut lipua ohitseni ilman yllätyspakettia, kiitos siitä kustantajalle! En ollut edes nähnyt kirjan perusteella tehdyn tv-sarjan mainoksia, joten tämä oli aivan uusi tuttavuus. Ystäväni kehuttua kirjaa päätin lukea sen mitä pikimmiten, ja aiaiai! Mitä sainkaan!
Salaisen palvelun agentti Ethan Burke matkustaa Wayward Pinesin pikkukaupunkiin etsimään kadonneita työtovereitaan, ja joutuu rajuun onnettomuuteen. Tultuaan sairaalassa tajuihinsa hän huomaa että hänen tavaransa ovat kadonneet, eikä niitä tunnu löytyvän millään. Kukaan kaupungissa ei myöskään tunnu uskovan kuka hän on. Tilannetta ei helpota yhtään se, ettei Ethan saa yhteyttä kehenkään kaupungin ulkopuolella. Pikku hiljaa Ethanille alkaa selvitä, ettei Wayward Pines todellakaan ole mikään aivan tavallinen pikkukaupunki...
Nyt olen löytänyt jotain suurta. Jotain mahtavaa. Ja nyt on jotain mitä odottaa! Nimittäin aion ehdottomasti kääntää television Fox-kanavalle torstaina 14.5 kello 21.55, jolloin Waysward Pines alkaa tv-sarjana. Nimittäin, tämän kirjan perusteella luulen, että tästä saisi todella herkullisen tv-sarjan.
En tavallisesti katso tämän kaltaisia sarjoja, jotenkin pidän enemmän sellaisista hyvän mielen viihdesarjoista. Joskus täytyy kuitenkin mennä pois mukavuusalueeltaan, ja niin aion mennä ensi viikollakin. Ja toivon todella, että sarja olisi kirjan arvoinen!
Sillä kirja on, kuten sanoin, todella mahtava. Minulle tuli yksi teos tästä mieleen: Stephen Kingin Kuvun alla. Jotain samaa tässä menossa on, vaikkakin Wayward Pines eteneekin paljon vauhdikkaammin kuin Kuvun alla. Varsinkin kirjan loppupuolella meno on todella vauhdikasta. Ja minähän rakastuin Kingiin Kuvun alla teoksen perusteella, joten voitte vain arvata kuinka paljon minä tästäkin kirjasta pidin.
Yksi näitä kahta kirjaa yhdistävistä tekijöistä on tietenkin suomentaja. Suomentaja molemmissa kirjoissa on mahtava Ilkka Rekiaro, jonka kynänjäljestä olen pitänyt jokaisessa kirjassa, jonka hänen kääntämänään olen lukenut. Tuolla miehellä on kyllä kirjoittamisen taito hallussa, ja uskon että hän osaa jäljitellä kirjailjian omaa tyyliä loistavasti.
Haluaisin kovasti kertoa kirjasta vaikka mitä - mutta enpäs kerrokaan! En tietenkään. Sen voin kuitenkin luvata, että kirjan lukeville, ja sarjaa katsoville on luvassa yllätystä jos jonkinmoista - ja suuria sellaisia! Itse ainakin yllätyin monta kertaa kirjaa lukiessani, ja taisinpa lähes hihkaista ääneenkin jonkin kerran. Niin taitavasti juoni on kudottu.
Eli kanavat Foxille ensi viikolla - sitä ennen ehtii vielä tämän kirjan hyvin lukea! Waywarrd Pinesille muuten tulee jatkoa kirjan muodossa elokuussa, mitenhän sinne saakka jaksaa odottaa....
Blake Crouch
Suomentanut Ilkka Rekiaro
330 s.
2015
Tammi
Arvostelukappale
Kun avasin kirjapaketin, en arvannutkaan millaisen herkun se pitää sisällään. Tämä Blake Crouchin kirja olisi saattanut lipua ohitseni ilman yllätyspakettia, kiitos siitä kustantajalle! En ollut edes nähnyt kirjan perusteella tehdyn tv-sarjan mainoksia, joten tämä oli aivan uusi tuttavuus. Ystäväni kehuttua kirjaa päätin lukea sen mitä pikimmiten, ja aiaiai! Mitä sainkaan!
Salaisen palvelun agentti Ethan Burke matkustaa Wayward Pinesin pikkukaupunkiin etsimään kadonneita työtovereitaan, ja joutuu rajuun onnettomuuteen. Tultuaan sairaalassa tajuihinsa hän huomaa että hänen tavaransa ovat kadonneet, eikä niitä tunnu löytyvän millään. Kukaan kaupungissa ei myöskään tunnu uskovan kuka hän on. Tilannetta ei helpota yhtään se, ettei Ethan saa yhteyttä kehenkään kaupungin ulkopuolella. Pikku hiljaa Ethanille alkaa selvitä, ettei Wayward Pines todellakaan ole mikään aivan tavallinen pikkukaupunki...
Nyt olen löytänyt jotain suurta. Jotain mahtavaa. Ja nyt on jotain mitä odottaa! Nimittäin aion ehdottomasti kääntää television Fox-kanavalle torstaina 14.5 kello 21.55, jolloin Waysward Pines alkaa tv-sarjana. Nimittäin, tämän kirjan perusteella luulen, että tästä saisi todella herkullisen tv-sarjan.
En tavallisesti katso tämän kaltaisia sarjoja, jotenkin pidän enemmän sellaisista hyvän mielen viihdesarjoista. Joskus täytyy kuitenkin mennä pois mukavuusalueeltaan, ja niin aion mennä ensi viikollakin. Ja toivon todella, että sarja olisi kirjan arvoinen!
Sillä kirja on, kuten sanoin, todella mahtava. Minulle tuli yksi teos tästä mieleen: Stephen Kingin Kuvun alla. Jotain samaa tässä menossa on, vaikkakin Wayward Pines eteneekin paljon vauhdikkaammin kuin Kuvun alla. Varsinkin kirjan loppupuolella meno on todella vauhdikasta. Ja minähän rakastuin Kingiin Kuvun alla teoksen perusteella, joten voitte vain arvata kuinka paljon minä tästäkin kirjasta pidin.
Yksi näitä kahta kirjaa yhdistävistä tekijöistä on tietenkin suomentaja. Suomentaja molemmissa kirjoissa on mahtava Ilkka Rekiaro, jonka kynänjäljestä olen pitänyt jokaisessa kirjassa, jonka hänen kääntämänään olen lukenut. Tuolla miehellä on kyllä kirjoittamisen taito hallussa, ja uskon että hän osaa jäljitellä kirjailjian omaa tyyliä loistavasti.
Haluaisin kovasti kertoa kirjasta vaikka mitä - mutta enpäs kerrokaan! En tietenkään. Sen voin kuitenkin luvata, että kirjan lukeville, ja sarjaa katsoville on luvassa yllätystä jos jonkinmoista - ja suuria sellaisia! Itse ainakin yllätyin monta kertaa kirjaa lukiessani, ja taisinpa lähes hihkaista ääneenkin jonkin kerran. Niin taitavasti juoni on kudottu.
Eli kanavat Foxille ensi viikolla - sitä ennen ehtii vielä tämän kirjan hyvin lukea! Waywarrd Pinesille muuten tulee jatkoa kirjan muodossa elokuussa, mitenhän sinne saakka jaksaa odottaa....
keskiviikko 6. toukokuuta 2015
Susan Abulhawa: Jeninin aamut
Jeninin aamut
Susan Abulhawa
Suomentanut Pauliina Klemola
351 s.
Like
Lainattu kirjastosta
Jeninin aamut oli Naisten Pankin lukupiirimme, Lukevien leidien, huhtikuun kirja. Viime viikon tiistaina kokoonnuimme kuukausittaiseen tapaamme Louhelantuvalle keskustelemaan tästä romaanista, joka ainakin minulle painui syvälle mieleen.
Jeninin aamut teoksen päähenkilö, kaiken keskellä vaeltava tyttö, on Amal. Hän syntyy pakolaisleirillä, jonne Amalin vanhemmat on pakotettu muuttamaan sodan vuoksi. Vanhempien hyökätessä heidän kotikyläänsä, he menettivät yhden lapsistaan, aivan pienen pojan. Sotilaat ryöstivät pojan Amalin äidin sylistä. Kirja on taistelua sodan varjossa, ja kertomus siitä, kuinka yhteisö on aina kaikki kaikessa.
On haastavaa blogata kirjasta, jonka lukemisesta on jo varmaankin yli kuukausi. Jätin tarkoituksella bloggaamisen vasta tähän hetkeen, kun lukupiiri on ohi, mutta kas, nyt tuntuukin vaikealta. Miten onnistun palauttamaan tunnelmat lukuhetkeltä? Muistanko miltä kirja lukiessa tuntui?
Kyllä kirja vaikuttaa minuun vieläkin. Lähi-Idän tilanne ei ollut minulle kovin tuttu ennestään, mitä nyt olin koulussa ja uutisista siitä kuullut. En ollut kuitenkaan lukenut juurikaan kirjallisuutta Palestiinaa koskien, käsittääkseni sitä ei ole edes kovin paljoa julkaistu suomeksi. Niinpä Jeninin aamut kävi sydämeen: opin kirjasta paljon. Opin Palestiinan tilanteesta, pakolaisleirin tunnelmasta, ja tietysti ihanasta Amalista.
Lukevissa leideissä kirja herätti vilkkaan keskustelun. Meitä oli saapunut hurjan monta ihanaa naista paikalle kirjasta keskustelemaan, ja olimmepa aika pitkälti kirjasta samaa mieltä. Läheskään aina mielipiteemme eivät näin samansuuntaiset kuitenkaan ole, mutta nyt ei suurempia ristiriitoja mielipiteistä ollut.
Samaa mieltä olimme siinä, että kirja oli raskas. Se on raskas aiheeltaan, sillä pakolaisleirikuvaus ei ole varmasti niitä kevyimpiä aiheita joista lukea. Mutta monet naiset olivat sitä mieltä, että raskaudesta huolimatta Jeninin aamut oli hieno kirja, johon kirjailija oli tunteet hienosti mahduttanut.
Keskustelu polveili runsaasti lukupiirin aikana. Tulimme siihen tulokseen, että kaikkein tärkeintä pakolaisleiritilanteessa ovat ihmissuhteet, ja läheiset ihmiset ylipäätään, heidän olemassa olonsa. Myös esimerkiksi mielikuvitus on niissä olosuhteissa etu - ja tulipa esiin myös päihteiden olemassa olo.
Kokonaisuudessaan leidit, niin kuin minäkin, taisivat pitää Jeninin aamuista. Kokonais arvosanaksi taitaa tulla suunnilleen 3,5, arvosteluasteikon ollessa 1-5. Oli jälleen mukava ilta Louhelantuvalla, kiitokset läsnäolleille!
Susan Abulhawa
Suomentanut Pauliina Klemola
351 s.
Like
Lainattu kirjastosta
Jeninin aamut oli Naisten Pankin lukupiirimme, Lukevien leidien, huhtikuun kirja. Viime viikon tiistaina kokoonnuimme kuukausittaiseen tapaamme Louhelantuvalle keskustelemaan tästä romaanista, joka ainakin minulle painui syvälle mieleen.
Jeninin aamut teoksen päähenkilö, kaiken keskellä vaeltava tyttö, on Amal. Hän syntyy pakolaisleirillä, jonne Amalin vanhemmat on pakotettu muuttamaan sodan vuoksi. Vanhempien hyökätessä heidän kotikyläänsä, he menettivät yhden lapsistaan, aivan pienen pojan. Sotilaat ryöstivät pojan Amalin äidin sylistä. Kirja on taistelua sodan varjossa, ja kertomus siitä, kuinka yhteisö on aina kaikki kaikessa.
On haastavaa blogata kirjasta, jonka lukemisesta on jo varmaankin yli kuukausi. Jätin tarkoituksella bloggaamisen vasta tähän hetkeen, kun lukupiiri on ohi, mutta kas, nyt tuntuukin vaikealta. Miten onnistun palauttamaan tunnelmat lukuhetkeltä? Muistanko miltä kirja lukiessa tuntui?
Kyllä kirja vaikuttaa minuun vieläkin. Lähi-Idän tilanne ei ollut minulle kovin tuttu ennestään, mitä nyt olin koulussa ja uutisista siitä kuullut. En ollut kuitenkaan lukenut juurikaan kirjallisuutta Palestiinaa koskien, käsittääkseni sitä ei ole edes kovin paljoa julkaistu suomeksi. Niinpä Jeninin aamut kävi sydämeen: opin kirjasta paljon. Opin Palestiinan tilanteesta, pakolaisleirin tunnelmasta, ja tietysti ihanasta Amalista.
Lukevissa leideissä kirja herätti vilkkaan keskustelun. Meitä oli saapunut hurjan monta ihanaa naista paikalle kirjasta keskustelemaan, ja olimmepa aika pitkälti kirjasta samaa mieltä. Läheskään aina mielipiteemme eivät näin samansuuntaiset kuitenkaan ole, mutta nyt ei suurempia ristiriitoja mielipiteistä ollut.
Samaa mieltä olimme siinä, että kirja oli raskas. Se on raskas aiheeltaan, sillä pakolaisleirikuvaus ei ole varmasti niitä kevyimpiä aiheita joista lukea. Mutta monet naiset olivat sitä mieltä, että raskaudesta huolimatta Jeninin aamut oli hieno kirja, johon kirjailija oli tunteet hienosti mahduttanut.
Keskustelu polveili runsaasti lukupiirin aikana. Tulimme siihen tulokseen, että kaikkein tärkeintä pakolaisleiritilanteessa ovat ihmissuhteet, ja läheiset ihmiset ylipäätään, heidän olemassa olonsa. Myös esimerkiksi mielikuvitus on niissä olosuhteissa etu - ja tulipa esiin myös päihteiden olemassa olo.
Kokonaisuudessaan leidit, niin kuin minäkin, taisivat pitää Jeninin aamuista. Kokonais arvosanaksi taitaa tulla suunnilleen 3,5, arvosteluasteikon ollessa 1-5. Oli jälleen mukava ilta Louhelantuvalla, kiitokset läsnäolleille!
tiistai 5. toukokuuta 2015
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö
Rakkaudenhirviö
Saara Turunen
441 s.
2015
Tammi
Oma kirjaostos
Takana on viikonloppu, jonkalaisten takia elämä on ihanaa. Vietin viikonlopun Raumalla, johon lähdimme juhlimaan kummityttöni ristiäisiä. Tuo mitä valloittavin ja kaunein olento sai nimekseen Minja Elena Annikki, ja hymylläni ei ollut rajoja kun sain tytön syliini.
Ja mikä parasta, ainoa ilo ei suinkaan ollut ristiäiset ja pieni tyttö; sunnuntaina aamupäivällä tapasin Kirjasiskon, ihanan naisen johon olen blogimaailman kautta tutustunut. Huomasimme noin vuosi sitten ettei meitä yhdistä ainoastaan samankaltainen kirjamaku, vaan meissä on paljon muutakin yhteistä. Pikku hiljaa meistä on tullut hyvät ystävät, ja olemme miettineet tapaamista jo pitkään. Nyt, vimeinkin se onnistui! Muutama tunti meni kahvilassa istuskellessa hujauksessa, ja puhetta riitti. Tehtiin sitäpaitsi ihana vaihtokauppa: kirjasisko sai pinon kirjoja ja minä ihanat, värikkäät villasukat! Olen siitä kumma, että pidän villasukkia kesälläkin, joten ne pääsevät varmasti hetimiten käyttöön.
Joensuusta Raumalle ajaa monta, monta pitkää tuntia. Mutta mikäs siinä autossa istuessa, jos on hyvä kirja käsissä. Lauantaina, matkan aluksi korkkasin uuden kirjan, Helsingin reissulta ostamani Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö. Ja vaikkei autossa istuminen noin pitkän matkan ajan kaikkein mukavinta olekaan, niin tämän kirjan kanssa aika meni nopeasti.
Rakkaudenhirviö kertoo nuoren naisen kasvutarinan. Se kertoo tarinan tytöstä, jonka äiti pienestä pitäen opettaa, että kaikkein parasta on olla tavallinen, ihan niin kuin kaikki muutkin. Erilaiset, ne ovat huonoja ihmisiä. Tyttö onkin kiltti lapsi, aivan tavallinen, ja pysyy muotissaan. Kuitenkin, kun ikää alkaa tulla, hän alkaa kapinoida, ja päättää lähteä kotikaupungistaan. Hän ottaa siivet alleen, eikä halua olla niin kuin muut.
Kun suljin kirjan kannet, jouduin miettimään hetken, mitä mieltä Rakkaudenhirviöstä olin. Tuumailin aikani, ja loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen että pidin tästä kirjasta. Sillä tästä kirjasta ei voi oikein olla sitä mieltä, että tämä olisi ollut vain ihan ok. Rakkaudenhirviöstä, ja Turusen kielestä, siitä joko pitää tai sitten ei. Ja minä pidin.
Turusen tapa kirjoittaa on persoonallinen, eikä sellaista tule vastaan aivan joka romaanissa. Nimittäin, tämä esikoiskirjailjia ei esimerkiksi käytä ollenkaan dialogia, vaan kirjassa tapahtumat vain seuraavat toisiaan. Tämä seikka hieman yllätti, ja kieltämättä vaati ensin totuttelua. Tapahtumat etenevät dialogien puutteen takia vauhdilla, mutta kun vauhtiin tottuu, niin mukana pysyy kyllä hyvin - ja kyydissä matkustaa mielellään.
Saara Turusen huumori puree minuun. Naurahtelin kirjan kanssa useammankin kerran, ja tuli tunne, että tämän kirjoittaja täytyy olla hyvä tyyppi. Päähenkilö, tyttö, jonka kasvutarinaa kirjassa seurataan, vaikuttaa välillä ärsyttävältäkin, mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän hänestä aloin pitää. Väkisin tulee mieleen, miten omakohtaisia kirjan tapahtumat kirjailijalle ovat?
Vaikka teksti eteneekin vauhdilla, niin kirja ei silti minulle ollut nopealukuinen. Se ehkä johtuu siitä, että luin sen viikonlopun aikana, jolloin elämään mahtui kaikenlaista muutakin tekemistä, mutta kirjan kanssa minulla meni useampi päivä. Vaikka juoni ei Rakkaudenhirviössä monimutkainen olekaan, se on huumorista huolimatta välillä syvällistäkin pohdintaa. Se onkin mielestäni ennenkaikkea romaani ulkopuolisuudesta, siitä, kuinka on yksin muiden keskellä. Paikasta riippumatta.
Turunen on taitava kirjoittaja, ja mahtavan tuntuinen tyyppi, josta haluan ehdottomasti kuulla lisää.
Saara Turunen
441 s.
2015
Tammi
Oma kirjaostos
Takana on viikonloppu, jonkalaisten takia elämä on ihanaa. Vietin viikonlopun Raumalla, johon lähdimme juhlimaan kummityttöni ristiäisiä. Tuo mitä valloittavin ja kaunein olento sai nimekseen Minja Elena Annikki, ja hymylläni ei ollut rajoja kun sain tytön syliini.
Ja mikä parasta, ainoa ilo ei suinkaan ollut ristiäiset ja pieni tyttö; sunnuntaina aamupäivällä tapasin Kirjasiskon, ihanan naisen johon olen blogimaailman kautta tutustunut. Huomasimme noin vuosi sitten ettei meitä yhdistä ainoastaan samankaltainen kirjamaku, vaan meissä on paljon muutakin yhteistä. Pikku hiljaa meistä on tullut hyvät ystävät, ja olemme miettineet tapaamista jo pitkään. Nyt, vimeinkin se onnistui! Muutama tunti meni kahvilassa istuskellessa hujauksessa, ja puhetta riitti. Tehtiin sitäpaitsi ihana vaihtokauppa: kirjasisko sai pinon kirjoja ja minä ihanat, värikkäät villasukat! Olen siitä kumma, että pidän villasukkia kesälläkin, joten ne pääsevät varmasti hetimiten käyttöön.
Joensuusta Raumalle ajaa monta, monta pitkää tuntia. Mutta mikäs siinä autossa istuessa, jos on hyvä kirja käsissä. Lauantaina, matkan aluksi korkkasin uuden kirjan, Helsingin reissulta ostamani Saara Turusen esikoisromaanin Rakkaudenhirviö. Ja vaikkei autossa istuminen noin pitkän matkan ajan kaikkein mukavinta olekaan, niin tämän kirjan kanssa aika meni nopeasti.
Rakkaudenhirviö kertoo nuoren naisen kasvutarinan. Se kertoo tarinan tytöstä, jonka äiti pienestä pitäen opettaa, että kaikkein parasta on olla tavallinen, ihan niin kuin kaikki muutkin. Erilaiset, ne ovat huonoja ihmisiä. Tyttö onkin kiltti lapsi, aivan tavallinen, ja pysyy muotissaan. Kuitenkin, kun ikää alkaa tulla, hän alkaa kapinoida, ja päättää lähteä kotikaupungistaan. Hän ottaa siivet alleen, eikä halua olla niin kuin muut.
Kun suljin kirjan kannet, jouduin miettimään hetken, mitä mieltä Rakkaudenhirviöstä olin. Tuumailin aikani, ja loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen että pidin tästä kirjasta. Sillä tästä kirjasta ei voi oikein olla sitä mieltä, että tämä olisi ollut vain ihan ok. Rakkaudenhirviöstä, ja Turusen kielestä, siitä joko pitää tai sitten ei. Ja minä pidin.
Turusen tapa kirjoittaa on persoonallinen, eikä sellaista tule vastaan aivan joka romaanissa. Nimittäin, tämä esikoiskirjailjia ei esimerkiksi käytä ollenkaan dialogia, vaan kirjassa tapahtumat vain seuraavat toisiaan. Tämä seikka hieman yllätti, ja kieltämättä vaati ensin totuttelua. Tapahtumat etenevät dialogien puutteen takia vauhdilla, mutta kun vauhtiin tottuu, niin mukana pysyy kyllä hyvin - ja kyydissä matkustaa mielellään.
Saara Turusen huumori puree minuun. Naurahtelin kirjan kanssa useammankin kerran, ja tuli tunne, että tämän kirjoittaja täytyy olla hyvä tyyppi. Päähenkilö, tyttö, jonka kasvutarinaa kirjassa seurataan, vaikuttaa välillä ärsyttävältäkin, mutta mitä enemmän ikää tulee, sitä enemmän hänestä aloin pitää. Väkisin tulee mieleen, miten omakohtaisia kirjan tapahtumat kirjailijalle ovat?
Vaikka teksti eteneekin vauhdilla, niin kirja ei silti minulle ollut nopealukuinen. Se ehkä johtuu siitä, että luin sen viikonlopun aikana, jolloin elämään mahtui kaikenlaista muutakin tekemistä, mutta kirjan kanssa minulla meni useampi päivä. Vaikka juoni ei Rakkaudenhirviössä monimutkainen olekaan, se on huumorista huolimatta välillä syvällistäkin pohdintaa. Se onkin mielestäni ennenkaikkea romaani ulkopuolisuudesta, siitä, kuinka on yksin muiden keskellä. Paikasta riippumatta.
Turunen on taitava kirjoittaja, ja mahtavan tuntuinen tyyppi, josta haluan ehdottomasti kuulla lisää.
lauantai 2. toukokuuta 2015
Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho
Ehtoolehdon tuho
Minna Lindgren
288 s.
2015
Teos
Arvostelukappale
Olen suunnaton Ehtoolehdon vanhusten fani. Olen pitänyt kahdesta edellisestä kirjasta todella paljon, ja Ehtoolehdon tuho olikin yksi odotetuimpia kirjoja tänä keväänä. Postiluukustani kirja kolahti perjantaina, ja kyllähän se niin oli, että kirja oli pakko ottaa heti lukuun.
Anna-Liisa, Siiri, Irma ja muut Ehtoolehdon asukkaat ovat palanneet remontoituun Ehtoolehdon palvetaloon. Todellakin remontoituun! Takana on ajat, jolloin palvelutalossa oli läsnä hoitajia ja siivoojia, puhumattakaan keittäjistä. Nyt talossa on vain koneita! On älyseinät, älyhousut, ja 3D ruokatulostimet. On sanomattakin selvää, etteivät vanhukset ja koneet puhu samaa kieltä - ja niinpä vanhusten on aika nousta kapinaan!
Ehtoolehdon tuho on jännittävä yhdistelmä eräänlaista dekkaria - sillä dekkarin piirteitä Ehtoolehdoissa on jokaisessa kirjassa ollut, vaikkei murhaa kirjoissa tapahdukaan. Dekkarin piirteitä on tässäkin, niin paljon vauhtia on mukana. Mutta mukana on mielestäni nyt dystooppisia piirteitä, siitä, mihin tulevaisuus voi tällaisessa palvelutalossa mennä. On kamalaa, jos vanhukset eivät saa tulevaisuudessa hoitoa, vaan joutuvat elämään koneistetussa ympäristössä!
Näiden kahden lajityypin lisäksi Lindgren yhdistelee taitavasti tekstiinsä omanlaistaan huumoria - joka ihastuttaa ainakin minua kovasti. Minuun vanhusten huumori vain kolahtaa, ja lukiessa tulikin hihitellyksi useampaan otteeseen.
Mutta kuten jo sanoin, ei Lindgren pelkällä huumorilla pelaa. Hän tarttuu Ehtoolehdoissa ajankohtaiseen aiheeseen, vanhusten kohteluun. Mielestäni on hyvä, että joku kirjoittaa siitäkin, ja kirjoittaa vielä näin hyviä kirjoja, jotka vetävät lukijoita runsaasti. Koska Lindgren ei kirjoita ryppyotsaisesti, luetaan vanhusten oloista mielellään, ja varmasti asia jää monen lukijan mieleen hautumaan kirjan kansien sulkemisen jälkeenkin.
Mutta onko tämä viimeinen Ehtoolehto? Se asia jäi mieleeni kummittelemaan, enkä todella tiedä. Surullisia tapahtumia kirjassa riittää, mutta periaatteessa aineksia olisi vielä jatkoonkin. Aika hulvattomaan jatkoon, ellen sanoisi. Ymmärrän jos tämä jää viimeiseksi kirjaksi, mutta tietenkin, tietenkin fani toivoo vielä yhtä....
Minna Lindgren
288 s.
2015
Teos
Arvostelukappale
Olen suunnaton Ehtoolehdon vanhusten fani. Olen pitänyt kahdesta edellisestä kirjasta todella paljon, ja Ehtoolehdon tuho olikin yksi odotetuimpia kirjoja tänä keväänä. Postiluukustani kirja kolahti perjantaina, ja kyllähän se niin oli, että kirja oli pakko ottaa heti lukuun.
Anna-Liisa, Siiri, Irma ja muut Ehtoolehdon asukkaat ovat palanneet remontoituun Ehtoolehdon palvetaloon. Todellakin remontoituun! Takana on ajat, jolloin palvelutalossa oli läsnä hoitajia ja siivoojia, puhumattakaan keittäjistä. Nyt talossa on vain koneita! On älyseinät, älyhousut, ja 3D ruokatulostimet. On sanomattakin selvää, etteivät vanhukset ja koneet puhu samaa kieltä - ja niinpä vanhusten on aika nousta kapinaan!
Ehtoolehdon tuho on jännittävä yhdistelmä eräänlaista dekkaria - sillä dekkarin piirteitä Ehtoolehdoissa on jokaisessa kirjassa ollut, vaikkei murhaa kirjoissa tapahdukaan. Dekkarin piirteitä on tässäkin, niin paljon vauhtia on mukana. Mutta mukana on mielestäni nyt dystooppisia piirteitä, siitä, mihin tulevaisuus voi tällaisessa palvelutalossa mennä. On kamalaa, jos vanhukset eivät saa tulevaisuudessa hoitoa, vaan joutuvat elämään koneistetussa ympäristössä!
Näiden kahden lajityypin lisäksi Lindgren yhdistelee taitavasti tekstiinsä omanlaistaan huumoria - joka ihastuttaa ainakin minua kovasti. Minuun vanhusten huumori vain kolahtaa, ja lukiessa tulikin hihitellyksi useampaan otteeseen.
Mutta kuten jo sanoin, ei Lindgren pelkällä huumorilla pelaa. Hän tarttuu Ehtoolehdoissa ajankohtaiseen aiheeseen, vanhusten kohteluun. Mielestäni on hyvä, että joku kirjoittaa siitäkin, ja kirjoittaa vielä näin hyviä kirjoja, jotka vetävät lukijoita runsaasti. Koska Lindgren ei kirjoita ryppyotsaisesti, luetaan vanhusten oloista mielellään, ja varmasti asia jää monen lukijan mieleen hautumaan kirjan kansien sulkemisen jälkeenkin.
Mutta onko tämä viimeinen Ehtoolehto? Se asia jäi mieleeni kummittelemaan, enkä todella tiedä. Surullisia tapahtumia kirjassa riittää, mutta periaatteessa aineksia olisi vielä jatkoonkin. Aika hulvattomaan jatkoon, ellen sanoisi. Ymmärrän jos tämä jää viimeiseksi kirjaksi, mutta tietenkin, tietenkin fani toivoo vielä yhtä....
perjantai 1. toukokuuta 2015
Mila Teräs: Olga Orava ja metsän salaisuus
Olga Orava ja metsän salaisuus
Mila Teräs
Kuvittanut Karoliina Pertamo
2014
Lasten keskus
Arvostelukappale
Olga Orava ja metsän salaisuus oli kirjoja, jotka sain Lasten keskukselta, kun pyysin heitä vinkkaamaan kirjoja vasta maailmaan tulleelle lukijalle. Olga Oravassa onkin hieman enemmän lukemista kuin noissa ihan pikkuisille suunnatuissa kirjoissa, mistä bloggasin aikaisemmin, ja tähän piti paneutuakin hieman enemmän. Paneutuminen oli oikein mukavaa, sanoisin!
Tarinassa Olga Orava lähtee etsimään, mikä onkaan metsän salaisuus. Matkallaan hän tapaa erilaisia metsän asukkeja, joille Mila Teräs on keksinyt ihastuttavia nimiä, kuten Hekla Hämähäkki. Jokaiselta metsän asukkaalta tulee erilainen vastaus kysymykseen, ja Olga kulkee tarinassa ympäri metsää.
Kirjan tarina on mielestäni todella hieno. Kävin lukemassa bleuen bloggauksen, ja luinkin sen mielenkiinnolla, koska tiesin hänen olevan todella tuttu lastenkirjallisuuden kanssa. Olen bleuen kanssa samaa mieltä, tämä on varmasti aika perinteinen lastenkirjan tarina, onneahan tässä ollaan etsimässä. Minulle kuitenkin tarinan kulku ja tyyppi oli ihan uusi, enhän ole pitkään aikaan lukenut kunnolla lastenkirjoja.
Mila Teräs on minulle tuttu nimi nuortenkirjallisuudesta, ja olenkin jonkun hänen kirjoistaan lukenut. Näköjään en kuitenkaan blogi aikana, kun yritin blogistani Terästä etsiä. Kuitenkin, tykkäsin kirjan kerrontatavasta, ja ajattelinkin haeskella kirjastosta kirjailjan kirjoja käsiini.
Karoliina Pertamo on käsittääkseni kuvittanut paljon lastenkirjoja, ja sen huomaa. Hän on varmasti suosittu kuvittaja, ja uskon että lapset pitävät hänen kynän jäljestään kovastikin. Olga Oravan ja metsän salaisuuden kuvitus on siinäkin mielessä mukavaa, että jopa muurahaiset on kuvattu "isosti", tavalla, jolla ne tulevat lähelle lukijaa.
Vaikka alunperin ajattelin antaa Lasten keskukselta saamani kirjat vasta syntyneelle kummitytölleni, taitaa tämä päätyä kuitenkin ihan ensin luettavaksi 4-vuotiaan täditettävän kanssa. Näen häntäkin huomenna, kun matkustamme Raumalle kummityttöni ristiäisiin. Toivottavasti lukuhetkiinkin löytyisi pieni rako, sillä minusta olisi mukavaa lukea tätäkin kirjaa ääneen!
Kirja sopii varmasti ihan pienille, sellaisille niin kuin kummityttöni on, pienemmissä pätkissä luettuna, mutta uskon että tuo 4-vee jaksaa kuunnella tarinan ihan putkeen. Mutta kyllä aikuinenkin tästä piti!
Mila Teräs
Kuvittanut Karoliina Pertamo
2014
Lasten keskus
Arvostelukappale
Olga Orava ja metsän salaisuus oli kirjoja, jotka sain Lasten keskukselta, kun pyysin heitä vinkkaamaan kirjoja vasta maailmaan tulleelle lukijalle. Olga Oravassa onkin hieman enemmän lukemista kuin noissa ihan pikkuisille suunnatuissa kirjoissa, mistä bloggasin aikaisemmin, ja tähän piti paneutuakin hieman enemmän. Paneutuminen oli oikein mukavaa, sanoisin!
Tarinassa Olga Orava lähtee etsimään, mikä onkaan metsän salaisuus. Matkallaan hän tapaa erilaisia metsän asukkeja, joille Mila Teräs on keksinyt ihastuttavia nimiä, kuten Hekla Hämähäkki. Jokaiselta metsän asukkaalta tulee erilainen vastaus kysymykseen, ja Olga kulkee tarinassa ympäri metsää.
Kirjan tarina on mielestäni todella hieno. Kävin lukemassa bleuen bloggauksen, ja luinkin sen mielenkiinnolla, koska tiesin hänen olevan todella tuttu lastenkirjallisuuden kanssa. Olen bleuen kanssa samaa mieltä, tämä on varmasti aika perinteinen lastenkirjan tarina, onneahan tässä ollaan etsimässä. Minulle kuitenkin tarinan kulku ja tyyppi oli ihan uusi, enhän ole pitkään aikaan lukenut kunnolla lastenkirjoja.
Mila Teräs on minulle tuttu nimi nuortenkirjallisuudesta, ja olenkin jonkun hänen kirjoistaan lukenut. Näköjään en kuitenkaan blogi aikana, kun yritin blogistani Terästä etsiä. Kuitenkin, tykkäsin kirjan kerrontatavasta, ja ajattelinkin haeskella kirjastosta kirjailjan kirjoja käsiini.
Karoliina Pertamo on käsittääkseni kuvittanut paljon lastenkirjoja, ja sen huomaa. Hän on varmasti suosittu kuvittaja, ja uskon että lapset pitävät hänen kynän jäljestään kovastikin. Olga Oravan ja metsän salaisuuden kuvitus on siinäkin mielessä mukavaa, että jopa muurahaiset on kuvattu "isosti", tavalla, jolla ne tulevat lähelle lukijaa.
Vaikka alunperin ajattelin antaa Lasten keskukselta saamani kirjat vasta syntyneelle kummitytölleni, taitaa tämä päätyä kuitenkin ihan ensin luettavaksi 4-vuotiaan täditettävän kanssa. Näen häntäkin huomenna, kun matkustamme Raumalle kummityttöni ristiäisiin. Toivottavasti lukuhetkiinkin löytyisi pieni rako, sillä minusta olisi mukavaa lukea tätäkin kirjaa ääneen!
Kirja sopii varmasti ihan pienille, sellaisille niin kuin kummityttöni on, pienemmissä pätkissä luettuna, mutta uskon että tuo 4-vee jaksaa kuunnella tarinan ihan putkeen. Mutta kyllä aikuinenkin tästä piti!
Elina Pulli: Tukkasurma
Tukkasurma
Elina Pulli
299 s.
2015
Schildts & Söderströms
Arvostelukappale
Tukkasurma oli kirja, jonka meinasin ostaa itselleni jo takakannen perusteella kirjakaupassa käydessäni. Lisäksi kirjan nimi on kiinnostava, ja jokin yksinkertaisessa kannessakin minua vetää puoleensa. Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, etten kirjaa ostanut, koska jo seuraavalla viikolla se rapsahti postiluukustani.
Tukkasurma kertoo Maariasta, lastentarhan hoitajasta joka joutuu sairaslomalle. Asennetta tältä naiselta löytyy, mutta vakava sairaus pelottaa silti. Kuolemanpelko käy raskaammaksi, kun Maaria löytää pomonsa elottomalta työpaikaltaan päiväkoti Punarinnasta.
Maaria järkyttyy ruumislöydöstä, mutta alkaa kuitenkin tutkia itse henkirikosta poliisiin turhautuneena. Mutta eipä Maaria arvaa, että voi olla itsekin vaarassa...
Tukkasurma on Elina Pullin esikoisromaani. Jossain määrin sen ehkä saattaa päätelläkin, sillä Pullin kieli ei ole aivan yhtä hioutunutta kuin pitkän linjan kirjoittajilla. Silti sytyin hänen tyyliinsä heti, ja tapa kertoa veti minut mukaansa tähän dekkariin ensimmäisistä sivuista alkaen.
Tukkasurma ei ole mikään tavallinen dekkari. Ensinnäkään, lastentarha ei ehkä ole mikään tavallinen rikospaikka - mutta aina on hyvä, että löytyy uusia tapahtumapaikkoja ja murhatapoja. Mutta Pulli on tuonut kirjaansa myös erilaisen piirteen, nimittäin syövän. Maaria, kirjan päähenkilö, sairastaa rintasyöpää, ja kirjan ajan lukija käykin Maarian mukana sytostaattihoidoissa, ja elää päähenkilön mukana vaikeita hetkiä.
Kirjassa siis eletään vahvasti Maarian elämää muutenkin kuin rikostutkinnan kannalta. Siksi voisinkin ajatella, ettei Tukkasurma ole pelkästään dekkari - se on tavallaan myös romaani, romaani sairaudesta ja siitä selviytymisestä. Pulli kuvaa rintasyöpää hyvin vahvasti, ja lukijallekin tulee tunne että siitä voi selviytyä. Ihan sama tunne, mitä Maariakin tuntee kirjassa.
Tukkasurma on siinä mielessä todella hyvä dekkari, että minulla ainakin kesti kauan ennen kuin pystyin päättelemään tekijän. Olin jossain vaiheessa tekijästä aivan varma, tai itse asiassa useammankin kerran, mutta kertaakaan en ollut oikeassa. Mielestäni, siinä on hyvän dekkarin tunnus.
Suosittelen Tukkasurmaa hyvän dekkarin ystäville. Mutta jos olet sairastanut syövän, etkä halua niihin tunnelmiin palata, suosittelen jättämään Tukkasurman väliin, sillä sairauden kuvaaminen voi olla sairastaneelle kipeän yksityiskohtaista.
Elina Pulli
299 s.
2015
Schildts & Söderströms
Arvostelukappale
Tukkasurma oli kirja, jonka meinasin ostaa itselleni jo takakannen perusteella kirjakaupassa käydessäni. Lisäksi kirjan nimi on kiinnostava, ja jokin yksinkertaisessa kannessakin minua vetää puoleensa. Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, etten kirjaa ostanut, koska jo seuraavalla viikolla se rapsahti postiluukustani.
Tukkasurma kertoo Maariasta, lastentarhan hoitajasta joka joutuu sairaslomalle. Asennetta tältä naiselta löytyy, mutta vakava sairaus pelottaa silti. Kuolemanpelko käy raskaammaksi, kun Maaria löytää pomonsa elottomalta työpaikaltaan päiväkoti Punarinnasta.
Maaria järkyttyy ruumislöydöstä, mutta alkaa kuitenkin tutkia itse henkirikosta poliisiin turhautuneena. Mutta eipä Maaria arvaa, että voi olla itsekin vaarassa...
Tukkasurma on Elina Pullin esikoisromaani. Jossain määrin sen ehkä saattaa päätelläkin, sillä Pullin kieli ei ole aivan yhtä hioutunutta kuin pitkän linjan kirjoittajilla. Silti sytyin hänen tyyliinsä heti, ja tapa kertoa veti minut mukaansa tähän dekkariin ensimmäisistä sivuista alkaen.
Tukkasurma ei ole mikään tavallinen dekkari. Ensinnäkään, lastentarha ei ehkä ole mikään tavallinen rikospaikka - mutta aina on hyvä, että löytyy uusia tapahtumapaikkoja ja murhatapoja. Mutta Pulli on tuonut kirjaansa myös erilaisen piirteen, nimittäin syövän. Maaria, kirjan päähenkilö, sairastaa rintasyöpää, ja kirjan ajan lukija käykin Maarian mukana sytostaattihoidoissa, ja elää päähenkilön mukana vaikeita hetkiä.
Kirjassa siis eletään vahvasti Maarian elämää muutenkin kuin rikostutkinnan kannalta. Siksi voisinkin ajatella, ettei Tukkasurma ole pelkästään dekkari - se on tavallaan myös romaani, romaani sairaudesta ja siitä selviytymisestä. Pulli kuvaa rintasyöpää hyvin vahvasti, ja lukijallekin tulee tunne että siitä voi selviytyä. Ihan sama tunne, mitä Maariakin tuntee kirjassa.
Tukkasurma on siinä mielessä todella hyvä dekkari, että minulla ainakin kesti kauan ennen kuin pystyin päättelemään tekijän. Olin jossain vaiheessa tekijästä aivan varma, tai itse asiassa useammankin kerran, mutta kertaakaan en ollut oikeassa. Mielestäni, siinä on hyvän dekkarin tunnus.
Suosittelen Tukkasurmaa hyvän dekkarin ystäville. Mutta jos olet sairastanut syövän, etkä halua niihin tunnelmiin palata, suosittelen jättämään Tukkasurman väliin, sillä sairauden kuvaaminen voi olla sairastaneelle kipeän yksityiskohtaista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)