sunnuntai 31. tammikuuta 2016

David Walliams: Gangsterimummi

Gangsterimummi
David Walliams
Kuvitus Tony Ross
Suomentanut Jaana Kapari-Jatta
272 s. 
2016
Tammi







Kustantajalta


Mikä ihana viikonloppu onkaan loppumaisillaan! Olen saanut viettää laatuaikaa siskonpoikani kanssa, leikkien ja lukien. Olen saanut uuden lempinimen, lukutäti, ja lukenut useamman ihanan lastenkirjan yhdessä herra viis veen kanssa. Olen saanut myös omaa lukuaikaa, lukenut useamman hienon kirjan, joista yksi on David Walliamsin uusi suomennos, Gangsterimummi.

Tutustuin ja ihastuin Walliamsiin Herra Lemun seurassa. Herra Lemu oli kerrassaan ihastuttava lastenkirja, mutta vielä enemmän minuun kolahti Poika ja mekko, joka suomennettiin viime vuonna. Kirjojen lisäksi kertakaikkiaan rakastan Walliamsina tyyppinä, ja olinkin vallan iloinen kun sain ihailla häntä viime vuonna suomessa lähetetyssä Britannian Talentissa, jossa mies oli tuomarina. Hän on vaan niin mahtava persoona!

Gansterimummi on kunnianosoitus isovanhemmille. Se kertoo 11-vuotiaasta Benistä, jonka mielestä on kertakaikkiaan kurjaa mennä mumminsa luokse joka perjantai. Mummi haisee kaalille ja kuorsaa - miten tylsää! Sitten Ben löytää mumminsa luota keksipurkin, joka on täynnä koruja ja timantteja - varmasti miljoonien arvosta. Selitys aarteille löytyy, ja mummilta löytyy niin jännittäviä tarinoita että Benin mielipide hänestä muuttuu kertaheitolla. Ben keksiikin jotain paljon jännittävämpää kuin pelkät tarinat, sillä hän alkaa suunnitella erästä yhteistä retkeä mummin kanssa.

Jokaisessa lukemassani David Walliamsin kirjassa on jokin tärkeä sanoma lapsille. Se on kuitenkin piilotettu niin hienosti tarinaan, ettei Walliams millään tavoin saarnaa tai heristä sormea, päinvastoin. Hänen luomansa tarinat ovat täynnä huumoria ja oivallista kerrontaa, että varmasti lapset niistä nauttivat. Niin nauttii aikuinenkin, enkä varmasti ole ainoa.

Gangsterimummissakin on sanoma. Ben ei varmasti ole ainoa lapsi, jonka mielestä isovanhemmat ovat hiukan tylsiä. Tuo on valitettavaa, mutta ihan totta. Minua on siunattu ihanilla isovanhemmilla, joita varsinkin nyt vanhempana arvostan todella paljon - ehkä en lapsena näin paljoa arvostanut, valitettavasti. Walliams pukee tarinan muotoon tärkeän asian: sen miten mummit ja ukit voivat olla ihan mahtavia tyyppejä kun heihin vaan malttaa kunnolla tutustua. Antaa heille mahdollisuuden, kuuntlee heidän tarinoitaan, tutustuu heihin. He ovat varmasti yhtä mahtavia kuin Benin gangsterimummi!

Gangsterimummi on lastenkirjallisuutta parhaimmillaan. Se on todella hauska, hyvä tarina, jossa Tony Rossin kuvitus tukee Walliamsin tarinaa todella hienosti. Kirja naurattaa, mutta toivottavasti saa myös lapset ajattelemaan. Ajattelemaan, olisiko se vähän tylsältä tuntuva mummi tai pappa sittenkin ihan mahtava tyyppi kun häneen malttaa tutustua.

torstai 28. tammikuuta 2016

Petteri Nuottimäki: Varaudu pahimpaan & arvonta!

Varaudu pahimpaan
Petteri Nuottimäki 
Suomentanut Jaana Nikula
303 s. 
2016 
Like








Ennakkokappale kustantajalta


Sain mahdollisuuden tutustua yhteen tämän kevään esikoiskirjailijoista ennakkoon kun Like lähetti minulle ennakkokappaleen Petteri Nuottimäen romaanista Varaudu pahimpaan. Nyt on muuten sinullakin mahdollisuus päästä lukemaan tätä jo mahdollisesti ennen kuin kirja on kaupoissa. Varaudu pahimpaan ilmestyy helmikuussa (joka tosin on jo ovella) ja kommentoimalla tätä bloggausta on mahdollista voittaa itselleen tämä hieno kirja. Siitä enemmän bloggauksen lopussa.

Varaudu pahimpaan on perhetarina. Se kertoo perheestä joka muuttaa 1960-luvun alussa Ruotsiin tavoitellakseen parempaa elämää - mutta sopeutuminen ei olekaan aivan helppoa. Sopeutumisongelmista huolimatta perheen isä, Matti, perustaa menestyvän yrityksen ja saa turvan elämälleen. Matilla ja hänen vaimollaan on kolme lasta, jotka eivät Matin silmissä ole onnistuneet elämässään täysin. Hän päättää kuitenkin lahjoittaa firman yhdelle heistä, ja laittaa lapset kilpailemaan.

Takakannessa Nuottimäen romaania verrataan Mikael Niemen mahtavaan teokseen Populäärimusiikkia Vittulanjänkältä. Olin etukäteen hieman ennakkoluuloinen tuon vertauksen suhteen, sillä Niemen romaani on vieläkin mielessäni todella vahvasti, mahtavana teoksena, vaikka sen lukemisesta on vuosia. Mutta kuinkas kävikään? Vertaus ei ollut lainkaan turha, sillä juuri Niemen romaani tuli mieleen tästä esikoisromaanista. Todella positiivisessa mielessä.

Varaudu pahimpaan lähti minulla hieman hitaasti liikkeelle. En oikein päässyt kirjaan sisään, ja jossain vaiheessa meinasin turhautua kun ajattelin kirjaa vaikeaksi. Mutta Varaudu pahimpaan ei ole vaikea, vaan se vaatii hetken intensiivisen lukemisen että tarinaan pääsee sisään. Sen jälkeen kun pääsee luiskahtamaan sisään tuon perheen elämään, niin lukeminen on yhtä riemujuhlaa. Ennen kaikkea tarinankerronnan riemujuhlaa, mutta myös hyvän käännöksen. Jaana Nikula on tehnyt työnsä todella hyvin.

Nuottimäki on itse syntynyt Suomessa mutta kasvanut Ruotsissa. Tämä lienee avain siihen, miten hän osaa kertoa kulttuurieroista ja muuttamisesta - siitä kuinka sopeutuminen on vaikeaa. Hän kertoo perheen tarinan pilke silmäkulmassa ja virne suupielessä, tavalla jota ainakin tämä lukija arvosti. Ja jolle hihitteli.

Petteri Nuottimäki vie esikoisromaaninsa kanssa lukijan matkalle Ruotsiin, mutta hän myös tutustuttaa lukijan tähän perheeseen tavalla joka naurattaa. Kuitenkaan Varaudu pahimpaan ei ole mikään huumorikirja, eikä edes mikään kepeä välipala. Kepeyttä ja viihdykettä kirjassa toki on, mutta kirja on silti kaikesta huolimatta ennen kaikkea tarina perheestä, jossa kaikki ei mene aina oppikirjan mukaan.

Olen todella iloinen että saan lähitulevaisuudessa haastatella Petteri Nuottimäkeä. Kirja jäi väkevänä mieleen ja herätti kysymyksiä. Haastattelu tulee Suomi lukee -sivulle, mutta linkitän toki arvion myös Lukutoukan kulttuuriblogin facebook sivulle. Kannattaa siis seurailla sielläkin!

Suosittelen tätä kirjaa todella lämpimästi. Juuri niin, lämpimästi, sillä Varaudu pahimpaan on lämmöllä kirjoitettu kirja. Se kertoo perheen tarinan, perheen johon kirjailija on selkeästi kirjoittaessaan kiintynyt. Eikä suotta, niin kiintyy lukijakin!

Nyt sinulla on mahdollisuus saada itsellesi tämä kirja. Jokainen arvontaan osallistuja saa yhden arvan, ja blogini lukijat saavat kaksi. Kommentoi bloggausta ja kerro kuinka monella arvalla olet mukana - arvonta päättyy 4.2. kello 19. Voittaja saa lisäksi bonuskirjan, jonka saa valita kirjapinostani. Edit: lisäksi kaksi muuta onnekasta saavat itselleen Varaudu pahimpaan teoksen! Lukutoukka kiittää kustantajaa kirjoista, ja iloitsee jo valmiiksi voittajien puolesta. Hieno kirja, kannattaa osallistua!

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Jonas Hassen Khemiri: Kaikki se mitä en muista

Kaikki se mitä en muista
Jonas Hassen Khemiri
Suomentanut Tarja Lipponen
291 s. 
2016
Johnny Kniga








Kustantajalta


Kirjabloggarikollegan lanseeraama lukumaratonviikko on hyvässä vauhdissa. Hyvässä vauhdissa se on minunkin kohdallani, sillä kirjoja on tullut luettua enemmän kuin yleensä - siinä määrin että bloggauspinossa on useampi kirja. En ole ihan toivotulla tavalla onnistunut vähentämään somea ja television katselua, mutta vähäsen kuitenkin. Ja ainakin olen lukenut niin hyviä kirjoja etten ole malttanut oikein laskea niitä edes käsistäni!

Yksi näistä hyvistä kirjoista oli ehdottomasti Jonas Hassen Khemirin juuri suomennettu teos Kaikki se mitä en muista. Kiitos kustantajalle kirjasta, sillä tämä helmi olisi saattanut ilman ylläripakettia mennä ohi! Sillä aikamoista helmeä minä pari päivää sitten käsissäni pitelin.

Kaikki se mitä en muista on kolmas Khemiriltä suomennettu teos. Se kertoo auto-onnettomuudessa menehtyneestä Samuelista, ja kertookin varsin persoonallisella tavalla. Samuelin tarina kerrotaan nimettömänä pysyttelevän kirjailijan kautta. Kirjailija haastattelee Samuelin läheisiä ja selvittää muistojen avulla hänen elämäntarinansa kulun. Kaikilla on oma käsityksensä tuosta nuoresta miehestä ja siitä, mitä tapahtui.

Alussa hieman hätkähdin Khemirin tapaa kertoa. Se nimittäin on vauhdikas, eikä lukijaa säästellä alussakaan. Vaikka tarina ottaa mukaansa heti, vauhtiin piti hieman totutella. Minä olen kuitenkin hyvin sopeutuvainen mitä kirjoihin tulee, joten totuin Khemirin tapaan pian. Ja ennen kuin huomasinkaan, olin siihen hyvin ihastunut.

Vauhti ja tyyli siis ihastutti. Mihin myös ihastuin oli Khemirin tapa rakentaa tarina. Maailmasta löytyy varmasti monia ja taas monia kirjoja jotka kertovat samankaltaista tarinaa: nuoren miehen hieman epäonnista elämäntarinaa. Minä en ainakaan ole törmännyt tämänkaltaiseen käsittelytyyliin, ja se tekeekin Kaikki se mitä en muista -kirjasta hyvin ainutlaatuisen ja uniikin.

Tottahan Samuel oli henkilö joka kiinnostukseni herätti, ja josta tahdoin aina vain tietää enemmän. Tahdoin tietää miten Samuelin käy, mitä on kaiken takana. Mutta yllättävää kyllä, hän ei ollut minulle se rakkain. Kaikista rakkaimmaksi tuli tuo tyyppi kaiken taustalla, kirjailija. Kirjailija, joka on jollain tapaa näkymättömissä, kaiken takana, mutta silti kaiken keskellä. Häntä minä rakastin! Koska hän oli se joka kysymykset kysyi. Hän oli se joka kertoi Samuelin tarinan haastattelujen avulla.

Tunnustan: en ollut koskaan kuullut Khemiristä ennen tätä kirjaa. Hänen edelliset suomennetut teoksensa ovat julkaistu 2004 ja 2007, aikana jolloin luin hyvin valikoidusti - lähinnä nuortenkirjoja ja aikuisten viihdekirjallisuutta. Minun on tutustuttava noihin teoksiin, Ajatussulttaaniin sekä Montecoreen, sillä haluan palavasti tietää onko Khemirin tyyli niissä sama kuin tässä kirjassa.

Lämmin kiitos Johnny Kniga, että löysin Khemirin!

maanantai 25. tammikuuta 2016

Katri Tapola ja Virpi Talvitie: Unilintu ja Uljas Sankari

Unilintu ja Uljas Sankari
Katri Tapola
Kuvittanut Virpi Talvitie
2010 
Teos









Kustantajalta


Kirsi Cats books & me -blogista on keksinyt kerrassaan jännittävän ajatuksen. Hän keksi aloittaa viikon mittaisen lukumaratonin, josta luin hänen blogistaan vasta eilen. Heti sisälläni alkoi kutitella - jospa osallistuisin minäkin. Tietenkin antaisin tilaa muulle elämälle ja muille touhuille, mutta lukisin tavallista enemmän karsimalla television katsomista ja some aikaa. Tänäänkin olen jo käynyt kirjastossa, mutta täytyy sanoa että olen lukenut hieman tavallista enemmän. Tästä alkaa lukuviikko!

Viikonloppuna oli lastenkirjan aika. Luin ihanan Katri Tapolan kirjoittaman ja Virpi Talvitien kauniisti kuvittaman lastenkirjan Unilintu ja Uljas Sankari. Kirja on jonkin aikaa odottanut hyllyssäni, mutta halusin lukea sen juuri nyt jo senkin vuoksi, että kirja lähtee eteenpäin lapsilukijalle tällä viikolla. Tämän kirjan annan mielelläni herra viis veelle, täditettävälleni.

Tämä kirja kertoo eräästä pienestä pojasta, joka käy nukkumaan kahdeksanvuotispäiväänsä edeltävänä iltana. Hän nukahtaa uneen, uneen jossa pojasta tulee Uljas Sankari ja hän pääsee nousemaan ihanan unilinnun selkään. Unilintu vie pojan toiseen maahan, maahan jossa hän tapaa ystävänsä Aatoksen. Pojat pääsevät seikkailuun, jossa pahanunenlintu on ryöstänyt kuninkaanlinnan avaimen jolla voi hallita koko unen valtakuntaa. Avain on pakko saada takaisin, muuten koko yörauha on mennyttä.

Pidin tavattomasti tästä kirjasta. En ole tätä ennen lukenut Katri Tapolan lastenkirjoja, mutta olen ollut kovasti ihastunut hänen aikuisille suunnattuihin teoksiinsa. Yllätyin todella iloisesti kun tässä lastenkirjassa on läsnä se sama persoonallinen ote kuin esimerkisi Kalpeissa tytöissä, joka tutustutti minut Tapolaan. Toki tyyli on lapsille suunnattu, mutta Tapolalla on myös lastenkirjassaan kaunis, hieman erikoinen tyyli kertoa. Juuri sellainen tyyli jota olisi varmasti ihana lukea lapselle ääneen!

Ihan pienimmälle lapselle en kuitenkaan Unilintua ja Uljasta Sankaria lukisi, sillä huolimatta siitä että kyseessä on kuvakirja, on kirjassa yllättävän monia kerroksia ja vaatii varmasti kuuntelijaltakin keskittymistä. Luulen että viisivuotias täditettäväni kuitenkin jaksaa keskittyä kirjaan ja nauttia tarinasta ja Virpi Talvitien kauniista kuvituksesta.

Kun yhdistää Katri Tapolan tavan kertoa lapsille tätä huikeaa tarinaa ja Virpi Talvitien värikkään, vahvan kuvituksen, saadaan aikaan paketti jota minä haluaisin saada lisääkin. Suositelkaapa lukijani samantyyppisiä lastenkirjoja!

lauantai 23. tammikuuta 2016

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja

Unelmansieppaaja
Pasi Pekkola
343 s. 
2013
Otava









Lainattu kirjastosta


Pasi Pekkola hurmasi minut viime syksynä ilmestyneellä Lohikäärmeen värit romaanillaan. Se oli vahva kuvaus Kiinasta ja vei minut mielikuvissani matkalle jota en kadu. Goodreads väitti minulle että olisin lukenut Pekkolan esikoisromaanin Unelmansieppaajan, mutta koska minulla ei ollut kirjasta mielikuvia, haalin sen käsiini kirjastosta. Blogistani en ainakaan kirjaa löytänyt, joten minun on täytynyt erehdyksessä klikata kirja luetuksi - sillä Unelmansieppaaja oli minulle uusi, tuore matka.

Unelmansieppaaja kertoo Roosasta, Akista ja Tapiosta, ja kirjan varrella näiden kaikkien tarinat yhdistyvät hienolla tavalla. Roosa on kirjallisuudenopiskelija, joka muuttaa Helsinkiin rakkauden perässä. Rakkaus Janiin ei kuitenkaan ole ruusuilla siloiteltu tie, mutta Roosa jaksaa odottaa. Tapio taas on entinen ammattikoripalloilija, jonka ura tosin alkaa olla muisto vain. Akilla on tavoitteena olla Suomen vahvin mies, jonka lisäksi hän tahtoo valloittaa lähikaupan myyjän sydämen. Näiden kaikkien kolmen ihmisen elämät nyrjähtävät sijoiltaan kun eräs kirjailija hyppää metron alle.

Voi että. Lukuvuoteni 2016 on alkanut todella hienolla tavalla - olen saanut lukea hienoja uutuusromaaneja, olen nauttinut lukemisesta kirja toisensa perään. Vaikka vuosi on aluillaan, on jo nyt ilmestynyt todella hienoja kirjoja. Silti, uutuuksien ohi puski väkevällä tavalla Pasi Pekkolan esikoisromaani. Lohikäärmeen värit vei minut Kiinaan, ja hienolle matkalle veikin - mutta Unelmansieppaaja tuli iholleni, puski ihnoni alle ja suoraan sieluun. Se toi liikutuksen, se toi hymyn, se toi muutaman kyyneleenkin. Ihan siitä ilosta, että luin niin väkevää kirjaa.

Pasi Pekkola on todella taitava kirjoittaja. Kuinka kuvailisin häntä parhaiten? Hän ei kirjoita monimutkaisesti, hän ei etäännytä lukijaa eriskummallisilla kielikuvilla, vaan hän kirjoittaa tavalla joka tule lukijaa lähelle. Pekkola on työskennellyt toimittajana, ja kenties se näkyy hänen tavastaan kirjoittaa - hän osaa kirjoittaa sujuvaa tekstiä jota lukee mielellään.

Syy minkä takia Unelmansieppaaja puski niin syvälle, oli sen aihe. Kirjassa mennään syvälle esimerkiksi mielenterveyden syövereihin, ja se on aina aihe joka kiinnostaa. Kaikki mielenterveysongelmia käsittelevät kirjat eivät toki sytytä, sillä siihen tarvitan omanlaisensa käsittelytapa. Pekkola kuvaa mielenterveysongelmia hienosti, tavalla josta minä pidin suunnattomasti. Hän ei paasaa aiheesta, hän ei tuo sitä liikaa esille. Se kulkee mukana tarinassa, osana sitä. Ja mukana on myös muuta.

Eniten henkilöistä rakastuin Roosaan. Roosa on jollain tapaa heikko, mutta kuitenkin vahva. Vähän kuin minä? En voi olla ihastumatta fiktiiviseen hahmoon josta löydän samaa kuin itsessäni, ja Roosa vei sydämeni. Muutkaan päähenkilöstiä, Tapio ja Aki, eivät ole hassumpia ja heissä on omat vahvuutensa. Kun kirjassa on kolme keskeistä henkilöä, tilanne voi olla se ettei pidäkään jostakusta. Että yhden kertojan osioita ei lue mielellään. Mutta Unelmansieppaajan kaikki hahmot olivat kiinnostavia tavallaan, ja heidän tarinaa seurasi mielenkiinnolla. Tottakai - koska tarinat nivoutuivat yhteen.

Voi, hyvät ihmiset. Lukekaa Pekkolaa! Tässä on vahva kotimainen kirjailija joka hallitsee niin kirjoittamisen kuin tarinan kuljettamisenkin. Minä suosittelen!

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Mhairi McFarlane: En minä vaan sinä

En minä vaan sinä
Mhairi McFarlane
Suomentanut Hanna Arvonen
414 s. 
2015
HarperCollins Nordic



Ostettu e-kirja


Olen saanut sellaisen käsityksen että Mhairi McFarlane on todella suosittu kirjailija maailmalla - ja miksei olisi, minäkin olen kovin innostunut hänestä. Ihastuin McFarlaneen Sinusta kaikki alkoi kirjan perusteella ja ilahduin kovasti kun huomasin Elisa kirjasta että häneltä on suomennettu uusi kirja. Harper Collins ei kummemmin suomessa mainosta, joten minun kohdallani on sattuman varassa huomaanko heiltä ilmestyneitä kirjoja.

En minä vaan sinä on Sinusta kaikki alkoi kirjan tavoin laadukasta chick litiä. Se kertoo Delia Mossista, naisesta jonka elämä on ihan kunnossa. Hänellä on miesystävä jota hän rakastaa - kaiketi. Delia ja Paul ovat olleet yhdessä vuosikausia, ja Delia päättää ottaa ohjat käsiinsä ja kosia. Ikävien sattumien kautta Delia saa heti kosinnan jälkeen tietää että Paulilla on toinen nainen. Delialla on edessään suuria asioita, mutta onneksi ympärillä on ystäviä jotka auttavat.

Parasta En minä vaan sinä romaanissa on Delia. Hän on juuri sellainen kuin hyvän viihderomaanin päähenkilö onkin: rakastettava, ihastuttava ja aavistuksen samaistuttavakin. Pystyin näkemään Delian silmieni edessä kirjaa lukiessani, ja ihastuin kovasti Delian persoonalliseen tyyliin pukeutua. Voi, olisin halunnut nähdä Delian vaatteet oikeasti, enkä vain mielikuvituksessani! Myös Delian ystävät ovat persoonallisia ja hauskoja - tulee mieleen ajatukseni siitä kuinka elokuvissa sivuroolit ovat merkittävässä osassa. Niin ovat myös kirjoissa, ja McFarlane on todella onnistunut luomaan myös kiinnostavat sivuhenkilöt.

Eivätkä ne hyvät asiat jää ainoastaan hienoon päähenkilöön. Ihastuin kirjassa siihen, että se oli aavistuksen yllätyksellinen. Olen tottunut viihderomaanien kanssa siitä tiedän jo aika alusta asti kenen kanssa päähenkilö päätyy yhteen. Kyllä, luulin En minä vaan sinänkin kanssa tietäväni, mutta kirja toi eteeni yllätyksen. En sano minkä, en kerro yhtään enempää, mutta sanon vaan että chick lit-viisarini ei tälläkertaa toiminutkaan.

En minä vaan sinä on toki rakkaustarina, monellakin tapaa. Rakkaus kulkee tarinassa mukana, mutta tarinassa on myös paljon muuta. Se on kertomus Delian elämänmuutoksesta, uusista tuulissa hänen maailmassaan. Tämä varmasti on hyvää luettavaa myös sellaisille naisille, jotka ovat joutuneet eroamaan - ehkä Delian tarinasta saa voimaa? En minä vaan sinä on kertomus vahvasta naisesta, ystävyydestä ja muutoksesta. Ja rakkaudesta. Mhairi McFarlane käsittelee nämä asiat todella hyvin.

Suomennoksessakaan ei ole kritiikin sijaa. Hanna Arponen on tehnyt hyvää työtä, ja tarina kulkee käännöksenkin osalta sujuvasti. Joskus käännöksien kanssa joutuu vääntelehtimään, kärsimään typeristä ja aivan vääristä sanavalinnoista, mutta niin ei tämän kirjan kanssa käynyt.

Jos haluat lukea hyvää chick litiä, kannattaa tutustua Mhairi McFarlaneen. Tässä on kuulkaa nainen paikallaan!

maanantai 18. tammikuuta 2016

Zoe Sugg: Girl online

Girl online
Zoe Sugg
Suomentanut Inka Parpola
430 s. 
2016
WSOY








Kustantajalta


Aloitin Girl onlinen itse asiassa jo yli viikko sitten - sitten unohdin kirjan kyläpaikkaan ja sain sen takaisin vasta lauantaina. Vaikka olen ehtinyt lukea useamman kirjan tässä välissä, tarina ei ollut mielestäni hukkunut mihinkään. Päinvastoin, olen odottanut kovasti hetkeä jolloin pääsen lukemaan miten Pennyn käy.

Zoe Sugg on itse tunnettu bloggaaja. Hän pitää kauneus- muoti- ja lifestyleblogia ja hänellä on oma Youtube-kanava. Kun kuulin Girl onlinesta, täytyi heti googlettaa Zoe Sugg - ja kyllä, hänellä on hirvittävä määrä seuraajia. Bloggaamisesta kertoo myös hänen esikoiskirjansa, Girl online. Se kertoo Pennystä, joka pitää Girl onlin -nimistä blogia, ja jota elämä tuntuu hieman potkivan päähän. Ystävyyssuhteet tuntuvat hajoavan ja Penny tuntuu mokaavan kerta toisensa jälkeen. Mutta onneksi on blogi, jossa voi kertoa kaiken. Anonyymisti.

Penny saa elämänsä tilaisuuden kun hän pääsee matkustamaan perheensä kanssa New Yorkiin, vanhempiensa työkeikan ansiosta. New York tuo eteen kaikkea ihanaa, mutta ennen kaikkea se tuo hänen eteensä ihanan Noahin, rokkaripojan. Ennen kuin Penny huomaakaan, hän on ihastunut korvia myöten - Noahilla vain tuntuu olevan jotain, mitä hän ei Pennylle kerro.

Olen vajonnut nuortenkirjamaailmaan. Olen lukenut perätysten useamman hyvän nuortenkirjan, ja se maailma tuntuu hyvältä. Nuortenkirjojen maailma on jotenkin kepeämpi, pehmeämpi kuin aikusille suunnattujen, joskus rankkojenkin kirjojen maailma. Pehmeä on nimittäin myös Girl onlinen maailma. Pehmeä ja ihana.

Kaikesta näkee että Zoe Sugg on kirjoittanut pienestä pitäen. Hän osaa tarinankerronnan taidon, ja pitää lukijaa tiukasti pihtiotteessaan alusta loppuun saakka. Olenko ainoa joka on aavistanut Noahin salaisuuden melkein alusta saakka? En ehkä. Vaikka aavistelinkin, se ei pilannut lukunautintoa ollenkaan. Zoe Suggin tapa rakentaa tarina yhdistettynä Inka Parpolan lukijaa hellivään suomennokseen tekee kirjan josta nauttii aikuinenkin - puhumattakaan sitten kirjan kohdeyleisöstä.

Tuntuu että Girl online on aiheeltaan kirja, joka vetoaa nuoriin. Vaikka Sugg ei olisikaan bloggarina nuorelle tuttu, niin kirjan päähenkilö Penny varmasti nuoria kiinnostaa. Penny bloggaa ja nuorista löytyy nykyään hurja määrä bloggareita - ja kukapa ei haaveilisi suloisesta amerikkalaisesta rokkaripojasta? Girl online on kirja, joka pudotti minutkin nuoruuden ajan hattaramaisiin päiväuniin, eikä se ollut hassumpi juttu.

Girl onlinessa on kaksi ulottuvuutta - on Pennyn blogi ja anonyymi bloggaajaminä, ja sitten on Noahin ja Pennyn rakkaustarina. Nämä kaksi seikkaa on yhdistetty luonnollisella tavalla ja lukemisesta nauttii. Goodreadsissa luki, että kirja on Girl online #1. Onko jatkoa tiedossa? Jos on, niin mahtavaa. Toivottavasti kustantaja jatkaa suomentamista!

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven
Romain Puértolas
Suomentanut Taina Helkamo
224 s. 
2016
Otava








Kustantajalta

 Ilahduin kovasti postiluukusta rapsahtaneesta kauniskantisesta Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kirjasta. Kirja kiinnosti minua jo ennen kustantajan ylläripakettia varovasti, sillä luin olen lukenut Puértolasin edellisen kirjan, Fakiirin joka juuttui Ikea-kaappiin. Otin kirjan lukuun heti, sillä arvelin luvassa olevan kevyttä välipalakirjallisuutta.

Jollainen tämä kirja onkin. Se kertoo äidin ja tyttären välisestä rakkaudesta taianomaisen aikuisten sadun voimin. Rankalainen postiljoonin, Providence, on määrä matkustaa Pariisista Marokkoon noutamaan sairasta adoptiotytärtään kotiin. Yhtäkkiä koko lentoliikenteen pysäyttää Islannissa purkautuva tulivuori, eikä Providence pääse matkaan. Niin, paitsi lentämällä itse. Hän opettelee lentämisen taidon ja lentää tyttärensä luokse.

Tämä pieni aikuisten satu on nopeaa luettavaa - Puértolaksen kerronta ja Taina Helkamon käännös on sujuvaa luettavaa, ja minä ainakin paloin halusta tietää miten lopussa käy. Pääseekö Providence tyttärensä luokse ajoissa? Reilu kaksisataa sivua on juuri sopiva mitta tälle kirjalle, sillä pidemmälle venyttäminen olisi tehnyt kirjalle hallaa.

Sanon suoraan, etten juuri pitänyt Puértolasin edellisestä kirjasta. Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin ei hirveästi naurattanut, ja siksi suhtauduin tähän kirjaan aluksi varoen. Pitäisinkö tästäkään? Mutta kuten aina, positiivinen yllätys on aina se paras. Putosin taianomaiseen aikuisten satuun heti ensi sivuilta, ja luin kirjan oikeastaan parilta istumalta. Fakiirissa minua ei viehättänyt huumori, mutta tämä Tyttö on mukavalla tavalla hauska, ja täynnä taikaa.

Koko kirjan sitoo kasaan loppu. Jouduin miettimään jonkin aikaa suhtautumistani loppuun, mutta tulin siihen tulokseen että se kuului kirjaan. Se tosin myös muutti hieman käsitystäni tästä tarinasta, mutta... en paljasta enempää!

Kun lukee paljon dekkareita tai raskaampia romaaneja, tällainen kirja on juuri hyvä sinne väliin: tuomaan hyvää mielt ja hymyn huulille.

Ihanaa sunnuntaita, lukutoukat! Otetaan kirja käteen ja annetaan fiktion viedä. 

torstai 14. tammikuuta 2016

Kate Atkinson: Hävityksen jumala

Hävityksen jumala
Kate Atkinson 
Suomentanut Kaisa Kattelus
494 s. 
2016
S & S








Kustantajalta



Tätä kirjaa olen odottanut! Löysin Kate Atkinsonin vasta Elämä elämältä teoksen myötä, jonka myötä myös suinpäin rakastuin tähän kirjailijaan. Elämä elämältä olikin minulle vuoden 2014 parhaita lukuelämyksiä, joten voi arvata että olin innoissani kun kuulin että Atkinsonilta suomennetaan Hävityksen jumala, joka on Elämä elämältä sisarteos. Ja sanonpa heti: en joutunut pettymään.

Tämän teoksen pääroolia näyttelee Teddy Todd, joka on Elämä elältä kirjan päähenkilön Ursula Toddin pikkuveli. Teddy on runoilijanalku ja sankarilentäjä, jonka eteen elämä toi myöhemmin parisuhteen sekä lapsen. Teddy on mies, joka oli jo tavallaan luopunut elämästä, mutta saa ikään kuin toisen mahdollisuuden. Se on käytettävä hyvin.

Hävityksen jumalaa kannatti odottaa. Atkinsonin tapa kuvata aikaa ja ihmistä on ihailtava, sellainen joka tekee hänen kirjoistaan lukusukkuloita. Kirjoja, joiden sivuja kääntää yksi toisensa perään ja on kirjan lopussa ennen kuin huomaakaan. Elämä elämältä jäi mieleeni niin voimakkaana kirjana, että aivan siihen ei Hävityksen jumala yllä. Ei se kyllä jää kauaksi, vaan on mahtava kirja kirjavuoden 2016 alkuun.

Hävityksen jumalissa aika vaihtuu. Kuvataan eri vuosikymmeniä vuoronperään, mutta kuitenkin tavalla jossa jokainen luku on tärkeä. En ihastunut mihinkään Teddyn elämänjaksoon erityisesti, vaan nautin niistä kaikista yhtälailla. Jos kerronta olisi tapahtunut ritirimpsussa, kertoen Teddyn elämän suoraviivaisesti, kirja ei olisi ollut niin herkullinen. Kun aika vaihtui, pysyi mielenkiinto yllä aivan toisella lailla.

Ehkä syy siihen, että Elämä elämältä jäi mieleeni väkevämmäksi lukuelämykseksi, oli etten ihastunut Teddyyn yhtälailla kuin Ursulaan ihastuin. Teddy on mukava mies, hyvä puoliso ja ainakin yrittää olla hyvä isä, mutta... Ursulassa oli vielä enemmän vetovoimaa, vielä enemmän tenhoa. Tällä hetkellä mielessäni on, että Teddystä tuli Hävityksen jumalassa jotenkin kokonaisempi hahmo, tavoitin hänen sisimpänsä paremmin.

Ja se, miten Atkinson pitää otteessaan lähes viidensadan sivun ajan. Minulle on haasteellista aloittaa paksu kirja, koska mietin aina onnistuuko kirjailija pitämään otteessaan loppuun saakka. Atkinson onnistui, ja oli vielä jemmannut hieman yllätystä loppuun... Lukekaa niin tiedätte!

Erityiskiitoksen saa Kaisa Kattelus: hän on ollut kääntäjänä lähes kaikissa Atkinsonilta suomennetuissa romaaneissa, ja luulen että jippo on juuri siinä. Hän on tullut niin tutuksi Atkinsonin kirjojen ja tyylin kanssa, että tämän homman hän osaa täydellisesti. Niinpä Hävityksen jumalan käännöskin oli herkkua.

Jos olet lukenut Elämä elämältä, nautit Hävityksen jumalastakin. Jos taas et sisarteosta ole lukenut, voit yhtä hyvin aloittaa tästäkin sillä teokset ovat itsenäisiä. Yhtäkaikki, suosittelen kumpaakin. Vahvasti.

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Blogistanian kirjapalkinnot 2015: Omat ehdokkaani






Se on taas se aika vuodesta kun kirjablogistania äänestää viime vuoden parhaista kirjoista. Blogistanian palkinnoilla on jo useamman vuoden historia, ja minäkin olen ollut mukana äänestämässä jo parina vuonna. Ryhdyin pohtimaan omia ehdokkaitani vasta alkuviikosta, ja täytyy myöntää ettei se ollut helppoa. Tuntuu että olen lukenut vuonna 2015 hirvittävän määrän aivan mahtavia kirjoja, joten jokaiseen kategoriaan jossa äänestän (Finlandia, Globalia, Kuopus) oli tunkua. Hienoja kirjoja jäi ulkopuolelle, mutta onnistuin kuitenkin listaamaan jokaisesta nuo kolme parasta.

Osasta äänestämistäni kirjoista olen kirjoittanut vain Suomi lukee -sivulle, joihin linkit vievät. 

Näin äänestän:

Blogistanian Finlandia

3 pistettä:
Asko Sahlberg: Irinan kuolemat

Irinan kuolemat oli ehdottomasti kokonaisuudessaan väkevin lukukokemukseni viime vuodelta. Kun aloitin Sahlbergin teoksen, meni hetki ennen kuin pääsin sen sisään: se vaati täyden keskittymisen. Mutta sitten kun antauduin kirjalle, se antoi niin paljon. Sahlbergin kieli, kirjan juoni, Irina... kirjassa oli läsnä kaikki!

2 pistettä:
Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

Emmi Itäranta. Oi, Emmi Itäranta. Teemestarin kirja teki aikanaan hirvittävän suuren vaikutuksen, mutta yhtään siitä jälkeen ei jää Kudottujen kujien kaupunki. Fantasianomainen tarina joka on kerrottu niin hienolla tavalla että sanat tuntuvat loppuvan. Ihana teos!

1 piste:
Ricky Tähtisilmä: Pyrypallo

Voi, Pyrypallo. Ricky Tähtisilmän Pyrypallo oli vuoden 2015 yllättäjä. Vaikka olin odottanut hyvää kirjaa, sujuvaa (ehkä hauskaakin) teosta, niin en mitään näin hienoa kuitenkaan. Ricky Tähtisilmä kertoo kirjassaan nuoren miehen rakkauden kaipuusta ja maailman tuskasta niin sattuvasti, etten voinut kuin nauttia.

Blogistanian Globalia

3 pistettä:
Kate Morton: Kaukaiset hetket

Kate Mortonin uusi romaani, Kaukaiset hetket on jakanut mielipiteitä. Sitä ollaan rakastettu, mutta on myös niitä jotka eivät ole kirjasta pitäneet. Vaikka kirja on hieman hidas, eikä alkupuolella tapahdu hirveästi, minä nautin suunnattomasti Mortonin tyylistä kuvata aikaa ja paikkaa. Jokainen lukemani Kate Morton on ollut elämys vailla vertaa.

2 pistettä:
John Williams: Stoner

Globalian suhteen kirjojen järjestykseen laittaminen oli vaikeaa. Olin lukenut monta sellaista kirjaa, jotka olisivat kaikki voineet saada kolme pistettä: niin olisi voinut saada Stonerkin. John Williamsin Stoner vaikuttaa mielessäni vieläkin, vaikka lukemisesta on aikaa. Ja uusi suomennos saadaan jo tänä keväänä, ihanaa!

1 piste:
Audrey Magee: Sopimus

Vuonna 2015 julkaistiin useita käännösromaaneja joissa teemana oli jollain tavalla toisen maailmansodan aikainen Saksa. Niin oli Sopimuksessakin, joka käsitteli aihetta raikkaalla, uudella tavalla, tavalla joka teki minuun suuren vaikutuksen. Edellisten lailla, Sopimus olisi yhtä hyvin voinut saada kolme pistettä - se oli yksi vuoden parhaita kirjoja.

Blogistanian Kuopus 

3 pistettä:
Kirsti Kuronen: Paha puuska

Kuopus oli minulle kaikkein vaikein kategoria. Kokosin yhteen tiedostoon jokaisesta kategoriasta palkitsemisen arvoiset kirjat, ja Kuopuksen lista oli kaikkein pisin. Mahtavia kirjoja tuntui olevan hirveästi! Silti Kirsti Kurosen Paha puuska oli aika selkeästi ykkönen: hienolla tavalla runomuotoon kirjoitettu kirja vaikeasta aiheesta. Mielessä vieläkin!

2 pistettä:
Sophie Kinsella: Kadonnut: Audrey

Olen aina pitänyt Kinsellan aikuisille suunnatuista chick lit kirjoista, mutta tämä nuortenkirja oli vielä paljon parempi. Kadonnut: Audreyssä yhdistyy Sophie Kinsellan tapa kirjoittaa humoristisesti ja kirjan syvällinen, vakavakin aihe. Kadonnut: Audrey on mielestäni saanut aivan liian vähän mediahuomiota, ja toivonkin että monet nuoret löytävät kirjan.

1 piste:
Nadja Sumanen: Rambo

Finlandia Junior palkinnon voittanut Nadja Sumasen Rambo oli edellisten lailla ihan pirun hieno kirja. Sekin käsittelee Kinsellan kirjan lailla vaikeita asioita, mutta ei kuitenkaan liian vakavalla tavalla. Nautin lukemisesta suunnattomasti!

Ja nyt jännittämään torstaina 14.1. tulevia tuloksia!



sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Enni Mustonen: Lapinvuokko

Lapinvuokko
Enni Mustonen
255 s.
2010
Otava









Lainattu kirjastosta


Tuntuu että muualla Suomessa pakkanen on hieman hellittänyt otettaan, mutta täällä Itä-Suomessa paukkuu vieläkin. Tänäkin aamuna pakkasmittari näytti -25 lukemia, ja äsken säätiedotus lupasi samanlaisia lukemia huomisellekin. Huhhuh! En vihaa talvea, mutta pitäisin enemmän sellaisista -10 asteen pakkasista - olisi viileää, lumi pysyisi maassa, mutta ei olisi näin turkasen kylmä. Keskitynkin tiiviisti odottamana kevättä, joka tuntuu olevan kovin kaukana...

Pakkasella ei tee mieli lähteä ulos, ja paljon onkin tullut vietettyä aikaa viltin alla lukien. Loppuviikosta iski taas se tuttu nälkä: Enni Mustos-nälkä. Tämä nälkä vaivaa nykyisin säännöllisin väliajoin, Mustosta on pakko olla lainassa kirjastosta nälän varalta. Sain luettua Järjen ja tunteen tarinoita -sarjan ja luin Lapinvuokon, joka aloittaa kehutun Pohjantuulen tarinoita -sarjan.

Pohjantuulen tarinoita on tuttua Enni Mustosta: se on historiallista viihdettä. Se kertoo rovaniemeläisestä Annikki Hallavaarasta, metsänhoitajaperheen ainoasta tyttärestä. Lapinvuokossa kerrotaan toisen maailmansodan aikaisesta Suomesta, eletään talvi- ja jatkosodan aika. Sitä ennen Annikki pääsee kuitenkin ylioppilaaksi ja menee naimisiin. Tuoreen morsiamen onni ei valitettavasti ole pitkäaikainen, ja Annikilla on sotien aikaan edessään monta mutkaa matkassa.

Onpa kummallista ajatella että vielä jokin aika sitten en ollut oikeastaan lainkaan kiinnostunut historiallisesta kirjallisuudesta: olen jopa joskus maininnut sen yhdeksi genreksi jota karttelen. En muista minkä ansiosta käänsin kelkkani, mutta hiljalleen olen alkanut lukea enemmän ja enemmän historiallista kirjallisuutta. Etenkin lähihistoria kiinnostaa, niin meillä Suomessa kuin maailmallakin. Suomen lähihistoria ehkä on kuitenkin se kaikista kiinnostavin asia, tahdon tietää miten tässä maassa ennen on eletty. Enni Mustonen on loistava kirjailija juuri tähän tarkoitukseen, sillä hän kertoo maamme historiasta tavalla, joka innostaa. Mustosen tapa kertoa on ihmislähtöinen, Lapinvuokkokin kertoo ennen kaikkea Annikin tarinaa, mutta samalla kertoo talvi- ja jatkosodan ajasta, joka kiinnostaa minua kovasti.

Lapinvuokko oli niin hyvä kuin hyvä Mustosen romaani saattaa ollakin. Ihastuin Annikki Hallavaaraan, ja elin jännityksellä mukana niissä mutkissa, joita elämä hänen eteensä toi. Enni Mustosella on yleensäkin ollut tapana luoda sellaisia henkilöhahmoja, joihin on helppo samaistua ja ihastua. Onneksi, sillä muuten voisi jäädä sarjan seuraavan osan lukeminen väliin.

Vaikka Lapinvuokko onkin viihdekirja, kuten Enni Mustosen kirjat yleensäkin, niin aiheet ovat kirjassa raskaita. Tietenkin talvi- ja jatkosodan aika on aina raskas. Annikin avioliitto päättyy tummiin sävyihin ja suruharsoon ja sitä seuraa lesken ei aina niin helppo elämä. Kuitenkin Lapinvuokko aloittaa Pohjantuulen tarinoita -sarjan Mustoselle tyypillisesti, kepeästi, ja seuraavaa osaa jää odottamaan.

Onneksi, onneksi minulla odottaa kirjastolainoissa Pohjantuulen tarinoiden seuraava osa: voin palata pian Annikin seuraan.

torstai 7. tammikuuta 2016

Renée Knight: Kenenkään ei pitänyt tietää

Kenenkään ei pitänyt tietää
Renée Knight
Suomentanut Arto Schoderus
319 s. 
2016
Otava








Ennakkokappale kustantajalta


Kännykkäsovellukseni kertoi että ulkona on -28 astetta joka tuntuu kuin pakkasta olisi -37. Hrr! Kaikkein parasta olisi olla koko päivä sisällä, mutta velvollisuudet kutsuivat ja jouduin jo hieman pistämään nenääni ulos. Onneksi nyt olen turvallisesti kotona, ja kohta kutsuu sohvannurkka ja hyvä kirja.

On hyviäkin puolia siinä että on tammikuu ja paukkupakkaset. Se, että tammikuuta mennään jo hyvää vauhtia eteen päin, merkitsee sitä että alkaa... tättädädää, kirjakevät! Tuntuu hassulta puhua keväästä näillä pakkasilla, mutta sitä kohtihan tässä olla ollaan koko ajan menossa. Kirjakevät on alkanut minulle jo muutaman kirjan voimin, joista yksi on tämä Renée Knightin esikoisjännäri Kenenkään ei pitänyt tietää. Kirja on ilmestynyt 5.1., ja poikinut jo useammankin innostuneen arvion.

Mitä kirja pitää sisällään? Se pitää sisällään sellaisia käänteitä, joita tällainen jännärilukija kuin minä, arvostaa ja joista innostuu. Kenenkään ei pitänyt tietää kertoo Catherinesta, naisesta joka saa yhtäkkiä eteensä kirjan joka kertoo hänestä. Se paljastaa hänen tiukimmin varjellun salaisuutensa kahdenkymmenen vuoden takaa, asian jota Kenenkään ei pitänyt tietää. Mitä kirja saa aikaan? Se muuttaa Catherinen ja hänen perheensä elämän. Täysin.

Kyllä, minä tykkäsin. Se, että saa aloittaa vuoden 2016 jännityskirjallisuuden osalta tällaisella teoksella, lupaa hyvää. Se lupaa hyviä tuulia jännityskirjallisuuden saralle, se lupaa uudenlaisia tuulia, uusia juonia ja kiinnostavia kirjailijoita. Minulla on sellainen fiilis, että koko kirjakeväästä tulee hyvä. Myös jännäreiden osalta.

Kenenkään ei pitänyt tietää on lukusukkula. Jos jollekulle tämä hieno termi on vieras, niin se on tavallaan suomenkielinen vastine englannin termille pageturner. Käytän mielummin suomenkielistä sanaa, joten blogitoverin keksimä termi lukusukkula on mitä parhain. Minä luin Knightin jännäriä toisen jännärin ohella, eli tietenkin nuorten jääkiekkofinaalin aikaan. Vaikka finaali oli piinaavan jännittävä, en voinut olla helpottamatta omaa jännitystäni lukemalla samalla, ja siihen tilanteeseen Knightin kirja oli mitä parhainta viihdettä. Se on kevyt, muttei liian kevyt, ja se todella vetää keskittymisen kirjaan - että sai edes hetken hengähdystauon kiekkojännitykseltä.

Psykologista jännitystä. Sitä ennen kaikkea tarjoilee Kenenkään ei pitänyt tietää, sillä tässä kirjassa ei veri roisku. Se vetää lukijaa puoleensa psykologisella otteellaan, piinallaan, sillä tavalla ettei lukija-raukka malta keskeyttää lukemista. Sellaista se on, kirjanörtin elämä!

Kyllä, lue tämä. Tästä on hienoa lähteä jännityksen kevääseen!

tiistai 5. tammikuuta 2016

Patti Smith: Ihan kakaroita

Ihan kakaroita
Patti Smith
Suomentanut Antti Nylén 
269 s. 
2010
WSOY








Lainattu kirjastosta


Hyvää pakkaspäivän iltaa! Ulkona on karmivan kylmä, mutta kyllä näissä pakkaspäivissä on hyvätkin puolensa: ulkona on pirun kaunista, ei tee mieli käydä parvekkeella tupakalla ja sohvannurkassa lukeminen tuntuu tavallistakin mukavammalta. Loppiainen näyttää sään osalta samanlaiselta, joten eiköhän lukupäivä ole edessä huomennakin...

Minä luen todella vähän elämänkertoja. En osaa sanoa syytä siihen, sillä varmasti niissäkin olisi todella kiinnostavia teoksia, mutta jotenkin en vain ole - vielä - niistä innostunut. Jossain vaiheessa luin enemmän muusikoiden ja bändien historiikkeja, mutta nyt sekin on jäänyt. Ehkä Patti Smith innosti minut tähänkin genreen?

Ihan kakaroita on tarina Patti Smithistä ja Robert Mapplethorpesta, valokuvaajasta. Nämä kaksi taiteilijasielua jotka hylkäävät jo nuorena turvallisen ja vakaan elämän toteuttaakseen unelmansa. Ihan kakaroita on tarina ystävyydestä ja samalla myös ihanan Patti Smithin omaelämänkerta - ja samaan aikaan vahva tarina rockista ja taiteesta.

Patti Smith on ihana. Kyllä, olin sitä mieltä jo ennen Ihan kakaroita lukemista, mutta viimeistelin mielipiteeni lukissani kirjaa. Tunnustan ny saman tien, etten ole mikään taituri mitä musiikin saralle tulee: lähes kaikki lempibiisini tulevat radiosta, jota kyllä kuuntelen paljon. Mutta en osta levyjä, enkä edes muista milloin olisin viimeksi kuunnellut kokonaisen albumin jotakin yhtyettä. Ymmärrän hyvin että tämä on joidenkin mielestä omituista, mutta en vain ole siinä määrin musiikki-ihminen mitä olin vielä jokunen vuosi sitten.

Tämän kirjan innostamana kuitenkin etsiskelin internetin ihmemaailmasta Patti Smithin musiikkia, ja kuuntelin sitä poikkeuksellisen pitkään. Innostuin, kyllä, hän on yhtä valloittava laulajana kuin kirjoittajana. Sillä kirjoittajana ja persoonana joka kirjan sivuilta välittyy, hän on aivan mahtava!

Ihan kakaroita ei ole rakkaudenosoitus vain yhtä taidemuotoa kohtaan, vaan siitä hehkuu rakkaus kirjoittamiseen, laulamiseen sekä kuvalliseen taiteeseen. Patti Smith on minun silmissäni monilahjakkuus, jota ei voi kuin ihailla. Ja miten viehättävä hän on myös ulkonäöllisesti!

Ennen kaikkea Ihan kakaroita on tietenkin kertomus Robertista ja Pattista. Robert Mapplethorpe menehtyi vuonna 1989 ja silloin Patti Smith lupasi kirjoittaa heidän tarinansa kirjaksi. Mapplethorpen ja Patti Smithin tarina on minun silmiini jotain paljon suurempaa kuin ystävyyttä - olivathan he kauan rakastavaiset. Kuitenkin koko heidän elämänsä oli läsnä sielujen sympatia, taiteilijasielujen ystävyys. Ja sitä hehkuu tämä kirjakin.

Ihastuin tähän kirjaan täysillä. Niin täysillä, että on pakko lukea myös M train, Smithin uudempi kirja.

P.S. Ja tänään huudetaan pikku Leijonat voittoon, eikö niin? 

lauantai 2. tammikuuta 2016

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

Wayward Pines: Viimeinen kaupunki
Blake Crouch
Suomentanut Ilkka Rekiaro
324 s. 
2016
Tammi








Kustantajalta


Wayward Pines trilogian viimeistä osaa, Viimeistä kaupunkia, on kyllä odotettu! Kaksi ensimmäistä osaa on ollut sellaista tykitystä että olen täysin koukussa - vaikken televisiosta sarjaa ole katsonutkaan. Ehkä nyt, kun kirjat on luettu, voisin katsoa tv versionkin, mutta pilaisiko se kirjoista syntyneen tunnelman? Voi olla. Vaikka olen lukenut jo muuta tämän kirjan jälkeen, olen vieläkin vähän fiiliksissä Viimeisen kaupungin loppuratkaisusta. Herkullinen, kertakaikkiaan herkullinen.

Niin, Wayward Pines. Kaupunki, jonne Ethan Burke on päätynyt asumaan. Kaupunki, jota ympäröi sähköaita, ja josta pääset pois vain menettämällä henkesi. Mikä on tämä kaupunki? En tahdo kertoa enempää erityisesti Viimeisen kaupungin juonesta, edes alkuasetelmista, sillä jos joku ei ole vielä tutustunut kaupunkiin nimeltä Wayward Pines, niin pienikin kertomus juonesta pilaisi paljon. Mutta kyllä - Wayward Pinesiin kannattaa astella. Sieltä ei ehkä ihan heti pääse pois, mutta käyminen kannattaa.

Viimeinen kaupunki on oikeastaan rytinää alusta loppuun. Jotenkin odotinkin tällaista trilogian päätösosaa, sillä Salaisuus lupaili sen osalta paljon. Kirjojen nimet kertovat niin paljon - Salaisuus, kaupungin salaisuudet paljastuivat ja Viimeisessä kaupungissa.... mitä Wayward Pines muuta onkaan kuin viimeinen kaupunki? Ensimmäinen osa oli nimeltään Ei pakotietä, eikä Wayward Pinesistä pakotietä Ethanille löytynytkään. Koko trilogia oli minulle suomennoksen juhlaa - Ilkka Rekiaro on yksi lempisuomentajistani ja hän on tehnyt näiden kirjojen kanssa valtavan hyvää työtä. Niin kuin aina.

Luin Viimeisen kaupungin ahmimalla. Tahdoin palavasti tietää miten asiat päättyvät, miten Ethanin ja muiden lopussa käy. Loppu palkitsi, en kerro millä tavalla, mutta se tavallaan kruunasi tämän trilogian. Hieno päätös Crouchilta! Tavallaan olisin halunnut lukea kirjan nautiskellen, koska lisää ei ole enää tulossa, mutta... en voinut hillitä itseäni.

Wayward Pinesia ollaan kokonaisuudessaan markkinoitu hurjasti - niin kirjoja kuin tv-sarjaakin. Mutta täytyy sanoa että ei turhaan. Minulle tämä oli yksi viime vuoden isoimmista jutuista jännärigenressä, rytinää ja pauketta yhdistettynä psykologiseen piinaan. Vau!

Olen iloinen että Blake Crouch vei minut Wayward Pinesiin. Anna hänen viedä sinutkin sinne.

perjantai 1. tammikuuta 2016

Marjatta Kurenniemi: Onnelin ja Annelin talo

Onnelin ja Annelin talo
Marjatta Kurenniemi
Kuvittanut Maija Karma
112 s. 
2014 (e-kirja)
WSOY








Ostettu e-kirja


Hyvää uutta vuotta, lukutoukan lukijat ja seuraajat! Onko vaikeaa arvata missä merkeissä vietin uuden vuoden? En ole muutenkaan mikään bilettäjä, mutta syy eiliseen kovin rauhalliseen iltaan oli flunssasta toipuminen. Sairastaminen vie aina vähän voimia, joita eilen keräilin. Nyt tuntuu siltä että alan jo olla täysin voimissani, ja se onkin hyvä tapa aloittaa uusi vuosi. Olkoon teidänkin vuotenne täynnä hienoja lukuelämyksiä ja uusia kirjallisia löytöjä!

Palaan vielä joulun ajan kirjoihin, sillä tässä on kirja johon haluan blogissanikin kirjoittaa. En muista mistä e-kirjojen "alennuskorista" löysin Onnelin ja Annelin talon, mutta se lähti heti mukaan koska en tätä, melkein klassikko lastenkirjaksi luonnehdittavaa kertomusta muista. Luulen että kirjaa ollaan minulle lapsena luettu, mutta se ei ole painunut mieleen. Ja nyt, kun Onneli ja Anneli ovat elokuvatähtiäkin, niin pitäähän minunkin tarinaan tutustua.

Onnelin ja Annelin tarina on varmasti monelle tuttu. He ovat siis kaksi ystävystä, parhaat kaikista, ja kummallakin on hieman huolia kodeissaan. Eräänä päivänä parin mutkan kautta tytöt pääsevät asumaan yhdessä ikiomaan taloonsa! Mikä voisikaan olla parempaa. Varsinkin kun naapurustossa asuu mitä mielenkiintoisimpia tuttavuuksia.

Kirjallisuudessa, ja eritoten lastenkirjallisuudessa, on se hyvä puoli että kaiken ei aina tarvitse olla niin realistista. Onnelin ja Annelin tapahtumatkaan eivät ole realistisia, ja ehkä juuri siksi kirjasta nauttii niin paljon. Se on täynnä iloa, satumaista seikkailua ja ihania hetkiä.

Onnelin ja Annelin talo on todellinen hyvän mielen kirja, myös aikuiselle lukijalle. Se oli todella hyvä kirja joulun aikaan, rauhoittumiseen ja samalla iloon. Tosin en lukiessakaan saanut tarinaa mieleeni, vaikka olen melkein varma että tätä on minulle pienenä luettu, ehkä useampaankin kertaan...

Ainoana miinuksena tätä lukiessa oisin sanoa sen, ettei e-kirjassa ollut mukana kuvitusta. Voin aavistella että kirjassa on mukana ihana kuvitus, enkä voinut nyt siitä nauttia. Mutta ehkä luen kirjan toistekin, painettuna versiona. 

Miten tälle voisi antaa yhtään vähempää kuin viisi tähteä? Ei millään.