keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Miikka Pörsti: Kaikkien juhla

Kaikkien juhla
Miikka Pörsti 
Kuvittanut Marika Maijala
142 s. 
2016
Tammi








Arvostelukappale kustantajalta


Kaikkien juhla oli sellainen lastenkirja joka heti herätti katalogikuvauksellaan huomioni. Se on kansikuvaltaankin persoonallinen: jo kannesta tulee ilmi Marika Maijalan ainakin minun silmääni miellyttävä kuvitus, ihanat, lämminhenkiset hahmot jotka sopivat Pörstin tekstiin. Ja Kaikkien juhlan ajatus, suvaitsevaisuus, on tänä päivänä lastenkirjalle todella tärkeä aihe.

Kaikkien juhla kertoo yhden rivitalon asukkaista. Päähenkilönä on 8-vuotias Kettu-Petteri, jonka maailma järkkyy kun rivitaloon muuttaa omituista murretta puhuva maahanmuuttajapoika Muhis. Ketun mielestä hänessä on oltava jotain vikaa, ja koska ei keksi mitä vikaa Muhiksessa on, hän päättää että Muhis haisee. Kukaan muu pihassa asuvista kavereista ei ymmärrä Kettu-Petterin mielipidettä, sillä heidän mielestään Muhis on mukava eikä hän haise millekään erityiselle. Yrittäessään kääntää kavereitaan Muhista vastaan Kettu-Petteri ajautuu rumiin tekoihin.

Miikka Pörstin on kirjoittanut sellaisen lastenkirjan joka toden totta pitäisi meidän aikuistenkin lukea: Kaikkien juhlissa on nimittäin ajatus joka on tärkeä meille jokaiselle. Lukiessani mietin mistä Kettu-Petterin inho Muhista kohtaan tulee, sillä hänen vanhempansa ovat fiksun tuntuisia ja suvaitsevaisia ihmisiä. He yrittävät saada Kettu-Petteriä leikkimään Muhiksen ja muiden kavereidensa kanssa, mutta poika haraa vastaan. Hän on päättänyt että Muhiksessa kertakaikkiaan on jotain vikaa, hän ei vain oikein keksi mitä.

Miikka Pörsti on kirjoittanut lastenkirjan rasismista kertomalla asiasta lasten kielellä, sellaisen tarinan avulla jonka lapsetkin ymmärtävät. Hän on myös asettanut tarinaan sellaista kaikua, joka kertoo jokaiselle kirjaa lukevalle, että Kettu-Petterin mielipiteet ovat väärin - niin kuin varmasti jokainen ymmärtää.

Kaikkien juhla on tällä hetkellä todella ajankohtainen kirja. Koko Suomessa ja etenkin sosiaalisessa mediassa on puhuttu viimeisen vuoden aikana niin runsaasti maahanmuuttajista että jokainen puheet on varmasti huomannut - niin positiiviset kuin negatiivisetkin mielipiteet. Myös lapset ovat varmasti kuulleet mielipiteen jos toisenkin, joten Kaikkien juhla olisikin nyt hyvää luettavaa. Pörsti herättää kirjallaan varmasti niin lapsissa kuin aikuisissakin monia ajatuksia, ainakin minä jäin miettimään aihetta kirjan lukemisen jälkeen. Yllättävän monet lastenkirjat tarjoavat aikuisillekin ajattelemisen aihetta, josta en ennen ehkä tiennytkään.

Marika Maijalan persoonallinen ja värikäs kuvitus tukee hienosti Miikka Pörstin tarinaa, joka ilahduttaa aikuistakin. Te, jotka luette Kaikkien juhlia lapsillenne, puhukaa aiheesta, sillä tämä tarjoaa aiheen monelle juttuhetkelle! Jo tästä näkee että Pörsti on kirjoittanut hienon lastenkirjan.

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Kerstin Gier: Liitto

Liitto (Unien kolmas kirja )
Kerstin Gier
Suomentanut Heli Naski
385 s. 
2016
Gummerus








Arvostelukappale kustantajalta


Tutustuin Kerstin Gieriin vasta näiden Unien kirjojen myötä ja kyllä - olen ihastunut tähän kirjailijaan kovasti. Jokainen unien kirja on ollut omalla tavallaan hyvä, ja vaikka trilogian toinen osa ei tarjoillutkaan minun makuuni riittävän paljon vauhtia, jäi sekin niin kiinnostavaan kohtaan että odotin tätä päätösosaa todella kovasti. Liitto olikin juuri sitä mitä kaipasin - täydellinen päätös trilogialle. Kertakaikkiaan mahtava nuortenkirja!

Liitto jatkaa Livin ja kumppaneiden tarinaa siitä mihin edellinen osa, Vala, tarinan jätti. Livin unet ovat käymässä entistä vaarallisemmiksi ja poikaystävän Henryn kanssa suhde ei tunnu aivan yksinkertaiselta. Henry tuntuu luulevan että Liv on kokenut, mitä jokaiseen suhteen  osa-alueeseen tulee, ja se stressaa Liviä kovasti - asiahan ei tietenkään ole niin. Unirintamalla kostoa janoava Arthur on keksinyt keinon puuttua Livin ja muiden elämään myös päivisin ja kaikki muuttuu taas hieman vaikeammaksi. Unet ja tosielämä alkavat sekoittua pahan kerran...

Lupaus, Unien ensimmäinen kirja, sai minut ihastumaan Gieriin ja samalla Liviin ja koko muuhun porukkaan. Heidän tarinansa on pysynyt jossain alitajunnassa koko ajan kun olen odotellut trilogialle jatkoa - ja nyt viimein kaikki on päätöksessä. Ja millä tavalla! Gier kyllä on osannut punoa hienon juonen ja päätöksen trilogialle, sillä Liitto oli todellinen lukusukkula - todella ahmittava kirja. Vaikka nuortenkirjoja muutenkin lukee ehkä nopeammin kuin aikuisille suunnattuja romaaneja, luin Liiton vielä tavallistakin nopeammin. Halusin vain yksinkertaisesti tietää miten lopussa käy! Tässä on herkku, kertakaikkiaan herkku.

Liitto on monipuolinen tarina. Siinä ei mennä pelkästään unien maailmassa, kuten ehkä edellisessä osassa hyvin pitkälti mentiin, vaan Liitossa puidaan paljon muutakin. On Livin ja Henryn välinen suhde sekä Livin äidin tulevat häät. Unimaailma oli ainakin minulle suurimmassa roolissa Gierin kirjassa, mutta muutkin osiot toki kiinnostivat. Henryn ja Livin suhde on omalla tavallaan muuttunut kiinnostavammaksi trilogian edetessä, ehkä he molemmat ovat muuttuneet hahmoina, tai ehkä kyse on vain minusta lukijana. Alussa en juurikaan ollut kiinnostunut Henrystä hahmona mutta Liitossa hän on oikeasti mukava, mielenkiintoinen nuori mies.

Gier on luonut Liittoon myös sellaisia ihania, hieman pienempiä yksityiskohtia jotka ilahduttavat lukijaa. Esimerkiksi sen, miten Livin sisko Mia ryhtyy salapoliisiksi ja kaikki yllättyvät mitä kaikkea hän selvittääkään. En paljasta mitä, mutta sanonpa vaan että minä ainakin yllätyin kovasti! Juuri tällaiset yksityiskohdat tekevät kirjasta kuin kirjasta hienon, ja Liittokin sai siitä omaa hohdettaan.

Liitto on äärimmäisen kaunis kirja. Minulta se saa kiitosta ulkoasustaan, joka sopii kaikin tavoin trilogian päätösosaan: kansi on kauniin hopeinen, hohtava ja hieno, mutta samalla se tekee takakannen tekstistä hieman vaikealukuisen. Mustasta tekstistä kuitenkin saa selvää, onneksi, kun tarkkaan katsoo.

Matka Unien maailmaan oli ehdottomasti kannattava reissu. Tuntui haikealta sanoa hyvästit Liville ja kumppaneille, mutta ehkä palaan heidän seuraansa vielä joskus, vuosien kuluttua kun tarina on unohtunut. Ainakin tulen palaamaan Gierin seuraan hänen aiemmin suomennetun trilogiansa kanssa, joka onneksi löytyy kirjahyllystäni. Unien kirjoja suosittelen - tietenkin - nuorille aikuisille jotka kaipaavat hyvää, ajatukset arjesta pois vievää trilogiaa. Samasta syystä suosittelen trilogiaa myös meille aikuisille - välillä tekee hyvää saada ajatukset pois arjesta!

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Hyvää juhannusta!

 

Juhannusaaton alkuilta. Tänään on luettu, on nautittu vanhempieni kauniista puutarhasta, on syöty herkullista mansikkakakkua ja syöty todella hyvä juhannusateria. On ollut likimain täydellinen päivä hyvässä seurassa. 

Edessä on rauhallinen juhannusilta ja yö, varmaankin samankaltaisissa tunnelmissa: hyvien kirjojen lukemista ja hyvää seuraa. Valitettavasti jalkapallon EM-kisat ovat tänään vielä tauolla, joten vasta huomenna pääsemme katsomaan pelejä... Sitä odotellessa! Luettavana on Kerstin Gierin Liitto, Unien kirjat -trilogian päätösosa. Bloggaan kirjasta ehkä jo tänä viikonloppuna, mutta sanonpa jo nyt: tuo kirja on mahtava! Vauhtia on paljon enemmän kuin trilogian aiemmissa osissa, ja Liitto vaikuttaa jo nyt, puolessa välissä, hienolta huipennukselta. 

Paljon muutakin luettavaa on juhannusviikonlopuksi varattu, joten saa nähdä mitä kaikkea vielä tämä viikonloppu tuo tullessaan kirjallisessa mielessä... 

Nauttikaa juhannuksesta, ottakaa rennosti, lukekaa kirjoja ja olkaa läheistenne kanssa! 

Lukutoukka palaa asiaan jo ehkä huomenna. Pus!


torstai 23. kesäkuuta 2016

Carol Shields: Pikkuseikkoja

Pikkuseikkoja
Carol Shields
Suomentanut Hanna Tarkka
235 s. 
2011
Otava








Saatu ystävältä 


Kuulkaas, lukutoukka toverit, huomenna on juhannusaatto! Jotenkin tämä kesäkuu on mennyt taas kerran vauhdilla, kuukauden alku meni hieman huonommissa tunnelmissa monestakin syystä. Nyt, parin viime viikon aikana elämä on paiskonut minulle niin hienoja asioita, että olen itsekin vähän pyörryksissä. Yksi noista hienoista asioista liittyy Lukutoukan kulttuuriblogiin, mutta siihen palaan myöhemmin.

Lukemisen kannalta kesä on alkanut todella hienoissa merkeissä. Tämän kuukauden projektinani on lukea Täällä Pohjantähden alla, jota luen muiden kirjojen välissä. Tavoitteeni oli saada kirja tämän kuun aikana luettua, mutta urakka saattaa venyä heinäkuun alkuun. Olen jo puolessa välissä ja tarkoitukseni on lukea tuota hienoa klassikkoa hieman enemmän nyt juhannuksena, mutta saapa nähdä. Sen voin sanoa, että olen kirjasta haltioissani!

Muitakin hienoja lukuhetkiä on kesäkuuhun mahtunut. Luettavat kirjat ovat minulla olleet hyvin pitkälti uutuuspainotteisia, niin kuin varmasti monella muullakin bloggaajalla. Nyt kesän aikana yritän kuitenkin lukea myös hieman vanhempia, lukematta jääneitä kirjoja, joista olen kuullut paljon kohinaa. Yksi tällaisista kirjailijoista on Carol Shields, jota tunnutaan blogipiireissä rakastavan kovasti. Ja nyt, kun luin Pikkuseikkoja, en ihmettele miksi häntä rakastetaan! Tämä kirjahan on varsinainen helmi.

Pikkuseikkoja kertoo Judith Gillistä ja hänen perheestään. Judith itse on arvostettu elämänkertojen kirjoittaja ja hänen aviomiehensä on kirjallisuudentutkija ja heillä on teini-ikäinen tytär ja poika. Judith yrittää kovasti kirjoittaa omaa, suurta romaaniaan, mutta kirjoituskurssilla on jotenkin käynyt niin, että hänen inspiraationsa on hiipunut. Judith yllättyy itsekin, kun hän yhtäkkiä löytää inspiraation uudelleen, ja tarina alkaa muodostua. Kirjoittamisen lisäksi hän joutuu yllättymään monessa muussakin asiassa, sillä yhtäkkiä tututkin ihmiset tuntuvat tekevän kummallisia, yllättäviä asioita, ja Judith joutuu miettimään kehen voi luottaa.

Haltioissani olin myös Pikkuseikoista. Pikkuseikkoja on Shieldsin esikoisromaani, ja on hurmaavaa nähdä miten hän on ollut jollain tapaa valmis kirjailijana jo tuolloin. Tarina on erittäin ehjä, hahmot tulivat minua lähelle ja Shieldsin kerrontatapa on ihastuttava. Hanna Tarkan hieno suomennos tukee Shieldsin tarinaah tavalla, joka tekee lukemisesta aivan omanlaisensa nautinnon. Sellaisen nautinnon, joka syntyy vain silloin kun lukee todella hyvää kirjaa.

Kesällä sitä jotenkin kaipaa todella hyviä kirjoja. Totta kai pettymyksiä mahtuu mukaan kesään kuin kesään, ihan niin kuin mihin tahansa vuoden aikaan. Saattaa kuitenkin olla että minä olen näin kesällä valikoinut lukuvuoroon pääsevät kirjat hieman tarkemmin - esimerkiksi parvekkeella auringon paisteessa haluaa aina lukea hyvää kirjaa. Olenkin iloinen että kesään on jo mahtunut monia, omalla tavallaan hyviä kirjoja.

Pikkuseikoissa parasta on tunnelma. Se on sellainen kuin hyvässä lukuromaanissa pitää ollakin: rauhallinen ja omalla tavallaan hiljainen. Sellainen tunnelma, joka saa nauttimaan kirjasta ihan toisella tavalla kuin vaikkapa tiheätunnelmaisesta, vauhdikkaasta dekkarista. Pikkuseikkoja ei haluakaan ahmia, vaan sen kanssa haluaa viipyä paljon pidemmän hetken kuin reilu kaksisataa sivua jossain muussa romaanissa aikaa ottaisi.

Toivon, että Shieldsin löytäisivät he, jotka eivät kirjailijaa vielä tunne. Sillä tässä on todella hyvä kirjailija, tarinankertoja ja tunnelmanluoja - kirjailija, jolta minulla on onneksi monta romaania vielä lukematta, joka tekee seuraavan suomennoksen odottamisesta helpompaa.

Shieldsin myötä tahdon toivottaa teille, arvoisat kirjojen ystävät, oikein hyvää ja rentouttavaa juhannusta! Toivon teidän juhannukseenne aurinkoa, hyvää ruokaa sekä tietenkin, hyviä lukuelämyksiä vaikkapa siellä laiturin nokassa!


maanantai 20. kesäkuuta 2016

Stefan Tegenfalk: Pianonvirittäjä

Pianonvirittäjä
Stefan Tegenfalk
Suomentanut Laura Beck
399 s. 
2016
Bazar








Arvostelukappale kustantajalta


Luimme bloggariystävieni Annikan ja Piian kanssa kimppalukuna Stfan Tegenfalkin uuden dekkarin Pianonvirittäjä. Kimppalukeminen on aina hauskaa, ja vielä hauskempaa se on kun kirjaa pääsee lukemaan hyvien ystävien kanssa. Lukiessa voi vaihtaa mielipiteitä kirjasta, ja etenkin dekkarin lukeminen on mukavaa kun voi kysellä arvaavatko muut kuka on syyllinen. Joskus mielipiteet kirjasta menevät hyvinkin paljon ristiin, kuten nyt kävi.

Pianonvirittäjä on itsenäinen kirja Walter Gröhnistä ja Jonna de Bruggesta kertovassa dekkarisarjassa. Kuusitoistavuotiaan tytön ruumis löydetään järven rannalta, Tukholman lähiössä. Murhaaja on peittänyt jälkensä ja jättänyt näkyville vain yhden asian: asian, jonka hän haluaakin poliisin löytävän. Walterin ja Jonnan tutkiessa murhaa sen takaa paljastuu julma koulukiusaaminen, josta nuori pianisti Linnea on kärsinyt kovasti. Viime aikoina Linnea on viimein löytänyt jonkun jolle puhua: pianonvirittäjän joka on kuunnellut häntä. Viimeinkin joku joka kuuntelee! Kokeneinkin rikostutkija joutuu koville, kun joutuu pohtimaan kuka puhuu totta ja kuka valehtelee.


Minä ihastuin Pianonvirittäjään. Vaikka luen paljon dekkareita, en koe silti olevani varsinainen dekkarikettu. Nautin niiden lukemisesta siinä missä minkä tahansa muunkin genren, mutta en voisi lukea pelkkiä dekkareita - niin kuin en voisi lukea "pelkästään" mitään muutakaan kirjallisuuden lajia. Vaihtelu, se on minulle se lukemisen suola ja sokeri. En ota dekkareita hirveän vakavasti, vaan ne ovat minulle omalla tavallaan viihdettä, vähän samalla tavalla kuin chick lit ja muu viihdekirjallisuus. Okei, dekkarit ovat aivan erilaista viihdettä, mutta ehkä joku tajuaa mitä tarkoitan?

Mielipiteemme menivät kovasti ristiin Pianonvirittäjästä. Minä ihastuin tähän dekkariin kovasti, muut eivät niinkään. Ehkä juuri siksi, että tytöt lukevat dekkareita ja muita lajin kirjoja paljon enemmän kuin minä, ja keskittyvätkin genren kirjoissa eri asioihin. Mutta tämähän tunnetusti on rikkaus: kaikki eivät millään pidä samoista kirjoista.

Mikä minua viehätti Pianonvirittäjässä? Koulukiusaaminen on aina kiinnostava aihe, varsinkin kun siinä mennään ihon alle, niin kuin Tegenfalk kirjassa Linnean ihon alle pääsi. Koska minulla on omia kokemuksia aiheesta, niin jotenkin ehkä odotukseni ovat korkeammalla kuin monien muiden: silti Tegenfalk täytti odotukseni, ja minusta tuntui kurjalta Linnean puolesta. Mieskirjailijan sijoittuminen nuoren tytön nahkoihin ei varmasti ole mikään helppo juttu, mutta hyvin on Tegenfalk siinäkin onnistunut, pisteet siitä.

Koska minulle Stefan Tegenfalk ei ole ennestään tuttu kirjailija, enkä ole lukenut edellisiä Walter Gröhnistä ja Jonna de Bruggesta kirjoitettuja kirjoja jäivät he hahmoina hieman etäisiksi. Tegenfalk on tehnyt kyllä työtä tuodakseen varsinkin Jonnan lähemmäksi lukijaa, ja hänet koinkin poliiseista läheisemmäksi. Ehkä joudun siis palamaan Tegenfalkin aiempiin dekkareihin, että tiedän mitä varsinkin Jonnalle on aiemmin tapahtunut?

Pianonvirittäjä tarjoili jännitystä ja etenkin mahtavan loppuhuipennoksen jota jouduin ahmimaan vauhdilla. Dekkarin psykologinen otekin oli todella kiinnostavaa luettavaa, ja siinä missä Tegenfalk pääsi Linnean ihon alle, onnistui se myös käymään minun tunteisiini. Tegenfalk on yksi todistuskappale siitä että kyllä Ruotsissa osataan - tähänkin naapurimaan dekkaristiin kyllä kannattaa tutustua.

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

Susanna Olkinuora, Julia Jusslin: Väpä Sorsa

Väpä Sorsa
Susanna Olkinuora
Kuvittanut Julia Jusslin
2016
Mini









Arvostelukappale kustantajalta


Sateesta ja tuulesta huolimatta viikonloppu täällä Joensuussa on mennyt oikein mukavasti. Viikonloppuun on mahtunut hienojen lukukokemusten lisäksi jalkapalloa sekä tänään mukavaa kijapöhinää. Reuna kustantamon Kirjamobiili nimittäin kiertää näin kesällä pitkin Suomea ja tänään oli vuorossa Joensuu - tottahan minäkin menin paikalle katselemaan kirjoja ja tervehtimään tuttuja. Silloin kun Kirjamobiililla kävin, ikävä kyllä satoi, mutta onneksi Kirjamobiiliin pääsi myös sisälle joten pystyimme jutustelemaan suojassa sateelta ja tuulelta. Kirjapöhinä on aina mukavaa, niin tänäänkin!

Olen viime aikoina lukenut parikin hyvää dekkaria, mutta niiden vastapainoksi tarvitsee aina myös jotain ihan muuta. Onneksi hyllystä löytyy esimerkiksi monta kiinnostavaa lastenkirjaa, joista viikonloppuna valitsin Väpä Sorsan, joka esitteli minulle Tyynimetsän asukkaat.

Susanna Olkinuoran kirjoittama ja Julia Jusslinin kuvittama lastenkirja tosiaan esittelee lukijoille Tyynimetsän eläimet. Metsään mahtuu vaikka ketä, mutta nyt uutena asukkaana lammelle saapuu Väpä Sorsa. Metsän asukkaat ovat kuulleet tarinoita sorsista, siitä että nämä ovat todella ikäviä eläimiä ja pitävät kummaa ääntä - niinpä he eivät ota Väpä Sorsaa vastaan alkuunkaan hyvin. Väpä Sorsasta onneksi muodostuu huumorin pilkahdusten lisäksi opettavainen tarina hyväksymisestä ja kiusaamisesta.

Väpä Sorsa oli yllättävän hyvä lastenkirja. Kuvitus oli persoonallista, ja minun silmiini todella tyylikästä, mutta jäin miettimään miellyttävätkö eläinhahmot jokaisen ihan pienimmän lukijan silmää? Isommat lapset varmasti ymmärtävät Julia Jusslinin hahmot paremmin, ja me aikuiset osaamme eri tavalla nauttia Jusslinin persoonallisesta kynän jäljestä.

Sen sijaan Susanna Olkinuoran tarinasta varmasti nauttii pienempi ja isompi lapsi. Kuten jo aiemmin kirjoitin, tarinassa on mukana mukavasti huumoria, joka ainakin nauratti minua. Kuitenkin siellä tarinan takana on opettavainen ajatus, joka toivottavasti jää pienemmälle lukijalle mieleen itämään. Pidän tämänkaltaisista lastenkirjoista, tarinoista joissa on opettavainen ajatus taustalla, mutta sitä ei kuitenkaan tuoda liian tehokkaasti esiin, ei paasata aiheesta.

Aina lastenkirjaa lukiessani mietin, josko tämä olisi hyvää luettavaa joko kuusi vuotta täyttävälle täditettävälleni, tai vuoden vanhalle kummitytölleni. Tämä kirja meneekin täditettävälleni, herra kohta kuusi veelle, jolle alan pikku hiljaa kootakin syntymäpäivälahjaa. Luulen että hän pitää jo kirjan kuvituksestakin, ja osaa nauttia erikoisemmasta tyylistä.

Kaiken kaikkiaan tulin Väpä Sorsasta todella hyvälle tuulelle - ja se on asia jonka takia luen lastenkirjoja.

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Sophie Kinsella: Himoshoppaaja korjaa potin

Himoshoppaaja korjaa potin
Sophie Kinsella 
Suomentanut Kaisa Kattelus
334 s. 
2016
WSOY








Arvostelukappale kustantajalta


Tämä Himoshoppaaja -sarjan uusin suomennos oli kyllä kirja jota odotin kovasti. Edellinen osa, Himoshoppaaja tähtien tiellä, jätti Beckyn tarinan todella jännittävään paikkaan - mietin useampaan kertaan kirjojen välillä Beckyä ja sitä, mitä hänelle seuraavassa osassa tapahtuu. Jostain syystä en ollut etukäteen ollenkaan huomannut tämän uuden osan ilmestymistä, joten se oli todella iloinen yllätys. Becky vaan on sellainen tyyppi jonka seurasta nautin aina!

Rebecca Brandon, eli Becky on lähtenyt etsintäretkelle sekalaisen porukan kanssa. Mukaan mahtuu perhettä ja ystäviä sekä yksi vihamies, jonka seurasta Becky ei nauti, ei sitten ollenkaan. Beckyn isä on kadoksissa, ja hänen mukanaan on myös Rebecan ystävän, Suzen, aviomies. Porukka lähtee siis matkailuautolla Amerikan suureen länteen etsimään Beckyn isää sekä Tarkieta, matkailuauto allaan. Beckyn olo ei ole vain otollinen seikkailulle: hän kantaa syyllisyyttä isänsä katoamisesta ja kaiken lisäksi vielä välit Suzeen ovat kovin viileät. Heidän pitäisi olla ikuiset kello kolmen ystävät, mitä on oikein tapahtunut? Matkaan mahtuu monenlaista mutkaa ja kummallisia tyyppejä, mutta se miten seikkailu päättyy, on jotain uskomatonta... ja uskomattoman hauskaa, myös.

Mieleeni tulee heti muutama sellainen kirjasarja, jonka uusia osia odotan todella paljon. Jotenkin sarjoissa on se oma hehkunsa, kun uuden osan kanssa pääsee tutun hahmon pariin, lukemaan tämän elämän uusista käännöksistä. Toki luen myös vanhempia sarjoja, sellaisia jotka voisi ahmaista vaikka kerralla - napata kirjastosta uuden osan juuri silloin kun haluaa. Monet lukemistani sarjoista ovat kuitenkin Himoshoppaajan kaltaisia, joiden uusia suomennoksia täytyy odottaa. Ja siinä on ihan oma kutkutuksensa, koska ilo on niin suuri kun huomaa uuden osan olevan ilmestymässä.

Sophie Kinsella on kyllä yksi chick litin kuningattarista. Hän oli ensimmäisiä chick lit -kirjailijoita joiden tuotantoon tutustuin pidemmän kaavan mukaan, ja Becky oli ensimmäinen chick lit hahmo johon ihastuin oikein kunnolla. Toki Becky omalla tavallaan varsinkin sarjan alussa oli ärsyttävä, turhankin huoleton ja tuhlailevainen, mutta hän on kasvanut todella paljon sarjan myötä. Varsinkin näissä parissa uusimmassa osassa Beckystä tulee ennen muuta esiin lämmin ja välittävä nainen, joka välittää läheisistään todella paljon. Se puoli korostuu nimittäin tässäkin kirjassa: ja se juuri tekee tästä kirjasta niin ihanan.

Himoshoppaaja korjaa potin on siinä mielessä samantyyppinen kuin sarjan aiemmatkin osat että mukana on reilu annos huumoria. Vaikka Beckystä tulee koko ajan inhimillisempi ja sydämellisempi puoli esiin, on hän silti sellainen ihana höpsö. Mutta onko niin että äitiys on tuonut Beckystä esiin hieman erilaisen puolen? Voi olla, niinhän kai tapahtuu monelle. Minä hihitin kirjan kanssa moneen otteeseen, ja varsinkin loppu on kyllä Kinsellalta aivan mahtavasti kehitelty.

Tietenkin Himoshoppaaja korjaa potin on siinäkin mielessä tuttua Himoshoppaaja -sarjan tavaraa, että tässä ovat läsnä hahmot, jotka ovat vaeltaneet mukana koko sarjan ajan. Ovat Beckyn vanhemmat, on heidän naapurinsa Janice, on Suze ja hänen aviomiehensä Tarkie, tietenkin Beckyn aviomies Luke sekä heidän tyttärensä Minnie. Ja kaiken lisäksi Beckyn vanha vihollinen, Alicia Pitkäsäärihuora! Ehkä myös se, että koolla on näin iso joukko rakkaita ja vähemmän rakkaita hahmoja, tekee kirjasta niin hienon lukuelämyksen.

Tuntui, että Kinsellalla on koko ajan vauhti päällä tarinassa. Hirveästi hengähdystaukoja hän ei lukijalle anna, vaan tuntuu että Becky ja hänen porukkansa on koko ajan menossa johonkin - koko ajan tapahtuu jotain jännittävää. En kuitenkaan pidä tätä ollenkaan huonona asiana, vaan jotenkin se kuuluu asiaan. Becky on vähän sellainen hössöttäjä, hänen elämässään täytyy olla vauhtia. Vaikka kyllähän siinä sarjan fani jo huolestuu, kun Beckylle ei tunnu maistuvan edes shoppailu, eikä hän muutenkaan ole oma itsensä...

Vaikka monien Himoshoppaaja -kirjojen kohdalla olen sanonut, että mukaan sarjaan voi hypätä tästäkin kirjasta, niin ensimmäiseksi tuttavuudeksi Kinsellaan ja Beckyyn en suosittele tätä kirjaa. Tätä ennen kannattaa lukea ainakin sarjan edellinen osa, Himoshoppaaja tähtien tiellä, sillä se pohjustaa paljon tämän kirjan tapahtumia. Mutta jos sen luet, niin olet varmasti niin koukussa että sinun on pakko lukea tämäkin!

Eihän Beckyä voi oikein olla rakastamatta, en minä ainakaan voi. Kinsella on luonut sellaisen chick lit -hahmon, josta hän toivottavasti voi kirjoittaa vielä pitkään - minä ainakin toivon. Himoshoppaaja korjaa potin nimittäin lupaa ettei Kinsella ole ainakaan hiipumassa, tämä kirja oli yksi sarjan parhaita teoksia.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Alyson Noël: Kilpailijat

Kilpailijat
Alyson Noël
Suomentanut Eeva Koskimies
334 s. 
2016
HarperCollins Nordic








Arvostelukappale kustantajalta 


Alyson Noël on minulle aivan uusi kirjailija, vaikka häneltä on suomennettu suosittu Kuolemattomat kirjasarja, joka on käsittääkseni ollut suosittu nuorten aikuisten keskuudessa. Tämän kyseisen teoksen, Kilpailijat, löysin kustantajan sivuilta ja kiinnostuin siitä heti. HarperCollins Nordic ei joko hirveästi mainosta suomennoksiaan tai sitten mainokset eivät vain tavoita juuri minua - eli uusia kirjoja täytyy tästä lähtien pitää silmällä tarkkaillen kustantajan sivuja!

Kilpailijat on trilogian aloitus, ja voi miten minun hermojani jäikään raastamaan kun tiedän joutuvani odottamaan jatko-osaa! Kirja kertoo kolmesta nuoresta aikuisesta, jotka haluavat kukin omasta syystä maineeseen. Layla tahtoo tutkivaksi journalistiksi, Asterin haave on päästä näyttelijäksi ja Tommy taas tahtoo päästä bändinsä kanssa suurille lavoille. Madison taas on ottanut kohtalon omiin käsiinsä, ja on päässyt asemaan jossa on Hollywoodin kuuluisin tähti. Tommy, Layla ja Aster osallistuvat kilpailuun jonka tavoitteena on markkinoida Hollywood-pohatta Ira Redmanin klubeja kuuluisuuksille, voittaja saa hyvän aseman Los Angelesissa - ja auttaisihan se jokaista tavoittelemaan omaa unelmaansa. Kilpailu saa uuden käänteen kun Madison, jota jokainen kilpailija havittelee klubilleen, katoaa jäljettömiin.

Kilpailijoiden kansien sulkemisen jälkeen en voinut olla miettimättä onko tässä jännäri vai hömppäromaani. Ehkä vähän kumpaakin - ja ehkä se juuri on tässä parasta. Noël on taitava viihdekirjailija, sillä hän on luonut kiinnostavat henkilöt joista saa aikaan hyvää viihdettä. Kuitenkin hän on keksinyt trilogiaan sellaisen koukun joka tekee kirjasta paljon enemmän kuin hömppää, ja tekee seuraavan osan odottamisesta paljon jännittävämpää.

En tietenkään voinut olla tykästymättä johonkuhun hahmoista toisia enemmän. Pidin kovasti Laylasta, sympaattisesta toimittajatytöstä, joka on mutkien kautta päätynyt sensaatiotoimittajaksi. Layla joutuu kirjoittamaan pinnallisia juoruja vaikka hän haluaisi oikeasti kirjoittaa tutkivaa journalismia, syvällisiä analyyseja. Voi Layla, toivottavasti haaveesi toteutuu!

Kilpailijat on todella hyvää luettavaa näin kesällä. Kirja on viihteellinen, muttei kuitenkaan ihan hömppää - ainakaan trilogian ensimmäinen osa ei ole mikään rakkausromaani, vaan tarjoaa loppujen lopuksi enemmänkin jännitystä kuin romantiikkaa. Kilpailijat keskittyy Los Angelesin yöelämään, joten vauhtia ja kimmellystä riittää, ja vaikkei alun alkaen voisi kuvitella, mennään kirjassa myös pintaa syvemmälle. Noël ei jätä yöelämää ja nuorten aikuisten kilpailua pinnalliseksi, vaan kirjassa tulee myös hieman pohdittua kuuluisuutta ja sitä, mitä sen eteen saa ja voi tehdä.


Kilpailijat on todella hyvä valinta meille, jotka haluamme lukea välillä jotain vähän kevyempää.

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Julie Murphy: Dumplin

Dumplin
Julie Murphy
Suomentanut Peikko Pitkänen
335 s. 
2016
Otava








Arvostelukappale kustantajalta


Blogeissa vietetty dekkariviikko katkesi minun osaltani jo aiottua aikaisemmin. Olin aikonut lukea koko viikon dekkareita, mutta neljän luetun jälkeen tuli dekkariähky - oli pakko saada jotain muuta välillä. Onneksi hyllyssä odotti lukemattomia hyviä, kiinnostavia kirjoja, kuten Dumplin. Dumplin - johon olin lähestulkoon varma jo etukäteen rakastuvani.

Dumplin kertoo Willowdeanista, Willistä, kertakaikkiaan ihanasta romaanihenkilöstä. Will on iso, lihava, mutta ei itse koe asiasta ongelmaa. Monet muut sen sijaan kokevat, kuten hänen missikisoja järjestävä laiha äitinsä, joka saarnaa alituiseen Willille laihduttamisesta. Vaikka Will on sinut itsensä kanssa, hän joutuu kasvokkain oman epävarmuutensa kanssa kun työpaikan komistus Bo ihastuu häneen. Miten se voi olla mahdollista? Will ilmoittautuu missikisoihin protestina perinteille ja saa yhtäkkiä aikaan varsinaisen lumipalloefektin. Teksasin pikkukaupungin perinteisissä missikisoissa ravistellaan perinteitä kohta todenteolla.

Vaikka en kenties rakastunut Dumpliniin yhtä väkevästi kuin olin etukäteen odottanut, se silti herätti minussa suuria tunteita ja ravisteli minuakin omalla tavallaan. Olen itse isokokoinen, en vain pienesti pyöreä vaan oikeasti iso. En voi sanoa olevani täysin sinut itseni tai vartaloni kanssa, vaan tahtoisin olla pienempi. En voinutkaan täysin sujahtaa Willin nahkoihin, sillä en voisi itse kuvitella osallistuvani minkäänlaisiin kauneuskilpailuihin - oli kyseessä sitten minkälainen mielenilmaus tahansa. Ilman muuta olen sitä mieltä, että Willin (josta tuli heittämällä yksi suosikkini, mitä fiktiivisiin hahmoihin tulee) asenne on hieno, ja tällainen ravistelu perinteisissä kauneuskilpailuissa on paikallaan, mutta minusta ei tämänkaltaiseen tempaukseen koskaan olisi. Ehkä tarvitsisin hieman rohkeutta ja erilaista asennetta?

Jollain tapaa en voinut olla vertaamatta Dumplinia Pekka Hiltusen kirjoittamaan romaaniin ISO. Kirjoissa on paljon eroavaisuuksia, mutta myös jotain samaa. Yhtäläisyyksiä on tietenkin kirjojen päähenkilöissä. Molemmissa kirjoissa pääroolia näyttelee lihava nainen (Will on tosin nuorempi kuin ISOn Anni), mutta Willissä ja Annissa on silti paljon samaa. He molemmat ovat omalla tavallaan sinut vartaloaan kohtaan, rohkeita ja vahvoja naisia. Ja voi, miten ihania naisia he molemmat ovat! Sille en voi mitään että Anni on minulle kaikista läheisin, niin paljon itseäni minä hänestä löysin, mutta sai Will oman paikkansa sydämessäni myöskin. Tietenkin ISOssa ja Dumplinissa on isona erona jo se, että Dumplin on ennen kaikkea suunnattu nuoremmalle yleisölle kuin ISO - vaikka tätä teosta voinkin suositella tärkeänä kirjana ihan minkä ikäiselle lukijalle tahansa.

Kirjan juoni on kokonaisuudessaan äärettömän tärkeä. Se on tärkeä monenlaiselle ihmiselle, isolle ja pienelle, nuorelle ja vanhemmalle. Isoille ihmisille Dumplin tuo hyväksyntää omaa vartaloa kohtaan: kyllä me isommatkin voimme olla onnellisia. Onnellisuuden voi toki määritellä niin monella tapaa, mutta Dumplin kertoo sen että onnellisuus voi lihavallekin tulla perinteisemmässäkin muodossa: komea mies voi rakastua myös lihavaan. Tämä on varmasti tärkeä asia ennen kaikkea nuorelle, isokokoiselle tytölle joka kirjaa lukee, sellaiselle joka haparoi oman tiensä kanssa ja on surullinen omassa vartalossaan. Kaipaa hyväksyntää. Tällaiselle lukijalle Julie Murphy on kirjoittanut todella tärkeän kirjan.

Normaalivartaloiselle lukijallekin Dumplin on tärkeä, niin kuin jokaiselle muullekin. Julie Murphy ei itsekään ole mikään pieni nainen, joten oikeasti tietää mistä kirjoittaa. Hän on saanut Williin oikean tunteen, hän on saanut hänelle juuri oikeanlaiset ajatukset, saanut hänet sanomaan juuri oikeat sanat. Juuri siksi kaikkien tulisi lukea Dumplin: se kertoo siitä, millaista on olla pyöreä. Millaista on olla iso, vahva nainen. Lukekaa tämä!

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Dekkariviikko: Håkan Nesser: Carmine streetin sokeat

Carmine streetin sokeat
Håkan Nesser
Suomentanut Aleksi Milonoff
292 s. 
2016
Tammi








Arvostelukappale kustantajalta


 Lienee jossain määrin omituista tällaiselle dekkarihullulle kuten minä, etten ole ennen Carmine streetin sokeita lukenut Håkan Nesseriä. Jos olen oikein käsittänyt, hän on iso nimi dekkarigenressä ja minun olisi ilman muuta pitänyt tähän kirjailijaan jo aiemmin tutustua. Luettuani tämän kirjan, tuo asia tuli entistä selvemmäksi. Miksi, miksi vasta nyt?

Carmine streetin sokeat kertoo kirjailija Erik Steinbeckistä ja hänen taiteilijavaimostaan Winniestä. He muuttavat New Yorkiin, lähinnä jättääkseen taakseen ikävät asiat: nimittäin heidän pieni tyttärensä Sarah on kidnapattu puolta vuotta aiemmin. New Yorkissa Erik yrittää aloittaa uutta elämää kirjoittamalla uutta kirjaa, mutta joutuu samalla tarkkailemaan Winnietä joka lähtee usein kummallisille retkille. Tämä herättää Erikin kummastuksen ennen kaikkea siksi, että Winnie väittää itsepintaisesti Sarahin olevan elossa. Asia toisensa jälkeen tulee pikkuhiljaa esille, ja Erik joutuu miettimään, oliko heidän muuttonsa sittenkään sattumaa?

Carmine streetin sokeiden takakannessa luvataan lukujuhlaa: ja sitä tämä kirja todella oli. En kutsuisikaan tätä kirjaa dekkariksi, vaan ennemmin rikosromaaniksi, sillä Håkan Nesser on luonut niin juonivetoisen ja kaunokirjallisen teoksen, että näen siinä myös perinteisempiä, romaanimaisia vaikutelmia. Toki rikosjuoni on kaiken taustalla, mutta aivan perinteinen dekkari ei Carmine streetin sokeat silti ole.

Tällä viikolla on juhlistettu ennen kaikkea kirjablogeissa dekkariviikkoa. Yleensä vaihdan genreä sitä myötä kuin kirjakin vaihtuu, ja uuvuinkin tällä viikolla dekkareihin neljän luetun kirjan jälkeen. Nyt siis luen jo aivan muuta, mutta täytyy sanoa: todella hienoja rikosgenren kirjoja on tullut tämän viikon aikana luettuja. Kaikki keskenään erilaisia, mutta omalla tavallaan todella hyviä. Ehkä paras on kuitenkin ollut Carmine streetin sokeat, sillä Håkan Nesser oli sellainen kirjailijatuttavuus, joka jotenkin veti jalat alta.

Håkan Nesserin tyyli kuljettaa tarinaa ja Aleksi Milonoffin kertakaikkiaan tyylikäs suomennos toimivat ihailtavan hyvin yhteen. Nesser ja kääntäjä ovat luoneet yhdessä sellaisen paketin jonka - tunnustettakoon - ahmin parilta istumalta. Liekö Nesserin juonenkuljetuksen vai Milonoffin ihailtavan suomennoksen syytä, että Carmine streetin sokeat oli ihailtavan helppo- ja sujuvalukuinen, jonka lukeminen oli tosiaan yhtä juhlaa - ja nautintoa. Tällaista lisää - lienee pakko tutustua Nesserin aiempiin kirjoihin!

Siinä mielessä Carmine streetin sokeat on perinteinen rikosromaani, että se huipentuu loppua kohti. Voin sanoa, että täytyy olla aika dekkarihirmu että pystyy aavistamaan lopun tapahtumat. Minä en ainakaan pystynyt, loppu tuli täysin puun takaa. Tästä annan aina tunnustusta dekkarikirjailijalle, sillä niin tutuksi dekkarigenre on käynyt, että usein pystyn aavistamaan lopun tapahtumat ja rytinät.

Vaikket olisikaan kaltaiseni dekkarihirmu, voin suositella Carmine streetin sokeita lämpimästi. Kuten jo aiemmin kirjoitin, on tässä kirjassa niin vahvat kaunokirjalliset ja romaanimaiset elkeet, että tämä käy niille romaaninystävillekin, jotka vain vähän kaipaavat elämäänsä jännitystä. Nesser nimittäin toi sitä ainakin minun elämääni varsin hienolla tavalla.

Puuh, paah. Sanat meinaavat loppua, olen vieläkin niin innoissani Nesseristä. Milloin saamme lisää tätä herkkua? Viisi tähteä, ei yhtään vähempää.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Lukutoukan kulttuuriblogin kesäbingo


Ajatus kesäbingosta lähti itämään kun bloggariystäväni kyseli olisiko tällaista luvassa tämän kesän aikana. Miksi en laittaisi itse pystyyn kesäbingoa? Bloggaritovereiden suosiolla avustuksella keksimme eri tärppejä bingoon, ja ihana Mielikuvakirjan Piia toteutti kesäbingon visuaalisen puolen. Eli tässä se nyt on!

Osallistumisaikaa on aina elokuun loppuun saakka, mutta valitettavasti en voi noin yleisesti luvata palkinnoksi muuta kuin mainetta ja kunniaa. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Nimittäin ensimmäinen joka saa bingon, eli lukee kirjat kohdista jotka muodostavavat vaaka- pysty- tai vinon rivin, saa kirjapalkinnon. Kirjapalkinto tulee minun henkilökohtaisesta, laajasta kirjahyllystäni, ja sen saa itse valita. Voin luvata, että valinnanvaraa riittää! Palkinnon saajan ei tietenkään tarvitse olla bloggari, vaan kuka tahansa joka lähtee bingoon mukaan.

Kesä on kirjojen ja lukemisen aikaa ainakin minulle, joten nautitaan hyvästä kirjallisuudesta ja auringosta!

Dekkariviikko: Jenny Rogneby: Leona - Kortit on jaettu

Leona - Kortit on jaettu
Jenny Rogneby
Suomentanut Anu Koivunen
381 s. 
2016
Bazar








Arvostelukappale kustantajalta


Vihdoinkin pääsen blogissakin dekkariviikon teemaan. Sukelsin luettavien kirjojen kanssa teemaan jo sunnuntaina, kun otin luettavaksi tämän Jenny Rognebyn jännärin - sen jälkeen olen ehtinyt jo parin muunkin jännärin kimppuun. Mielenkiintoisia kirjoja on tulossa tänne Lukutoukkaan sekä myös Suomi lukee -sivulle, pysykääpä kuulolla!

Mutta sitten tähän Leona - Kortit on jaettu kirjaan. Se on uuden ruotsalaisen dekkarisarjan aloitusosa, ja sanonpa vaan, että on Jenny Rogneby aloittanut sarjansa kerrassaan vahvalla ja vaikuttavalla tavalla. Kortit on jaettu kertoo ennen kaikkea Tukholman poliisin vakavien rikosten osastolla työskentelevästä Leona Lindbergistä, josta löytyy monia tuttuja dekkarisarjan päähenkilön piirteitä. Leonan sosiaaliset taidot eivät ole sieltä kaikkein vahvimmasta päästä, hän on pedantti luonne ja työskentelisi kaikkein mieluiten yksin. Kortit on jaettu kirjassa Leona saa tutkittavakseen omituisen pankkiryöstöjen sarjan, jonka pääroolia näyttelee 7-vuotias, aina verissään oleva pikkutyttö. Jo tämä saisi Leonan pään kivistämään, mutta kun kannoilla vielä roikkuu iltapäivälehden sinnikäs toimittaja, joka kiristää Leonaa painavilla asioilla.

Ruotsalaiset dekkarit ovat usein sellaista takuuvarmaa tavaraa. Toki, kuten jokaisessa genressä ja joka maassa, on omat sudenkuoppansa, eivätkä kaikki ruotsalaiset käännöksetkään voi olla yhtä hyviä. Mutta täytyy sanoa, että toivon todella Leonasta kertovan sarjan saavan jatkoa myös suomeksi - jotenkin kiinnyin heti Leonaan päähenkilönä ja kiinnyin myös Jenny Rognebyyn dekkaristina.

Vaikka Leonassa on monia seikkoja jotka ovat tuttuja useammasta dekkarisarjan päähenkilöstä, löytyy hänestä kuitenkin monta sellaista säröä jotka ovat luotu ihan vain henkilökohtaisesti häntä varten. Leonasta löytyy siis ainutlaatuisuutta ja persoonaa, juuri sellaista mitä kaipaan ihmiseltä. Kirjan päähenkilöltä, ja myös ihmiseltä elävässä elämässä. Monesti, vaikka kirjan tai sarjan päähenkilö vetoaa minuun, ei se välttämättä ota omakseen tällä tavalla - Leonassa nyt sattui olemaan vain jokin sellainen vetovoima joka oli tehty juuri minua varten.

Ihastuin siihen, kuinka omalla tavallaan kevyt Kortit on jaettu oli. Sillä vaikka dekkarit omalla tavallaan ovat viihdekirjallisuutta, niin kaikki dekkarit eivät ole samalla tavalla kevyitä, mystisellä tavalla viihdyttäviä, kuin tämä Jenny Rognebyn kirja oli. Ehkä se johtui juonellisista koukuista ja Anu Koivusen kerrassaan todella hyvin toimivasta käännöksestä - Kortit on jaettu oli kerrassaan ahmittava dekkari.

Kaikkein syviten mieleeni painui tässä kirjassa siis päähenkilö - joka lienee todella hyvä asia jatkoa ajatellen. Sillä minä jo innolla ajattelen sitä, mitä Leonalle jatkossa tapahtuu, ja toivon että sarjan jatko-osa käännetään pian. Muutenkin Kortit on jaettu jätti mieleen sangen positiivisen vireen, sillä kirjassa riitti vauhtia ja omanlaistaan persoonallisuutta - valitettavan monessa, muuten hyvässä dekkarissa, on sangen samankaltainen juoni. Jenny Rogneby oli löytänyt juoneen omanlaisiaan koukkuja, josta pidin kovasti. 

Aloitin oman dekkariviikkoni lukemalla Leonasta. Pyrin lukemaan koko viikon dekkareita, jos en saa yliannostusta. Kortit on jaettu oli viikolle todella hyvä aloitus, sillä innostun aina jotenkin enemmän kun tutustun uuteen kirjailijaan ja uuteen kiinnostavaan dekkarihahmoon. Leonaan ehdottomasti kannattaa tutustua!

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Tuija Lehtinen: Saimi ja Selma - Kamera käy

Saimi ja Selma - Kamera käy
Tuija Lehtinen
288 s. 
2016
Otava









Ostettu


Tänään alkaa valtakunnallinen dekkariviikko, jota juhlistetaan myös Lukutoukan kulttuuriblogissa. Itse asiassa olen tällä hetkellä lukemassa dekkaria josta kirjoitan toivottavasti jo huomenna Lukutoukkaan, mutta palataan siihen sitten huomenna. Hyviä dekkareita siis luvassa niin täällä kuin Suomi lukee -sivullakin, kannattaa pysyä kuulolla. Muutenkin kannattaa tarkkailla kirjablogistaniaa, sillä olen kuulostellut että dekkareista kirjoitetaan paljon tällä viikolla.

Tänään kuitenkin jotain muuta kuin dekkareita. Ostin Kirjan ja ruusun päivänä Tuija Lehtisen uuden Salmi ja Selma -kirjan, taas tällaisen takuuvarman kirjaostoksen, josta pidän varmasti. Olen pitänyt todella kovasti edellisistä Saimi ja Selma -kirjoista, eikä Lehtinen pettänyt nytkään. Saimi ja Selma ovat kasvaneet ja muuttuneet aina vain mielenkiintoisemmiksi ja kiehtovammiksi tyypeiksi.

Sarjan kolmannessa osassa Saimin ja Selman erilaisuus aina vain korostuu. Kahdessa edellisessä osassa on tullut selväksi, että Selma on tyttömäinen tyttö, kun taas Saimi on enemmän menevä ja poikamainen. Kamera käy kertookin siitä, kuinka Selma ja hänen cheerleader ryhmänsä keksii lähteä mukana kilpailuun jossa palkintona on päästä mukaan teini-idoli Danielin musiikkivideolle. Selma ja hänen ystävänsä fanittavat Danielia, kun taas Saimi ei voisi pojasta vähempää piitata. Vaikka Kamera käy keskittyykin osaltaan Selman ja cheerleaderien videon kuvaamiseen, on Saimillakin kirjassa oma, mukava roolinsa.

Minulle on sarjan alusta asti ollut selvää, että pidän enemmän Saimista. Hän on reippaampi ja reilumpi, ja vaikkei Selmakaan ole kuten luokan prinsessa Lilli, on hänessä jotain niin tyttömäistä että Saimi saa minulta enemmän sympatiaa. Kumpikin siskoksista on kuitenkin kivalta ja sympaattiselta vaikuttava tyyppi, joten sarjaa seuraa mielellään. Tuija Lehtisen nuortenkirjojen vahvuutena onkin ennen kaikkea se, että hänen luomansa hahmot ovat erilaisia - tyyppejä, joista jokainen löytää oman suosikkinsa. Esimerkiksi Laura -sarjassa keskeisissä rooleissa olivat Laura ja Jenna, kaksi aivan erilaista tyttöä. Mirkka -sarjassa taas siskoksissa oli kolme erilaista tyttöä, kolme erilaista tyttöä, joista Mirkka ja Masa nousivat isoihin rooleihin. Varmasti kaikki minun ikäiseni ovat lukeneet omat Lehtisensä - useammankin sarjan, mutta toivon että myös nuoremmat tytöt löytäisivät Lehtisen kirjat.

Saimi ja Selma -sarjan alussa tytöt olivat vasta menossa yläasteelle, mutta sarjan myötä he ovat luonnollisesti kasvaneet. Kamera käy -kirjassa minulle jäi hieman epäselväksi minkä ikäisiä he tässä kirjassa ovat, mutta selkeästi he ovat henkisestikin vanhempia. Kuten muidenkin Lehtisen sarjojen kanssa, on ollut hauskaa Saimin ja Selmankin kasvua seurata. Siinä missä he olivat sarjan alussa ehkä vielä hieman lapsellisia, ovat he jo nyt teini-ikäisiä. Toivon todella että Tuija Lehtinen jatkaisi sarjan kirjoittamista, sillä sen mukana kasvavat varmasti monet kirjojen lukijat!

Tässä kirjassa Selma saa suuremman roolin kuin Saimi, joten toivon että ehkä kirjan seuraavassa osassa Saimi saisi hieman suuremman roolin. Tietenkään Selmaa ei saa unohtaa, niin kuin ei Lehtinen Saimiakaan tässä kirjassa unohda - mutta jollain tapaa keskittyä hieman enemmän johonkin Saimiin liittyvään asiaan. Selman fanittajia varmasti löytyy nuorista lukijoista paljon, mutta varmasti löytyy niitä poikamaisia ja menevämpiä tyttöjäkin, joiden mieleen Saimi on enemmän. Minä itse asiassa olisin ehkä nuorena pitänyt enemmän Selmasta, sillä olisin ymmärtänyt hänen Danielin ihailunsa ja tyttömäisyytensä, mutta mitä enemmän ikää on tullut, sitä enemmän ymmärrän Saimin kaltaisia tyttöjä.

Saimi ja Selma -sarjaan voi hypätä mukaan keskeltäkin. Lehtinen ei juuri palaa takaisin sarjan aiempiin tapahtumiin, vaan kertoo tiiviisti nykyhetkestä. Yläkouluikäiselle tytölle Kamera käy on oikein hyvää luettavaa, sillä uskon sen ikäisen löytävän jommasta kummasta sisaruksesta hyvän samaistumisen kohteen.

Huomenna dekkareiden pariin, hyviä hetkiä murhien parissa!

lauantai 4. kesäkuuta 2016

John Green: Teoria Katherinesta

Teoria Katherinesta
John Green
Suomentanut Helene Bützow
328 s.
2016
WSOY








Ostettu


John Green on sellainen kirjailija jonka uuden kirjan voi huoletta ostaa omaksi. Tähtiin kirjoitettu virhe sai minut rakastumaan Greeniin kirjailijana ja sen jälkeen olen tiiviisti seurannut hänen suomennoksiaan - ja tykästynyt jokaiseen. Teoria Katherinesta ei tuottanut sekään pettymystä, ei todellakaan.

Teoria Katherinesta kertoo Colin Singletonista, entisestä ihmelapsesta. Vaikka Colin on lapsesta saakka lukenut neljäsataa sivua päivässä, puhu sujuvasti yhtätoista kieltä ja suhtautuu intohimoisesti anagrammeihin, eivät ne silti riitä paikkaamaan särkynyttä sydäntä. Colin seurustelee ainoastaan Katherine-nimisten tyttöjen kanssa ja yhdeksästoista Katherine on juuri jättänyt hänet. Colinin sydän on säpäleinä. Saadakseen muuta ajateltavaa hän lähtee parhaan ystävänsä Hassanin kanssa roadtripille keskilänteen. Matkalla kehitellään rakkaussuhteiden ennustavuutta tutkiva matemaattinen kaava ja tuopa roadtrip mukanaan myös yllätyksiä - tytön jonka nimi ei ole Katherine.

Siinä missä Tähtiin kirjoitettu virhe sai minut itkemään, saa Teoria Katherinesta nauramaan. Jokaisessa Greenin suomennoksessa on ollut mukana terävää ja omalla tavallaan hurmaavaa huumoria, mutta Teoria Katherinesta oikein säteilee huumorillaan. Syy siihen että Greenin huumori on poikkeuksellisen terävää ja älykästä juuri tässä kirjassa, voi olla päähenkilö Colinissa. Koska Colin on fiksu, ihanalla tavalla hieman nörtti, tuo hän kirjaan oman älynsä ja omanlaisensa huumorin.

Teoria Katherinesta ei missään tapauksessa ole pelkkää rakkautta, vaikka rakkauskin näyttelee kirjassa omaa rooliaan. Minusta Teoria Katherinesta on ennen kaikkea itsensä etsimistä, elämää ja ystävyttä. Ja kyllä - sitä rakkautta. Ei pidä myöskään unohtaa sitä, että Colin ja Hassan ovat kirjassa roadtripillä, ja vaikka kirja ei ihan perinteinen roadtrip-romaani mielestäni ole, on matkustaminenkin omalla tavallaan suuressa roolissa. Green kuvaa hienosti keskilännen maisemia ja Hassanin ja Colinin matkaa.

Romanttisen puolen Green on tuonut kirjaan sellaisella tavalla, ettei se ole hattaraa tai höttöä. Romantiikassakin on mukana terävä huumori, John Greenille ominainen älykäs särmä, joka sopii monenlaiselle lukijalle. Me aikuiset varmasti nautimme Teoria Katherinesta siinä missä teinitkin, joille kirja on tietenkin suunnattu. Se, että Helene Bützowin suomennos on todellista laatutavaraa, tekee lukemisesta aina vain nautinnollisemman ja paremman kokemuksen.

Kesäkirja, rantakirja, luettavaa laiturille. Keveytensä ja huumorinsa vuoksi Teoria Katherinesta on hyvää luettavaa kesäpäiviin, ja tuon huumorin takia tämä kirja piristää myös sadepäivinä.

perjantai 3. kesäkuuta 2016

Andrew Michael Hurley: Hylätty ranta

Hylätty ranta
Andrew Michael Hurley
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
427 s. 
2016
WSOY








Arvostelukappale kustantajalta


Reilu viikko sitten jouduin äkillisesti sairaalaan, enkä ollut tajunnut valita oikeanlaista kirjaa mukaani. Onneksi, onneksi on olemassa ihana äiti, joka osasi pyynnöstäni tuoda minulle lukemista: Andrew Michael Hurleyn Hylätty ranta oli kirja jonka parissa pari päivää sairaalassa meni kohtalaisen nopeasti. Vaikka kirja oli erilainen kuin olisin etukäteen kuvitellut, veti se kuitenkin mukaansa.

Hylätty ranta kertoo Loneysta, jumalanhylkäämästä rannasta Englannissa. Siellä on teini-ikäinen Toto ja hänen mykkä veljensä Hanny, jotka viettävät perinteen mukaan pääsiäisretriittiä. Perheen äiti kun uskoo vahvasti että tuon kappelin pyhä vesi vielä pelastaa hänen poikansa. Tuota ihmettä ei kuulu, mutta muuten kylässä alkaa tapahta omituisia asioita: sokea saa näkönsä takaisin ja omenapuut kantavat satoa aikaisin keväällä. Veljekset johdatetaan tutkimusmatkalle saareen ja tapahtumaketju saa alkunsa.

Olin odottanut Hylätyn rannan olevan enemmän kauhua. En tiedä miksi, ehkä siitä syystä että kannessa mainitaan Stephen Kingin rakastuneen kirjaan - ja ehkä kirjan kansi lupaili minulle värisyttäviä hetkiä. Vaikka kyllähän Hylätty ranta värisyttääkin, mutta hieman eri tavalla.

En kehotakaan etsimään Hurleyn romaanista ihokarvat pystyyn nostattavia hetkiä, vaan kehotan lukemaan sen hyvänä, hieman goottilaishenkisenä romaanina. Hurleyn vahvat puolet ovat ehdottomasti hahmojen luominen sekä juonen punominen, joista molemmissa hän on onnistunut todella hyvin. Hylätty ranta oli erinomainen romaani sairaalassa lukemiseen: silloin tarvitsin juuri jotain tällaista, joka tempaisee mukaansa ja saa unohtamaan ympäristön. Mutta voitte uskoa kuinka kiukutti, kun huoneeseeni tuotiin puhelias vanhempi rouva! Hänellä riitti nimittäin asiaa, ja minä olisin halunnut vain lukea.

Jännitystä Hylätyssä rannassa kyllä on. Jännitystä ja tiivistä tunnelmaa, niiden luomisessa Hurley on kieltämättä taitava. Kirjan kuvaileminen kauhuromaaniksi on silti hieman liikaa, sillä varsinaisesti selkäpiitä karmivia tapahtumia ei Hylätyssä rannassa ole. Jännitys ja tietynlainen kauhu on rivien välissä ja lukijan omassa päässä - miten lukija itse kuvittelee tapahtumat.

Hylätty ranta on erinomaista luettavaa juuri sellaisiin hetkiin kun tarvitsee koukuttavaa kirjaa, joka vie mukanaan. Hurley nimittäin osaa ottaa lukijansa, ja vei minutkin sairaalan pediltä tuonne jumalanhylkäämälle rannalle.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Katri Tapola & Alessandro Pelliccioni: Pelätin ja rastas

Pelätin ja rastas
Katri Tapola
Kuvittanut Alessandro Pelliccioni
2015 
Mirri Creative









Arvostelukappale kustantajalta



Ihastuin Katri Tapolaan kirjailijana jo vuosia sitten. Hänen kirjoittama romaaninsa Kalpeat tytöt oli kirja jota nuorempana luin uudelleen ja uudelleen, aina ihastuen enemmän. Kalpeat tytöt ihastutti myös nyttemmin uudelleen luettuna, ja sen myötä löysin myös Tapolan kirjoittamat lastenkirjat. Edessä on monta hienoa hetkeä näiden pienten kirjojen parissa - Pelätin ja rastas oli vaikuttava aloitus.

Pelätin ja rastas kertoo tarinan maasta, jossa oli kaikkea tarpeeksi kaikille. Mummoille, lapsille, linnuille ja lampaille. Kaikki olivat onnellisia, kunnes maa sai uuden omistajan. Omistajan, joka pystytti pelättimen ajamaan kaikki vieraat pois, etenkin linnut. Kaikki ei mennytkään maan omistajan tahdon mukaan, sillä linnut ovat vapaita. Vapaita kuljettamaan nokassaan siemeniä, jotka itävät maassa.

Pelätin ja rastas on todella syvällinen pieni kirja lapsille, jonka avulla on helppo aloittaa keskustelu vaikeista aiheista. Sodasta ja erilaisuudesta, kodin menetyksestä ja vapaudesta ei välttämätä ole helppoa puhua lasten kanssa, mutta Katri Tapola antaa hyvän väylän vaikeisiinkin keskusteluihin. Tapola kirjoittaa kauniisti - aivan yhtä kauniisti hän kirjoittaa aikuisillekin -, ja hän on piilottanut kirjaan niin tavattoman suuria asioita että aikuinenkin lukija joutuu miettimään kerran jos toisenkin kirjailijan sanoja.

Mitä useamman Tapolan lastenkirjan luen, sitä enemmän häneen olen myös lastenkirjailijana ihastunut. Hän ei kirjoita lapsen kielellä, vaan hän kirjoittaa lapselle kuten aikuisellekin: kauniisti ja syvällisesti, kuitenkin niin että lapsikin varmasti hänen sanansa ymmärtää. Tällaisia kirjoja luen parin vuoden kuluttua niin mielelläni kummitytölleni!

Alessandro Pelliccioni kuvitus tukee hyvin Katri Tapolan tarinaa. Pelliccionin kuvitus ei ole räikeää eikä värikästä, vaan se on omalla tavallaan hyvin kaunista ja kiehtovaa. Yksityiskohdista kuvituksesta kiinnostuvat varmasti niin lapset kuin me aikuisetkin.

Vaikka luin kirjan hävyttömän nopeasti, on Pelätin ja rastas ollut paljon mielessä kansien sulkemisen jälkeen. Voi, Katri Tapola, tällaista lisää!