maanantai 31. lokakuuta 2016

Erlend Loe: Niin loppuu maailma

Niin loppuu maailma - sellaisena kuin me sen tunnemme
Erlend Loe 
Suomentanut Outi Menna
316 s. 
2016
Johnny Kniga








Arvostelukappale kustantajalta

Erlend Loe. Voi, Erlend Loe, sinä olet palannut elämääni. Olin nuori kun löysin tämän mahtavan kirjailijan, ihastuin häneen täysillä luettuani Supernaivin. Siskoni luki kirjan ja kehui sitä estoitta ja pitihän se nuoren Kristankin lukea - vaikkei varmasti tajunnut kirjaa eikä nauranut oikeille jutuille. Luin kirjan uudemman kerran muutama vuosi sitten ja nautin siitä, noh... luulen että enemmän. Vaikka nuori Krista Loehen silloin ihastuikin.

Niin loppuu maailma. Nimi on pahaenteinen, silti kuitenkin Loen tuntien tietää saavansa käsiin jotain aivan hemmetin hauskaa. Muistaako joku Andreas Dopplerin? Erlend Loe on kirjoittanut hänestä ennenkin. Hän tekee nyt paluun, hän nimittäin palaa metsästä jossa hän on vietänyt pitkän tovin. Doppler palaa Osloon, jättää ystävänsä Bongo-hirven hyvään hoitoon ja päättää muuttaa takaisin kotiin. Miten käykään? Talo on maalattu väärän väriseksi ja vaimo on ottanut uuden, aivan vääränlaisen miehen. Lapset tuntuvat unohtaneen isänsä kun taas isä... no isä on ollut pitkään metsässä. Mitä tekee Doppler? No hän muuttaa puuhun asumaan ja alkaa häätää omalaatuisin keinoin vierasta miestä talostaan. Se on sitten eri asia pystyykö Doppler palaamaan sivistyksen pariin ja hylkäämään rakasta ystäväänsä Bongoa.

Erlend Loen uudessa suomennoksessa on kaksi puolta. Siinä on yhteiskuntakriittinen puoli, terävä ja hyvin tätä aikaa kritisoiva puoli joka herätti ainakin minussa paljon ajatuksia. Sitten on puoli joka saa nauramaan ääneen. Lähestulkoon nauroin jo kun luin kirjan takakannen sillä Doppler, voi Doppler, sinua on kaivattu. Eikä takakansi lupaa mitään mitä ei Loe voisi kirjassa pitää, sillä nauroin lukiessani moneen otteeseen. Minun ja Loen huumori toimii yksiin, se on samalla lailla mustaa ja omalaatuista.

Niin loppuu maailma on siinä mielessä tuttua Erlend Loeta, että hän kyllä ottaa kantaa mutta tekee sen kuitenkin lempeästi. Loe kritisoi tässäkin romaanissa, tavallaan, sellaisella lempeällä ja hauskalla tavalla joka ei varmasti saa yhtäkään lukijaa vihastumaan. Ja kyllä, päällimmäisenähän kuitenkin tästäkin romaanista jäi käteen huumori. Kansiliepeessäkin todetaan että Loen huumori sopii hyvin monelle suomalaiselle ja kyllä - olen samaa mieltä. Musta huumori vetää meitä suomalaisia puoleensa usein ja sitä Loe todella edustaa.

Vaikka nuori Krista luuli ihastuneensa Loehen jo ensimmäistä kertaa Supernaivin lukiessaan, en kuitenkaan usko että todella löysin tätä kirjailijaa ennen kuin luin tuon kirjan vanhempana uudelleen. Ehkä tuo kirjailijan musta huumori on sellaista joka ainakin minulta vaati vähän ikää ja ehkä sitä elämänkokemusta, vaikka sekin on varmasti ihmiskohtainen asia. Jotkut varmasti sisäistävät Loen nokkeluudet jo hyvinkin nuorella iällä.

Niin loppuu maailma oli mahtavaa, tuttua Erlend Loeta. Eli hemmetin hauska kirja. Loen nokkeluus, huumori joka on samaan aikaan lempeää kriittisyyttä puree varmasti moneen ja toivonkin että Loe saisi uusia suomalaisia faneja tämän kirjan myötä.


Kertakaikkiaan mahtavat Helsingin kirjamessut

Maanantai. VR toi minut eilen Helsingistä kirjamessumatkalta takaisin kotiin, Joensuuhun (uskollisesti myöhässä, mutta se ei haitannut) ja eilisilta meni vielä jossain toisessa ulottuvuudessa, kirjamessu-ulottuvuudessa. Nyt olen jo ehkä hieman laskeutunut maanpinnalle, ainakin otan tuntumaa siihen. Silti hymyilen typerän onnellisesti kun mietin mennyttä viikonloppua ja sen tapahtumia.






Oli tarkoin harkittu liike ostaa Elisa kirjasta ennen matkalle lähtöä uusi Bridget Jones. Tiesin kantavani messuilta kotiin useamman kirjan joten pidin turhana ottaa matkalukemiseksi mitään painavaa. Tietenkin mukana oli pari kirjaa signeerauksia varten, joista yhteen unohdin tietenkin pyytää omistuskirjoituksen... Junamatka Helsinkiin meni Bridgetin seurassa kuin siivillä, vaikka odotinkin palavasti milloin saapuisimme Pasilaan. Yövyimme messuseuralaiseni, eli äitini, kanssa Messukeskuksen Holiday Innissä, jonka olimme kokeneet viime vuonna niin mahtavaksi jutuksi, että siitä kannatti vähän maksaakin. Ei pitkiä matkoja kävelyä tai julkisilla matkustamista rankan messupäivän jälkeen, vaan hotelli ihan vieressä. Ihana hotelli!

Vaikka kirjamessuja oli odottanut edellisten messujen päättymisestä saakka, on kuitenkin Messukeskukseen astuminen ihana shokki. Kirjoja, kirjaihmisiä, hirveästi ystäviä, ihania kustantamoissa työskenteleviä tuttuja tyyppejä, kirjailijoita - taivas!





Tänäkin vuonna olin messuilla bloggarina, eli kaulassani keikkui bloggaripassi. Tämä on kertakaikkiaan mahtava juttu, sillä pinkin passin nähtyään tiesi että tuossapa saattaa olla joku tuttu - vaikka ei kasvoja tunnistaisikaan. Tapasinkin valtavan määrän uusia ihmisiä, sellaisia jotka saattoivat olla blogeista ja somesta hyvinkin tuttuja mutta joita ei ollut koskaan nähnyt livenä. Se oli ihanaa! Mahtavia tyyppejä, unohtamatta tietenkään heitä jotka olivat entuudestaan tuttuja ja joita saattoi heti nähtyään mennä onnellisena halaamaan. Bloggaan parhaassa seurassa, sen vain sanon!

Tein kirjamessujen aikana muutaman kirjailijahaastattelun joita tein jo viime vuonna Suomi lukee -sivun Kirjailijakuvia osioon. Tänä vuonna julkaisen tosin haastattelut myös täällä, Lukutoukan kulttuuriblogissa. Haastattelin kirjailijoita joiden kirjoista olen viime aikoina erityisen paljon pitänyt ja kirjoitan varmasti haastattelut puhtaalla rakkaudella - ja tietysti toivon niiden löytävän mahdollisimman paljon lukijoita. Siksi haluan tuoda haastattelut myös tänne, Lukutoukkaan. Eli, lähitulevaisuudessa saatte lukea Asta Ikosesta, Antti Tuomaisesta, Markus Ahosesta, Outi Pakkasesta sekä Laura Gustafssonista.

Yksi iso osa kirjamessuista on tietenkin pyöriä kustantamojen osastoilla, ihailla ja ostella kirjoja. Nykyään siihen on tullut yksi mukava lisä sillä monen kustantamon väki on tullut blogatessa tutuksi ja on mukavaa jutella sähköposteista tuttujen ihmisten kanssa kirjoja hypistellessä. Messuhallia kierrellessä (kyllä, tuntuu jaloissa) löysin myös ilokseni monta uutta kustantamoa, joiden kirjat ovat jääneet syystä taikka toisesta vähemmälle huomiolle.

Bonnier järjesti meille bloggareille tänäkin vuonna bloggariaamiaisen jonka aiheena olivat - totta kai kirjat. Meitä bloggareita oli paikalla hurja määrä ja se yllätti paitsi meidät, myös järjestäjät. Tuolit eivät meinanneet riittää, mutta toivottavasti kaikki lopulta pääsivät istumaan. Saimme kahvia ja pientä aamupalaa (okei, vatsani oli täynnä Holiday Innin mahtavasta aamupalasta, joten tyydyin kahviin ja tietenkin jälkkäreihin) jonka jälkeen keskityimme kirjailijoihin. Paikalla olivat Tuula-Liina Varis, Claes Andersson, Hannu Mäkelä, Anja Snellman sekä Riitta Jalonen. Hienot, hienot kirjailijat joita oli kiinnostavaa kuunnella - vaikka Jalosen Kirkkaus olikin ainoa kirja jonka olin lukenut. Innostuin erityisesti Tuula-Liina Variksen Huvilasta (jota luen parhaillaan) sekä Claes Anderssonin Hiljaiseloa Meilahdessa -teoksesta joka odottaa lukupinossa. Valitettavasti jouduin lähtemään aamiaiselta etuajassa, sillä olimme sopineet tapaamisen Antti Tuomaisen kanssa...



Boknäs oli tänäkin vuonna järjestänyt meille bloggareille tilaa omalta pisteeltään. Siellä sijaitsi bloggareiden päivystyspiste jonka löytäminen tosin oli minulle hirvittävän vaikeaa perjantaina kun yritin hahmottaa jollain lailla messuhallia ja harhailin siellä täällä. Mutta sitten kun viimein löysin Boknäsin pisteen, oli siellä tuttuja naamoja, ihania tyyppejä ja hyvä tunnelma! Olin itse päivystämässä lauantaina, jolloin pisteelle kasaantuihin suuri määrä mahtavia tyyppejä, joista jokaisen kanssa en edes ehtinyt kunnolla jutella -vaikka olisin halunnut. Olin ilmoittanut somessa olevani tuolloin päivystämässä joten useampikin mahtava tyyppi tuli minua moikkaamaan ja halaamaan.





Oli ihana päästä pitkästä aikaa halaamaan ihanaa Laura Paloheimoa! Laura on paitsi mahtava kirjailija, myös kaikessa positiivisuudessaan ja energisyydessään ihana tyyppi - näkeehän sen jo hänen lauantain asustakin. Puppiduun ilmestymisestä ei kovin kauaa ole ja minä odotan jo palavasti uutta...





Lastenkirjailija Maria Kuutti, Anna ja Elvis -sarjan luoja, tuli myös moikkaamaan minua ja muita bloggareita. Vaikka tuntuu että Maria on jo todella tuttu, facebookin ansiosta lähinnä, emme ole kuitenkaan koskaan livenä tavanneet. Olipa mukava päästä juttelemaan kasvotusten!





Kirjojen lisäksi ostelin kangaskasseja. Tuntui että useammassa pisteessä myytiin ihania, hienoilla teksteillä tai kuvilla varustettuja kasseja jotka oli pakko ostaa. Ja mikäpä olisi hienompaa kuin kangaskassi Irvingin kirjan nimellä tai vaihtoehtoisesti kassi, jossa lukee "Lukeminen pelasti minut urheilulta"? Tuon kassin löysin Planeetta antikvariaattien pisteeltä ja ostin tietenkin heti. Monta muutakin tosin tarttui mukaan, eli ei tarvitse miettiä missä kirjojani kuljettelen...





VR siis toi minut Joensuuhun, uskollisesti myöhässä. Onneksi junassa käsissä oli hyvä kirja, jo hotellissa edellisenä iltana aloittamani Rake Tähtisen Kuoleman pisarat. Tämä on ensimmäinen Tähtiseni ja olen vakuuttunut. Sarjan alkupäähän pitää ehdottomasti palata! Mutta Kuoleman pisaroistakin myöhemmin lisää...





Mitä, hankinko minä messuilta kirjoja? En kai! Okei, hullaannuin vähän, mutta kai se on luvallista. Kun koko messukeskus on täynnä kirjallista tunnelmaa ja mahtavia ihmisiä, niin kyllä siinä vähän hulluksi tulee, silleen hyvällä tavalla. Olin sitä paitsi varautunut! Matkalaukkuni oli pyörillä vedettävä ja siinä oli runsaasti tilaa kirjaostoksille. Ja silti sain käyttää noita hienoja kangaskasseja kun kaikki kirjani eivät mahtuneet matkalaukkuun...

Messujen jälkeinen tunnelma on hieman väsynyt mutta aivan hirvittävän onnellinen. Takana ehdottomasti parhaat kirjamessut ikinä, tutustuin uusiin, hienoihin ihmisiin ja tapasin vanhoja tuttuja joita oli ihanaa päästä taas halaamaan. Sain kokea viikonlopun, jonkalaista ei aivan heti tule. Kiitos, kiitos, kiitos kaikille asianosaisille, olette parhaita.

Vielä muutama erikoismaininta. Äitini, matkaseuralaiseni. Kiitos, kiitos, kiitos, että lähdet aina kanssani tällaisille reissuille, joista nautimme. En parempaa matkaseuralaista ihan heti keksisi! <3 Kiitos, ihana Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika, jonka kanssa ihastelimme messutunnelmaa lauantaina. Olet paras! Vielä erityiskiitos uudelle kahvila/baarille Messukeskuksessa, Olohuoneelle sekä sen loistavalle henkilökunnalle. Heilläkin kävi varmasti viikonlopun aikana hurjasti asiakkaita ja silti he aina muistivat mitä minä tilasin ja jaksoivat olla ystävällisiä. Tällaisesta lukutoukka ilahtuu!

P.S. Onhan se mainittava. Kirjamessuviikonloppu alkoi hurjalla tavalla kun Cision julkaisi vuosittaiseen tapaansa kirjallisuusblogien Top 10 -listan. Lukutoukan kulttuuriblogi on sijalla 7.! Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen ja ennen kaikkea kiitollinen siitä teille, lukijani! Ilman teitä tämä ei olisi mahdollista. Kiitos että olette, kiitos että luette, kiitos että kommentoitte. <3

Tässä vielä hieno lista, lämpimät onnittelut teille kaikille sijoittuneille:

1        Lumiomena 
2        Kirsin kirjanurkka
3        P.S. Rakastan kirjoja
4        Leena Lumi
5        Ullan luetut kirjat
6        Bokbabbel
7       Lukutoukan kulttuuriblogi
8        Amman lukuhetki
9        Oksan hyllyltä
10      R eader, why did I marry him?

keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Tittamari Marttinen: Emeliina ja laulavan koiran tapaus

Emeliina ja laulavan koiran tapaus
Tittamari Marttinen
Kuvittanut Lotta Kauppi
114 s. 
2016
Lasten keskus








Arvostelukappale kustantajalta


Huhheijakkaa, niin ne vaan lähestyvät! Helsingin kirjamessut nimittäin. Ylihuomenna, perjantaina, hyppään matkaseuralaiseni kanssa junaan ja suuntaamme kohti Helsinkiä ja Pasilaa. Kolme päivää ihanaa kirjapöhinää, mahtavien ihmisten seurassa, kirjojen keskellä. Valmistautumiset ovat olleet toki käynnissä enemmän ja vähemmän useamman päivän ja nyt alkaa kaikki näyttää aika hyvältä. Vuoden paras viikonloppu on tulossa!

Ennen kirjamessuhälinää tai vaikka sen jälkeen on hyvä rentoutua hyväntuulisella lastenkirjalla. Tittamari Marttinen oli minulle entuudestaan tuttu kirjailija hänen lapsille ja nuorille suunnatuista kirjoistaan. Hän on kirjoittanut lanu-kirjojen lisäksi myös esimerkiksi runoja ja koska pidän Marttisen tyylistä, voi olla että niitäkin joskus haalin käsiini kirjastosta. Emeliinakin nimittäin valloitti sydämeni!

Emeliina on mahtava tapaus. Hän on tyttö joka tykkää auttaa toisia mutta joutuu aina välillä sen takia vaikeuksiin. Hankalia tilanteita varten Emeliinalla on onneksi erityistaitoja joilla vaikeatkin asiat saadaan ratkaistua - tosin taitoja pitää harjoitella ja silloin saattaa käydä köpelösti. Emeliinan luokkakaveri Ronja saa espanajalaisen löytökoiran jolla silläkin on erityistaito - se osaa laulaa! Surua on ilmassa kun koiranpentu katoaa, juuri ennen tärkeää esiintymistä. Tässä on jälleen tilanne jolloin Emeliinan erityistaidot tulevat tarpeeseen.

Vaikka olenkin varovaisen kiinnostunut siitä millaisia Marttisen runokirjat ovat, luulen että hänen tyylinsä sopii parhaiten juuri lasten- ja nuortenkirjoihin. Hän osaa kirjoittaa huumorilla, tavalla joka saa varmasti lapsenkin nauramaan herkästi. Esimerkiksi Emeliinassa ja laulavan koiran tapauksessa oli mukana se lämpö jota hyvät lastenkirjat mielestäni ehdottomasti tarvitsevat. Kun lastenkirjassa on lämpö, tulee sen lukijallekin lämmin ja turvallinen olo - juuri sen Marttinen osaa.

Minulle Tittamari Marttinen on tuttu jo nuoruudesta saakka. Ensimmäinen häneltä lukemani kirja oli Pieta, jonka juonta en tosin muista mutta muistan että pidin kirjasta todella paljon - ja luin sitä useita kertoja. Ehkä pitäisikin nyt aikuisena palata kirjaan ja kokeilla, pidänkö siitä yhä. On ihanaa että tällaiset omasta nuoruudesta tutut nuortenkirjailijat ovat yhä tuotteliaita ja tuttuja lapsille. Tämän olen huomannut käydessäni Perheentalolla lukemassa lapsille, siellä monen suosikkeja tuntuvat olevan Pupet ja Mintut, samat joista minä pidin lapsena. Toki uusia ihania lastenkirjoja ja kirjailijoita tulee jatkuvasti myös, enkä heitä yhtään väheksy, mutta kyllä Mintuissa esimerkiksi on minulle nostalgiaa.

Palatakseni vielä takaisin Emeliinaan... Tittamari Marttinen on luonut kirjaansa niin onnistuneen päähenkilön, että jo Emeliinasta säteilee se lämpö ja hyväntuulisuus. Hän onkin ehdottomasti kirjan kantava voima, se mikä tuo kirjaan sen suuren ilon ja huumorin. Toiveeni onkin että Marttinen kirjoittaisi Emeliinasta lisää, sillä tässä on hahmo jolle voisi varmasti keksiä jos jonkinlaisia seikkailuja!

Emeliina ja laulavan koiran tapaus sopii varmasti aika monen ikäiselle. Tarina on aika pitkä, mutta jos esimerkiksi vanhemmat lukevat kirjaa pienemmissä pätkissä, siitä voisi kyllä nuorempikin lukutoukka pitää. Parasta luettavaa arvelisin sen kuitenkin olevan eskarilaiselle joka jaksaa kuunnella vähän pidemmän pätkän kerrallaan tai sitten alakoululaiselle joka osaa jo itse lukea. Kirjassa on Lotta Kaupin hauska, varsinainen hyvänmielen kuvitus, josta on varmasti mukavaa lapsen kanssa etsiä erilaisia yksityiskohtia.

Reilusti huumoria, hyvää mieltä ja lämpöä sekä värikäs ja hauskoja yksityiskohtia pullollaan oleva kuvitus. Toivon että Marttinen kirjoittaa Emeliinasta lisää!

maanantai 24. lokakuuta 2016

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva

Tee se itse -vauva
Karoliina Sallinen
239 s. 
2016
Bazar









Arvostelukappale kustantajalta


Ajattelin aluksi että Karoliina Sallisen esikoisromaanin lukeminen olisi iso harppaus mukavuusalueeltani, muttei se loppujen lopuksi ollutkaan. Toki Tee se itse -vauva kertoo raskausajasta ja vanhemmuudesta joka on minulle aivan vieras osa alue, mutta toisaalta - Sallinen tekee sen niin ihastuttavan huumorin voimin että se toi kirjan lähelle minuakin.

Tee se itse -vauva kertoo Usvasta ja Juhasta. Se kertoo ajasta joka alkaa, kun he alkavat yrittää lasta ja lopulta raskaustesti näyttää positiivista. Ennen kaikea tämä oli kirja raskausajasta, siitä millaista on odottaa lasta - ääneen pääsee tällä kertaa äidin lisäksi myös isä. Molemmille raskausaika on jotain uutta ja hämmentävää, tunteiden mennessä vuoristorataa. Esimerkiksi kun Usva pitkästyy koko vauvahommaan ja Juha vetää paniikkikännit, joutuu parisuhdekin välillä melkoiseen vuoristorataan.

Kun omaan elämään ei ole vauva-arkea ikinä kuulunut eikä tulekaan kuulumaan voisi Tee se itse -vauvan kuvitella olevan melkoisen vaivaannuttavaa luettavaa. Kiinnostuin Karoliina Sallisen kirjasta juuri sen takia, että haluan haastaa itseäni välillä, astua pois mukavuusalueelta. Mutta kuten alussa sanoin, Sallisen esikoisromaanin kanssa minun ei tarvinnut vaivaantua, ei tarvinnut miettiä miksi ihmeessä juuri minä tätä luen. Minä vain nauroin, hymeksin, hymyilin ja hihitin. Tee se itse -vauva sopii varmasti kuin nenä päähän äitien ja tulevien äitien luettavaksi, mutta kyllä se sopii tällaisellekin ikisinkulle.

Tee se itse -vauvassa höysteenä on kuvitus. Kuvitus oli todella iloinen yllätys, yllätys jota en ollut osannut odottaa. Kirjan mustavalkoisen, persoonallisen ja omalla tavallaan hauskan kuvituksen on taiteillut Sanni Kariniemi ja se totta kai sopii yksi yhteen kirjan juonen kanssa. Lisäksi se jotenkin sopii hyvin Karoliina Sallisen kirjalliseen tyyliin, enkä voisi ajatellakaan tätä kirjaa ilman kuvitusta.

Karoliina Sallisen pitämä Kolmistaan -perheblogi on varmasti monelle tuttu. Itselleni perheblogien maailma on täysin vieras, joten Sallisen blogikin tuli tutuksi vasta kirjan luettuani. Ehkä vierailen siellä toistekin, sillä blogissa on läsnä sama mukava tyyli jolla hän on kirjoittanut esikoisromaaninsakin. En siis lainkaan ihmettele että Kolmistaan on noussut suosioon!

Tee se itse -vauva sopii kevyeksi välipalaksi varmasti monenlaiselle lukutoukalle, joka ei aihetta kavahda. Aivan ensinnä suosittelen kirjaa vahvasti heille jotka suunnittelevat vauvaa tai ovat raskaana. Karoliina Sallinen käsittelee raskausaikaa nimittäin räväkästi ja hauskasti, karttamatta kuitenkaan sitä ettei vauvan odottaminen koko ajan ole hauskaa tai kivaa. Mutta kyllä meille muillekin Tee se itse -vauva on hyvää luettavaa - toki äideille, mutta myös meille muille. Jotka nautimme hyvästä huumorista ja hyväntuulisesta kerronnasta.

Kirjapöhinää takana, kirjapöhinää edessä

Ihanaa maanantaita lukutoukat!

Joensuussa on harmaata ja sainpa tänään kaupungilta palatessani muutaman vesipisarankin niskaani. Tämä ei haitannut, sillä päiväni alkoi kerrassaan mukavasti. Olin kolmatta kertaa Joensuun Perheentalolla vapaaehtoisena, satutätinä. Tosin olen pohtinut olenko ennemmin satutäti, lukutäti vai kenties satutyttö. Ymmärrän että olen varsinkin monelle pienelle jo ikäni puolesta täti mutta koen itseni edelleen enemmänkin tytöksi... Pohdin tätä vielä ennen kuin teen Perheentalon seinälle pienen mainoksen siitä milloin olen paikalla. Kokemus vapaaehtoisena olemisesta on tähän mennessä ollut ihana, Perheentalolla on mahtavat työntekijät ja siellä käy todella ihanaa porukkaa. Ja saan lukea, ääneen, satuja! Ihanaa.

Elän hieman vieläkin hienon viikonlopun tunnelmissa. Rakastan viikonloppuna jolloin ei ole mitään ihmeellistä ohjelmaa ja saa vain nakottaa sohvannurkassa lukemassa hyviä kirjoja. Niiden vastapainoksi on kuitenkin ihanaa että on tällaisia viikonloppuna jolloin joka päivä tapahtuu jotain "suurta", jotain jota saa hieman jännittää ja odottaa.






Perjantaina olimme äitini kanssa Sarah Laukkasen haastateltavina radiossa, Yle Joensuussa. Meihin otettiin yhteyttä laitettuamme kanavalle menovinkin sunnuntaina pidetyistä kirjamyyjäisistä ja meitä pyydettiin haastatteluun höpisemään hieman - mistäs muusta kuin kirjoista. Me, kaksi lukutoukkaa, olimme tietenkin innoissamme ja suostuimme ilman muuta.

Haastattelu oli todella mahtava kokemus. Vaikka olen opiskellut radioalaa, oli tämä vasta toinen kerta kun olin niin sanotusta mikrofonin tällä puolen. Kyllä, ennen haastattelua hieman jännitti, hyvällä tavalla. Haastattelu tuli suorana, joten editoidakaan ei änkytyksiä voisi joten piti osata edes suunnilleen asiasta puhua. Kun haastattelua edeltävä kappale loppui ja pääsimme puhumaan, oli jännitys tiessään. Puhuin kirjoista, asiasta josta tiedän paljon ja jota rakastan, miksi olisin epävarma? Kaikki jotka haastattelun ovat kuulleet ovatkin sanoneet että se meni hyvin. Aiheina olivat kirjamyyjäisten lisäksi se, vaikuttaako bloggaus itse kirjan lukemiseen ja erilaiset kirjakeskustelut äidin ja tyttären kesken. Lisäksi annoimme vinkkejä miten lahjakirjan voi valita ja tietenkin hehkutimme hieman tulevia Kirjamessuja. Kiitos, Yle Joensuu, tästä mahdollisuudesta!

 

Kirjapöhinä jatkui lauantaina. Joensuun Suomalainen kirjakauppa nostaa säännöllisesti esiin maakunnan kirjailijoita pyytämällä heitä liikkeeseen haastatteluun. Tämä on mielestäni todella hienoa ja yritänkin haastatteluja käydä kuuntelemassa aina kun vain on mahdollista. Lastenkirjailija Jutta Tynkkynen, joka on kirjoittanut mainion lasten etsiväromaanin Etsivätoimisto Mysteeri ja Pyhän Birman safiiri, on myös joensuulainen ja minua pyydettiin haastattelemaan Juttaa. On hienoa että lastenkirjallisuutta nostetaan esiin ja toivonkin että Etsivätoimisto Mysteeri löytää uusia ystäviä haastattelun kautta - kirja oli myös hienosti nostettu kirjakaupassa esille. Jutta Tynkkynen muuten lupasi että kirja saa jatkoa, jään innokkaasti odottamaan!




Kirjapöhinää täynnä ollut viikonloppu huipentui sunnuntaihin. Olimme äitini kanssa suunnitteleet jo pidemmän aikaa kirjamyyjäisiä, sillä niin se on että niin minulla kuin vanhemmillani kirjahyllyt ovat jo pidemmän aikaa olleet aivan täynnä. Hinnoilla eivät myyjäiskirjat olleet pilattu vaan tarkoitus oli saada kirjoille uudet, rakastavat kodit ja antaa ihmisille hyviä lukuvinkkejä. Väkeä kävikin mukavasti ja jokaisen matkaan tarttui useampi kirja - joillekin isot pinot. Kiitos kaikille kävijöille, toivottavasti nautitte kirjoista - me nautimme kirjakeskusteluistamme!

Takana on siis kertakaikkiaan ihana viikonloppu. Eilen vaan olin, luin hieman ja ihmettelin kuinka elämä voi toisinaan olla näin ihanaa. Sillä edessä on jotain vielä hienompaa: ensi viikonloppuna, vuoden kohokohta, Helsingin kirjamessut! Ihanaa, mahtavaa, huikeaa!

Monet bloggaritoverini ovat tehneet pitkät vinkkilistat, mitä kannattaa mennä katsomaan ja mihin aikaan. Minulta se jää nyt puuttumaan, sillä minä en ole itsellenikään tehnyt listaa mitä olen kuuntelemassa ja mihin aikaan. Poikkeuksena tästä annan yhden, todella hyvältä ainakin minun korviini kuulostavan vinkin: 

Lauantaina 29.10. 11.-11.30 Kirjailijaliiton lavalla ovat Tittamari Marttinen ja Laura Paloheimo. Haastattelu on otsikolla "Tunteita ja toimintaa" ja teemana on chick litiä Hilja Valtosen ajoista tähän päivään. Marttinen on tuttu lähinnä lastenkirjoista, mutta Laura Paloheimo, iih! Fanityttö ilmoittautuu. 

Olen tänäkin vuonna messuilla kirjabloggarina, eli kaulassani keikkuu bloggaripassi. Kasvonikin olen nyt bannerissa paljastanut ja someseuraajilleni ulkonäkö on muutenkin tuttu. Eli tule ihmeessä nykäisemään hihasta ja juttelemaan kirjoista jos huomaat minut messuvilinässä! <3 

Todennäköisesti en aio tehdäkään kovin tarkkaa listaa siitä ketä olen kuuntelemassa milläkin lavalla mihinkin aikaan. Kustantamot järjestävät tänäkin vuonna bloggareille ihania tapaamisia ja ainakin osaan niistä osallistun ja sen lisäksi tapaan ihania kirjaihmisiä, joita ei yleensä tapaa muuten kuin kirjamessuilla. Tuon lisäksi tapaan ihania, mahtavia kirjailijoita tehdessäni viime vuoden tapaan haastatteluja Suomi lukee -sivun kirjailijakuvia osioon. Ja tietenkin, vietän aikaa bloggariystävieni kanssa, ihanien, mahtavien tyyppien joiden näkemistä olen odottanut hurjasti. 

Kirjabloggareiltahan tunnetusti saa hyviä lukuvinkkejä. Niitä kannattaa käydä kyselemässä myös kirjamessujen vilinässä, sillä kirjabloggarit päivystävät Boknäsin osastolla 6t39 ja ovat paikalla juuri lukuvinkkien antamista varten - juuri sinulle! Itse päivystän lauantaina 12-13 Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annikan kanssa, joten kannattaa ehdottomasti silloin tulla moikkaamaan!

Viikonlopun aikana kannattaa seurata Lukutoukan somekanavia, eli ottaa nyt viimeistään seurantaan instagram ja twitter, molemmissa @bloggarikrista. Sinne lupaan päivittää kuulumisia mahdollisimman aktiivisesti ja tänä vuonna yritän muistaa napata jonkun kuvankin!

Nyt voi jo laskea päiviä, mahtavaa! Nähdään Kirjamessuilla <3

perjantai 21. lokakuuta 2016

Margaret Atwood: Orjattaresi

Orjattaresi
Margaret Atwood
Suomentanut Matti Kannosto
1986
Tammi









Lainattu kirjastosta


Ennen kuin luin Orjattaresi, olin lukenut vain yhden Atwoodin kirjan. Tämä ihmetyttää minua itseänikin, niin paljon Atwoodista on blogeissa supistu ja sipisty, jopa huudeltu. Hänestä ylipäätään pidetään ja minäkin ihastuin Atwoodilta lukemaani Oryxiin ja Crakeen. Muut hänen kirjansa ovat saaneet vain odottaa minua, vaikka nytkin kirjastosta on lainassa tämän kirjan lisäksi Herran tarhurit.

Orjattaresi on kirja jota on kehuttu, kehuttu ja kehuttu. Monet kirjoja lukevat ystäväni ovat lukeneet tämän teoksen ja huomasin Goodreadsista että suurin osa kirjan lukeneista on tähän ihastunut. Nyt, lukemisen jälkeen ja annettuani kirjan hautua mielessä, en ihmettele lainkaan. Orjattaresi oli todella hieno ja suunnattoman vaikuttava.

Orjattaresi loi eteeni pelottavan dystopian. Se kertoo ajasta jolloin vanhatestamentilliset fundamentalisit ovat päässeet vallan kahvaan ja naiset on alistettu synnytyskoneiksi. Naisilta on viety oikeastaan kaikki muut oikeudet ja he elävät vallan alla. Naiset eivät saa lukea, eivät juurikaan käydä ulkona, kukaan ei saa asua yksin. Heillä on kulloinkin eri isäntä, jota täytyy totella. Heidän ainoa tarkoituksensa on synnyttää lapsia.

Täytyy tunnustaa että minä pelkäsin tätä Atwoodin romaania hieman etukäteen. Tiesin kirjan aiheesta jonkin verran ja olin odottanut kirjan olevan raskas ja haastava. Ei todellakaan! Toki aihe on omalla tavallaan todella suuri ja kirja tekikin sitä lukiessa todella suuren vaikutuksen, mutta siitä huolimatta lukeminen ei ollut raskasta tai vaikeaa. Se oli nautinto. Tuntuu väärin sanoa että Orjattaresi oli kevyttä luettavaa ja siksi sanonkin kirjaa ainoastaan kirjalliseksi nautinnoksi: kirjaksi jonka on kirjoittanut suunnattoman lahjakas kirjailija ja jonka käännös on onnistunut aivan viimeisen päälle. Tässä kirjailijan ja kääntäjän yhteistyö on toiminut hienosti.

Orjattaresi on noussut klassikon asemaan, eikä suotta. Tämä nimittäin on kirja joka pitäisi jokaisen naisen lukea, jo pelkästään naiseuden vuoksi. Tänäkin päivänä jossain päin maailmaa eletään siinä maailmassa missä naiset tässä kirjassa elävät ja se on suunnattoman surullista. Me Suomessa onneksi emme, toivottavasti emme koskaan. Orjattaresi saa kuitenkin arvostamaan sitä taas aivan toisella tavalla ja jo sen vuoksi tämä on kirja joka kannattaa laittaa lukulistalle.

Kuulun Naisten Pankin toiminnan lukupiiriin, Lukeviin leideihin. Luemme paljon kehitysmaihin sijoittuvaa, naisen asemasta kertovaa kirjallisuutta mutta ajattelin vinkata Atwoodin kirjaa luettavaksi lukupiirissä. Vaikka kirja on varmasti monelle naisista entuudestaan tuttu, ei tämä olisi hassumpaa luettavaa toiseenkin kertaan. Ja olen varma että keskustelu älykkäiden naistemme kanssa olisi mahtava!

Oryx ja Crake ihastutti, Orjattaresi sai minut rakastumaan Atwoodiin. Mikä kirjailija! 







torstai 20. lokakuuta 2016

Salla Simukka: Sisarla

Sisarla - Seikkailu toisessa maailmassa
Salla Simukka
Kuvittanut Saku Heinänen
184 s. 
2016
Tammi








Ostettu


Salla Simukka on jo vuosia ollut yksi lempikirjailijoistani, mitä tulee nuortenkirjallisuuteen. Olen lukenut monet hänen kirjoistaan useampaan kertaan ja ihastunut niihin yhä uudestaan ja uudestaan. Sisarlalla Simukka tekee uuden aluevaltauksen, sillä vaikka Sisarla varmasti ihastuttaa monenikäisiä, on se kuitenkin suunnattu nuoremmille kuin esimerkiksi Simukan nuorille kirjoittama Lumikki Anderssonista kirjoittama dekkaritrilogia.  

Sisarla alkaa, lumisade maailmassa jatkuu ja jatkuu ja pakkanen kiristyy koko ajan. Maailma uhkaa hukkua kinoksiin ja sitten 11-vuotias Aliisa putoaa lumen läpi toiseen maahan, Sisarlaan. Tästä alkaa seikkailu, joka muuttaa kaiken. Sisarlassa Aliisa pääsee puutarhaan jossa asuu ihastuttavia tyyppejä - tuulikeijua, kyselijäkukkia ja unenkutojia. Siellä hän myös tapaa Merin, samanikäisen tytön josta tulee heti Aliisan ystävä. He saavat tehtävän: heidän on saatava oman maailmansa ikuinen talvi loppumaan.

Sisarla on monelta kannalta ihana ja lumoava kirja. Sen yliluonnollisuus ja täysin oma maailmansa ihastuttaa lähestulkoon takuuvarmasti monenikäiset lukijat, vaikka Simukan luoma tarina onkin sen verran jännittävä etten ihan pienimille lapsille kirjaa lähtisi lukemaan. Kuitenkin, en näe Sisarlassa yläikärajaa: siinä missä kirjan sadunomaiset piirteet ovat lumoavat, on Simukan tarina silti myös syvällinen. Sisarla on nimittäin ennen kaikkea tarina ystävyydestä, ystävyyden tärkeydestä ja sielunsisaren löytymisestä. Sen Salla Simukka kertoo hienosti.

Kirjan alussa on lainaus kolmesta eri kirjasta: ihanasta Liisa ihmemaassa, Salaisesta puutarhasta sekä Lumikuningattaresta. Nämä kaikki kolme kirjaa ovat olleet varmasti väkevästi vaikuttamassa Sisarlan syntyyn ja minun mieleeni tuli kirjaa lukiessani mieleen Liisa ihmemaassa. Vaikka Sisarlassa onkin tuttuja piirteitä monesta muusta tarinasta, Salla Simukan luoma tarina on silti jotain ainutlaatuista ja ihanaa. Hän on luonut maailman, jollaisessa en ole ennen ollut.

Saku Heinäsen kuvitus on kaunista ja sopii kirjaan hyvin. Minun lukiessani kirjaa kuvitus jäi kuitenkin hieman toiselle sijalle, niin täysin eläydyin nauttimaan tarinasta ja Salla Simukan tarinasta, joka todella pääsee Sisarlassa oikeuksiinsa. Olen aina Simukkaa lukiessa kyllä nauttinut, mutta nyt nautin ennen kaikkea kielestä, sen rikkaudesta ja mielikuvituksellisuudesta.

Kuten aiemmin kirjoitin, Sisarla sopii monenikäisille. Vaikka Satupäivä oli kuluneella viikolla, kuka tahansa voi pitää oman satupäivän milloin tahansa. Koskaan ei ole huono päivä nauttia hyvästä, mielikuvituksellisesta ja kauniista tarinasta!

Inkeri Markkula: Kaksi ihmistä minuutissa

Kaksi ihmistä minuutissa
Inkeri Markkula
388 s. 
2016
Gummerus









Arvostelukappale kustantajalta


Olen jo useaan otteeseen tämän syksyn aikana hehkuttanut hienoja esikoisromaaneja. Niin hehkutan nytkin, sillä Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa oli ehkä yllättävänkin hyvä, sujuva ja persoonallisella tavalla kaunis teos.

Alina ihastuu Astridiin ja hakeutuu tämän lähelle, tutkimusavustajaksi yliopistolle. Kun heistä tulee pari, eivät keskustelunaiheet lopu, mutta heidän onnensa ei kestä ikuisuuksiin. Astrid kuolee auto-onnettomuudessa ja Alinalle jää vain pieni Sella. Sellalla on Astridin silmät ja taito kuljettaa Alinan suru pois. Kun kymmenen vuotta on kulunut, Alina pitää esitelmää malariakonferenssissa ja tutustuu saksalaiseen lääkäriin, Lotteen. Tämä pyytää Alinaa avukseen Pohjois-Thaimaassa sijaitsevalle klinikalle ja Alina päättää antaa elämälle vielä toisen mahdollisuuden.

Vaikka vajaa neljäsataa sivua ei kirjalle ole mielestäni vielä paljon, jostain syystä Inkeri Markkulan romaanin aloittaminen hieman jännitti. Ajattelin, pysyisikö kirja kasassa, onnistuuko esikoiskirjailija pitämään jännitteen yllä liki neljänsatan sivun verran? Kyllä, Inkeri Markkula onnistui siinä. Onnistui vieläpä hyvin.

Kirjan keskeisenä aiheena on malaria ja sen tutkiminen ja se oli omalla laillaan kiinnostavaa - omalla laillaan vierasta. Kaksi ihmistä minuutissa on toki myös paljon muuta, se oli minulle ennen kaikkea romaani siitä miten Alina taistelee surua vastaan, miten hän antaa elämälle vielä yhden mahdollisuuden. Se on romaani jonka dialogi on kertakaikkiaan mahtavaa.

Vaikka Inkeri Markkula on monella tapaa hyvä kirjoittaja, oli minusta hänen esikoisromaaninsa vahvin puoli dialogi. Hahmojen vuoropuhelu herättää heidät henkiin ja antaa heille kasvot, sai minut toden totta kuvittelemaan heidät kasvojeni eteen elävinä. Tämä on hieno asia, mitä kirjaan tulee, ja siinä Inkeri Markkula on onnistunut.

Kyllä, Kaksi ihmistä minuutissa antaa toivoa. Se tuo toivon surun keskelle ja onkin hyvä romaani monenlaisessa elämäntilanteessa luettavaksi.

keskiviikko 19. lokakuuta 2016

Sanna Tahvanainen: Pikkumusta

Pikkumusta
Sanna Tahvanainen
318 s.
2016
Otava









Arvostelukappale kustantajalta 


Muoti ei ole minulle mikään erityisen rakas asia, enkä seuraa uusimpia muotivirtauksia lehdistä tai mediasta muutenkaan. Pidän toki kauniista vaatteista mutta minulla on oma tyylini joka ei ole oikeastaan missään tekemisissä muodin kanssa. Silti Sanna Tahvanaisen Coco Chanelista kertova Pikkumusta kiinnosti, sillä onhan kirjan päähenkilö monella tapaa merkittävä henkilö ja kirjan yksi tärkeimmistä osioista on myös ajankuva, 1920-luvun Pariisi.

Sanna Tahvanaisen romaani Pikkumusta kertoo siis Coco Chanelista, yhdistelee hurmaavalla tavalla fiktion ja faktan ja on näin ollen romaani eikä elämänkerta. Ennen Pikkumustaa ihmisille kenties tutumpaa on ollut Coco Chanelin pintapuoli - nyt Tahvanainen tuo esiin jotain syvempää. Vaikka kirjassa on mukana myös fiktiota ovat kirjan tapahtumat hyvin pitkälti totta ja Pikkumusta kertookin myös Cocon kipeästä menneisyydestä joka palaa välillä muistuttamaan häntä.

Voin kuvitella että Pikkumusta muodostuisi todella tärkeäksi kirjaksi muodin ystäville, niille joille Chanel on tärkeä merkki. Mutta oli se hienoa luettavaa myös minulle, ihmiselle jolle Chanel oli vain nimi muodin maailmassa. Minulle, joka on vain pari kertaa tuoksutellut Chanel 5:sta, mutta se ei ole ikinä ollut hajuvetenäni. Minulle, jolle ykkösvaatemerkki on Nanso tai Lumoan.

Minulle Pikkumusta tuo eteen toisenlaisen maailman. Se tuo eteen muodin maailman, sen 1920-luvun Pariisin jossa Coco Chanel eli, jossa hän loi uraansa. Pikkumusta ei tosin ole vain muotia, se on myös päähenkilön elämää, rakkaussuhteita ja ajoittain kipeitä muistoja. Se on elämää, se on ajankuvaa, se on hieno romaani.

Pikkumusta on romaani josta varmasti monenlaiset naiset voivat nauttia. Vaikka muoti ei jokaiselle olekaan tärkeä asia elämässä, ei varsinkaan Chanelin kaltainen merkki, niin Coco Chanelin elämässä on ollut niin monelaisia käänteitä että kirja on jo siltä kannalta kiinnostavaa luettavaa. Myös se Pikkumustassa on hienoa, että vaikkei Chanelin vaatteisiin ole pukeutunutkaan, on kirja silti hieno teos yhden suuren merkin synnystä muotimaailmassa.

P.S. Erikoispojot Pikkumustan kannesta. Se on tyylikäs ja kaunis, aivan kuin koko kirjakin. Vau!

tiistai 18. lokakuuta 2016

Seita Vuorela: Lumi

Lumi
Seita Vuorela
240 s. 
2016
WSOY









Arvostelukappale kustantajalta


Lumi on ehdottomasti tämän vuoden suurimpia nuortenkirjoja. Oikeastaan se ei ole pelkästään suurimpia nuortenkirjoja vaan kirjoja, asiaa laajemmin katsottuna. Se on edesmenneen Seita Vuorelan viimeiseksi jäänyt teos jonka hänen ystävänsä, Vilja-Tuulia Huotarinen viimeisteli. Sen lisäksi mitä kirja kokonaisuudessaan on, sille antaa oman lisänsä se että lisää emme tule ihanalta Seita Vuorelalta lukemaan. Se toi lukiessa lähestulkoon liikutuksen kyyneleet silmiini.

Lumen aihe on tavattoman ajankohtainen ja juuri tähän päivään sopiva. Siamak yrittää välillä lähestulkoon epätoivoisen kovasti sopeutua Suomeen, sopeutua Pohjoisen maan itäiseen lähiöön, sen ihmisten ja tapojen sekaan. Vaikka hänet on nimetty setänsä mukaan joka kuoli Iranissa sankarina, on Siamakille Suomi, Pohjoinen maa, ainoa koti. Se paikka jonne hän kuuluu - ja jonne sopeutuakseen hän yrittää hävittää persialaiset juurensa. Sitten kaikki muuttuu. Perheeseen muuttaa Iranista paennut lapsuudenystävä Atisha ja Siamakin muistot saavat ikään kuin tulta alleen.

Mistä aloittaisin? Aloittaisinko siitä miten hienosti Seita Vuorela on Lumen kirjoittanut? Hän kirjoitti Lumen nuorille, kuten muutkin teoksensa, mutta silti hän kirjoitti tästäkin kirjasta sellaisen että kuka tahansa aikuinen voi kirjan lukea. Kuka tahansa aikuinen voi kirjaan rakastua, aivan kuten mihin tahansa vahvaan kaunokirjalliseen romaaniin. Se, kuinka hieno kirjoittaja Seita Vuorela oli, on yksi suurimmista liikutuksen syistä jonka vallassa kirjaa luin. Vuorela oli kertakaikkiaan mahtava kirjoittaja, mahtava tarinankertoja.

Lumikin on nimittäin todella hieno, myös juonellisesti. Mietin kirjaa lukiessani kuinka monen ihmisen kouraan haluaisin Lumen tyrkätä. Ennen kaikkea haluaisin antaa tämän luettavaksi kaikille jotka eivät ole suvaitsevaisia. Kaikille, jotka vastustavat maahanmuuttajia ja heidän tuloaan Suomeen, heille kaikille Lumi olisi tärkeä kirja luettavaksi. Päättäjille, kaikille joilla on sananvaltaa. Ja tietenkin kaikille jotka haluavat lukea hyvän kirjan.

Se, miten Vuorela pääsi Siamakin ja Atishan ihon alle, se kuinka hän kertoi Lumessa heidän tarinansa, sen kuinka vaikeaa on kasvaa eri kansallisuuteen kuin vanhvempansa - siinä Vuorela on onnistunut hienosti. Se tuli niin lähelle minua. Luulen ettei kirja voisi olla tulematta lähelle ketään lukijaansa, joten haluaisin antaa kirjaa luettavaksi vähän jokaiselle vastaantulijalle. Lukekaa tämä, tuntekaa, nauttikaa!

Lumi ei ole ainoastaan maahanmuuttajateemainen kirja, vaan siinä on oma ripauksensa yliluonnollisuutta. Atisha ei ole koskaan nähnyt lunta mutta musitaa hyvin sadun Lumikuningattaresta. Tuo satu kulkee koko ajan tarinan mukana ja muotoutuukin keskeiseksi osaksi teosta. Se tuo oman, yliluonnollisen lisänsä Lumeen joka toivottavasti tekee sen että se löytää taas omanlaisiaan lukijoita - yliluonnollisuus kun vetää aikalailla nuoria puoleensa. Ja meitä vanhempiakin!

Summa summarum: sinä, joka et ajatellut lukea Vuorelan viimeiseksi jäänyttä kirjaa koska se on nuortenkirja, nyt on aika kääntää kelkka. Lumi ei ole pelkkä nuortenkirja, se on kaunis ja vahva romaani, joka on hienoa luettavaa aivan jokaiselle, myös aikuiselle. Lumi on tarinallisesti vahva mutta sen lisäksi se on kaunista ja omalla tavallaan maagista kieltä.

Lumi on hemmetin hieno kirja. Kiitos, Seita Vuorela, kiitos kun kirjoitit.

maanantai 17. lokakuuta 2016

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Kolme syytä elää
Tiina Lifländer
342 s. 
2016
Atena









Arvostelukappale kustantajalta


Nämä syksyn kotimaiset, ennen muuta esikoisromaanit, nämä ovat kyllä vieneet toinen toisensa perään sydämeni. Sain juuri loppuun taas yhden, mutta siitä sitten myöhemmin lisää... Tiina Lifländerin Kolme syytä elää on kirja johon moni muukin bloggari on ihastunut. En ole ainoa - enkä lainkaan ihmettele sitä. Lifländerin kieli on ilmavaa, kaunista ja mahtavaa luettavaa. Tällaista lisää!

Lifländerin esikoisromaanissa pääroolia näyttelevät kaksi naista, Kerttu ja Helmi. Naiset, joita yhdistää yksi mies: Helmin mies Lauri. Nämä kaksi naista tapaavat vuosikymmenten jälkeen, kumpikin muuttuneina omalla laillaan, heillä on edelleen side toisiinsa. Kerronta etenee eri aikakausissa, alkaen 1950-luvun lopusta. Kaksi naista kertoo vuoron perään tarinaa vuosikymmenten lomitse ja asettaa lukijalle monia kysymyksiä, kuten voiko anteeksi antaa, jos sitä ei ole pyydetty? Kirjaan tuo oman puolensa Tomi, viikonloppuisä joka kaipaa tytärtään kun tämä ei ole hänen luonaan.

Kuten alussa tuumailin, on Lifländerin esikoisromaanissa parasta kaunis kerronta. Se jopa häkellytti minua jollain tapaa, sillä vaikka Kolme syytä elää on saanut kovasti positiivisia arvioita blogeissa en silti osannut odottaa mitään... näin pakahduttavaa, näin toimivaa. Minulle kirja tosiaan toimi hienosti.

Kertun ja Helmin tarina on toki omalla laillaan hienoa luettavaa ja vuosikymmenten taakse matkaaminen tuo oman ajankuvansa kerrontaan. Mutta silti minuun teki kaikkein suurimman vaikutuksen Tomi, joka on saanut hieman kritiikinpoikastakin blogeissa. Arja sanoo Tomin jääneen hieman iralliseksi, joka on juuri sitä mikä minusta kirjablogeissa on niin ihanaa: olemme kirjoista ja niiden käänteistä usein eri mieltä, mutta voimme keskustella niistä silti ilolla ja rakastavasti, niin kuin kirjoista kuuluu puhua. Niin kuin juuri tästäkin kirjasta kuuluu puhua.

Minulle Tomin puoli kirjassa oli siis ehkä kaikkein kiinnostavinta. Tällä kertaa en suuremmin osaa perusteella näkökantaani, olisiko vain kyseessä se että Tomin, yksinhuoltajaisän, elämä on niin kaukana omastani että jostain syystä kiinnostuin siitä kovasti? Lifländer on hienosti joka tapauksessa osannut ryömiä Tomin nahkoihin ja kirjoittaa tämän tunteista kauniisti ja riipivästi.

Kelle voin suositella Kolmea syytä elää? No, kellepä en? Kaikille hyvän romaanin ja kauniin, vahvan kerronnan ystäville, kaikille meille kirjoja rakastaville.

sunnuntai 16. lokakuuta 2016

Mervi Heikkilä ja Jussi Matilainen: Kummajaisten kylän salaperäinen syksy

Kummajaisten kylän salaperäinen syksy
Mervi Heikkilä & Jussi Matilainen
Kuvittanut Miranda Mord
146 s. 
2016
Haamu








Arvostelukappale kustantajalta


Kummajaisten kylä -sarja on edennyt jo kolmanteen kirjaan saakka ja minä olen viihtynyt todella hyvin näiden mukavien tyyppien parissa. Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kerronta on toiminut hyvin yhteen Miranda Mordin kuvituksen kanssa, eikä se tässä uudessa osassa muutu mihinkään.

Tapahtumapaikkana on tuttuun tapaan Korpikylä, jonne on saapunut syksy. Kylän tuntien ei varmaankaan kukaan voi odottaa että syksy olisi kuten muut syksyt, vaan aina tulee jotain uutta ja kummallista eteen. Metsässä tuntuu liikkuvan jotain kummallista ja pedot ilmaantuvat pihapiiriin saakka myrskyn riepotellessa kylää. Nuoret ihmettelevät myös Miina-mummon outoa käytöstä, johon liittyy kylällä hiippaileva harmaahiuksinen kulkija. Syksy tuo tietenkin mukanaan myös koulupäivät ja se muuttaakin hieman nuorten elämää kun osa kaveriporukasta siirtyy yläkouluun, Kaupunkiin.

Kummajaisten kylän salaperäinen syksy oli tosiaan aivan yhtä mukavaa luettavaa kuin sarjan edelliset osatkin. Olen pitänyt kautta sarjan Miranda Mordin mustavalkoisesta kuvituksesta joka sopii kerrontaan hienosti ja tuo oman "värinsä" tarinaan - Mordilla on persoonallinen ote joka toimii hyvin yksiin tarinan yliluonnollisen vireen kanssa.

Kummajaisten kylä -sarja on siitä mukava että mukaan voi hyvin hypätä vaikka tästä kirjasta, eikä haittaa ollenkaan vaikka sarjan aiemmat osat olisikaan tuttuja. Tietenkin on mukava lisä jos on saanut seurata nuorten kasvua edellisten osien ajan, mutta Kummajaisten kylän salaperäinen syksy toimii varmasti hyvin myös itsenäisenä kirjana. Kuten sarjan aiemmissa osissa, on tässäkin mukana nuorten tavallista elämää ja arjen ongelmia mutta sitten on yliluonnollinen puoli joka on olennainen ja ihana osa sarjaa.

En ole ainoa joka on pitänyt kirjaa hyvänä jatkona viehättävälle sarjalle, vaan myös Niina T. ja Kia ovat kirjasta pitäneet.

lauantai 15. lokakuuta 2016

Heidi Mäkinen: Ei saa mennä ulos saunaiholla

Ei saa mennä ulos saunaiholla
Heidi Mäkinen
242 s. 
2016
Karisto









Arvostelukappale kustantajalta


Heidi Mäkinen on bloggaaja joka pitää Ei saa mennä ulos saunaiholla -nimistä blogia. Saman nimen on saanut myös tämä hänen esikoisromaaninsa, josta tosin kiinnostuin vaikken ollut Mäkisen blogia lukenutkaan. Ei saa mennä ulos saunaiholla sopii syksyyn, sillä se tuo ihanalla tavalla romaanin muodossa lämpöä ja iloa.

Lukiessani tapasin kolme omalla tavallaan ihanaa hahmoa. Tapasin 35-vuotiaan sairaanhoitajan, Sinin, joka elää häähuumassa. Mitä siitä pikkuseikasta ettei sulhasta ole, vaikka vaatekaapissa on useampi hääpuku? Eeva taas on leskeksi jäätyään alkanut suunnitella hautajaisiaan, vaikkei kuolema kuulu hänen suunnitelmiinsa. Sitten on vielä Kyllikki, Eevan kissa. Mäkisen romaanin riemastuttavin persoona, jolla löytyy mielipiteitä niin emännästään kuin maailman menostakin. Eevan ja Sinin polut risteytyvät tarinan edetessä ja molempien tielle sattuu yllätys jos toinenkin. Kyllikki ei suhtaudu todellakaan neutraalisti näihin yllätyksiin vaan reagoi sairastumalla syömishäiriöön. Niin, kukapa liiallisista muutoksista alituiseen pitäisi!

Ei saa mennä ulos saunaiholla kuuluu tämän syksyn myönteisiin yllättäjiin. Olen kirjan lukemisen jälkeen eksynyt useampaan kertaan lukemaan Mäkisen blogia, jonka lukijaksi päätin jäädä. Hänen postauksissaan on sama persoonallinen ja lämmin tyyli kuin kirjassakin, joten se tuo omalta osaltaan piristystä syksyisiin päiviin. Heidi Mäkinen on pitänyt blogiaan jo monen vuoden ajan, joten se on osaltaan varmasti tuonut omanlaistaan persoonallisuutta, väriä ja varmuutta hänen kirjalliselle ilmaisulleen. Näin kirjan lukeneena voin sanoa että kirjailija on kyllä löytänyt hyvän, positiivisen ja omalla tavallaan ihanan tyylin, josta kannattaa pitää kiinni. Se varmasti toimii myös blogimaailmassa.

Kuitenkaan kirjallinen ilmaisu ei ole ainoa tämän esikoisromaanin vahvoista puolista. Kirja toimii myös juonellisesti, sillä aluksi vain kevyeksi luulemani teos onkin yllättävän syvällinen ja paikoin todella koskettava. Monet kirjat tuovat mukanaan yllätyksiä, niin toi myös Ei saa mennä ulos saunaiholla. Kirja tuo kerta toisensa jälkeen hymyn huulille, mutta sain varoa etten olisi joutunut pyyhkimään liikutuksen kyyneltä välillä silmäkulmasta.

Heidi Mäkisen tyyli ja juoni siis toimivat hyvin. Mutta silti kaikkein parasta kirjassa olivat kirjailijan kaikesta päätellen rakkaudella luomat hahmot. Sini, Eeva ja Kyllikki olivat jokainen lämpimiä, ihania ja persoonallisia tyyppejä - kukin omalla tavallaan. Jokaisella hahmolla (kyllä, myös Kyllikki-kissalla) oli monia hurmaavia luonteenpiirteitä jotka kirjailija toi hiljalleen tarinan edetessä esiin. Kaikesta näki että hän on kuluttanut runsaasti aikaa tehdäkseen hahmoista parhaat mahdolliset tyypit.

Kyllä, voin suositella Ei saa mennä ulos saunaiholla -romaania. Todella monesta syystä, mutta ennen kaikkea siksi että se tuo varmasti lämpöä ja hymyä lukijansa päivään.

perjantai 14. lokakuuta 2016

Siri Kolu: No on se nyt kumma, Taika Taksinen

No on se nyt kumma, Taika Taksinen
Siri Kolu
221 s. 
2016
Otava









Ostettu


Taika Taksinen on taas täällä! Siri Kolun ensimmäinen Taika Taksisesta kertova kirja oli niin mahtava että tämä uusi kirja oli ilman muuta lukulistalla. Minulla kävi kertakaikkiaan hyvä tuuri, sillä juuri sinä päivänä kun lähdin kirjaostoksille oli No on se nyt kumma, Taika Taksinen tullut kirjakaupan hyllyyn. Kirja lähti mukaan ilman muuta.

Tervemenoa Taika Taksinen oli mahtava kirja, mutta toisaalta, eipä Siri Kolu ole kirjailijana tainnut pettää minua kertaakaan. Hänen uusi kirjansa on aina merkkitapaus ja meitä Kolun faneja hellitään toden teolla tänä syksynä: aiemmin ilmestyi Me Rosvolat -sarjan uusi osa Karkkikumous ja nyt pääsin taas Roosan ja Larsin matkaan lähiönoita jahtiin. Mahtavaa!

Vaikka Lars ja Roosa ovat tehneet lähiönoita Taika Taksisen kanssa sopimuksen että hän on ihan kiltisti ja hissukseen eikä kaappaa enää lapsia, niin kuinkas käykään? Taika käyttääkin nettiä hyväkseen ja noituu Youtuben ja sen käyttäjät. Oi sähköö -biisi saa lapset sekaisin ja samaan aikaan Taika tähtää eduskuntaan. Voihan lähiönoita! Mitä tapahtuu jos lähiönoidat pääsevät päättämään maan asioista?

Jos oikein muistelen, olen lukenut jokaisen Siri Kolun kirjan. Jokaisesta olen pitänyt, toiset ovat saaneet hymyilemään ja toiset suorastaan hihkumaan innosta. Taika Taksinen on sellainen Kolun luoma hahmo joka on saanut minussa aikaan ilon huudahduksia ja naurun pyrskähdyksiä, sillä kyllähän jokainen tahtoo osallistua taistoon lähiönoitia vastaan!

Vaikka No on se nyt kumma, Taika Taksinen onkin sarjan jatko-osa voi kirjan mielestäni lukea myös itsenäisenä teoksena. Kolu ei palaa ensimmäisen osan tapahtumiin missään vaiheessa sellaisella tavalla joka jättäisi tämän kirjan lukijat pimentoon, vaan aivan yhtä hyvin tämän kirjan myötä voi päästä Larsin ja Roosan matkassa lähiönoitataistoon.

Siri Kolun yksi vahvimpia, ja ihanimpia, puolia on huumori. Hänen huumorinsa tulee esiin ennen kaikkea lastenkirjoissa, vaikka olenkin kovasti pitänyt myös Kolun muista kirjoista. Tähän saakka Kolu on minulle kuitenkin ollut ennen kaikkea ihana, lämmin ja humoristinen lastenkirjailija, ennen kaikkea tietysti Me Rosvoloiden äiti. Mutta nyt myös kirjailija joka sai arvelemaan lähiönoidiksi naisia joilla on pitkät punaiset hiukset. Mitenköhän on muuten itse Siri Kolun laita, onkohan hän kenties lähiönoita...

No on se nyt kumma, Taika Taksinen sopii varmasti luettavaksi monen ikäisille lapsille. Kirja on kuitenkin hieman jännittävä, joten ihan pienimmille kuuntelijoille tai lukijoille en kirjaa lähtisi suosittelemaan. Mutta meille vanhemmille lukijoille voin lähestulkoon poikkeuksetta suositella tutustumista Taika Taksiseen, sillä tälläinen lämmin ja humoristinen kirja sopii kuin valettu muiden kirjojen lomaan!

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Mies joka kuoli
Antti Tuomainen
300 s. 
2016
Like









Arvostelukappale kustantajalta



Antti Tuomainen. Kirjailija, jolta ensimmäinen lukemani kirja oli Synkkä niin kuin sydämeni joka sai miettimään miksi en ole lukenut hänen kirjojaan aikaisemmin. Kaivos ei pettänyt jonka jälkeen palasin taakse päin hänen tuotannossaan ja luin Parantajan. Vau! Mutta nyt, tämä Mies joka kuoli. Tämä menee kaikkien noiden ohi, tämä on uutta Tuomaista. Tämä on jotain mahtavaa!

Mies joka kuoli kertoo Jaakko Kaunismaasta. Jaakko on sieniyrittäjä. Sieniyrittäjä joka saa kuulla suorastaan tappavan kauheita uutisia: Jaakko menee lääkäriin flunssan takia ja saa kuulla että on kuolemassa myrkytyksen takia. Lähestulkoon minä päivänä hyvänsä. Mikä tai kuka on myrkytyksen takana? Mitä oikein on tapahtunut, mitä tapahtuu?

Se mikä on minut ennenkin Tuomaisen dekkareissa hurmannut, on henkilökuvaus. Tuomaisen teoksissa hahmot ovat ilmiselvästi lämmöllä luodut ja hän kuvaakin niitä tavalla josta huomaa että he ovat tulleet kirjailijalle jollain tapaa läheisiksi. Tämä on lukijallekin ilo ja esimerkiksi Miehen joka kuoli päähenkilö, Jaakko, tuli minullekin läheiseksi. Tunsin sympatiaa ja lämpöä tätä sieniyrittäjää kohtaan ja elin vahvasti koko kirjan ajan mukana toivoen että kaikki kääntyisi jotenkin hyväksi.

Kuten alussa kirjoitin, on tämä aivan uutta Tuomaista. Hänen kirjoissaan on ennenkin ollut lämpöä ja huumoriakin jollain tapaa mukana, mutta Mies joka kuoli on silti humoristinen aivan eri tavalla. Toki tämäkin teos on dekkari, tai oikeammin trilleri, mutta enemmän se on mustan huumorin riemuvoitto. Mies joka kuoli näytti sen että meidän, minun ja Antti Tuomaisen, huumorintajut kulkevat samoja, vähän pimeitä polkuja. Että hänen kirjaan luoma huumori sai minut nauramaan ääneen useaan kertaan lukiessani kirjaa. Se on hieno asia. Sillä vaikka kirjassa olisi ihan hyvääkin huumoria ja hauskoille jutuille hymyilee, tai hymähtelee, niin läheskään aina en kirjaa lukiessa naura ääneen. Tälle kirjalle nauroin, moneen otteeseen.

Ja sen lisäksi, että kirjassa on jännitystä ja mustaa huumoria, on siinä myös lämpöä ja syvyyttä. Kirjassa on elämää ja kuolemaa, rakkautta ja petosta. Kolmeensataan sivuun mahtuu hämmästyttävän paljon ja hämmästyttävän monenlaisia tunteita - niin kirjan hahmoille kuin minulle, lukijallekin. Kuitenkin Miehessä joka kuoli ei ole mitään liikaa, kertakaan en joutunut ajattelemaan "tämän olisi voinut jättää pois". 

Mies joka kuoli oli minun kohdallani todella odotettu teos, enkä todellakaan joutunut pettymään. Kirjablogeista ja lehdistä olen saanut huomata etten ole ainoa joka kirjaa odotti, enkä ole myöskään ainoa joka on ihastunut Antti Tuomaisen uuteen puoleen. Mies joka kuoli yhdistää hienot asiat: mahtavan, minulle kolahtavan huumorin, lämmön ja syvällisyyden ja vielä jännityksenkin. Mitä sitä kirjalta voisi muuta odottaakaan?

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Iitu Ahonen: Hervannan kolmiossa

Hervannan kolmiossa
Iitu Ahonen
303 s. 
2016
Nordbooks









Arvostelukappale kustantajalta



Aiemmin tänään kirjoitin Professorista ja taloudenhoitajasta, kirjasta joka oli erittäin myönteinen yllätys. Ja nyt kirjoitan toisesta positiivisesta yllätyksestä, Iitu Ahosen esikoisromaanista, jota luin ilolla.

Iitu Ahosen esikoisromaani kertoo Tampereen Hervannassa sijaitsevasta kerrostaloasunnosta. Solukämpästä, jossa asuu kolme nuorta miestä jotka ovat kovin erilaisia keskenään. Miki ravistelee jatkuvasti isänsä edellisille vuosikymmenille jääneitä arvoja, Marlon yrittää selvitä tyttöystävänsä kanssa joka tahtoisi sitoutua pysyvämmin ja Anssi pelkää ulkomaailmaa - hän tahtoisi vain pelata, pelata ja pelata. Nämä kolme toisilleen entuudestaan tuntematonta nuorta miestä laitetaan saman katon alle, eikä konflikteilta voida välttyä.

Hervannan kolmiossa on samaan aikaan hauska ja silti jollain tapaa ymmärtävä ja syvällinenkin romaani. En voi olla ihmettelemättä kuinka Iitu Ahonen onnistuu niin hyvin sukeltaa nuorten miesten sieluun ja mielenmaisemaan, sillä hän tekee sen todella taitavasti. Ihailenkin usein paljon juuri sellaisia kirjailijoita jotka kuvaavat taitavasti toista sukupuolta tai vaihtoehtoisesti sellaista ihmistä jotka ovat kaukana heistä itsestään. Ahonen kuvaa hienosti kolmea erilaista nuorta miestä joista kaksi sai minun täydet sympatiani.

Hahmoista Miki ja Anssi tulivat jollain tapaa minulle läheisiksi, saivat vuoroin hymyilemään ja vuoroin voivottelemaan. Egoistinen Marlon taas... Hänelle lähinnä pudistelin päätäni, sillä hän olisi varmasti sellainen ihminen jonka kanssa en oikeastikaan tulisi toimeen. Varsinkin Mikin kanssa meillä taas juttua riittäisi, enkä Anssiinkaan törmätessäni häntä väistelisi vaan yrittäisin saada jutun juurta aikaiseksi.

Hervannan kolmiossa on nuortenkirja, muttei se silti varmasti aivan nuorimmille lukijoille sovi. Kirja voisi miellyttää yläkoulua päättäviä tai ammattikoulua ja lukioa aloittelevia, omaa elämää suunnittelevia nuoria. Varmasti hieman vanhemmatkin Ahosen esikoisromaanista pitäisivät, sillä Hervannan kolmiossa on myös kuvaus itsenäisyyden aloitusaskeleista. Kenties Ahonen on käyttänyt tässä hyväksi omia kokemuksiaan, sillä jotenkin mielsin hänetkin nuorehkoksi kirjailijaksi, vaikken Iitu Ahosen ikää googlettamalla löytänytkään.

Itse luen laajasti monen ikäisille suunnattua kirjallisuutta joten minäkin luin kirjaa mielelläni. Haluankin vinkata kirjasta myös vanhemmille joiden lapset ovat itsenäistymässä ja muuttamassa kotoa, niin elävästi Ahonen poikien omaa elämää kuvaa. Hervannan kolmiossa ei ole sidottu sukupuoleen; luulen että kirjan parissa viihtyvät niin nuoret tytöt kuin pojatkin.

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Professori ja taloudenhoitaja
Yoko Ogawa
Suomentanut Antti Valkama
286 s. 
2016
Tammi








Arvostelukappale kustantajalta


Mikä kirjasyksy tämä onkaan, mitä helmiä lukutoukan käsiin sattuukaan kirja toisensa perään! Yksi helmistä on ehdottomsati Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja, kirja joka kiinnosti kyllä minua jo etukäteen. Kirja oli silti erittäin positiivinen yllätys, sen lukeminen oli sitä parhainta lukemisen riemua joka toi lämpöä viileään syksyyn.

Kirja kertoo iäkkäästä professorista, miehestä jonka muisti ulottuu ainoastaan kahdeksankymmenen minuutin päähän. Professori tarvitsee totta kai arkeensa apua ja hänen avukseen palkataan taloudenhoitaja. Taloudenhoitajalla on myös 10-vuotias poika, "Juuri", joka päätyy myös käymään päivittäin professorin luona. Näiden kolmen välille kehittyy ainutlaatuinen ja lämmin suhde, professorin lyhyestä muistista huolimatta.

Professori on nimen omaan entinen matematiikan professori, jonka kautta Yoko Ogawan romaani saa vahvasti matemaattisen hengen. Tarinan varrella ratkaistaan yksi jos toinenkin matemaattinen pulma ja niin taloudenhoitaja kuin Juurikin saavat ratkaistavaksi matemaattisia tehtäviä. Minulle matematiikka ei ole ikinä ollut hirveän helppoa eikä oikein millään tapaa läheistä mutta se ei kirjaa lukiessa todellakaan haitannut. Enemmän koin tärkeäksi romaanin inhimillisyyden ja lämmön, sen mikä paistaa näiden kolmen välisestä todella ihanasta suhteesta.

Professori ja taloudenhoitaja ei ehkä ole hirvittävän tapahtumarikas romaani, mutta se on silti omanlaisensa lukunautinto. En ole ainoa joka kirjasta on nauttinut, sillä Ogawan romaania on luettu useammassa blogissa jo ennen kirjan suomentamista ja Ulla on lukenut tämän suomennoksen. Kirjasta on lähestulkoon poikkeuksetta pidetty, enkä ihmettele. Ogawan kerronnasta on helppo pitää ja ainakin minulla se osui lukuhermooni - ja sydämeen. Hyvä ihmissuhdekuvaus toimii aina ja Ogawa on tässä taitava.

En voi näin jälkikäteen olla varma olisinko tarttunut kirjaan jos olisin sen tiennyt sisältävän näin paljon matematiikkaa. En ole varsinaisesti allerginen aiheelle, mutta se ei sanottavammin kiinnosta minua. Olen kuitenkin onnellinen etten tajunnut asiaa ennen kirjan lukemista - olisin muuten menettänyt paljon.

Professori ja taloudenhoitaja on ehdottomasti yksi kirjasyksyn parhaista käännösromaaneista. Lämmin, kaunis ja sieluun osuva teos - jossa on todella hieno suomennos.

tiistai 11. lokakuuta 2016

Outi Pakkanen: Peili

Peili 
Outi Pakkanen
270 s. 
2016
Otava









Arvostelukappale kustantajalta


Mahtavaa kansainvälistä tyttöjen päivää jokaiselle tytölle - ja myös meille vähän vanhemmille tytöille! Mielestäni tyttöys ei ole ikäkysymys vaan enemmänkin kysymys on siitä kokeeko itsensä tytöksi. Minä koen, yhä kolmekymppisenäkin, ja pidän siitä jos minua kutsutaan naisen sijaan tytöksi.

Tyttöjen päivä on minulle Naisten Pankkilaisena erityisen tärkeä, sillä he ajavat niin naisten kuin tyttöjenkin asemaa kehitysmaissa. Yritänkin tänään hehkua tyttönä ja suomalaisena erityisen kovasti, sillä meillä tytöillä on onneksi hyvä asema täällä Suomessa. Lukutoukkana osallistun Tyttöjen päivään lukemalla ja bloggaamalla naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.

En tiedä pahastuuko Outi Pakkanen jos häntä kutsutaan tytöksi. Mielestäni tämä loistava kirjailija on ikinuori tyttö, mutta en silti enempää tytöttele häntä - koskaan ei tiedä ketä se loukkaa.

Niin, Peili. Outi Pakkaselta on siis ilmestynyt jälleen uusi Anna Laine -dekkari. Pakkasesta on muodostunut ajan kanssa yksi lempikirjailijoistani, niistä joiden uutta teosta odotan aina hurjasti. Peili pääsikin lukuun lähestulkoon heti kun se postiluukusta kolahti ja sanon heti - Pakkanen ei petä nytkään.

Peilissä pääroolin saa Violetta Lilja. Äiti, isoäiti, jolla on oma koti, hyvä työ ja ystäviä. Tyttärellä Jutalla taas ei kaikki mene oikein putkeen ja onkin menettänyt lapsensa Helmin huoltajuuden entiselle miehelleen. Helmi on lipumassa niin Jutan kuin Violetankin ulottumattomiin ja se huolettaa varsinkin Violettaa. Sitten tapahtuu jotain joka voi muuttaa kaiken kokonaan.

Älkää huoliko, ei Pakkanen ole Anna Lainetta unohtanut. Hän jää enemmän taustalle kuin esimerkiksi Pakkasen edellisessä kirjassa mutta silti hän on Peilin tapahtumissa vahvasti mukana. Onneksi, sillä Anna kuuluu mielestäni nykyään Pakkasen teoksiin - onhan Peilinkin kannessa "Anna Laine -dekkari" tarra, johon Justuskin on päässyt.

Facebookin Dekkariryhmässä on keskusteltu moneen otteeseen kiivaaseen sävyyn Outi Pakkasen kirjoista ja siitä ovatko ne dekkareita vai eivät. Siitä voidaan tosiaan olla montaa mieltä, sillä Pakkasen kirjat eivät todellakaan aivan perinteisiä dekkareita ole, joissa tapahtuu murha tai jokin muu rikos alkumetreillä ja sitä selvitellään. Ei suinkaan. Jokin rikos tai tapaturma jokaisessa Pakkasen kirjassa silti tapahtuu, vaikkakin yleensä loppupäässä kirjaa. Sitä ennen Pakkanen punoo juonen, laittaa ihmissuhteita solmuun ja luo tällä tavoin jännityksen. Mielestäni Pakkasen vahvuus dekkaristina onkin juuri ihmissuhteilla jännitteen luominen, joka on omalla tavallaan psykologinen jännite. Siinä hän on vahvimmillaan. 

Peilissä Pakkanen näyttää kyntensä mitä tulee ihmissuhdekuvioiden luomiseen ja niiden umpisolmuun saamiseen. Perinteisen, hieman raaemman dekkarin ystäville en Peiliä suosittele ja Pakkasen kirjojen lukemista voikin suositella myös sellaisille lukutoukille jotka eivät aivan perinteisistä dekkareista pidä. Anna Laine -dekkarit eivät ole hömppää vaikka omatkin omalla tavallaan viihdyttäviä. Pakkanen luo kirjoissaan ihmissuhdekuvioihin rankemmat solmut kuin viihdekirjallisuudessa ja kuten hänen kirjoissaan yleensä, Peilissäkin jännite huipentuu lopussa.


No olihan Peili mahtava. Yksi parhaista lukemistani Outi Pakkasen dekkareista.

maanantai 10. lokakuuta 2016

Juuli Niemi: Et kävele yksin

Et kävele yksin
Juuli Niemi
362 s. 
2016
WSOY









Arvostelukappale kustantajalta


Kirjoittaessani bloggausta tästä Juuli Niemen nuortenkirjasta kuuntelen Joensuun paikallisen radiokanavan, Iskelmä Rexin, kirjallisuusohjelmaa Jokisappea. Mikä sopisikaan paremmin taustaääneksi kirjabloggauksen tekemiseen? Välillä tosin unohdun kuuntelemaan ohjelmaa, mutta eihän tässä ole kiire mihinkään.

Kun Et kävele yksin tipahti yllätyksenä postiluukusta olin iloisesti yllättynyt. Jotenkin kirja oli mennyt katalogeista ohi, vaikka luulisi että olisin voinut kiinnostua kirjasta esittelyn perusteella. Yllätys oli siis iloinen ja Niemen nuortenkirja onkin aiheuttanut erittäin myönteistä pöhinää kirjablogeissa.

Et kävele yksin ei ole pelkkä rakkaustarina, vaikka kirja kertookin todella kauniisti ja herkästi kahden nuoren rakastumisesta, heidän kohtaamisestaan ja tunteistaan. Adaan iskee rakkaus kuin salama kirkkaalta taivaalta vaikka Egzon tuleekin aivan erilaisesta perheestä ja erilaisesta kulttuurista. He rakastuvat, he ottavat riskin. Et kävele yksin on myös kirja kahdesta nuoresta etsimässä itseään, tekemässä elämänsä ratkaisevia päätöksiä, kokemassa suuria tunteita. Niemi kuvaa kirjassaan myös vanhempien ja lasten välisiä suhteita kahdessa erilaisessa perheessä.

Hyvä nuortenkirja sytyttää minut aina. Ehkä minussa asuu vieläkin se teini-ikäinen Krista joka luki ahmien nuortenkirjoja, ehkä se Krista hamuaa vieläkin käsiinsä uudet kiinnostavat nuortenkirjat. En osaa nähdä että kolmekymppinen olisi "liian vanha" nuortenkirjalle, enkä osaa ajatella että olisin väärää kohderyhmää. Väitänpä, ettei ihminen koskaan ole liian vanha hyvälle nuortenkirjalle, jos vaan osaa katsella elämää ja hyvää kirjallisuutta laajasti. Otan esimerkkinä sen että ihastuin kovasti Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta -kirjaan, jossa kuvataan viisikymppisen naisen elämää chick litmäisesti. Minulle on sanottu että olen liian nuori kirjaan mutta... Minä pidin kirjasta.

Juuli Niemi on kirjailija ja käsikirjoittaja mutta Et kävele yksin on käsittääkseni hänen ensimmäinen romaaninsa. Hän on julkaissut proosarunoteoksia sekä novellikokoelmia ja käsikirjoittanut kaksi hienoa elokuvaa (Roskisprinssi sekä Kesäkaverit) ja Et kävele yksin jatkaa hänen hienoa matkaansa kirjallisella uralla. Novellit eivät ole ehkä minua varten mutta Niemen proosarunot alkoivat kutkuttaa mieltäni kovasti. Hänen herkkä tyylinsä vakuutti, runot voisivat toimia tällä tyylillä hienosti. Täytyypä tutustua!

 Useampi bloggari on kiinnittänyt huomiota kirjan kanteen. Olen samaa mieltä esimerkiksi Luetaanko tämä? -blogin Kian kanssa siitä, että kirja olisi ansainnut hieman erilaisen kannen. Hempeät kannet saattavat karkottaa niin pojat kuin monet muutkin lukijat, vaikkakin kansi ehkä vetää puoleensa etenkin nuoria tyttöjä. Toivon kuitenkin että mahdollisimman moni uskaltaisi antaa Niemen kirjalle mahdollisuuden - tämä on hieno teos.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Maija Haavisto: Adeno

Adeno
Maija Haavisto
274 s. 
2016
Osuuskumma









Arvostelukappale kustantajalta


Adeno. 2050-luvun Helsinki. Pelit. Nuoret aikuiset. Eikä Haavisto kuvaa ainoastaan pelien maailmaa vaan hän sukeltaa tuossa ajassa ja sen ihmisissä syvemmälle. Sellaisella tavalla joka tempaisi mukaansa, sai minut miettimään sitä miten tuohon aikaan ei edes ole hirveän kauan. Mitä kaikkea ennättää tapahtua?

Aava tietää kaiken peleistä ja onkin omistanut niille elämänsä hyvin suurelta osin. Hänen talonsa alakertakin kuuluu peleille, vaikka pelaaminen ylipäätään on jo ihan vanha juttu. Mennyt muodista jo vuosikymmeniä sitten. Vaikka Aava osaa huijauskoodit ja pystyy luomaan strategioita pelatessaan, se ei auta kun kyseessä on peli jossa panoksena on oma terveys. Eikä ainoastaan oma, vaan myös ystävien.

Annan Osuuskummalle ison peukun siitä että se on kustantamona vienyt minut kirja toisensa perään uusiin maailmoihin. Jossain vaiheessa tajusin pitäväni kirja toisensa perään tämän kustantamon kirjoista ja päätinkin lukea jokaisen heiltä ilmestyvän romaanin. En ole kertaakaan joutunut pettymään vaan huomannut päätyväni lukemaan kirjoja joita en ehkä muuten uskaltaisi ostaa tai kirjastosta lainata. Koska, niin se vain on, pohdin toisinaan vieläkin ettei "scifi tai fantasia vaan ole minun juttuni". Vaikka Osuuskumman kirjoja lukiessani huomaan ihastuvani molempiin genreihin, scifiin ja fantasiaan! Ehkä olen viimeinkin ylittänyt raja-aidat mitä tulee näihinkin genreihin...

Adeno ei ehkä ole kaikkein perinteisintä scifiä (tai mistä minä tiedän), mutta kertakaikkiaan herkullisen ja värisyttävän tulevaisuuden kuvan Maija Haavisto kirjassaan luo. Ei varmasti ole mikään helppo asia alkaa miettiä mitä maailma ja Suomi voisi olla vuonna 2050, mutta Haavisto on siitä aikaan hyvän kuvauksen. Sopivasti värisyttävä mutta kuitenkin sellainen että se laittaa miettimään voisivatko jotkut kirjan asiat pitää paikkaansa? Luen tällaisia kirjoja melkeinpä foliohattu päässäni, miettien mitä tässä maailmassa voi lähimpien vuosikymmenten aikana tapahtua ja Adeno ruokki käsityksiäni mahtavalla tavalla. Niin kuin kunnon dystopia tekee!

Pelimaailmastahan minä en tiedä mitään. Olen tietenkin nuorena pelaillut jotain Nintendo pelejä ja hieman vanhempana The Simsiä, johon kehitin jonkinasteisen riippuvuuden joksikin aikaa. Sen jälkeen en ole pelannut juuri mitään, kuunnellut vain korvat höröllä ystävien juttuja pelaamisesta mutten ole silti aiheesta ikinä enempää kiinnostunut. Maija Haaviston romaani olikin siinäkin mielessä hyvää luettavaa - astuminen pois omalta mukavuusalueeltani. Ehkä Adeno olisi parempaa luettavaa sellaiselle jolle pelaaminen ja tuo maailma on tuttua, mutta kyllä minäkin tästä nautin.

Mitä maailma on muutaman vuosikymmenen kuluttua, mitä täällä tapahtuu? Mitä tapahtuu Aavalle, tytölle joka pelaa vaikka se on jo niin out? Jos tuntuu yhtään että nämä asiat kutkuttavat, niin voin todella suositella Adenoa. Maija Haavisto on kirjoittanut kirjan jonka ahmaisee. Liiankin nopeasti - kun sitten se vaan loppuu.

lauantai 8. lokakuuta 2016

Jouni Hynynen: Kadonnutta tavaraa etsimässä

Kadonnutta tavaraa etsimässä
Jouni Hynynen
250 s. 
2016
Like









Ostettu e-kirja


Voi sinua, Jouni Hynynen. Mies jota olen ihaillut monella tapaa jo monen vuoden ajan, musiikillisesti, kirjallisesti ja (tunnustettakoon se nyt) myös ulkonäöllisesti. Heviaikoinani Kotiteollisuus oli yksi ykkösbändeistäni ja se on niitä bändejä joita kuuntelen vieläkin mielelläni vaikka muuten kuuntelemani musiikki onkin aika pitkälti muuttunut hevivuosista.

Silti Kotiteollisuuden musiikin ohi ovat kiilanneet Jouni Hynysen julkaisemat kirjat. Vaikka Kadonnutta tavaraa etsimässä onkin Hynysen ensimmäinen romaani olen silti nauttinut myös hänen edellisistä teoksistaan. Mutta ai ai, tämä kirja. Tästä teoksesta tavoitin Kotiteollisuuden musiikin, Hynysen asenteen ja olemuksen ja nautin kirjasta kuten kunnon lukutoukan kuuluukin hyvästä kirjasta nauttia.

Kadonnutta tavaraa etsimässä kertoo Koposesta, keski-ikäisestä muusikosta.Keikkoja ei tosin hirveästi ole, viina maistuu ja avioliittokin on solmussa - ja äkkiä se kiepsahtaa umpisolmuun. Koposen vaimo on pettänyt häntä miehen parhaan ystävän kanssa. Tie kutsuu, Koponen kerää kaverit mukaansa ja hyppää taksiin. Tarkoitus on etsiä vanhoja heiloja ja kokeilla kepillä jäätä - näin Koponen humalassa ideoi. Tie on auki ja mieli huurteinen...

Kadonnutta tavaraa etsimässä ei varmasti ole kaikkien kirja. En väitä ollenkaan että kirja olisi huonosti kirjoitettu, vaan minua miellytti Hynysen kirjallinen anti todella paljon - mutta ehkä kirja ei silti ole niille korkeakulttuurin ystäville oikea joululahja. Mutta niille, jotka pitävät Kotiteollisuudesta ja muusta raskaammasta musiikista, niille joille on asennetta ja oikeanlaista huumorintajua, ne nauttivat varmasti myös Hynysen romaanista.

Ajattelin koko ajan kirjaa lukiessani kuinka paljon Hynystä itseään kirjan päähenkilössä, Koposessa, on. Kuinka paljon Hynynen on laittanut omaa persoonaansa ja omia luoteenpiirteitään kirjan päähenkilöön? Minä kuvittelin Koposen koko ajan Hynysen näköiseksi ja muutenkin hänen tyyppisekseen mieheksi, mutta sehän on aina kirjaa lukiessa parasta - kirjan henkilöt saa kuvitella juuri sellaisiksi kuin haluaa.

Savon sanomien arviossa sanottiin että Hynysen romaanissa on paljon samaa kuin Juoppohullun päiväkirjoissa. En osannut ajatella tuota asiaa kirjaa lukissani, mutta kyllä, näin jälkeen päin ajatellen näin saattaa olla. Vähän samanlaista kohellusta, samanlaista minua naurattavaa huumoria, samanlaiset mahtavat päähenkilöt. Ja luulen että Kadonnutta tavaraa etsimässä uppoaa niille, jotka ovat Juoppiksista pitäneet. Tästä voi päätellä että kirjaa saatetaan tulla lukemaan paljon.

Summa summarum, millainen on Jouni Hynysen ensimmäinen romaani? Se on kirja jossa on suunnattomasti mahtavaa asennetta ja hieman vinksahtanutta, vähän pimeää huumoria. Se ei naurata varmasti jokaista mutta sitten kun kirja on oikean lukijan käsissä hän ei voi olla nauramatta ääneen. Kadonnutta tavaraa etsimässä on kirjoitettu rock asenteella sellaiselle lukijalle jolla on asennetta ja huumorintajua. Ja uskallusta lukea jotain vähän erilaista.

perjantai 7. lokakuuta 2016

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa

Mies, ja hänen asiansa
Pirkko Saisio
280 s. 
2016
Siltala









Arvostelukappale kustantajalta


Ensimmäinen Pirkko Saisioni. Jännitti, houkutti ja jännitti vielä vähän. Saisio on Nimi kirjallisuusmaailmassa ja olen kuullut hänestä paljon, paljon hyvää. Pidänkö, enkö, rakastunko? Mies, ja hänen asiansa oli jokatapauksessa jo etukäteen yksi kirjasyksyn houkuttelevimmista teoksista. Eikä turhaan.

On tosiaan mies. Asianajaja, arvostettu työssään ja työnsä ulkopuolella. Kuusikymppinen mies, vaimo on kaunis ja nuori ja avioliitto vaatii paljon. Sitten mies lukee lehdestä Pablon kuolinilmoituksen, Pablon joka oli... no jolla oli joka tapauksessa paikka hänen elämässään, nuoruusaikoina. Niin suuri paikka että tieto Pablon kuolemasta suistaa miehen raiteilta varsinkin sitten kun toimistoon astuu nuori mies, Pablon poika, perunkirjoitusta varten.

Turhaan minä jännitin Saision romaanin aloittamisesta. Sillä tässä on jälleen kerran sellainen kirja joka otti mukaansa ensimmäiseltä sivulta asti, tempaisi kyytiinsä ja piti otteessaan aina viimeiseen sivuun saakka. Vaikka Saision tyyli sinällään on nopealukuinen eikä kirjan parissa käytännössä mene kauaa (jos vain on aikaa lukea ja nauttia) palasin kuitenkin useamman kerran kirjassa taaksepäin nauttiakseni jostain harvinaisen hienosti kirjoitetusta kohdasta. Lisäksi Saision mieltä ravisutteleva tyyli sekä kirjan aihe on sellainen joka jäi mieleeni kirjan kansien sulkemisenkin jälkeen.

Saision kirja on nautinnollista luettavaa vaikka kirjan päähenkilö ei ole nautinnollinen tuttavuus. Kirjan mies on narsistinen ja muutenkin aika epämiellyttävä tuttavuus enkä juttelisi hänen kanssaan kovin mielelläni tosielämässä. Totta, mies on arvostettu työssään ja muutenkin elämässä on kaikki kunnossa mutta se ei kerro sitä että hän olisi kovin mukava ihminen. Saisio ei ainakaan minun eteeni maalannut myönteistä kuvaa - mutta siitä huolimatta hän on kirjoittanut kertakaikkiaan hienon romaanin.

Koska Mies, ja hänen asiansa oli ensimmäinen lukemani Saision romaani, en osaa verrata kirjaa muuhun kirjailijan tuotantoon. Osaan vain sanoa sen että Pirkko Saision kerrontatyyli ja kirjallinen anti teki minuun hirvittävän suuren vaikutuksen. Saisio on sanoin kuvaamattoman vahva kertoja ja samalla jotenkin mysteerisellä tavalla androgyyni kirjailija - Mies, ja hänen asiansa voisi olla aivan yhtä lailla miehen kuin naisenkin kirjoittama. Edellisten seikkojen lisäksi kirja on vahvalla, hieman erikoisella tapaa kaunis.

Vahvoista kertojista pitäville Mies, ja hänen asiansa on ehdotonta luettavaa. Ja vaikken Saision muuhun tuotantoon osaa tätä verratakaan, luulen etteivät Saision fanitkaan tule kirjaan pettymään.

Stephen King: Mersumies

Mersumies
Stephen King
Suomentanut Ilkka Rekiaro
461 s. 
2016
Tammi








Arvostelukappale kustantajalta



Stephen King. Kirjailija jonka olen löytänyt vasta parin viime vuoden aikana. Kirjailija johon kirja toisensa perään ihastun enemmän, oli kyse sitten uudesta suomennoksesta tai vanhasta, melkein klassikkoasemaan nousseesta kirjasta. Ei siis liene ihme että tämä uusin suomennos, Mersumieskin kiinnosti hurjasti

Mersumies on hieman erilaista Kingiä. Kauhukirjallisuuteen keskittynyt kirjailija on päätynyt kokeilemaan dekkaria, tai oikeammin trilleriä ja tämä kiinnosti minua kovasti. Vaikka olen ihastunut hirvittävän paljon Kingiltä lukemiini kauhuromaaneihin, olen silti sen verran jänishousu että kauhukirjat tarvitsevat oman hetkensä. Ja niitä eivät todellakaan ole pimenevät syysillat! Trillerille tällaiset illat kuitenkin sopivat hyvin.

Mersumiehessä päähenkilöä näyttelee kerrassaan mainio tyyppi, vasta eläkkeelle jäänyt rikosetsivä Bill Hodges. Hän ei oikein tiedä mitä alkaisi eläkkeellä tehdä ja päivät kuluvat lähinnä television äärellä. Yhtäkkiä eräs kirje kuitenkin muuttaa kaiken. Hodges on aikoinaan jahdannut Mersumiestä, sarjamurhaajaa joka on päässyt häneltä karkuun. Nyt Mersumiehellä on taas pahat mielessään ja Hodges päätyy eläkepäivillään chattaamaan murhaajan kanssa - onhan hänet saatava kiinni.

King, minkä teit. Hurmasit minut jälleen! King on varsinainen mestari mitä kauhuun tulee mutta Mersumies osoitti sen että tämä kirjailija taitaa myös dekkarin kirjoittamisen. Olen kerta toisensa perään ihastunut (ja kauhistunut) Kuninkaan luomiin hahmoihin ja Bill Hodges on tyyppi johon kertakaikkiaan tykästyin. Hän on jollain tapaa lempeä ja miten sen sanoisi... mukava ja samalla todella terävä ja älykäs. Varsinainen kettu rikosetsiväksi, myös eläkepäivillään!

Mersumies on hyvä portti Stephen Kingin maailmaan myös niille lukijoille jotka eivät kauhusta piittaa mutta ovat silti uteliaita paljon puhutun Kuninkaan suhteen. Tätä kirjaa voinkin suositella lähestulkoon kaikille dekkareiden ystäville, sillä hienon päähenkilön lisäksi King on luonut hyvän ja koukuttavan juonen. Yli neljästäsadasta sivusta huolimatta kirja oli ahmittava parissa illassa sillä noh - minun vain oli saatava tietää miten Hodges kissa ja hiiri leikissä onnistuu.

Stephen King aloittaa tällä kirjalla trilleritrilogian, jonka jatkoa odotan kovasti. On mahtavaa huomata että Kuningas on kuningas myös tällaisen hieman erilaisen jännityksen saralla.