lauantai 28. kesäkuuta 2014

Kun kirjan ostaminen kaduttaa.

Siantappajat
Mirja Kuivaniemi
326 s. 
2014
Tammi












Kirjan ja ruusun päivänä kirjahyllyyni tien löysi kaksi kirjaa, Anna-Leena Härkösen Kirjan ja ruusun päivän teoksen lisäksi. Toinen oli tämä Mirja Kuivaniemen Siantappajat, jonka sain luettua vasta nyt. Ja höh, olisinpa voinut paremmankin ostoksen tehdä.

Siantappajat kertoo naisesta, joka tarttuu aseeseen suuttuessaan rakastajalleen. Ammuttuaan hän näkee rakastajansa ainoastaan vajoavan maahan, ja pakenee paikalta. Hän lähtee pois kaupungista, pelkää tappaneensa Jarkon, rakastajansa, ja poliisikin tuntuu olevan kaikkialla mihin hän meneekään. Ja takapenkilläkin tuntuu olevan joku, ainakin sieltä kuuluu isoäidin ääni, joka tosin on jo hyvän aikaa ollut haudassa.

Noista aineksistahan voisi saada hyvän kirjan aikaiseksi, eikö voisikin? Minä ainakin kuvittelin niin, ja vielä kun takakannessa luvattiin mustaa huumoria, niin olin varma että tulisin kirjasta pitämään. Niin ei vain käynyt. Miksi?

Ehkä syynä on se, että minun on viime päivinä ollut vaikea keskittyä mihin tahansa kirjaan. Useamman olen jättänyt kesken, ja lisäksi on ollut vaikeuksia poimia kirjaa kijahyllystä, päättää mitä lukisi. Lukujumia? Voi olla. Nyt päätänkin lääkitä sitä dekkarilla.

On siis hyvinkin mahdollista että Siantappajissa ei ollut mitään suurempaa vikaa. Se vain osui käsiini väärään aikaan, ja jos luen sen joskus myöhemmin (jota valitettavasti epäilen) tulisinkin pitämään siitä. Mutta koskaan ei voi tietää, vaikka  tähän vielä tarttuisin.

Mutta yksi asia on, johon haluaisin puuttua. Minä en löytänyt kirjasta huumoria, en mustaa enkä valkoista. En oikein minkäänlaista. Ehkä se oli muotoiltu sellaiseksi ettei minun huumorintajuni siihen yltänyt, mutta tämä lukija ei sitä vain lukiessaan löytänyt.

Plussana mainittakoon myös se, että pohjalaismurre dialogeissa oli lystiä lukea. Vaikken kaikkea oikeasti siitä ymmärtänytkään, niin silti noita repliikkejä oli hauskaa lukea. Murteet tuovat aina kirjaan oman lisänsä.

Vaikka ulkona pilkistelee aurinko, kahvikuppi on nenän edessä ja kohta alkaa hyvä jalkapallopeli, niin ajatukseni tahtovat olla vähän jumissa. Joten en kehu, enkä hauku yhtään sen enempää.

★★

perjantai 27. kesäkuuta 2014

Ihanan kepeää kesälukemista.

Hääyöaie
Sophie Kinsella
Suomentanut Aila Herronen
388 s. 
2014
WSOY








Arvostelukappale


Kun pyysin WSOY:lta Sophie Kinsellan uusinta kirjaa arvostelukappaleeksi, tiesin jo silloin että tulen pitämään tästä kirjasta. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Sophie Kinsella ei ole pettänyt minua ikinä. Olen pitänyt hänen jokaikisestä kirjastaan, joko olen kertakaikkiaan rakastanut kirjaa, tai sitten pitänyt siitä. Niin se vain on. Eikä Hääyöaie poikennut aiemmasta mitenkään.

Hääyöaie kertoo Lottiesta, jonka pitkäaikainen poikaystävä ei tahdokaan mennä naimisiin. Ei, vaikka Lottie oli jo aivan varma, että Richard tulisi kosimaan häntä. Lottie laittaa myrskyisästi välit poikki, ja on sen jälkeen aikamoisessa shokissa. Kuin lahjana taivaalta yhtäkkiä hänen elämäänsä ilmestyy Ben, viidentoista vuoden takainen heila. Joka tahtoo Lottien kanssa naimisiin. Lottien mielestä tämä on merkki kohtalolta. Mutta ettei kaikki olisi liian helppoa, he päättävät "ei seksiä ennen avioliittoa". Hääyötä on kuitenkin estämässä Lottien sisko, Benin paras ystävä, ja loppujen lopuksi myös katumapäälle tullut exä...

Niin kuin minulle aina chick lit kirjojen kanssa käy - tiesinhän minä toki miten tässäkin loppujen lopuksi tulee käymään, happy end ja sillä tavalla. Mutta se ei haitannut, eihän se hyvän kirjan ollessa kyseessä haittaa ollenkaan. Kuitenkin menoa riitti, ja naurattikin.

Kävimme tässä jokin aika sitten muutamien bloggareiden kanssa keskustelua chick litistä ja muodista. Voiko pitää chick litistä jos ei pidä muodista? Minä nimittäin en ole muodin perään, en sitten ollenkaan. Ja silti chick lit on lähellä sydäntä. Mutta otetaanpa vaikka esimerkiksi Hääyöaie - ei tässä muotia ollut nimeksikään. Muutaman kerran mainittiin mitä päähenkilöillä oli päällä, mutta ei sen enempää. Ja niin varmasti mainitaan muunkin genren kirjoissa.

On toki olemassa chick lit kirjoja joissa muoti voi näytellä suurempaa osaa, mutta suurin merkitys chick litissä kuitenkin minun mielestäni on huumorilla ja ihmissuhteilla. Hääyöaikeessa näitä molempia riitti, ihmissuhdesotkujakin oli vaikka muille jakaa. Ja se mikä on ehkä yksi tärkeimmistä piirteistä chick lit kirjoille - onnellinen loppu.

Sophie Kinsella on yksinkertaisesti todella taitava chick litin kirjoittaja. Hän osaa rakentaa yksittäiset romaanit, juonenkulun ja siihen liittyvät ihmissuhteet, mutta hän on myös osannut kirjoittaa valloittavan Himoshoppaaja-sarjan. Toivon todella että edes yksi Himoshoppaaja kirja ilmestyisi vielä.

Jos saatte vaikkapa kirjastosta käsiinne Hääyöaikeen, niin suosittelen lukemaan. Se on nopeatempoinen ja nopealukuinen, ja sopii aurinkoiseen (tai miksei pilviseenkin) kesäpäivään paremmin kuin hyvin. Suosittelen lämpimästi.

★★★★½

keskiviikko 25. kesäkuuta 2014

Riippumattolukemista.

Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin
Romain Puértolas 
Suomentanut Taina Helkamo
221 s. 
2014
Otava











Tänä aamuna istahdin laboratorion aulaan kuluttamaan paria tuntia sokerirasituskokeen takia, seuranani Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin. Täytyy vain sanoa, että olisinpa voinut valita paremmankin kirjan tuoksi kahdeksi tunniksi. Olisin todellakin voinut.

Tämä pieni kirja kertoo Intialaisesta fakiirista, joka matkustaa Ranskaan ostaakseen Ikeasta halvan piikkimaton. Kun hän nousee Intiassa lentokoneeseen, hän ei ikinä osaa arvata millaiseen seikkailuun hän päätyykään. Seikkailu nimittäin alkaa viimeistään silloin, kun hän päätyy Ikean kaappiin, jota kuljetetaan Iso-Britanniaan...

Juoni on sinällään ihan hauska. Ja hauskaksihan tämä kirja onkin ainakin minun käsitykseni mukaan tarkoitettukin, pieneksi tarinaksi vailla sen syvempiä tarkoitusperiä. Mutta jokin tässä ei nyt vain toimi.

Juoni on ikään kuin aikuisten satu. Ja jos se olisi kirjoitettu juuri sellaiseksi, voisi Fakiirin tarina toimiakin. Mutta kaikki hassutukset kirjassa ovat ikään kuin pakolla väännettyjä, muka-hauskuuksia, jotka eivät oikein jaksa naurattaa. Ja sivuja olisi voinut olla ainakin viisikymmentä vähemmän - loppupuolella fakiirin matkat ympäri Eurooppaa alkavat jo tuntua vanhan toistolta. 

Nimittäin, nuo kaksi tuntia jotka vietin tuolla laboratorion aulassa, olivat aikamoista tuskaa. Kirja ei vain vienyt mukanaan, ja sain olla vilkuilemassa kelloa koko ajan. Niin ei olisi käynyt, jos mukanani olisi ollut kirja, joka veisi mukanaan täydellisesti ja heti. Silloin olisin havahtunut vasta silloin kun labrantäti huutaa parin tunnin kuluttua korvan juuressa. Mutta nyt ei siis käynyt niin - ei  todellakaan.

Tästä kirjasta on vaikea edes keksiä mitään sanottavaa. Ihan totta! Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin, on ehkä sopivaa luettavaa riippumattoon tai rannalle jonakin kesäisenä päivänä, mutta edes välipalakirjaksi tämä ei ole ehkä se paras valinta.

Olisin niin halunnut pitää tästä!

★★½

sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Sairaan kaunis rakkaustarina.

Tähtiin kirjoitettu virhe
Josh Green
Suomentanut Helene Butzow
338 s.
2013
WSOY








Arvostelukappale, yhteistyössä Blogatin kanssa



Olen kirjoittanut jo kerran Josh Greenin vavisuttavan hienosta kirjasta Tähtiin kirjoitettu virhe. Kuitenkin, kun Blogat tarjosi elokuvalippuja ja uutta painosta tästä kirjasta, en voinut kieltäytyä. Halusin ehdottomasti saada tämän omaan hyllyyni - ja aion myös mennä katsomaan Tähtiin kirjoitetun virheen elokuvana.

Täältä löydät kirjan juonen, en sitä toista enää. Mutta mitä tunteita kirja herätti toisella lukukerralla? Jaksoiko se vielä liikuttaa, huvittaa, itkettääkin?

Jaksoi noita kaikkia. Ehkäpä ennen kaikkea löysin Tähtiin kirjoitetusta virheestä sen huumorin, mikä jaksaa kantaa alusta loppuun saakka. Vaikka teoksessa puhutaankin tietenkin paljon syövästä, niin se ei ole sairaudessa rypemistä. Se on ennenkaikkea Hazelin ja Augustuksen tarina, tietenkin tarina sairaudessa, mutta myös rakkaustarina. Se on, niin kuin otsikonkin muotoilin, sairaan kaunis rakkaustarina. Jota lukiessa saa itkeä ja nauraa.

Enhän minä varsinaisesti varmaankaan kuulu enää Tähtiin kirjoitetun virheen kohderyhmään, niin kuin en muidenkaan nuortenkirjojen (ja luen niitä innolla silti), mutta minuun tämä potki lujaa toisellakin lukukerralla. Nauratti ja itketti. Liikutti ja huvitti. Otti omakseen.

Tähtiin kirjoitetussa virheessä on toivoa. Ja se on kummallista, sillä tässähän kerrotaan kahdesta syöpää sairastavasta nuoresta. Silti - John Green on onnistunut kirjoittamaan toivon kaiken epätoivon taakse. Ja aina se sieltä pilkahtelee. Kauniisti.

En tule luopumaan tästä kirjasta. Koskaan. Elokuvateattereihin Tähtiin kirjoitettu virhe muuten tulee 11.7.

+ + + + ½

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Varistytön odotettu jatko-osa Unissakulkija.

Unissakulkija
Erik Axl Sund
Suomentanut Kari Koski
400 s. 
2014
Otava








Arvostelukappale


En muistanut edellisessä bloggauksessani toivottaa hyvää juhannusta - joten teen sen nyt, juhannuspäivänä. Hyvää keskikesän juhlaa, rakkaat lukijani. Miten olette viettäneet juhannusta? Minun juhlaani ovat kuuluneet kirjat, tärkeinpänä kirjat, hyvä seura, jalkapallo, hyvä ruoka... Ja siitä on tämä juhannus koostunutkin. Mukavaa on ainakin tähän mennessä ollut, ja kirjat ovat olleet hyviä.

Valitsin juhannuslukemiseksi uusia kirjoja, joista olen saanut arvostelukappaleita postissa. Ne kaikki hinkuivat mukaan, ja otinkin tälle noin viikon mittaiselle lomalleni mukaan kassillisen kirjoja. En kuitenkaan saa kaikkia niitä luetuksi, mutta en osannut päättää mitä jättäisin pois. Valinnan vaikeus, se on kamalaa.

Ensimmäisenä poimin kuitenkin kassistani Erik Axl Sundin, tuon mieskaksikon, kirjoittaman Unissakulkijan, Varistytön jatko-osan. Halusin heti  tietää miten tarina jatkuu.

Dekkaritrilogian toinen osa palauttaa meidät maailmaan, jossa Jeanette Kihlberg jatkaa selvittämättömien lapsimurhien tutkimuksia. Hän myös yrittää päästä kadonneen Victoria Bergmanin jäljille, mutta... missä Victoria oikein on?

Samaan aikaan Victoria tahollaan yrittää saada elämästä jälleen otetta. Hän tekee sen terapeutin, Sofia Zetterlundin opastuksella. Mitä tapahtui oikein silloin kun Victoria särkyi? Ja milloin se tapahtui?

Varistyttö vei minut mukanaan täydellisesti, mutta siinä missä Varistyttö avaa tämän mysteeristen murhien vyyhdin, paneutuu Unissakulkija Victorian ja muiden kirjassa olevien keskeisten henkilöiden historiaan. Siihen, mistä kaikki on lähtenyt liikkeelle.

On valitettavasti hieman kritisoitavakin: minä en päässyt heti alusta kiinni kirjaan. Vei oman aikansa että muistin mitä Varistytössä oli tapahtunut, ja mihin se olikaan jäänyt. Mutta niin, sitten kun pääsin kiinni tarinaan, mieleeni muistui viidenkymmenen sivun jälkeen mitä olikaan tapahtunut, niin sitten mentiin ja lujaa. Ja olin koukussa. Täydellisesti koukussa.

Ihana Leena Lumi on kirjoittanut Unissakulkijasta hienosti. Hän otti myös esille asian, joka sai minunkin huomioni lukiessa: Unissakulkijassa on Varistyttöön nähden uusi ylemmäs nostettu teema. Se on kiusaaminen. Ja kun dekkarissa, näinkin hurjassa (ja hurjan hyvässä) dekkarissa otetaan kiusaaminen esiin, se ei ole mitään sanailua ja pientä tönimistä. Se on kovaa menoa. Joka sai minutkin lähestulkoon yökkimään lukiessani.

Varistyttö sai ristiriitaisen vastaanoton blogeissa. Oli niitä, jotka siihen rakastuivat, kuten yllämainittu Leena Lumi. Ja oli niitä, jotka eivät siitä pitäneet. Minä pidin, pidin kovastikin. Eikä Unissakulkija pettänyt lainkaan odotuksiani, päinvastoin. Toivonkin, että tähänkin osaan riittäisi bloggaajilla kiinnostusta.

Ja se loppu. Ah ja voi, se loppu. Miten jaksan odottaa lokakuuhun saakka viimeistä osaa?

+ + + + ½

perjantai 20. kesäkuuta 2014

Mitä luinkaan aiemmin tällä viikolla?

Paha paikka
Gillian Flynn
Suomentanut Maria Lyytinen
2014
WSOY









Arvostelukappale


Nyt täytyisi kääntää aivot sellaiseen asentoon, että muistaisin jotain lukumaratonia edeltävästä ajasta. Tai ennenkaikkea siitä, mitä silloin olen lukenut. Nimittäin sain juuri ennen maratonia luettua Gillian Flynnin uutuusdekkarin Pahan paikan, enkä ehtinyt siitä blogata, niin paljon maraton silloin houkutteli. Vielä minä kuitenkin taidan jotain kirjasta muistaa - niin paljon ainakin että voin siitä nyt blogata.

Libby Day on menettänyt perheensä raa'assa murhassa seitsemänvuotiaana. Koko perheensä, paitsi veljen (joka istuu vankilassa noista murhista) ja isänsä, joka ei asunut perheen kanssa. Libby ei tahdo pitää Beniin mitään yhteyttä, hän ei tahdo palata pahaan paikkaan, noihin murhiin. Kunnes sitten hän joutuu tilanteeseen, jossa hän joutuu pohtimaan tapahtunutta uudelleen.

Viime kesän kuuma dekkarihitti oli Flynnin Kiltti tyttö. Pidin Kiltistä tytöstä kovastikin, mutta tässä keskinäisessä kilpailussa tälläkertaa Paha paikka vei ihan kuusi nolla. Nimittäin minä ihastuin tähän kirjaan kovasti, jos nyt voi sanoa ihastuneensa tällaiseen, no, jopa julmaan kirjaan. Olin täysin kirjan pauloissa parin päivän ajan.

Paha paikka etenee osittain menneessä, ja osittain nykyhetkessä. Ne on kuitenkin eroteltu toisistaan selkeästi, joten pieni lukija ei mene sekaisin eri aikakausien välissä. Myös kertojat, jotka vaihtelevat, on eroteltu selkeästi.

Norkku kirjoittaa Pahan paikan olevan synkkä kirja. Jota se totisesti onkin! Valonpilkahduksia ei juurikaan näy, jopa ne kohdat joissa on pientä huumoria, niissäkin huumori on pikimustaa eikä varmasti miellytä jokaista lukijaa. Tai ainakaan naurata. Mutta minua hieman hihitytti, olenhan mustan huumorin ystävä.

Kiertelin blogistaniassa lukemassa bloggarikollegoiden mielipiteitä kirjasta, ja niitä muutama löytyikin jo. Norkku mainitsi myös Flynnin kirjoissaan käyttämät kierot hahmot, ja joo, niistä minäkin nautin! Flynnin hahmot ovat suorastaan loistavia, esimerkkinä vaikka Pahan paikan päähenkilön Libbyn varastelu. Miten voisi olla nauramatta hahmolle, joka varastaa suola ja pippurisirottimia ravintolasta?

Flynnin kirjat ovat ennenkaikkea viihdettä. Kyllä niiden parissa saa jännittääkin - minä ainakin jännitin, mutta ne sopivat kesälukemiseksi paremmin kuin hyvin. Jännittävää viihdettä, mikäs sen parempaa!

+ + + + ½

keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Varaslähtö Blogistanian kesälukumaratonille!






Viime viikolla jo kävin haalimassa kirjastossa ison kassillisen nuortenkirjoja mielessäni juhannuksen aloittava Blogistanian kesälukumaraton. En ollut kuitenkaan suunnitellut lukemisiani ollenkaan, vaan minulla loppuu nyt luvussa oleva Gillian Flynnin Paha paikka ihan kohta, eikä käsissä ole mitään pientä kirjaa (jos ei näitä nuortenkirjoja oteta lukuun). Siispä päätin ottaa varaslähdön, ja lukea vähän reilun kaavan mukaan, eli ehkä jopa yli 24 tuntia. Selvyyden vuoksi lasken kuitenkin pelkästään vuorokauden sisällä tapahtuneen lukemisen.

Olen huomannut että nuortenkirja maratonit sopivat minulle kaikkein parhaiten. Ne ovat kevyttä, mutta niissä on ajattelemisen aihetta, ja voi miten rakastankaan nuortenkirjoja. Nytkin pinon kuningatar on ehdottomasti Tuija Lehtinen, jolta löytyy, hetkinen, jopa viisi kirjaa. Voisin melkein vetää maratonina Tuija Lehtistä, joka ei sekään olisi ollenkaan huono vaihtoehto! Aion kuitenkin lukea muutakin, sillä esimerkiksi muumikirja kuuluu maratoniin kuin maratoniin.

Tänään ja huomenna siis luetaan ympäri blogistanian. Mukaan on ilmoittautunut käsittääkseni lähes kolmenkymmenen lukutoukan joukko, joka on ihanaa. Mukaan saa ilmoittautua vieläkin, Anna minun lukea enemmän blogissa, eikä maratoonaamiseen tarvita edes omaa blogia. Tarvitaan vain halu lukea, joka on kaikkein tärkein motivaattori!

Kyllä pieni ihminen on onnellinen silloin, kun lähettyvillä on iso pino kirjoja, on vain aikaa lukea, on kahvia, jotain juotavaa, ja syötävää. Mitä sitä muuta täydelliseen päivään kaipaa. Ai niin, musiikki. Sitä minulla tällä maratonillani tarjoilee Radio Suomipop, sillä on ihan mukava välillä kuulla ääntä, ettei vajoa ihan täysin fiktiomaailmaan. On sanottu että minulla on rautainen keskittymiskyky, koska pystyn kuuntelemaan juonnettuja radio-ohjelmia, ja katsomaan jopa telkkaria samalla kun luen, häiriintymättä lainkaan. Maratonin aikana telkkari pysyy kuitenkin kiinni, en katso edes jalkapalloa. ;)

Toivotaan että kaikki sujuisi hyvin!

19.50.

Maratonini alkoi virallisesti kello 16, jolloin olin saanut loppuun Gillian Flynnin Pahan paikan. Kirjasta tulee toki erillinen bloggauksensa, mutta sanonpa, että olihan melkoinen loppu. Sen jälkeen olikin hyvä aloittaa Tove Janssonin Muumipeikko ja pyrstötähti, ja sukeltaa Muumien maailmaan. Kuitenkin lukeminen keskeytyi kun kävin hieman kaupungilla, kaupassa ja kahvilla, ja pääsin jatkamaan lukemista vasta kuuden jälkeen.

Muumit ovat vakiokamaa maratoneillani. Tämäkin lähti hyvin käyntiin tämän ihanan seikkailun parissa, joka on hyvin tuttu niin kirjana kuin elokuvanakin. Eikä ollut muuten viimeinen Muumi-kirja tällä maratonilla!

Toivottavasti jaksaisin valvoa kauan. Nytkin juon kahvia, ja ajattelin samalla koneella ollessani hieman käydä kurkkimassa toisten blogeja, löytyisikö sieltä maratoonareita. Mutta mitä seuraavaksi lukisin? Tuija Lehtistä, Aleksi Delikourasta, Salla Simukkaa vai Siri Kolua... vai mitä muuta. No, eiköhän valtavasta pinosta hyvän kirjan aina löydä.

Kiitos tsemppauksista, olette muruja. <3

5.30.

Sain loppuun eilen Mike Pohjolan Kadonneet kyyneleet mennessäni nukkumaan, mutta enpä jaksanut nousta enää sängystä päivittämään tilannetta tänne blogiin. Mutta tosiaan - nyt on kaksi kirjaa luettu.

Mike Pohjolan Kadonneet kyyneleet kertoo rinnakkain realistista tarinaa Roosasta, ja samaan aikaan synkänkaunista fantasiatarinaa Punakanelista ja Omenaruususta. Toimii! Ihana kirja, kertakaikkiaan.

Tämän päivän suunnitelmissa on siis lukea, lukea ja lukea. Voisiko parempaa päivää olla? Seuranani on Suomipop, joka onkin hyvä seuralainen.

Hyvää maratonpäivää kaikille jotka maratoonaatte, ja hyvää juhannuksen odotusta kaikille muille!

8.05. (Sivuja kasassa  526)

Hyllyssäni on ollut pitkään kirja, jonka olen saanut joskus joululahjaksi, mutten ole lukenut sitä. Se on Sara Saarelan Mun on pakko. Mun on pakko kertoo 15-vuotiaasta Liisistä, joka laihduttaa ja oksentaa, muttei myönnä itselleen kärsivänsä bulimiasta tai anoreksiasta. Hän on vain liian lihava.

Näitä kirjoja on useampiakin, mutta Mun on pakko eroaa muista olemalla samalla uskonnollinen kirja. Sara perheineen kuuluu helluntaiseurakuntaan, ja hänen isänsä on pastori. Miten vanhemmat suhtautuvat Saran ongelmiin?

Vaikka kirjassa oli tuorettakin näkökulmaa muihin syömishäiriökirjoihin verrattuna, niin en voi silti sanoa saaneeni mitään uutta tästä irti. Bonusta siitä, että Mun on pakko oli helppo ja nopealukuinen kirja, mutte miinusta, ettei se saanut minua mukaansa täysin, ja liikuttumaan kirjan mukana.

Kuitenkin, ne joita syömishäiriö tavalla tai toisella kiinnostaa, kehotan kokeilemaan tätä kirjaa.

Nyt on pakko lukea jotain pirteämpää, olen jo kaksi alavireistä kirjaa lukenut peräjälkeen! Ja luulen, voi, luulen että Tuija Lehtinen osaisi minua auttaa tässä asiassa...

Yhteenveto, 15.45.

Voi yhden kerran, antakaa minulle anteeksi kun en ole käynyt päivittämässä tänne kisatunnelmiani. Olen kyllä kirjoitellut facebookin puolelle aina välillä missä mennään, mutta koska en ole lukenut kotona läheskään koko aikaa, on ollut hankalaa olla koneen äärellä. Ja sainhan kirjan luettua vasta kolmen aikaan!

Mitä maratonpäivänäni tapahtui? No, ensinnäkin: nukahdin luettuani kuusikymmentä sivua Rebekka sarjan Mansikoita ja morsiusneitoja osaa, ja nukuin puolitoista tuntia. Tämän voi ehkä antaa minulle anteeksi, olinhan herännyt lukemaan jo puoli kuudelta. Söin, herkullista juhannusruokaa (jota en ollut itse valmistanut), ja seurustelin hieman parin tuttavan kanssa.

Luin kuitenkin kokoajan puolella silmällä, tai melkein koko ajan. Kahden jälkeen pääsin lukemaan "molemmilla silmillä", ja kolmelta sainkin Tuija Lehtisen kirjan loppuun. Sitten päätin ottaa loppukirin, pakko saada vähän lisää sivuja kasaan.

Luinkin viimeisen tunnin aikana kolme pientä kirjaa: Sari Airolan kuvittaman, ja Ulla Lehtosen kirjoittaman Metsän outo vieras satukirjan, joka oli kertakaikkiaan ihastuttava kirja. Kuvitus oli hurmaavaa, ja tarina, joka oli kirjoitettu runomuotoon, oli ihastuttava, en löydä parempaa sanaa. Eläinsadut ovat kertakaikkiaan parhautta!

Luin myös Anni Nykäsen uusimman sarjakuvakirjan, kolmannen osan Mummon seikkailuista, ja vaikka olen jo kaksi edellistä osaa lukenut, ei kyllästymistä ollut havaittavissa. Mummo jaksoi naurattaa vieläkin!

Muumeilla aloitin, ja Muumeilla lopetin: maratonini viimeisteli Muumi-tarinan aloittava Muumit ja suuri tuhotulva, jota en ole pitkiin, pitkiin aikoihin lukenut. Oli ihanaa lukea sitä. Se oli täydellinen lopetus.

Sivuja? Yhteensä niitä tuli 828. Olisin toivonut pääseväni edes vähän lähemmäksi tuhatta, mutta en lukenutkaan intensiivisesti koko aikaa. Olen kuitenkin lukuuni tyytyväinen, ja kivaa oli. :)

sunnuntai 15. kesäkuuta 2014

Kirja, jonka päähenkilön kanssa haluaisin ystävystyä.

Rebekka: Yllätysten ysi
Tuija Lehtinen
271 s. 
2012
Otava











Välillä on mukavaa ottaa rennosti nuortenkirjan parissa, jonka tietää hyväksi. Enhän minä ollut ennen tätä nimenomaista kirjaa sarjasta lukenut, mutta Tuija Lehtinen, voi, Tuija Lehtinen. Ei hän voi nuortenkirjoissa varsinkaan epäonnistua, hänen kirjansa tietää aina hyviksi.

Yllätysten ysi on Rebekka sarjan seitsemäs kirja. Niin kuin nimikin kertoo, Rebekka on kirjassa ysi luokalla. Rebekan isoveli Mossu muuttaa vuodeksi ulkomaille, ja Rebekan unelma toteutuu: hän saa tornihuoneen käyttöönsä. Siellä on hyvä pohtia, mihin jatkaa yläasteen jälkeen, miten saada pikaluistelu aikoja paremmaksi - ja tietysti poikia!

Rebekka sarjaa ei ollut vielä kun minä olin varsinaisessa nuortenkirja iässä. Niin kuin olen tainnut kirjoittaa aiemmista sarjan osista blogatessani, niin kesti oman aikansa ennen kuin sain tartutuksi Rebekka-sarjaan. Ehkä vierastin kannen kuvia, tai en oikein itsekään tiedä mitä vierastin. Onneksi aloin lukea näitä!

Rebekka on ihana tyyppi. Hän ei esitä mitään, päin vastoin, tyttö on oma suora itsensä joka käänteessä. Rebekka ei pahemmin meikkaile, ja tekee itse omat vaatteensa. Arvostusta, sitä täältä Rebekka saa. Voi, jos minulla olisikin silloin teininä ollut Rebekan kaltainen ystävä. <3

Sarjasta on enää yksi kirja lukemassa, voi että. Mutta onneksi, onneksi Tuija Lehtiseltä ilmestyy nyt kesäkuussa uusi nuortenkirja. Sitä odotan!

Nuortenkirjoja vierastavalle en suosittele Rebekka-sarjaa, mutta suosittelen silti kokeilemaan jotain muuta Tuija Lehtisen nuortenkirjaa, kuten vaikkapa R.I.P:tä, tai Roskisprinssiä.  Ne sopivat kaiken ikäisille, jotka arvostavat hyvää kirjallisuutta.

★★★★

torstai 12. kesäkuuta 2014

Uutta kotimaista chick litiä (ja vähän tulevasta Blogistanian yhteisestä kesälukumaratonista)

Koodinimi kajaali
Pia Heikkilä 
333 s. 
2014
Otava









Arvostelukappale


Postiluukku kolahti maanantaina, ja mikäs muu sieltä tulikaan kuin Pia Heikkilän uusi chick lit kirja Koodinimi kajaali. Tällä hetkellä minulla on pääasiallisena projektina kimppaluku kirja, John Irvingin Garpin maailma, mutta jotenkin tämä houkutti niin paljon, että otin tämän yhden päivän projektikseni. Ja yhdessä päivässähän se menikin.

Operaatio Lipstickistä tuttu ulkomaan toimittaja Anna Sandström saa Kabulista komennuksen Pakistaniin. Se käy hänelle paremmin kuin hyvin - Kabuliin liittyy ainoastaan muistoja edellisestä miesystävästä. Presidenttiehdokkaan salamurhasta raportoidessaan Anna pääsee ison skuupin jäljille - ja niin... kyllähän niitä miehiäkin ympärillä parveilee.

Operaatio Lipstick sai meidän kirjabloggaajien parissa muistaakseni todella ristiriitaisen vastaanoton. Minä muistan että pidin siitä, kirjahan kiinnosti minua niin paljon että ostin sen itselleni, oli pakko saada se heti omaksi! Tottakai minua kiinnostaa kun Suomessa joku julkaisee uutta chick litiä. Ja kyllä, minä pidin Operaatio Lipstickistä, eikä Koodinimi kajaali siitä paljon jälkeen jäänyt.

Se mikä minua ilahduttaa Pia Heikkilän kirjoissa, Lipstickissä tietenkin myös, mutta tässä Koodinimi kajaalissa, on miljöö. Yleensä chick lit kirjojen henkilöt ovat enemmän tai vähemmän muodin ympäröiminä (luojan kiitos on olemassa runsaasti poikkeuksiakin!) ja se, että Anna Sandström on kirjassa muodin tavoittamattomissa, ilahduttaa tällaista lukijaa suuresti, joka ei muodista piittaa. Ja muutenkin - kirjaan sisältyy kuvausta Pakistanista, ja loppukirjasta myös Intiasta, ja se on mukavaa luettavaa.

Seksi oli runsaasti. Ehkä minun makuuni jopa hieman liikaa, ja olihan se suorasukaisesti kuvailtukin. Anna Sandström on aika kevytkenkäinen nainen, ja tuntuu hyppäävän sänkyyn jokaisen miehen kanssa. Mutta meitä on moneen junaan, enkä lähde aliarvioimaan kirjan uskottavuutta sen vuoksi, että Annalla vientiä riittää. Sillä varmasti länsimaalaisella naisella tuollaisessa paikassa kuin Pakistan, on varmasti ottajia.

Muuten se uskottavuus. Paha on mennä sanomaan mitään, mutta en välttämättä usko että ulkomaan toimittajan elämä kohteessa on ihan tuollaista. Mutta liioittelu sallittakoon, koska tykkäsin.

Minkä tuomion Koodinimi kajaali minulta saa? Ei huono!

★★★½


Sitten aivan toiseen aiheeseen. Järjestämme taas tänäkin kesänä Blogistanian yhteisen kesälukumaratonin. Siinä on kaksi osaa, ja ensimmäinen on ensi torstaina. Minäkin maratoonaan ennenn kuin perjantaina lähden juhannuksen viettoon, ja eilen kävin kirjastossa hakemassa kassillisen kirjoja maratonia varten. 

Minun maratonini on nuortenkirjamaraton, ja vaikka suurin osa valitsemistani kirjoista on vanhoja tuttuja, niin silti odotan innolla että pääsen niitä lukemaan. Sillä nuortenkirjat vaan minun mielestäni sopivat maratonille niin ihanan hyvin. <3

Kuvaan pinoni edellisenä päivänä, että saatte vähän vinkkailla mitä varsinkin kannattaa lukea maratonin aikana. Odotan kyllä tuota päivää innolla, tuntuu niin mukavalta lukea kun voi välillä käydä muiden maratoonareiden blogeissa tutkimassa miten siellä menee!

Viikon päästä siis! Jee!

tiistai 10. kesäkuuta 2014

Paluu blogimaailmaan vetävän trillerin myötä.

Vii5i
Ursula Poznanski
Suomentanut Anne Mäkelä
426 s. 
2013
Atena











Enhän minä malttanut kovin pitkään blogistaniasta pysyä poissa. Eilen jo tein varovaista paluuta käymällä tutkailemassa mitä bloggarikollegoideni blogeissa onkaan tapahtunut, ja kun sain eilen loppuun Ursula Poznanskin trillerin Vii5i, tiesin että tässä on täydellinen paluu. Viime yönä kun olin nukahtamassa, suunnittelin jo aivot savuten bloggausta. Toivottavasti jotain niistä suunnitelmissa jäi mieleenkin, eikä kadonnut unimaailmaan...

Beatrice Kaspary työtovereineen joutuu pahan paikan eteen. Lehmälaitumelta löytyy naisen ruumis, jonka jalkapohjiin on tatuoitu koordinaatit. Rikospoliisit tietysti tarttuvat koordinaatteihin, jonka taakse kätkeytyy ruumiinosia. Ja vihje, jonka perusteella löytyy seuraava piste. Murhaaja siis harrastaa geokätköilyä.

Geokätköily oli vieras käsite ennen kuin kuulin tästä kirjasta. Poznanskin kirja minun on pitänyt lukea jo kauan, mutta vasta nyt kun toinen osa tästä Beatrice Kasparysta kertovasta sarjasta on ilmestynyt, sain tartuttua tähän loistavaan trilleriin. Geokätköily kuulosti tämän kirjan myötä mielenkiintoiselta, ja toki tuli paljon tutummaksi käsitteeksi, mutta ei se minun lajini ole. Mutta on hienoa että se on otettu tähän kirjaan teemaksi, sillä idea on ihanan tuore.

Vii5i oli raaka. Niin kuin kunnon trillerin kuuluu ollakin. Tuli kylmiä väreitä, tuli jopa yökötyksen tunteita. En katsoisi tällaista elokuvaa ikinä, mutta kirjana tästä nautin suuresti.

Ja se jännittäminen! Koko kirjan ajan sai jännittää mitä seuraavaksi tapahtuu. Koskaan ei voinut tietää mitä seuraava sivu tuokaan tullessaan, ja mitä seuraava kätkö paljastaakaan. Ja niin. Se loppuratkaisu. Te jotka olette tämän lukeneet, olisitteko te voineet ikinä arvata? Minä olen aina yhtä huono päättelemään murhaajaa, mutta tämä tuli kyllä tavallista enemmän puun takaa.

En poistaisi sivuakaan. Vii5i oli siitä hyvä, ettei sitä oltu venytetty turhaan. Ja jännitys, se todellakin säilyi todellakin loppuun saakka. Ihan viimeisille sivuille.

Anteeksi kökkö bloggaus. Mutta heräsin aikaisin enkä saanut enää unta, eikä kahvi ole vielä ehtinyt vaikuttaa. Ja se on tämä bloggaustauko (joo, tosi pitkä, heh) kun saa aivot takkuamaan.

Mutta odotan innolla mitä seuraavalla osalla, Sokeilla linnuilla, on minulle tarjota.

★★★★

keskiviikko 4. kesäkuuta 2014

Pieni blogitauko vain...

Koska henkilökohtainen elämäni antaa tulla täydeltä laidalta, ja olo on mitä on, tekee se lukemisestakin vaikeaa. Viimeisen viikon aikana olen varmaankin aloittanut viittätoista kirjaa, ja saanut niistä loppun ehkä kaksi. Surkeaa, sanoisin. Eilen illallakin aloitin varmaankin viittä kirjaa, pääsemättä yhdessäkään alkua pidemälle. Repii vähemmästäkin ihmistä, joka on tottunut olemaan aina kirja kädessä.

No. Kun olin nukahtamassa yöllä, keksin jotain: luen jotain minkä tiedän hyväksi. Poimin kirjahyllystäni kirjoja, jotka ovat tehneet minuun vaikutuksen, ja luen niitä. Luotan siihen, että ne jaksavat viihdyttää vielä toisellakin lukukerralla.

Tämä toki tarkoittaa sitä, etten bloggaa niin usein. Vaikka pääsisinkin taas lukemisen makuun, olen kuitenkin blogannut noista kirjoista, enkä viitsi kirjoittaa uutta tekstiä ainakaan jokaisesta kirjasta. Ehkä teen pieniä koontipostauksia kertoakseni teille, jaksavatko kirjat vaikuttaa vielä toisellakin lukukerralla.

En minä teitä lukijoitani unohda, en. Seurailkaa Facebookin puolella, sinne päivittelen ehkä kuulumisia useamminkin.

Ja uskon, että elämä voittaa taas, ja olen kohta taas aivan ennallani. Varmasti.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Kesäinen nuortenkirja.

Poika nimeltä Iines
Tuija Lehtinen
268 s. 
2000
Otava












Halusin lukea jotain, joka aivan varmasti lähtisi vetämään. Jonka kanssa en joutuisi pettymään, ja jota en joutuisi jättämään kesken. Lainasin kirjastosta pari viikkoa sitten muutaman Tuija Lehtisen nuortenkirjan, jotka ovat takuuvarmaa tavaraa. Siispä - lukuvuoroon pääsi Poika nimeltä Iines.

Iines, eli Iiro-Nestori Hurtta, asuu pienellä paikkakunnalla, maalla. Lähin kaupunki on Big City, joka ei sekään niin kovin iso ole. Iineksellä on sekopäinen suku, esimerkiksi setä... josta ei yleensä perheen kesken puhuta. Ei niin pitkään kuin Johannes, joka nykyisin Johannana tunnetaan, ilmestyy kuvioihin. Tämä saa pienen kylän sekaisin.

Iineksen kesä saa vauhtia, kun hän huomaa päätyneensä kesäteatteriin avustajaksi. Ja kyllähän niitä naisiakin ympärillä pörräilee...

Poika nimeltä Iines on todella hyvää kesälukemista, sillä niinhän se on lukijaiseni, että kesä on täällä! Minäkin Iineksen kanssa olin parvekkeella, lukemassa, auringon paisteessa. Ihanaa!

Kirja on myös taattua Tuija Lehtistä. En ole kertaakaan joutunut pettymään Lehtisen nuortenkirjoihin, ja vaikka olen tämänkin kirjan lukenut aiemminkin, en pettynyt tähän nytkään. Kestää lukemisen, kerta toisensa jälkeen.

Ja käsitteleepä Lehtinen vähemmistöjäkin raikkaasti ja positiivisella vireellä, tulin siitä oikein hyvälle mielelle.

Poika nimeltä Iines kertoo asioista jotka kiinnostavat ennen kaikkea nuoria. Seksiä ja alkoholia. Mutta se käsittelee näitä aiheita lämpimästi ja rennolla kädellä, eikä kirjassa ole edes yhtäkään pahista. Päähenkilö Iines on päähäntaputettavan kiltti poika kaikesta huolimatta, ja samaa luokkaa ovat hänen kaksi parasta ystäväänsä, Rysä ja Happo.

Tuija Lehtiseltä muuten ilmestyy uusi nuortenkirja tässä kuussa! Voi että miten odotankaan sitä.

★★★★

maanantai 2. kesäkuuta 2014

Kesä aloitettiin dekkarilla.

Tyttö ja pommi
Jari Järvelä
261 s. 
2014
Crime Time









Arvostelukappale


Se on kuulkaa uusi viikko - ja kesäkuu! Ihanaa. Täällä Joensuussa on alkanut kesäkuu aurinkoisissa merkeissä, tänäkin aamuna on aivan pilvetön taivas ja aurinko paistelee. Voiko tässä huonolla tuulella ollakaan? No ei! Ja vielä tässä kahvikuppi edessä, aijai, voiko parempaa ollakaan.

Olen ollut vähän hakusessa lukemiseni kanssa. Ette voi kuvitellakaan kuinka montaa kirjaa olen aloittanut viimeisen viikon aikana, ja kuinka monta olen jättänyt kesken. Ja kyseessä ei ollut todellakaan se, että kyseiset kirjat olisivat olleet huonoja, vaan tulen aivan varmasti lukemaan ne vielä - mutta mikään ei vaan napannut. Sitten kuitenkin poimin käsiini Jari Järvelän ensimmäisen dekkarin (hän on kirjoittanut paljon muuta) Tyttö ja pommi, jota minulle on suositeltu. Ja se iski!

Tyttö ja pommi kertoo Bakteereista, joita graffitintekijät turvallisuusalan työntekijöille edustavat. Kirja alkaa siitä, kun Metro ja Rust ovat tekemässä graffitia syrjäisellä ratapihalla, ja he joutuvat nalkkiin "Rottien", kuten graffarit vartijoita kutsuvat, toimesta. Alkaa takaa-ajo, joka tavallaan kestää koko kirjan ajan.

Jari Järvelä on kirjoittanut erilaisen dekkarin. Ei ole perinteistä poliisi-murhaaja asetelmaa, jota ei tietenkään aina dekkarissa pidä ollakaan, ja minua tämä vaihtelu piristi. Tyttö ja pommi on myös hyvin yhteiskunnallinen kirja, joka puuttuu siihen, onko graffitien tekeminen oikein vai ei.

Kuten Kirsi bloggauksessaan toteaa, pyörittelee Järvelä lukijaansa tehokkaasti. Minäkin olin aivan pyörryksissä siitä, kenen puolella tässä oikein pitäisi olla, ja mikä onkaan oikein. Mutta epäilen, että Järvelä on juuri tätä jahdannutkin, halunnut saattaa lukijansa tavallaan umpikujaan, että lukija joutuu ajattelemaan. Mikä on oikein? Siinäpä kysymys.

Graffitit eivät olleet minulle mikään hirvittävän tuttu asia. Mutta täytyy sanoa että nyt ne ovat astetta tutumpia, ja nyt voin hieman eri tavalla katsella tuolla kaupungilla, että millaisia tägejä Joensuussa mahtaakaan näkyä. Itse en aio tässä bloggauksessani puuttua mitenkään siihen, ovatko graffitit oikein vai väärin, koska siitä voisi syntyä loputon keskustelu ja jopa riitely.

Tytön ja pommin luki nopeasti. Järvelän teksti on käsittämättömän sujuvaa, ja sitä lukee mielellään. En pysty kuin suosittelemaan, jos kaipaat hieman erilaista dekkaria!


★★★★