Kari Hotakainen: Luonnon laki

Luonnon laki
Kari Hotakainen
282 s. 
2013
Siltala






Arvostelukappale



Kerrottakoon, että olen menossa Helsingin kirjamessuille. Siellä on lukupiirejä, joista olen päättänyt osallistua Kari Hotakaisen Luonnon lakia koskevaan lukupiiriin. En bloggaajana, vaan ihan yleisöstä käsin. Olisin pyytänyt tämän kirjan arvostelukappaleeksi Siltalalta muutenkin, mielenkiinnosta Hotakaisen uutta kirjaa kohtaan, mutta nyt ennen kaikkea on mukavaa että omistan tämän kirjan.

Rautala joutuu auto-onnettomuuteen, vakavaan sellaiseen. Hänet joudutaan ambulanssimiesten voimin kiskomaan ulos tuhoutuneesta autosta, ja suurin osa kerronnasta tapahtuukin sairaalavuoteesta.

Kirjassa on Rautalan lisäksi muitakin keskeisiä henkilöitä: sairaanhoitaja Laura, joka joutuu kuuntelemaan Rautalan puheiden lisäksi monen muun osastolla olevan ihmisen sekavat, mömmöiset puheet. On myös Rautalan isä, Väinö, joka hoitaa omaishoitajana vaimoaan Kerttua ja odottaa pääsevänsä katsomaan Esko Salmista Hamletina teatteriin. Ja Rautalan tytär, Mira, joka on raskaana viimeisillään. Tyttö on myös aktiivinen politiikassa, vihreissä, ja kiistelee isänsä kanssa maailman parannuksesta.

Kuten varmasti kaikki kirjallisuudesta kiinnostuneet ihmiset tietävät, on Hotakainen itse ollut vakavassa auto-onnettomuudessa. Siispä tämä kirja pohjautuu vankasti Hotakaisen omiin kokemuksiin, on jollain tavalla sydänverellä kirjoitettu. Sen aisti, omakohtaisuuden, mutta Hotakainen on myös saanut kirjaansa mukaan sitä samaa lämmintä ja terävää huumoria johon sain tutustua Juoksuhaudantien myötä.

Mutta silti. En epäile hetkeäkään sitä, etteikö tämä kirja antaisi monelle todella paljon, ja monet tästä varmasti pitävät sydämen pohjukoista asti. Minä kuitenkaan en päässyt sisään tähän kirjaan kertaakaan, kertaakaan ei tullut sellaista tunnetta etten malttaisi mennä nukkumaan, tehdä jotain muuta, laskea kirjaa käsistäni. Tein siis kaikkea muuta - maltoin laskea kirjan käsistäni. Moneen kertaan.

Minuun kyllä puree Hotakaisen huumori. Jos se nyt ei aivan nauramaan saa, niin se saa silti hymyilemään. Ja niin kuin tokaisin kirjaa lukiessani "Tämä mies on nero". Sitä nimittäin Kari Hotakainen on, vaikken tähän kirjaan sisään päässytkään. Valitettavasti.

★★★

Marko Kilpi: Kuolematon

Kuolematon
Marko Kilpi
303 s. 
2013
Gummerus









Arvostelukappale


Ihanaa. Kamalaa. Kamalan ihanaa. Sain tämän viikon alussa Gummerukselta arvostelukappaleeksi Marko Kilven Kuolemattomat, ja pitihän se hetimiten lukuun ottaa. Onneksi, onneksi, onneksi.

-Tuommoisissa tilanteissa ihminen voi tiettyyn asiaan keskittymällä ikään kuin siirtyä itsensä ulkopuolelle. Monesti irtautuminen on niin tehokasta, ettei tapahtumasta jää mitään muistikuvia. -- Se on täysin normaalia vakavissa traumatilanteissa: mieli suojelee muistoilta joita ihminen ei kestä. Mutta ei ne muistot sieltä minnekään katoa. Ne on syvällä tuolla jossain, ja ne aiheuttaa oireita. Ja oireet vaan pahenee, jos niille ei tehdä mitään. 

Marko Kilven neljännessä dekkarissa päähenkilöinä ovat Elävien kirjoihin kirjan lailla poliisit Elias Kaski sekä Olli Repo. Eliaksen joutuessa kirjoittamaan lausuntoa Ollista, hänen täytyy sukeltaa tämän mieleen. Mitä poliisin mielessä liikkuu, mitä taustalle kätkeytyy?

Hänen pitäisi aukaista ovi, mutta hänellä ei ole mitään millä sen avaisi. Hänen pitäisi mennä heidän luokseen, mutta hänellä ei ole mitään millä kävellä. Hänen pitäisi rakastaa, mutta hänellä ei ole sydäntä. On vain pelko. Selittämätön, hahmoton pelko. 

Elias ja Olli joutuvat selvittämään pikkurikollisen itsemurhaa, josta muodostuu suurempi vyyhti kuin kumpikaan poliiseista olisi ikinä osannut uskoa...

Savon sanomat löysi Kilven romaanista yhden avainsanan: trauma. Minä löysin toisenkin: pahuus. Niin paljon pahaa on Marko Kilpi näihin kolmeensataan sivuun saanut, etten olisi ikinä voinut uskoa sitä todeksi. Kirjasta filmataan myös elokuva, jota en varmasti tule katsomaan. Uskon kyllä että tästä saa loistavan elokuvan, mutta se ei ole sellainen mitä minä katsoisin. Minun hermoni eivät kestäisi, ne eivät kestäneet 8-palloakaan.

Sanon uudestaan sen mitä sanoin: ihanan kamalaa. Marko Kilpi kirjoittaa mahtavan hyvin, ja sai minut pidettyä otteessaan viimeisille sivuille asti. Minä vingahtelin ja huudahtelin yksinäni kirjalle, "ei, ei, voi ei" tyylisiä huudahduksia pahimmissa kohdissa, kun en tiennyt miten muuten reagoisi.

Olen yrittänyt kysellä kirjabloggareilta onko kukaan jo lukenut tätä, koska olisin suunnattomasti halunnut keskustella kirjasta jonkun kanssa. Valitettavasti ei ollut, ja näinhän sen siitäkin ettei kukaan ole vielä blogannut kirjasta. Minulla on siis kunnia olla ensimmäinen! Vastuuta, vastuuta, vastuuta. Toivon kuitenkin että saisin tästä mahdollisimman pian jonkun kanssa keskustella, koska tämä vaatii sitä. Kirja on loistava, mutta se jättää silti sellaisen maun suuhun, että jollain tavalla se pitää purkaa. Bloggaukseenkaan en voi sitä purkaa täydellisesti, koska muuten kertoisin kirjasta liikaa. Mielessä liikkuu kysymyksiä "miksi" ja "miten" ja "voi ei...".

Vertaisinko tätä jollain tavalla Elävien kirjoihin teokseen? Tämä oli erilainen. Tämä oli paljon pahempi, paljon raaempi. Pahuutta oli vieläkin enemmän kuin Marko Kilven edellisessä, joka sekin oli täynnä raakoja tapahtumia. Mutta kirjoissa minä kykenen kohtaamaan pahuuden, joten minä vain elin tässä mukana. Elin ihan täydellisesti.

+ + + +

Pekka Hiltunen: ISO (Iso nainen kertoo)

ISO
Pekka Hiltunen
413 s. 
2013
WSOY










Varoitan. Tämä kirja kävi sydämeeni. Vahvasti. Ja tämä bloggaus on kirjoitettu heti lukemisen jälkeen, joten tämä tulee suoraan sydämestä.

Pekka Hiltusen ISO kertoo Annista. Annista, joka on, noh, iso. 168 senttiä ja 138 kiloa. Mittoja, joita eivät ihmiset yleensä kykene ymmärtämään. Anni on hyvin terve, eivätkä sitäkään pysty ihmiset ymmärtämään - lihava ja terve, voiko se olla mahdollista? Anni voisi olla onnellinen, mutta hänellä on vastassaan muu maailma. Maailma joka ei hyväksy lihavuutta.

Tulen nyt omasta kaapistani ulos. Minä olen iso. Oikeasti iso, enkä vain hieman pyöreä. Olen ollut aina pyöreyteen taipuvainen, mutta "kiitos" puolet elämääni kestäneen bulimian, olen ollut välillä hoikka. Se oli yhtä jojo liikettä yhteen aikaan, mutta nyt olen elänyt yli puoli vuotta ilman oksentamista. Se on huikea tunne, vaikka painon pudotus onkin paljon vaikeampaa.

Pekka Hiltusen kirja kävi sydämeeni vahvemmin kuin mikään kirja pitkään aikaan. Kirjan päähenkilö Anni on ihana, mahtava, upea. Hän on niin rohkea, että minua huimasi lukiessa: voisinko minä olla joskus tuollainen? Yhtä rohkea? Minussa on paljon samaa kuin kirjan Annissa, samoja mielipiteitä, mutten voisi ajatella tuovani niitä yhtä rohkeasti ulos kuin Anni.

ISOsta on kirjoitettu blogeissa ja lehdissä paljon. Mutta olen silti tietääkseni ensimmäinen iso kokoinen ihminen, joka kirjoittaa ainakaan kirjablogeissa siitä. Muut arvostelut ovat olleet pääsääntöisesti myönteisiä, vaikka kirja onkin saanut palautetta siitä että se on tietokirjamainen. Tietokirjamaisuutta siitä kyllä löytyy, mutta itse seurasin mielenkiinnolla näitä faktoja mitä tekstin sekana vilisi.

Mutta mitä mieltä ovat nämä tästä kirjoittaneet, ja kirjaa lukeneet ihmiset tekstinsä takana. Jos he kohtaavat elävässä elämässä ison ihmisen, miten he reagoivat? Tiedän (koska olen kysynyt) suurimman osan bloggajakollegoistani olevan suvaitsevaisia ja hyväksyvän minutkin sellaisena kuin minä olen, mutta tiedän myös joukossa olevan niitä jotka eivät hyväksy. Se tekee minut surulliseksi.

Olen lukenut Hiltusen kaksi ensimmäistä kirjaa, Studio dekkarit Vilpittömästi sinun sekä Sysipimeä. Pidin niistä aivan vilpittömästi, mutta ISO sai minut ihailemaan tätä upeaa kirjailijaa todella. Miten tämä hieno mies onkaan onnistunut sukeltamaan lihavan ihmisen maailmaan niin täydellisesti ja aidosti - tunsin välillä että hän olisi sukeltanut minun pääni sisälle ja ottanut sieltä ajatuksia.

Välillä lukiessani hymyilin Annin kanssa - hänen rohkeudelleen, aidoudelleen, ilolleen. Välillä liikutuksen kyynel tuli silmääni hänen kohdatessaan sitä kaikkea, mitä minäkin joudun kohtaamaan. Haukkumista, ivaa, pahoja sanoja. Maailmaa.

Voisin kirjoittaa tästä kirjasta vaikka kuinka kauan, mutta nyt päätän että olen sanonut tästä kaiken tarvittavan. Sanon vielä sen, ettei tämä ole ansainnut tähtiä. Ei. Tämä on ansainnut sydämiä. Kiitos Pekka Hiltunen, kiitos vielä kerran.

♥♥♥♥♥

Mikko Rimminen: Pussikaljaromaani

Pussikaljaromaani
Mikko Rimminen
328 s. 
2004
Teos










Olen huumaantunut. Olen lähestulkoon sanaton. Nyt täytyisi pukertaa jotain tätä kirjaa kuvaavaa ulos. Pystynkö siihen?

Pussikaljaromaani kertoo Lihistä, Marsalkasta ja Hennisestä. Se kertoo tämän hassunkurisen kolmikon päivästä Kalliossa, päivästä josta piti tulla hyvä. Kaikki menee kuitenkin enemmän tai vähemmän pieleen.

Sen enempää juonta ei tosiaan kirjassa ole. Eikä siinä tarvitsekaan olla. Pussikaljaromaania hallitsee Rimmisen upea kieli, joka sai minun suuni loksahtamaan auki kerta toisensa jälkeen ihastuksesta.

Pussikaljaromaani on tajunnanvirralla kirjoitettu ja huomasin kyllä tämän lukiessani. Lauserakenteet saattavat olla aika pitkiä, ja älykästä, humoristista pohdintaa on paljon. Jahkailuakin? No, ehkäpä, mutta ei se häiriöksi lainkaan ollut.

Pussikaljaromaani sai minut nauramaan. Senkin se teki kerta toisensa jälkeen, Rimmisen huumori vain kolahtaa minuun, ja lujaa kolahtaakin. Huumori on konstailematonta ja aitoa, ja dialogit voi kuvitella jonkun Kalliossa asuvan hieman humalaisen mieskolmikon suuhun. Tosin, on siinä taiteilijan vapauttakin käytetty, ehkeivät kaikki sanamuodot ihan kenen tahansa suusta pääsisi. Tai jos pääsee, niin haluan tavata kyseisen henkilön!

Pussikaljaromaanista on tehty elokuvakin, Pussikaljaelokuva. Olen nähnyt sen... yhdesti, kahdesti, kolmesti? Ja kyllä, pidän siitäkin suuresti. Nyt tätä kirjaa lukiessani ajattelin kirjan henkilöt elokuvan mukaisesti.

Tämä Rimmisen kirja on muuten Hesarin 2000-luvun parhaat kirjat äänestyksessä sijalla 17. Mikä on ihan hyvin, mutta on silti suuri vääryys ettei kirja päässyt Top 10-sijoille!

Niin, se kieli. Sitä voisin ylistää vaikka kuinka pitkään ja monin eri sanamuodoin, mutta tyydyn toteamaan vain: minusta Rimminen on Suomen hienoin kielenkäyttäjä. Ugh, olen puhunut.

 ★★★★★

P.S. Rimmisen tuorein kirja, Hippa, tipahtaa postiluukusta lähipäivinä. Sitä odotellessa!

Leena Wallenius: Siivet kantavat, Lotta

Siivet kantavat, Lotta
Leena Wallenius
205 s. 
1997
Otava










Hurjaa mutta totta, tämä oli jo kolmas Lottani viikon sisään. Valitettavasti sarjan lukeminen loppui nyt, sillä Siivet kantavat, Lotta on viimeinen Lotta-sarjan kirja.

Tässä viimeisessä osassa tapahtuukin paljon. Lotalla on miesystävä Amsterdamissa, lentäjä Hans jonka hän tapasi sarjan kolmannessa osassa. Lotta ei ole kuitenkaan vielä suostunut Hansin kosintaan, sillä jokin arveluttaa.

-Uudessa maassa suomalaiset ovat heti tälläytyneet yhteen, nikkaroineet saunojaan, paistaneet läskisoosiaan, ryypänneet, veisanneet porukalla itkuvisiään, ruikuttaneet entistä kotimaata ja ylpeilleet kännipäissä kuuluisalla sisullaan, ihan kkuin rohkeutta ei muualla tunnettaisikaan. 
Lotta ei oikein tajunnut mihin Keena pyrki. 
-Miksei joku härmään lipsahtanut kurdipaha saisi tehdä samaa? Miksi aina huudetaan että jestas, nyt tli maahan lohiloinen ja salmonella, islaminpiru ja taantumus? Sorry vaan, mutta vaikuttaa hirveän hölmöltä. Eikö kouluissa enää opeteta historiaa?

Kaukokaipuu vaivaa Lottaa, ja kuin tilauksesta Lottaa pyydetään tiimiin joka lentää MD-11 koneella kaukomaille. Samaan tiimiin tulee Lotan (ja lukijan) onneksi monia aiemmista kirjoista tuttuja henkilöitä, kuten homopoika Hessu, jonka kumppani on juuri menehtynyt. Ja kapteeninpaikalle tulee Tom Andersson, mies johon Lotta rakastui syvästi jo ensi tapaamisella - ja tunteet heräävät uudelleen henkiin.

Minä olen jotenkin ihan fiiliksissä aina lukiessani näitä kirjoja, elän niiden mukana täydellisesti. Lotta ja Tom olivat muistini mukaan jo ensimmäisillä lukukerroilla pari, jonka toivoin päätyvän yhteen. Ja - enpäs kerrokaan, päätyvätkö he. Ehkä joku tulee vielä näitä kirjoja lukemaan, vaikkei näistä ole blogattukaan kertaakaan. Johtuisiko ihan siitä että kirjat kuitenkin ovat aika vanhoja.

Minussa syttyi valtava kaukokaipuu kun luin tätä kirjaa. Leena Walleniuksella on itselläänkin lentoemäntätausta, joten hän on matkustellut paljon, ja tietää mistä kirjoittaa. Se ihastuttaa suuresti. Minua ihastuttaa myös suvaitsevaisuus, mitä kirja viljelee, ja eri kulttuurit joita se tuo lukijansa eteen.

Minä niin kauheasti toivoisin että tulisi vielä yksi Lotta-kirja. Vähän niin kuin Selja-sarjasta on tullut monien monien vuosien jälkeen osia, joissa kerrotaan mitä kirjan henkilöille kuuluu nyt, niin haluaisin tietää mitä Lotalle kuuluu vuosien jälkeen.

Tämä on ehdottomasti paras tämän sarjan kirjoista.

★★★★★

Kauko Röyhkä: Poika Mancini

Poika Mancini
Kauko Röyhkä
247 s. 
2013
Like







Arvostelukappale


Syvennyin hyvin tiiviisti Kauko Röyhkän uusimpaan kirjaan, Poika Manciniin, mutta bloggaus jäi vähän myöhemmäksi koska vietin ihanaa iltaa ystävien kanssa. Nyt siis palailen kirjan tunnelmiin...

Matkasin teoksen kanssa 80-luvun Ouluun, jonne ilmestyy kuin tyhjästä kaunis poika, jolla on aina mukanaan muovikassi joka sisältää kitaran. Pojalla on ääni kuin enkelillä ja osaapa hän soittaa kitaraakin. Tuo poika on Mancini, ja hän tietenkin lumoaa myös tytöt, niin ulkonäöllään kuin puheellaankin. Mancinin huomaavat muutkin kuin naiset - hän alkaa saada keikkoja, ja pian levynkin lupaa tuottaa helsingissä asuva Välde. Mutta sitten Mancini katoaa.

Soittiko nimi Välde kelloja? Niin pitäisikin. Nimittäin Poika Mancini on itsenäinen jatko-osa Kauko Röyhkän paljon mainetta niittäneelle Miss Farkku Suomelle, josta on tehty elokuvakin. Olen lukenut kirjan, pitänyt siitä, nähnyt elokuvankin ja ihastunut kovasti siihenkin. Siksi Poika Mancini oli pakko lukea.

Kauko Röyhkä kuuluu minun mielestäni ainakin siinä mielessä Suomen ykkösmuusikoihin, että hänellä on kynä hallussa. Hän kirjoittaa hienoja romaaneja, ja hänen Facebook-päivityksensäkin ovat todella osuvia. Kannattaa siis seurata häntä somessa.

Koska Röyhkä on muusikko, on tietenkin musiikki isossa roolissa hänen kirjoissaan. En ole lukenut kaikkia Röyhkän kirjoja, esimerkiksi Kaksi aurinkoa on lukematta, joka ehdottomasti kuulema olisi lukemisen väärti. Myös Miss Farkku Suomen aion lukea uudelleen, koska Poika Mancinissa oli paljon samoja hahmoja kuin Miss Farkku Suomessakin, kuten Välde sekä Katja.

Jos musiikki, ja etenkin tuon aikakauden musiikki kiinnostaa niin lue tämä ihmeessä. Minä pidin paljon. Kirjasta ei ole kirjoitettu vielä montaa kertaa blogeissa, joten bloggarikollegat, lukekaa tämä!

★★★★

Outi Pakkanen: Toinen kerros

Toinen kerros
Outi Pakkanen
366 s. 
2012
Otava










Oletteko lukeneet Outi Pakkasta? Minä kuulun tämän dekkaristin ihailijoihin, ja ihastuin suuresti kun löysin kirjastoautolta viime viikolla hänen pari kirjaansa, jotka nappasin mukaani.

Anna Laine on viettämässä tapaninpäivää kotonaan, kun hänen ovensa taakse ilmestyy säikky, vasta taloon muuttanut Vilma Saario. Nuori nainen käyttäytyy omituisesti ja väittää kuulevansa ääniä. Toinen kerros esittelee Vilman perheen, joka on kerrassaan kummallinen: äiti on entinen pappi, joka tätä nykyää on eronnut kirkosta ja isä on naimisissa Vilman ikäisen naisen kanssa. Anna Laine sotkeutuu jälleen kerran murhamysteeriin kun Vilma ryntää huutaen Annan ovelle, eikä se ole enää harhaa...

Kuulun tosiaan Outi Pakkasen ihailijoihin, ja ennen kaikkea pidän näistä kirjoista joissa esiintyy graafikko Anna Laine. Ainoa paha puoli Anna Laineesta kertovissa kirjoissa on ainoastaan se, että niitä lukiessa tulee pirunmoinen nälkä. Laine on taitava kokki, ja tämänkin kirjan lopusta löytyy muutama resepti. Pakkanen on julkaissut muuten myös keittokirjan, Porosta parmesaaniin: Anna Laineen keittokirja.

Olen Annikan kanssa samaa mieltä siinä, että verrattuna vanhempiin Pakkasiin, niin Toinen kerros ei välttämättä tarjoa mitään uutta. Silti se on hyvä dekkari, se sai minut mukaansa ja piti otteessaan, ja pienessä jännityksessäkin varsinkin loppupuolella. Ja eikös yksi hyvän dekkarin tunnusosa ole se, ettei lukija arvaa ainakaan heti rikoksen tekijää? Siinä Pakkanen ainakin onnistui minun kohdallani. Tekijä tuli ihan puskista!

Ihmeellistä on se, etten ole aiemmin blogissani esitellyt mitään Pakkaselta lukemaani. Sillä kuitenkin jossain vaiheessa kun tulin kirjailijattaren tuotannon kanssa tutuksi, luin paljonkin hänen kirjojaan. Nyt aion kuitenkin ottaa vahingon takaisin.

★★★½

Tuija Lehtinen: Mirkka ja ratkaisujen kesä

Mirkka ja ratkaisujen kesä
Tuija Lehtinen
163 s, 
1990
Otava










Olen tänään vain lukenut, lukenut ja lukenut! Millainenhan illastani tulee, vai meneekö ilta samoissa merkeissä? Pientä lukumaratonin poikasta siis kehissä, mutta välillä on ihanaa antautua hyvän kirjan vietäväksi. Asteittain raskaan Kauimpana kuolemasta jälkeen oli ihana tarttua Mirkkaan.

Mirkka on saanut kesätyöpaikan paikallislehdestä, ja odotukset ovat korkealla. Valitettavasti Mirkka joutuu pettymään, kun hän joutuukin työskentelemään apulaisena kuvaosastolla, eikä kuvausosastolla niin kuin oli kuvitellut. Ratkaisuja Mirkka tekeekin, onko lehtityö sittenkään oikea haave ammatti?

Niin, ahdistuin hiukan lukiessani Kauimpana kuolemasta. Siksi en ottanut lukuun dekkaria, tai mitään muutakaan raskasta, vaan tiesin tulevani hyvälle tuulelle sukeltaessani Ahosten pariin. Masan touhuista varsinkin tulee hymy huulille, ja olihan kirjassa viljelty ihan mukavaa huumoriakin ajoittain.

Kirja on kirjoitettu kaksikymmentäkolme vuotta sitten. Sen kyllä huomaa, vaikka kyseessä ei olekaan niin naivi ja vanhanaikainen kirja kuin vaikkapa Rauha S. Virtasen Selja-kirjat, niin hyvin kilttejähän nämä kirjat ovat. Mutta se ei ole lainakan huono puoli, tällaisiakin kirjoja täytyy olla.

Vielä on monta Mirkkaa lukematta, onneksi.

★★★½

Elina Hirvonen: Kauimpana kuolemasta

Kauimpana kuolemasta
Elina Hirvonen
239 s. 
2010
Avain










Lukevat leidit nimen saanut lukupiirimme kokoontuu reilun viikon kuluttua toisen kerran. Silloin lukuvuorossa on Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta kirja, jonka luin nyt, että kirja olisi olisi vielä muistissa, mutta kuitenkin sitä on aikaa sulatella. Ja sulattelemista kirja vaatiikin.

Elina Hirvonen kertoo tarinan Afrikasta, nimeltä mainitsemattomasta maasta. Se kertoo tarinan Estheristä, koko elämänsä Afrikassa eläneestä naisesta, joka on menettänyt tärkeän ihmisen, ja yrittää nyt pitää itseään koossa, koska elämää on pakko jatkaa pienen ihmisen vuoksi.

"Kauimpana kuolemasta? En tiedä. Ei mikään vie kuolemaa pois." Johanna imi alahuultaan. "No joku. Aamulenkki saaristossa. Kun vilja heiluu tuulessa ja jossain haukkuu koira. Tai Financial Times. Koska se on niin, niin tässä maailmassa." Johannan silmät kirkastuvat. "Tuo on hyvä. Tiedätkö mikä minusta olisi?" "No?" "Lentokonelehti" "Mikä?" Lentokonelehti. Kiiltävä lentoyhtiön lehti, joka löytyy lentokoneiden penkkien taskusta ja jossa kerotaan Pariisin parhaista bistroista ja mainostetaan matkakokoisia huulikiiltoja. Lehdet eivät voi olla sellaisia sattumalta. Satojen toisilleen tuntemattomien ihmisten kuljettaminen ilmassa peltisen kuoren sisällä vaatii jotain sellaista. Ihmiset pysyvät koneessa rauhallisina vain, koska lehdet ovat tätä maailmaa, jossa kuolemaa ei ole."

Paul taas, Paul, joka on palannut lapsuudestaan tuttuihin Afrikan maisemiin kuolemaan, hänen kohdallaan kaikki ei mene niin kuin on suunniteltu. Paul pelastaa Susanin hengen, ja sen seurauksena kahden kertojan äänet törmäävät toisiinsa...

Blogeissa on kehuttu kirjaa suunnattomasti. Minulta Hirvonen saa täydet pisteet kerronnasta ja Afrikka kuvauksesta, mutta en silti täysin päässyt kirjaan sisälle. Se oli vaikea, ahdistavakin, ja lukeminen kävi hitaasti vaikka sivuja ei ollutkaan paljon. Välillä tällaisiakin kirjoja täytyy lukea, mutta nyt ei minun kohdallani ollut oikea hetki siihen.

Niin, kuten mainitsin, Elina Hirvosen tapa kirjoittaa. Se on lumoavaa, kerrassaan lumoavaa. Minulla on tapana lukea loppuun asti kaikki saamani arvostelukappaleet, sekä lukupiirikirjat, mutta olisin Kauimpana kuolemastakin lukenut loppuun asti vain eläytyäkseni Hirvosen upeaan tekstiin ja tapaan kuvailla Afrikkaa ja kirjan tapahtumia.

Oliko kirja sittenkin hieman liian raaka minulle, kun siitä niin ahdistuin? Voi olla. Useat kirjat eivät sitä ole, mutta silloin kun kirjassa vallan saavat näinkin raa'at asiat, nuorten tyttöjen raiskaukset ja muut, niin se alkaa tuntua pahalta. Vaikka Hirvosen kaunis kerronta sitä pehmensikin.

★★★

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Nainen katolla
Maija Vilkkumaa
334 s. 
2013
Kaiku books







Arvostelukappale


Muistinpa tuossa bloggarikollekoiden avulla sen, että Maija Vilkkumaan esikoisromaani ilmestyy. Pyysin kirjan arvostelukappaleeksi, ja kun se tiistaina postiluukusta kolahti, oli pakko ottaa heti luvun alle.

Nainen katolla kertoo tarinan stand-up koomikko Siljasta, äidinkielen opettaja Villestä joka ryhtyy luovan kirjoittamisen kurssin vetäjäksi, internetin ja bloggaamisen löytäneestä juorutoimittaja Leilasta ja kotiäiti Siljasta sekä Siljan sivupersoonasta Gwendolynistä. Kuinka näiden henkilöiden tarinat saadaan risteytymään? Onnistuuko Vilkkumaa siinä?

No onnistuuhan tuo mahtava laulajatar siinä, ja hyvin onnistuukin. Päähenkilöitä on siis paljon, ja varmasti jokaiselle lukijalle muodostuu oma suosikki. Minulle suosikiksi muodostui Linda, jonka räävitön huumori kolahtaa ainakin minuun täysillä. Inhokkikin löytyi, juorutoimittaja Leila, jonka blogimerkinnät ovat vastenmielistä luettavaa kaikkine hymiöineen ja sydämineen. Mutta luulen ainakin että Vilkkumaa on juuri tuollaista reaktiota hakenutkin luodessaan Leilan hahmon.

Olen siis pitänyt Maija Vilkkumaasta jo hyvin kauan, ja kuuntelinkin Spotifystä montaa hänen levyään samalla kun luin tätä kirjaa. Maija Vilkkumaan kappaleiden sanoitukset toimivat mielestäni kuin tauti, ja sama Vilkkumaalle tyypillinen asioiden suoraan sanominen jatkuu kirjassa.

Maija on lukenut tämän minun lisäkseni, ja hän kertoo että hänelle jäi hyvä fiilis tästä kirjasta. Niin minullekin! Nauroin monta kertaa ääneen Vilkkumaan huumorille, ja luin tekstiä hymy huulilla. Luin välillä erään nuortenkirjan, Lotta-sarjaa, mutta jätin sen bloggaamatta koska en keksinyt siitä mitään uutta sanottavaa. Mutta kun palasin tähän kirjaan, niin tuntui että olisi ystävien seuraan palannut.

Vaikket niin välittäisikään Maija Vilkkumaasta laulajana, niin suosittelen tätä kirjaa silti.

★★★★

Leena Wallenius: Lotan koeaika

Lotan koeaika
Leena Wallenius
175 s. 
1995
Otava










Olen lähdössä viettämään mukavaa päivää ystäväni kanssa, joten kirjoitan nyt ihan pikaisen postauksen kirjasta jonka luin aamuni iloksi.

Lotan koeaika on jatko-osa Lotta, lentoemäntäoppilas kirjalle. Lotta on siis suorittanut lentoemäntäkoulutuksensa, ja pääsee koeajalle lentoyhtiöön. Paljon on uutta nähtävää, paljon uusia kaupunkeja ja uusia ihmissuhteita, niin työtovereissa kuin mielenkiintoissa matkustajissakin. Miten Lotta selviää? Ja miten käy Lotan ja komean lentokapteenin, Tom Anderssonin, jonka pauloihin Lotta joutui sarjan ensimmäisessä kirjassa?

Lotta-kirjat ovat hyvää lukemista sellaisille jotka ovat juuri muuttamassa kotoa, ja haaveilevat omasta elämästään. Se on myös hyvä kirja nuoremmille, etenkin sellaisille jotka miettivät ammattia ja ehkäpä haaveilevat juuri lentoemännyydestä.

Minä olen lukenut nuorena sarjan kaikki kirjat, moneen otteeseen, ja pidin niistä. Eilen sainkin kirjastoautolta sarjan kaksi viimeistä kirjaa, Lotta, kymppityttö sekä Siivet kantavat Lotta. Niistäkin tulen siis kirjoittamaan muutaman sanasen.

Kyllä nämä toimivat vieläkin hyvin, nämä ovat kirjoja jotka toimivat välipalana ja saavat hymyn huulille, vähän niin kuin esimerkiksi Tuija Lehtisen Mirkka-kirjatkin.

★★★★

Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie

Juoksuhaudantie
Kari Hotakainen
334 s. 
2002
WSOY











Lainasin vanhemmiltani Juoksuhaudantien, ja sain innostuksen lukea tämän nyt, sijoittuihan kirja Hesarin sadan 2000-luvulla kirjoitetun kirjan äänestyksessä mainiolle sijalle kuusi.

Päähenkilö Juoksuhaudantiessä on Matti Virtasen. Matti Virtasella on unelma - oma talo. Oma talo toisi takaisin perheen, jonka hän on menettänyt lyömällä vaimoaan. Kirja siis kertoo yksinkertaisesti talon hankkimisesta, johon Matti käyttää arveluttaviakin keinoja. Mutta tarkoitus pyhittää keinot, eikös se niin mene?

En ole lukenut Hotakaista aikaisemmin. Joskus nappasin vanhempieni kirjahyllystä mukaani Juoksuhaudantien ja Ihmisen osan, ihan siitä syystä että äitini (ja tietysti monet bloggarikollegani) ovat sitä kehuneet. Hesarin äänestystä seuratessani sainkin uuden potkun lukea tämä kirja juuri nyt. Onneksi luin, koska kirja viihdytti minua suuresti.

Hotakaisen huumori puri minuun suunnattoman hyvin. Humoristinen kerronta pakkomielteen omaisesti omaa taloa halajavasta Matista toimi minuun kuin tauti, ja hymeksin kirjalle useaan otteeseen. Vaikka kirjan aihe ei ollut todellakaan sydäntäni lähellä, eihän oman talon hankinta ole minulle ajankohtaista todellakaan lähiaikoina, se ei haitannut lukemistani alkuunkaan. Aina kirjan aiheen ei tarvitse olla itselle suunnattu.

Tulen lukemaan Hotakaista lisääkin. Sain kirjailijan uusimman kirjan, Luonnon laki, arvostelukappaleena jokin aika sitten, ja aion lukea sen piankin. Aihe kirjassa on äärimmäisen kiehtova, kertoohan Hotakainen siinä sairaudestaan.

Kirjassa on huumorin ohella myös dramatiikkaa ja traagisuutta, huonojen naapurisuhteiden sekä päähenkilön parisuhteen selvittämisen muodossa. Hotakainen on osannut äärimmäisen hyvin yhdistellä traagisen ja humoristisen kerronnan tässä kirjassa, jossa välillä nauraa ja välillä liikuttuu.

Miksi, oi miksi, olen tutustunut Hotakaiseen vasta nyt?

★★★★

Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto nro 1

Naisten etsivätoimisto nro 1
Alexander McCall Smith
Suomentanut Jaakko Kankaanpää
302 s. 
2003
Otava









En tiedä mitä hain kun rupesin lukemaan tätä ensimmäistä Mma Ramotswe kirjaa - dekkaria vai viihdettä? Viihdettä kuitenkin sain, en niinkään dekkaria.

Naisten etsivätoimisto nro 1 siis aloittaa Mma Ramotswe tutkii sarjan. Siinä kerrotaan paljon Mma Ramotswen taustoista ja elämästä Botswanassa, ja siitä kuinka hän perustaa ensimmäisen naisten etsivätoimiston myymällä isältään perimänsä karjan. Mukana on myös lyhyitä tarinoita siitä, kuinka Mma Ramotswe ratkaisee uransa ensimmäiset mysteerit.

Petyin vähän - olin odottanut tältä kirjasarjalta kuitenkin aika paljon. Mukana oli onneksi paljon Afrikkalaisen maiseman ja elämän kuvausta, joka oli mukavaa luettavaa. Kirjassa pääsi myös hyvin tutuksi tuon rehevän afrikkalaisen naisetsivän kanssa, joka varmasti on osittain kirjan tarkoituskin.

Olisin silti odottanut että kirjassa olisi ratkaistu yhtä rikosta, enemmän kuin vain paloittain, lyhyinä tarinoina useita rikoksia. Tosin yhtäkään noista kirjassa olleista rikoksista ei olisi voinut venyttää kirjan mittaiseksi.

Enemmän sarjaa lukeneet, kertokaa jatkuuko sarja samanlaisena, vai keskitytäänkö tulevissa osissa enemmän yhteen rikokseen?

★★★

Joel Haahtela: Katoamispiste

Katoamispiste
Joel Haahtela
159 s. 
2010
Otava






Hankin Katoamispisteen itselleni lauantaina Joensuun kirjallisuustapahtumasta, josta enemmän täällä. Koska sain omistuskirjoituksen kirjaan, ja sanoin herra kirjailijalle että tämä tulisi olemaan ensimmäinen Haahtelani, päätin ottaa sen heti lukuun luennon ollessa vielä tuoreena mielessä.

Ja ehkä joku seisoi sillä hetkellä rantakadulla, hieman sivussa, näki meidän ottavan viimeiset askeleet, katoavan hotellin ovesta sisään. Ehkä hän mietti hetken keitä olimme, kääntyi sitten pois, käveli huoneeseensa ja kirjoitti paperille tämän tarinan ensimmäiset sanat. 

Eräänä syksynä kirjailjan elämään tulee mielenkiintoinen käänne - tuntematon ranskalainen nainen astelee hänen elämäänsä, ja kertoo kadottaneensa entisen miehensä. Johtolankana on kirjailija Raija Siekkisen Häiriö maisemassa käännös, joka on kuulunut naisen entiselle siipalle, Paulille. Kirjailija, joka kertoo tarinaa, kiinnostuu Raija Siekkisestä enemmän, ja päättää lähteä tämän kuolleen kirjailijan jäljille.

Niin, kuten sanottua, en ole ennen lukenut Haahtelaa. Bloggarikollegani kertoivat minulle, että tämä olisi hyvä aloituskirja, joskaan tämä ei ole sitä varsinaista, aidointa Haahtelaa koska kirja yhdistelee faktaa ja fiktiota. Minulle tämä kirja oli hyvä aloitus, tästä on hyvä jatkaa.

Lumoonnuin Haahtelan tavasta kirjoittaa. Kyseessä oli pienoisromaani, ja luin sen aivan liian pienessä hetkessä, olisin halunnut jatkaa vielä eteenpäin. Tosin - olisiko kirja ollut yhtä hyvä jos se olisi pakottamalla tehty pidemmäksi. Epäilen ettei.

Lumoonnuin Haahtelan tavasta kirjoittaa niin paljon, ettei edes se häirinnyt etten tiennyt mitään Raija Siekkisestä. Täytyy tunnustaa, että Haahtelan puhuessa kirjallisuustapahtumassa lauantaina, kuulin ehkä tuon nimen ensimmäistä kertaa. Kiinnostuinko sitten niin paljon Katoamispisteen avulla että tulisin tutustumaan Siekkiseen? Ehkä, ehkä en, jätän asian hautumaan.

Omistuskirjoitus.

Varauksessa on jo Perhoskerääjä ja Lumipäiväkirja, joten tulette lukemaan blogistani Haahtelasta enemmänkin. 

★★★★

Juha Hurme: Hullu

Hullu
Juha Hurme
248 s. 
2012
Teos








Arvostelukappale



Juha Hurmeen Hullu vaikutti niin upealta kirjalta esittelytekstinsä perusteella että päätin pyytää siitä arvostelukappaleen. Teos lähetti sen minulle, ja vasta nyt sain luettua sen. Kun kuitenkin aikaa on rajallisesti, ja luettavaa ihan liian paljon!

Hullu kertoo siitä kuinka järki lähtee kävelylle. Kirjan päähenkilö kärsii pahoista mielenterveysongelmista ja eksyy kuin vahingon kautta mielisairaalaan. Kirja onkin parantumistarina, tarina kirjoitusvireen löytämisestä, tarina siitä kuinka kirjoittamisen kautta päähenkilö parantuu. Vai parantuuko?

Jos Jumala on hullu ja minä olen hullu, niin olenko minä silloin Jumala?

Kirjan alkju oli riemastuttava. Kuitenkin päässä kokoajan meni ajatus, onko Hurme tarkoittanut tämän näin hauskasti? Onko mukana sydänverellä kirjoitettua faktaa? Käsitänkö minä kaiken väärin nyt? Luulen että vastaus on että en ainakaan ihan täysin väärin käsittänyt. Luulen että Hurme kirjoitti tätä virne suupielessä, pikimustalla huumorintajulla varustettuna.

Huumori on tosiaan pikimustaa, hyvin erikoista eikä varmasti pure kaikkiin. En lähdekään suosittelemaan kirjaa kaikille, mutta uskon että jos mielenterveys asiat ovat vähänkään tuttuja niin tämä kirja voi naurattaa paljonkin.

Puolen välin jälkeen kuitenkin tapahtuu jotain. Päähenkilö alkaa kirjoittaa mielisairaalassa ollessaan, ja kirja koostuukin osittain päähenkilön teksteistä. Tämä, ei hyvä, minun mielestäni. Olisin suonut kirjan olevan loppuun asti samanlaista kun ennen puoliväliä. Tämä laskeekin kirjan tähditystä, jos kirja olisi jatkunut samanlaisena niin olisin pitänyt tästä paljon enemmän.

Mutta yksi on varmaa. Juha Hurme on hauska mies!

+ + + ½

Joensuun kirjallisuustapahtuma Jälki

Tänään puoli kahdentoista jälkeen astelin Joensuun konservatoriolle, osallistumaan Joensuun kirjallisuustapahtumaan. Viimekin vuonna olin läsnä tässä tapahtumassa, silloin ennen kaikkea kuuntelemassa ihanaa Mikko Rimmistä. Tänä vuonna kuitenkin päätin olla läsnä koko tapahtuman ajan, näin lauantaina. Perjantaina ja sunnuntainakin olisi ohjelmaa, mutta ei minua kiinnostavaa. Tämä lauantai oli sen sijaan täynnä mielenkiintoisia kirjallisia vieraita.

Tapahtuma alkoi Tuula-Liina Variksen alkusanoilla, joissa hän toivotti salillisen kirjallisuuden harrastajia tervetulleeksi, ja alusti samalla ensimmäisen vieraan, Joel Haahtelan. Ennen tapahtuman alkua olin ostanut myyntipisteestä Haahtelan Katoamispisteen, jolla oli hintaa vaivaiset neljä euroa. Hyvä hankinta, siinäkin mielessä että Haahtela puhui tänään juuri siitä kirjasta. Ensin Haahtela pohjusti kirjallista kerrontaansa hieman psykologialla (hänhän on psykiatri ammatiltaan) ja pääsi sitten kertomaan tarkemmin Katoamispisteestä. Kaikki pisteet Haahtelalle esiintymisestä, hän sai sydämestäni paikan jo pelkällä esiintymisellään ja miellyttävällä olemuksellaan. Sainpa tapahtuman kahvitauolla Katoamispisteeseeni Haahtelan omistuskirjoituksenkin! Nyt en voi kuin miettiä että mitä jos en pidäkään kirjasta, kun olen näin muuten niin kovin ihastunut tuohon hurmaavaan kirjailijaan. Mutta en usko että niin tulee käymään, onhan Haahtela kovin bloggaajien ylistämä.

Sitten otettiin Skype yhteys kääntäjä Jaana Kapari-Jattaan, jonka käännöksiä minäkin olen lukenut. Hieman haeskelin mielessäni että mitäköhän ne olisivat olleet, koska kääntäjän nimi kuulosti niin tutulta. Mutta Maija Poppanen ja Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville olivat hänen käännöksiään, kirjoista mitä olen viime aikoina lukenut. Kapari-Jatta on tullut tunnetuksi ennen kaikkea Potter kirjojen kääntäjänä, josta kuulijoilla riitti kysymyksiä. Kapari-Jatta kertoi myös siitä, ettei kääntäjiä arvosteta tarpeeksi, tai pahimmassa tapauksessa noteerata ollenkaan kritiikeissä. Tästä sainkin muistutuksen, käännöskirjoissa täytyisi oikeasti muistaa kääntäjä! 

Kapari-Jattan jälkeen esiintyi Riikka Ala-Harja, joka kertoi hieman vastentahtoisesti Maihinnousu kirjastaan, josta häntä oli pyydetty puhumaan. Liekö syynä ollut hieman vastenmielinen aihe, vai jokin muu tuntematon syy, mutta kirjailijan ulosantia ei ollut mitenkään ilo kuunnella. Aihe oli kyllä mielenkiintoinen, olenhan lukenut Maihinnousun ja pitänyt siitä, tosin ennen blogiaikaani joten siitä ei löydy merkintää.

Kahvitauon jälkeen nautiskelimme hetken teatterista, kun nuorisoteatteri Salama esitti pätkiä Villapäät näytelmästään, jonka ensi-ilta on 24.9. Esitys oli hyvä, ja nauratti, joten kyllä käyn tuon esityksen varmasti katsomassa teatterissakin.

Antero Viilikainen ei valitettavasti päässyt paikalle, mutta hänen Saarikoskesta kertovasta kirjastaan luettiin otteita.

Sen jälkeen oli vuoro toiselle päivän kuninkaalle, nimittäin Aki Ollikaiselle. Tuo mies, jonka kasvoja en kykene yhdistämään kirjaan yksinkertaisesti siitä syystä, että olen kuvitellut kirjailijan ihan toisen näköiseksi, aloitti puheensa lukemalla pätkän Nälkävuosi kirjasta. Kirja todella oli jättänyt jäljen minuun, sillä palasin kertaheitolla sen maailmaan Ollikaisen ääntä kuunnellessani. Ollikaienn kertoi kauniisti myös Nälkävuoden taustoista, ja toivoi itsekin että hänen kirjansa olisi jättänyt jäljen lukijaan, vaikkapa vain niin että se tulisi lukijan uniin. Kirjailija sanoi alussa olleensa ainoastaan ehdolla palkintoihin, ja pitihän tämä korjata. Kysyin asiasta ja muistutin Blogistanian Finlandiasta, ja hän kertoi että se lämmitti hänen mieltään kovasti, tulihan palkinto lukijoilta.

Päivän viimeisteli Karja Kettu, joka kävi kertarysäyksellä läpi koko tuotantonsa. En ole lukenut Kettuakaan ollenkaan, ja jäi vähän kaksijakoiset fiilikset - lukeako vai ei? Toisaalta, esimerkiksi Kätilön aihe kiinnostaa, mutta vaaditaanko siinä suurta perehtymistä historiaan? Ehkä tulen kuitenkin ainakin yrittämään kirjaa. On siitä niin paljon puhuttu.

Kokonaisfiilikset päivästä olivat myönteiset - hienoja kirjailijoita ja hienoja luentoja. Onneksi Joensuussa järjestetään tällaista!

Sari Luhtanen: Tuulin viemää

Tuulin viemää
Sari Luhtanen
288 s. 
2011
Tammi










Pidän todella paljon hyvistä kotimaisista chick lit kirjoista, ja niitä jaksaa lukea uudelleenkin. Tuulin viemää on minulle tuttu kirja, mutta kun se tuli kirjastossa vastaan, päätin silti lainata sen. Ja hyvin jaksoin lukea kirjan uudelleenkin.

Tuulilla on hyvä työpaikka, mutta ei kovin kauan. Kun työkaverit ilmoittavat avioituvansa, tajuaa Tuulikin haluavansa naimisiin, ja ilmoittaa lähes välittömästi sanoutuvansa irti työpaikastaan tulevien häiden järjestelyn takia. Muuten ihan jees, mutta kun ei ole sulhastakaan. Sitä ei tietenkään töissä kerrota. Alkaa vimmattu etsiminen, miehethän eivät maailmasta lopu. Mutta löytyykö Se Oikea?

Kirjasta saisi oivallisen romanttisen komedian, joka mainitaan myös kirjan takakannessa. Sitä mainostetaan nimittäin takakannessakin romanttiseksi komediaksi, joka on mielestäni kirjalle vähän kummallista. Mutta joo - kyllä tästä tosiaan sellaisen saisi.

Tapahtuuko tällaista oikeasti? Kai ihan turha kysymys, kun kirjoissa voi tapahtua mitä tahansa, mutta jäin silti miettimään että onko olemassa sellaisia ihmisiä kuin Tuuli, jotka päästelevät suustaan mitä sattuu ja sitten joutuvat elämään valheidensa kanssa. Eli, suoraan sanottuna, minusta Tuuli on ajoittain hyvinkin ärsyttävä.

Mutta löytyy kirjasta se ihanakin hahmo - nimittäin palomies Eetu. Siinä on mies paikallaan. Kiljahtelin loppupuolella kirjaa että ei, älä ota tuota, ei se ole sinulle se oikea. Hyvä on, en kiljahdellut kuin mielessäni. Elokuville kyllä huudan joskus ääneenkin, mutta harvemmin kirjoille.

Hyvällä mielellä tätä kuitenkin luin, ja se toimi.

★★★½

Leena Wallenius: Lotta, lentoemäntäoppilas

Lotta, lentoemäntäoppilas
Leena Wallenius
176 s. 
1994
Otava










Lainasin kirjastosta eilen pari ensimmäistä osaa tästä lentoemäntä Lotasta kertovasta sarjasta. Ensimmäinen osa houkutteli minua niin paljon että päätin lukea sen hetimiten.

Lotta opiskelee liikunnanopettajaksi Jyväskylässä, mutta on päättänyt toteuttaa unelmansa ja pyrkiä lentoemännäksi. Tämä ensimmäinen osa kertookin Lotan oppilas ajoista, ja siitä kuinka hän tutustuu Marleenaan ja Pupuun, joiden kanssa muuttaa sitten yksiin.

Olen lukenut nuorena kaikki Lotta sarjan kirjat, moneen moneen kertaan, ja pitänyt niistä suunnattomasti. Nyt päätin kokeilla, pitäisinkö vieläkin näistä yhtä paljon. Ja pidin! Minulle tuli hyvä mieli tätä lukiessani, koin varsinaisen nostalgiatripin.

Muistin kirjan täysin, muistin kirjan kohtauksia täysin ulkoa, mutta lukemista se ei haitannut. Liikutuinkin tapahtumien edetessä pariin otteeseen, niin sydämeen käypää oli Lotan ilo omasta selviytymisestään lentoemäntä koulutukseen.

Häiritsikö jokin? No, yksi asia tuli mieleeni. Kirjassa kuvaltu Lotan ylivertaisuus. Hänessä ei ollut moitteen sijaa opettajilla, ja hän osasi kaiken eikä pahemmin mokaillut. Onko tällaisia ihmisiä oikeasti olemassa?

Leena Wallenius on itsekin työskennellyt lentoemäntänä, joten kerronta on hyvin todenmukaista ja realistista. Tämä kirja saa varmasti monet tytöt haaveilemaan lentoemännän ammatista!

Lainassa kirjastosta siis on vielä Lotan koeaika, ja tulen kaksi viimeistäkin osaa varmasti lukemaan.

★★★★

Marjo Heiskanen: Idiootin valinta

Idiootin valinta
Marjo Heiskanen
290 s. 
2009
Siltala









Nappasin sattumalta jokin aika sitten kirjastoautolta mukaani Idiootin valinnan, koska muistelin että olin saattanut sen joskus lukea. Näin jälkeen päin ajateltuna, olen kyllä saattanut sitä lukea, mutta ehkä jättänyt kesken. Nyt kuitenkin kahlasin loppuun saakka.

Idiootin valinta kertoo äidistä ja pojasta. Maisasta ja Nissestä. Äidin ääni kuuluu ihan perus kerronnassa, Nissen ääni taas kuuluu 14-vuotiaan pojan pitämän blogin kautta. Äidin ja pojan maailmat törmäilevät toisiinsa jatkuvalla syötöllä, mistä Nisse avautuukin blogissaan antaumuksella.

Ehkä sukelsin väärään maailmaan, tämä on ehkä vähän liian taiteellista proosaa (kuten Morre kirjaa kuvasi) minun makuuni. En päässyt kirjaan sisälle missään vaiheessa kunnolla, enkä saanut hahmoista otetta. Nissen käyttämä kieli, puhekieli jonka sekaan oli laitettu slangisanoja joiden kaikkien merkitystä en edes tiedä, häiritsi aika paljon. Olisin halunnut ehkä päästä enemmän sukeltamaan Maisan maailmaan.

Kuitenkin jostain syystä luin kirjan loppuun. Miksi? En tiedä, jokin sellainen piirre kirjassa oli, vaikkakaan varsinaista juonta ei ollutkaan, mentiin vain ajassa ja tapahtumissa eteenpäin. Olisin kaivannut lisää selitystä henkilöiden taustoista, miksi he ovat sellaisia kuin ovat.

Suosittelen erikoisemmasta, taiteellisesta proosasta pitäville, jotka haluavat tutustua myös 14-vuotiaan pojan sielunmaailmaan. Aika hyvin Heiskanen sen tässä tavoittaa, joskin minulle jäi Morren lailla vähän epäselväksi Nissen syyt käydä VanhusJelpissä.

★★

Bad teacher

Bad teacher
2011
1 h 34 min 
Päärooleissa Cameron Diaz, Justin Timberlake, Jason Segel










Vietin taas elokuvallisen aamupäivän. Aamupäivät ovat minulle elokuva aikaa, jos päivällä ei ole mitään syvempää tarkoitusta, eli suomeksi sanottuna, jos ei ole lähtöä mihinkään. Nyt katsoin siis Bad Teacherin.

Elizabethin rikas sulhanen dumppaa hänet julmasti, ja hän joutuu palaamaan opettajan työhönsä. Rahaa on näet saatava, koska Elizabethin tavoite on saada uudet, isommat rinnat. Tavoitehan se on sekin. Elizabeth alkaa jahdata koulun uutta opettajaa jota näyttelee Justin Timberlake, ja on päättänyt saada tämän keinooja kaihamatta...

Olen nähnyt tämänkin elokuvan aiemmin. Joo, ehkä huomaattekin että katson aika usein elokuvia uudestaan, mutta hyviä katsoo mielellään. Olisin jotenkin muistellut Bad teacherin olevan hauskempi, koska en tainnut nauraa ääneen yhtään kertaa elokuvaa katsoessani.

Myös elokuvasta kertoo jotain se, että luin leffan aikana, jota en tee jos elokuva on oikeasti todella hyvä. Kirjakaan tosin ei ole mikään hirveän hyvä, en oikein ymmärrä miksi luen sen loppuun, mutta siitä myöhemmin toisessa postauksessa lisää.

Näyttelijäsuoritukset olivat kyllä hyvät, Cameron Diaz osaa todella eläytyä. Justin Timberlakekin oli kohtalainen roolissaan, mutta pysyköön hän kuitenkin mielestäni ihan siellä musiikin puolella, vaikken hänen musiikkiaankaan arvosta ollenkaan.

 ★★★

Tuomas Kyrö: Kunkku

Kunkku
Tuomas Kyrö
548 s. 
2013
Siltala







Arvostelukappale


Arvatkaa vain kiljahtelinko ilosta kun vähän aikaa sitten postiluukusta tulla kolahti arvostelukappaleena yhden lempikirjailijani Tuomas Kyrön uutuuskirja, Kunkku. Olin odottanut tuota hetkeä pitkään, ja nyt sitten tuli enemmän kuin sopiva hetki nautiskella tästä kirjasta.

Mistä Kunkku kertoo? Suomi on monarkia, ja Ruotsi itsetuhoinen, syrjäytyneiden ja kaamosmasennuksesta kärsivien ihmisten valtio. Kuninkaanlinna sijaitsee Suomen pääkaupungissa Vantaalla, jossa kasvaa kunkku, josta on tuleva Suomen hallitsija. Elääkö kunkku onnellista elämää? Ehkä helppoa, mutta ainakin yksinäistä. Mutta kuinka käykään kun vallankahva vaihtuu ja hänen täytyy alkaa hallitsemaan Suomea?

En voi sydänverellä kirjoittaa rakastaneeni kaikkia Tuomas Kyrön kirjoja. Kuten esimerkiksi 700 grammaa oli kirja, jonka tahkosin loppuun ainoastaan sen takia, että se oli Tuomas Kyrön, ja halusin sen lukea. Onneksi löytyy noita toisen ääripään kirjoja - kuten Mielensäpahoittajat ja Kerjäläinen ja jänis, jotka ovat riemukkaita ja ihania.

Kunkku toi minulle mieleen sen, miksi pidänkään Tuomas Kyröstä niin valtavasti. Hänen huumorinsa on ihmisläheistä ja hauskaa, ja sai minut naurahtelemaan ja virnistelemään useaan kertaan. Mitä muuta voin kuin nauraa, kun kirjassa mainitaan tähtisarjassa kilpaileva formulakuski nimeltä Hynynen?

Kunkku ei ole vielä saavuttanut blogisavuja, ainoa bloggaus jonka löysin on Kirjakirpun teksti. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että kirjaa olisi voinut tiivistää ja näin ollen se olisi voinut olla lyhyempi, mutta jaksoin kyllä hyvin reilun viidensadan sivun verran kunkun seikkailuja.

Mielensäpahoittajista kukaan ei yksinkertaisesti voi pahoittaa mieltään, mutta voiko Kunkusta? Kuitenkin mukana on useita julkisuuden henkilöitä joiden taustaa on muutettu. Siispä suosittelen kirjaa huumorintajuisille lukijoille, joilla ei ole pipo turhan kireällä.

★★★★½

Bridesmaids

Bridesmaids
2 h
2011
Pääosassa Kristen Wiig











Lainaan aika paljon elokuvia isältäni. Hän on intohimoinen elokuvaharrastaja, ja on tartuttanut intohimonsa minuunkin. Minun onnekseni isäni keräilee myös romanttisia komedioita, joita minä rakastan, joten niitä ennen kaikkea lainaan häneltä.

Annien elämässä on menossa "ei-niin-loistelias" vaihe. Hänellä ei ole miestä, työpaikka on vaakalaudalla, ja asuinolosuhteetkin ovat vähintäänkin erikoiset. Sitten hänen paras ystävänsä pudottaa pommin - Lillian on menossa naimisiin. Ja Anniesta tulee kaaso! Miten Annie hoitaa tehtävänsä, kun morsiusneitojen joukko on mitä erikoisin?

Yksi syy, miksi aloin käsitellä blogissani elokuvia on se, ettei mielestäni esimerkiksi lehtiarvioissa arvosteta romanttisia komedioita tarpeeksi korkealle. Hyvätkin romanttiset komediat saavat usein vain kaksi tähteä, siinä missä vakavammin otettavat, minun mielestäni reilusti huonommat elokuvat voivat saada neljäkin. Makuja on toki monia, mutta onko tässä nyt kyse jotensakin siitä, että romanttiset komediat ovat heppoista kamaa, eikä niitä voi arvostaa kulttuurina?

Olen nähnyt Bridesmaidsin ennenkin. Jotenkin osaan ajatella sen ainoastaan Bridesmaidsina, vaikka onhan se toki suomennettukin Morsiusneidoiksi. Hyvät elokuvat jaksan katsoa useampaankin kertaan, ja hyvin kesti kolmannenkin katsomisen tämä häätunnelmissa menevä elokuva.

Annie oli toki henkilönä hauska - mutta enemmän tunsin myötähäpeää hänen puolestaan. Olikohan se tarkoituskin? Ennen kaikkea minua nauratti eräs morsiusneidoista, Megan, jonka näyttelijää en valitettavasti tiedä. Hän oli ainakin sanavalmis, ja repliikit olivat juuri sellaisia jotka saivat minut nauramaan.

Bridesmaids on muuten tuottajalta, jolta on lähtöisin erinomainen komedia Superbad. Se olisi tullut telkkaristakin viikonlopun aikaan, mutta näin sen vasta jokin aika sitten joten en katsonut. Oletteko te nähneet Superbadia? Senkin voisin joskus arvostella, kunhan vain löytäisin sen jostain itselleni.

Bridesmaids on kelpo komedia joka sai minut nauramaan ääneen pariin otteeseen. Valitettavasti vain pariin, toisin kuin esimerkiksi Neljät häät ja yhdet hautajaiset joista kirjoitin jokin aika sitten ja joka nauratti monesti.

★★★½

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Elävien kirjoihin
Marko Kilpi
497 s. 
2011
Gummerus










Minä täällä, Lukutoukka, joka lähti kävelemään kesken Elävien kirjoihin-kirjaan perustuvan 8-pallo elokuvan pois elokuvateatterista. Nyt päätin kuitenkin lukea kirjan uudelleen.

Elävien kirjoihin on Marko Kilven kolmas Olli Repo nimisestä poliisista kertova dekkari. Olli Repo saa puukosta kaulaansa ollessaan suorittamassa aivan tavallista rutiinitehtävää, ja joutuu (tai pääsee) sairaslomansa jälkeen tutkintapuolelle töihin. Hän pääsee sukeltamaan huumekaupan maailmaan, oppaanaan Elias Kaski, jonka metodit työssä eivät ole tavallisia. 

Samaan aikaan seurataan Piken, huumemaailman epävirallisen kuningattaren tarinaa. Pike on vankilassa olo aikanaan saanut lapsen, ja nyt vapauduttuaan opettelee elämään tavallista arkea, johon ei ole koskaan tottunut. Se ei vain ole helppoa kun vanha elämä tunkee kuvioihin jatkuvasti...

Niin kuin on todettu jo useamman kerran, minulle kirjoissa saa tarjoilla melkein mitä tahansa. Melkein mitä tahansa pystyn lukemaan - ja luenkin rankkaakin kirjallisuutta välillä mielelläni. Elokuvissa taas se on mahdottomuus. Itken ja tärisen varsinkin kun kuvioissa on seksuaalista väkivaltaa, ja ahdistun suuresti jo muustakin raakuudesta. 8-pallo ei siis ollut minun elokuvani, ja noin kaksikymmentä minuuttia ennen loppua lähdin pois.

Halusin lukea Elävien kirjoihin uudelleen, nähtyäni osan elokuvasta. Tiesin että mielikuvat elokuvasta seuraavat minua kirjaankin mukaan, mutta minä todistin itselleni että pystyn lukemaan tämän, ja luin vielä kirjan mielelläni.

Yksi kirjan hienouksista on se, että se tuo huumepoliisin työn lähelle lukijaa. Se selittää, eikä jätä lukijaa poliisitermistön ulkopuolelle. Kirja ei kuitenkaan selittele liikaa, vaan sanasto tulee tutuksi dialogeissa, niin että se kuuluukin kirjaan.

Olen kirjoittanut monen dekkarin yhteydessä siitä että toimintaa puuttui, toimintaa oli liian vähän. Elävien kirjoihin oli siitä loistava dekkari, ettei siitä toimintaa puuttunut. Se tarjoili alusta asti toimintaa, ja sitä riitti viidensadan koko kirjan ajan.

Luin tämän mielelläni uudelleen, enemmän kuin mielelläni. Koin ehkä saavani tästä vielä enemmän irti nyt uudelleen luettuna, ja pidin siitä ehkä vielä hieman enemmän.

Tätä lisää!

★★★★★

GLEE!

Lupaan kirjoittaa blogiini satunnaisesti myös fiiliksiä lempi telkkarisarjoistani, ja nyt siihen tulikin täydellinen tilaisuus: nimittäin yksi lempiohjelmistani palasi ruutuun! Kyse on siis Gleestä, koulumaailmaan sijoittuvasta musiikaalisarjasta. 

Sarjan tapahtumat sijoittuvat Amerikkalaiseen kouluun, jossa perustetaan kuoro joka saa nimekseen "Glee club". Kuoroon mahtuu mitä erilaisempia jäseniä, ja kuoron ympärilläkin parveilee mitä erilaisempia tyyppejä. Musiikki kuuluu olennaisena osana sarjaan, koska kuoro esittää mitä erilaisempia pop ja rock kappaleita. Juoneen kuuluu olennaisena osana tietenkin ihmissuhdesekoilut, mitä tapahtuu useimmiten kuoron jäsenten kesken. 

Hullaannuin sarjaan kun ystäväni vinkkasi siitä minulle. Pitkään katselimme dvd:ltä kahta ensimmäistä kautta, joista toiselta on varmaan vieläkin muutama jkaso katsomatta. Katsoin myös sarjaa silloin kun se sub tv:ltä tuli, ja jäin kaipaamaan sitä suuresti kun se jäi tauolle. Olikin enemmän kuin iloinen yllätys huomata että sarja on jälleen palannut. 

Henkilöt ja näyttelijät ovat mahtavia. Oma suosikkini on Kurt, sarjan homopoika, joka on... no, todella homomainen. Ja ehkä juuri siksi niin hurmaava. Myös yksi sarjan ehdottomasti upeimmista henkilöistä on huutosakin valmentaja Sue Sylvester joka yrittää keinolla millä tahansa saada kapuloita kuoron rattaisiin. 

Kesällä surullisia uutisia kuului kun Finnin näyttelijä (jonka nimeä en tällä hetkellä millään muista) menehtyi heroiinin yliannostukseen. 

Glee yhdistelee myös vakavia asioita komediallisiin heittoihin. On teiniraskauksia, auto-onnettomuuksia ja tietenkin kun koulumaailmaan sarja sijoittuu, kiusaamista. Ja onhan yksi päähenkilöistä pyörätuolissa!

 Nyt alkoi siis uusi kausi sarjasta. Osa päähenkilöistä on valmistunut koulusta, ja siispä se on jättänyt ison aukon sarjan henkilöstögalleriaan. Onneksi uusia tulee koko ajan, mutta monta hyvää on jäänyt pois. Yhden päähenkilön, Rachelin, elämää seurataankin New Yorkissa. 

Jos ette ole tutustuneet, niin kokeilkaa. Lauantai-iltaisin, Avalla, kello 20.00!

Nina With: Taisit narrata, Stella

Taisit narrata, Stella
Nina With
198 s. 
2013
Myllylahti




Arvostelukappale

 Kiinnostuin tästä Nina Within kirjasta Kuuttaren tekstin perusteella. Niin paljon kiinnosti, että otin yhteyttä Myllylahteen ja pyysin Taisit narrata, Stellan arvostelukappaleeksi omaan hyllyyni.

Taisit narrata, Stella kertoo yllätys yllätys Stellasta. Hieman alta kolmekymppisestä Stellasta, joka joutuu elämässään mitä yllättävimpiin tilanteisiin, joista suurin osa tahtoo olla noloja. Osa tilanteista johtuu siitä, mitä Stella suustaan päästelee, ja varsinkin naapurilleen Markukselle Stella lipsauttelee milloin mitäkin valheita. Ihan vahingossa!

Stella intoutuu nettideittailemisesta ystävänsä vanavedessä, ja löytääkin deittisivuilta hyvän ehdokkaan. Mutta kuka piilee Figaro nimimerkin takana, ja onko tämä mies Se Oikea Stellalle?

Siinä missä Khao lakin sydämet itketti, niin Taisit narrata, Stella nauratti. Nauratti ihan aidosti ja nauroin sydämeni pohjasta Stellan mokille, jotka kolahtivat minun huumoriini todella kovasti. Stella oli muutenkin hahmona loistava, ja elin hänen mukanaan koko kirjan ajan.

Stellassa ja Bridget Jonesissa on paljon yhtäläisyyksiä, jotka eivät varmasti jää lukijalta huomaamatta. Se ei kuitenkaan ole paha asia, vaan ainakin minä sain sellaisen kuvan ettei Nina With salaile että Bridgetitkin on tullut luettua ja että Stella on saanut Bridgetistä vaikutteita.

Niin kuin varmasti blogini lukijoille on tullut selväksi, niin Lukutoukka tykkää chick litistä. Tosin niin tykkään monista muistakin kirjallisuuden lajeista, niin kuin esimerkiksi dekkareista, mutta jotenkin chick lit on saanut erityisen paikan sydämessäni. Varsinkin kotimaiset chick lit kirjat saavat minulta erityishuomion, koska niitä ei liikaa kirjoiteta. Toki koko ajan enemmän, mutta ei missään tapauksessa liikaa. Nina With todistaa tällä ensimmäisellä askeleellaan chick litin maailmaan olevansa nainen paikallaan tässä genressä!

Kirjan loppuratkaisu ei muuten ollut mikään itsestään selvyys, ainakaan minulle. Chick lit kirjoissa, niin kuin romanttisissa komedioissakin, tietää hyvin mitä lopussa tulee tapahtumaan ja ketkä saavat toisensa, mutta minä olin pitkään kahden vaiheilla tämän kirjan kanssa. 

Kuulin bloggarikollegaltaani että tämä ei jäisi viimeiseksi Stella kirjaksi. Melkein hihkun innosta, olen niin tyytyväinen, palan halusta lukea Stellasta enemmänkin!

★★★★½

Marja-Leena Tiainen: Khao lakin sydämet

Khao lakin sydämet
Marja-Leena Tiainen
237 s. 
2013
Tammi










Luin mahtavan kirjan! Kiitän siitä Kirsin kirjanurkan ihanaa Kirsiä, jonka bloggauksen perusteella tämän kirjan kirjastosta lainasin.

Khao lakin sydämet kertoo Emmasta. Emma ei ollut ihan seitsemääkään vuotta, kun oli viettämässä lomaa perheensä kanssa Thaimaassa, Khao lakissa. Tsunami tappoi Emman perheen, pikkuveljen Kasperin, vanhemmat sekä isovanhemmat. Emman hengenpelastajana oli Thaimaalainen mies, jota Emma lähtee nyt isoäitinsä kanssa etsimään kahdeksan vuotta myöhemmin. Löytävätkö he miestä?

Minä itkin kun luin tätä kirjaa. Marja-Leena Tiainen on onnistunut vangitsemaan kirjaansa aitoja tunteita Tsunamia koskevien faktojen sekaan, ja tarina, ja sen ihanat yksityiskohdat saivat minut kyynelehtimään vuolaasti.

Olisin lukenut varmasti kirjan ilman Kirsin bloggaustakin, koska mielestäni yksi parhaita kotimaisia nuortenkirjoja on Tiaisen Rakas Mikael, joka sekin on koskettava, kipeästä aiheesta kerrottu kirja.

Mukana tarinassa on takaumia, jossa kerrotaan Emman muistoja tuolta vuoden 2004 Tapaninpäivältä. Ne on kirjoitettu hyvin, ja lukija pääsee hyvin mukaan noihin järkyttäviin tapahtumiin, jotka kaikki varmasti hyvin muistavat.

Minä noteeraan tämän kirjan hyvin korkealle kun äänestetään Blogistanian Kuopusta. Aivan varmasti.

★★★★★

3 Simoa

3 Simoa
Suomi
2012 
1 h 26 min
Komedia
Paula Vesala, Rami Rusinen, Olli Rahkonen









3 Simoa kiinnosti minua jo silloin kun se pyöri elokuvateattereissa. Silloin jäi kuitenkin katsomatta, ja nyt kun löysin tämän Anttilasta suhteellisen halvalla, niin päätin ostaa itselleni. Ja tämän perjantai aamupäivän vietinkin sitten kotimaisen komedian parissa.

Lasse ja Simo toimivat pääkaupunkiseudulla murtovarkaina. Simolla on iso velka ja perijät perässään, ja hän yrittää etsiä uusia rahanlähteitä. Simolla on myös lapsi, joka on syntynyt yhden yön suhteesta Eevan kanssa. Simo ei ole koskaan tavannut lastaan, mutta hän keksii juonen (johon liittyy tietenkin myös raha) jonka takia Lasse päätyy esittämään Simoa...

Pidän kotimaisista elokuvista, ja usein kun uusi kotimainen leffa tulee elokuvateattereihin, sen käyn kyllä katsomassa. 3 Simoa pyöri vain niin vähän aikaa teattereissa, että sen katsominen jäi väliin.

Onneksi ostin tämän elokuvan itselleni, sillä se oli oikeasti hyvä. Huumori oli toimivaa, se nauratti oikeasti, ja varsinkin Lasse eli Rami Rusinen oli loistava roolissaan. Siitä kauas ei jäänyt myöskään Paula Vesala Eevana. Sivuroolit toimivat myös, esimerkiksi Eevan serkku Anders oli hieno hahmo.

Juonenkulku ei ole ainakaan ennalta arvattava, siitä pisteitä rutkasti. Katson niin paljon romanttisia komedioita että niissä on arvattavaa mitä lopussa tulee tapahtumaan, mutta tässä elokuvassa ei kyllä tiennyt mitä murtovaraskaksikko seuraavaksi keksii. 

Suomessa tehdään hyvää komediaa nykyisin - ehkä lempiohjaajani suomalaisista on Perttu Leppä, joka on tehnyt kolme loistavaa komediaa joista tulen vielä kirjoittamaan. Mutta 3 Simoa on hyvä osoitus siitä, miten muutkin ohjaajat osaavat Suomessa tehdä viihdyttäviä elokuvia.

★★★★

Gaile Parkin: Kigalin kakkukauppa

Kigalin kakkukauppa
Gaile Parkin
Suomentanut Annukka Kolehmainen
278 s. 
2009







Arvostelukappale


Olin kiinnostunut Kigalin kakkukaupasta ihan sen vuoksi, että se oli Lukevat leidit lukupiirimme kevään kirjana. Silloin en vielä itse ollut lukupiirissä mukana, mutta kiinnostuin siitä silti Afrikkalais-teemankin takia, niinpä pyysin Tammelta tätä arvostelukappaleeksi.

Kigalin kakkukauppa kertoo Tansanialaisesta Angel Tungarasasta, joka asuu Ruandassa, Kigalissa. Hän toimii äitinä viidelle lapselle, jotka ovat hänen lapsenlapiaan, hänen lapsensa ovat nimittäin kuolleet. Angel on kuitenkin kaiken surun keskellä päättänyt tehdä intohimoisesta harrastuksestaan bisneksen - hän on ryhtynyt kakkuyrittäjäksi! Hän leipoo kakkuja, mutta samalla kuuntelee asiakkaidensa murheita, joita riittää.

Yritin lukea Kigalin kakkukauppaa jo aikaisemmin kesällä. Kärsin tuolloin lukujumista jolloin mikään kirja ei maistunut, ei siis tämäkään. Mutta koska minulla on periaatteena lukea kaikki saamani arvostelukappaleet loppuun asti, oli kirja edelleen hyllyssäni odottamassa lukemista. Nyt sain sen sitten päätökseen.

Ehkei se, että kirja ei toiminut lukujumini aikana, johtunut ainoastaan tuosta lukujumista. Se ei nimittäin oikein toiminut vieläkään. Pidän hömppäkirjallisuudesta, jota Kigalin kakkukauppakin edustaa, mutta tässä kirjassa tietynlainen toimivan juonen puute jäi vaivaamaan.

Haluaisin kovasti perustella tarkemmin miksi kirja ei ottanut minua omakseen enkä päässyt Afrikan maisemiin täysin mukaan. Mutta kun alan miettimään kirjaa - löydän vain hyvät puolet. Mutta silti en osaa antaa tälle yhtään enempää kuin kolme tähteä, koska lukufiilikseni oli asteen verran "pakotettu" lukemaan. Olisinko lukenut tämän loppuun jos kyseessä olisi ollut kirjaston lainakirja? En ehkä. En tule myöskään lukemaan toista osaa, Kigalin kakkukauppa muuttaa. 

Niin, siis kirjassa on toki paljon hyvääkin. Se on hyvin kirjoitettu, ja käsittelee hienosti afrikkalaisen naisen yrittäjyyttä, jota Lukevat leidit-lukupiirimme erityisesti Naisten pankki-toiminnassa tukee. Kirjassa myös kerrotaan vakavemmista aiheista, kuten hiv-positiivisuuden leviämisestä Afrikassa. Vakavia aiheita kevyessä kirjallisuudessa - iso plussa!

Olen julmetun pahoillani siitä etten täysin syttynyt tälle kirjalle.

★★★

Pekka Hiltunen: Vilpittömästi sinun

Vilpittömästi sinun
Pekka Hiltunen
424 s. 
2011
Gummerus










Tämä kirja on odottanut kirjahyllyssäni jo pitkään, lukemattomana. Nyt sain kuitenkin hyvän syyn siihen tarttua, nimittäin sovimme ihanan Annamin kanssa että luemme kirjan kimpassa. Maanantaina koitti sitten aika tarttua Hiltuseen.

Kirjassa kahden suomalaisnaisen maailma törmää, eikä suinkaan sattumalta. Mari astuu baari-illan aikana Lian elämään, ja herättää Lian mielenkiinnon tietämällä erinäisiä faktoja Liasta. Marin ja Lian ystävyys saa alkunsa - ja se ei suinkaan ole pelkkää ystävyyttä. Marilla on oma firma, Studio, joka kamppailee yhteiskunnassa olevia vääryyksiä vastaan huippuammattilaisten voimin. Lia lipuu hiljalleen mukaan Studion toimintaan...

Luin vähän aikaa sitten Hiltusen toisen Studio dekkarin, Sysipimeän. Siinä oli selkeää dekkarimaisuutta, rikoksen ratkaisua, kun taas Vilpittömästi sinun paljasti tekijän jo aikaisessa vaiheessa eikä samanlaista dekkarikaavaa ollut havaittavissa. Haittasiko se? No ei.

Jännitystä kirjassa on mukana silti, vaikkei tarvinnut niskakarvat pystyssä odottaakaan kuka onkaan murhaaja. Kun Lia tulee mukaan Studion toimintaan, ei kaikki todellakaan tule olemaan ihan helppoa tai vaaratonta.

Kirja tarjoilee myös kuvaa siitä, millaista on olla suomalainen ulkomailla. Siksi se on myös kirja yksinäisyydestä, ja siitä kuinka Mari ja Lia löytävät toisensa, ja tulevat paitsi työtovereiksi, myös ystäviksi.

Mukana ei ollut tippaakaan rakkautta, ja se oli vain hyvä. Kirja oli tiivis paketti, eikä siihen olisi tarvinnut mitään lisää. Asiaa tuli muutenkin paljon ja kuten Annami huomautti, niin teksti oli paikoin hyvinkin lehtimäistä, onhan Hiltusella toimittaja tausta.

Vilpittömästi sinun ratkoo kahta tapausta, joista kumpikaan ei ole helppo. Selvittääkö Studio kummankin?

★★★★

Kirjaostoksilla!

Yleensä blogeissa kirjoitetaan kirjalöydöistä, mitä bloggaajat ovat tehneet kirppiksillä ja divareissa. Mediassa on ollut paljon puhetta myös siitä, miten bloggaajat saavat arvostelukappaleita - kirjablogistit, nuo kustantamojen ystävät.

Saanhan minäkin toki arvostelukappaleita pyynnöstä, ja olen kyllä niitä pyydellytkin. Olen sellaisessa elämäntilanteessa etten kovin usein uutuuksia voi ostaa, ja aina täytyisi muistaa varautua hirveän aikaisin kirjastovarauksien kanssa että saisi edes lähiaikoina ilmestymisen jälkeen uutuuskirjan käsiinsä. Näin minulle kävi Leena Lehtolaisen Rautakolmion kanssa, havahduin liian myöhään ja kun huomasin asian, oli minua ennen jonossa jo lähes seitsemänkymmentä ihmistä.

Onneksi olen muiden syksyn uutuuskirjojen kanssa ollut nopeampi, ja ehkä tämän tempauksen innoittamana ostaisin itsekin useammin - ainakin välillä, omaan hyllyyni uutuuksiakin.

Me siis järjestimme tempauksen: osta normaalihintainen kirja. Lähdin itse kirjakauppa ostoksille viime viikolla, pohdiskeltuani pitkään minkä valitsisinkaan tämän syksyn uutuuksista. Ihan sen takia pohdiskelin, että vaihtoehtoja oli niin hirveästi! Mihinkäs sitten päädyin?

Päädyin Veera Niemisen Avioliittosimulaattoriin, joka vaikutti takakantensa perusteella hyvältä suomalaiselta hömpältä. Myös monet bloggaajat ovat tätä kirjaa kehuneet ja sekin vaikuttaa aina mielipiteeseeni.

Kaikkein eniten olisin halunnut johonkin pieneen kirjakauppaan. Joensuussa sellainen on täysin mahdotonta, ja oli pakko käyttää ihan perus kirjakauppaa, mutta valikoimaahan tuolta ainakin löytyi...

Kun seuraava sopiva rakonen tulee, ja löytyy kirja joka on pakko saada, niin menen taas kirjakauppaan. Sen lupaan!

Leena Lehtolainen: Rivo Satakieli

Rivo Satakieli
Leena Lehtolainen
346 s. 
2005
Tammi










Päätettyäni lopettaa nuortenkirja viikon lähdin kirpputori kierrokselle tarkoituksenani hankkia jotain lisälukemista. Olin vanhempieni luona viettämässä viikonloppua, eikä mukanani ollut mitään lukemista, joka ei olisi ollut nuortenkirja, joten kirppis toimi tässä tilanteessa hyvänä pelastuksena. Sieltä tarttuikin mukaan tämä Leena Lehtolaisen Rivo Satakieli.

Tässä kirjassa Maria Kallio pääsee tutustumaan maksullisen seksin maailmaan. Ensin Jorvin sairaalaan tuodaan pahasti viillelty venäjää puhuva nainen, joka katoaa sairaalasta melkein heti sinne jouduttuaan. Heti sen jälkeen julkkisprostituoitu Lulu Nightingale murhataan suoran tv-lähetyksen aikana. Liittyvätkö nämä tapahtuvat toisiinsa? Onko liikkeellä mafia joka on prostituoitujen perässä?

Rivo Satakieli on suosikkini Leena Lehtolaisen Maria Kallio kirjoista. Olen lukenut sen... sanoisinko villinä veikkauksena kolmesti, ja yhä vieläkin se jaksoi sytyttää.

Nyt varmaan joku ihmettelee, että miten ihmeessä se lukee dekkareita useampaan kertaan kun se tietää miten siinä lopussa käy. Mutta luen hyviä kirjoja muutenkin uudelleen, ja myös hyvin kirjoitettuja dekkareita. Enkä muista kokonaan juonenkäänteitä, joten aina uuttakin tulee ilmi. Tietenkin muistan miten lopussa käy, mutta ei se lukemista haittaa.

Leena Lehtolaisen dekkarit ovat pohjoismaisen rikoskirjallisuuden parhaimmistoa, ja olen lukenut ne kaikki läpi. Maria Kallio on etevä punatukkainen komisario, joka löytää ratkaisut hankalimpiinkin rikoksiin.

Rivossa satakielessä tulee myös todella hyvän rikoksen ratkaisun lisäksi jälleen kerran ilmi Marian punk tausta, koska hän pääsee soittamaan kollegoidensa Jeparit nimiseen punk bändiin. Se ihastutti minua suuresti.

Yhteiskunnallista pohdintaakin löytyy Rivosta satakielestä, tietenkin, onhan aiheena prostituutio. Kirjassa puhutaan paljon prostituution laillistamisesta ja siitä mitä se tekee naisille. Itse en kannata laillistamista, sillä en näe siinä mitään hyvää. Nainen alistuu, ja myy itseään ihan liian usein vain saadakseen esimerkiksi huumeita.

Aihe on terävä, ja Maria Kallio on terävämpi.

★★★★★