perjantai 29. elokuuta 2014

Perjantain kunniaksi: ihanat Heinähattu ja Vilttitossu!

Heinähattu ja Vilttitossu-kirjat
Sinikka Nopola, Tiina Nopola
Kuvitus Markus Majaluoma
Tammi













Tänään vietetään Joensuussa taiteiden yötä, jota kutsutaan tutummin Joensuussa Joen Yöksi. Joen Yön ohjelmaan kuuluu perinteisesti suuri kirjojen poistomyynti pääkirjastolla, joten sinnehän minäkin suunnistin. Nyt vaan kävikin niin, että ostamisen sijaan lainasin kassillisen kirjoja. No mutta, kirjojahan sinne mentiin hakemaan, ja kävin toki katsomassa poistomyyntikirjoja, muttei mitään mukavaa löytynyt.

Mitä sitten kirjaston ylemmistä kerroksista löytyi? Uutuuskirjahyllytkään eivät tarjonneet mitään, mutta sitten kun menin LaNu-osastolle, niin johan alkoi löytyä. Löytyi uutta ja vanhempaa. Ja taivas aukeni sitten, kun tajusin viimein mennä oikealle hyllylle, ja löysin Heinähattu ja Vilttitossu kirjat, tuo sarja, mikä on lapsuudesta tutumpaakin tutumpi. Ja niin ihana! Mukaanhan sieltä lähti heti kolme.

Luin nyt ensimmäisen, Heinähattu, Vilttitossu ja kielletty kampela. Siinä Hanna Kattilakoski lukee uudesta, terveellisestä tavasta syödä, joka perustuu silmien väriin. Vihreäsilmäisille sopivat kasvikset, ja sinisilmäiselle mustikat. Vilttitossulta on silmien värien perusteella kielletty esimerkiksi kampela, ja siitäkös tyttö suuttuu. Häneltä ei kampelaa kielletä! Tytöt lähtevätkin pyydystämään kampelaa. Mutta mitäs siitä seuraa, kun yhtäkkiä tulee ukkosmyrsky, ja Heinähattu ja Vilttitossu ajautuvat Erakkosaarelle.

Heinähattu ja Vilttitossu on yksi lapsuuteni rakkaimmista kirjasarjoista. En lainannut sarjan ensimmäistä kertaa ihan siitä syystä, että meillä taisi olla se itsellämme minun ollessani lapsi, ja sitä varmaan luettiin kerran jos toisenkin. Jotkut kirjat vain ovat jääneet lapsuudesta asti hyvin mieleen, toinen on Uppo Nalle, jota meillä myös luettiin paljon.

En muista kuka oli suosikkini lapsena näissä kirjoissa, mutta nyt aikuisena näitä lukiessa ehdottomasti parhaiksi hahmoiksi nousivat Alibullenin neidit. Nuo tuhdit neidit, jotka elelevät villiä sinkkutytön elämää omassa huushollissaan. Ihan esikuvia minulle, khih!

Onneksi näitä nyt on vielä kirjastosta kaksi lisää lainassa, voi aina nauttia välipaloina. Nämä sitäpaitsi jaksavat vielä nytkin naurattaa!

Seitsemän veljestä siirrettynä nykypäivään.

Wenla Männistö
Riina Katajavuori
268 s. 
2014
Tammi









Arvostelukappale


Lueskellessani ensimmäistä kertaa Tammen syksyn katalogia, en voinut mitenkään ohittaa Riina Katajavuoren uutta romaania. Olen lukenut Katajavuorelta yhden nuortenkirjan, Hevikimmat, sekä runokokoelman. Kummastakin olen pitänyt. Ja Wenla Männistön idea tuntui kertakaikkiaan herkulliselta, vai mitä sanotte tästä:

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä romaani on isketty tehosekoittimeen ja siirretty nykypäivään. Mutta nyt puheenvuoron saavatkin ennenkaikkea naiset. Millainen onkaan Wenla Männistö, jota veljekset fanittavat? Mitä ajattelee Wenlan äiti Marja, salaperäinen kätilö? Pilven reunalta puheenvuoron saa myös veljesten kuollut äiti Alli Jukola. Nämä kaikki kun laitetaan veljesten lisäksi tehosekoittimeen, ei tulos voi olla muuta kuin mahtava.

Riina Katajavuoren tapa sekoittaa erilaisia kirjoitusasuja toimii tässäkin kirjassa, kuten se toimi Hevikimmoissakin. Löytyy murteita, löytyy kirjakieltä ja nuorisokieltä. Ja niin kuin löytyy erilaisia kirjoitusasuja, löytyy myös erilaisia ihmisiä. Poikia ja tyttöjä, vanhoja ja nuoria. Ja nämä kaikki ovat omalla tavallaan kiinnostavia, ja heistä tahtoo tietää lisää.

Koska Seitsemän veljestä on siirretty nykyaikaan, on meno sen mukaista. On huumeita ja teiniraskauksia, on bänditreenejä ja sotasarjoja. Häpeäkseni täytyy tunnustaa etten ole lukenut Seitsemää veljestä, joten minulla ei ole pohjaa siitä, mitä alkuperäisessä kirjassa tapahtui. Mutta uskallampa melkein sanoa, että Katajavuoren kirja toimi juuri minulle paremmin kuin Aleksis Kiven alkuperäinen versio. Olenhan nykyaikainen mimmi.

Oikeastaan, mitä enemmän miettii kirjaa jälkeenpäin, sitä enemmän siitä pitää. Sitä enemmän sille hymyilee ja naurahtelee. Mutta onko tämä yleinen mielipide? Ei ehkä. Ehkä jotkut voivat olla sitä mieltä, että eräänlaista klassikkoa ei saisi tällä tavoin mennä sorkkimaan. Mutta niille jotka sillä tavoin ajattelevat, minä sanon: löysätkää pipoa, nyt kiristää liikaa!

Sillä Katajavuori on hyvä. Piste. Ja Wenla Männistö on hyvä.

tiistai 26. elokuuta 2014

Kaunis, runollinen Suojaton.

Suojaton
Helmi Kekkonen
159 s. 
2014
Siltala









Arvostelukappale


Niin kuin olen tainnut jossain aiemmassakin bloggauksessani todeta, että tosiaan huomaa syksyn lähestyneen. Kiinnostavia kirjoja tulvii joka tuutista, ja välillä niitä kirjoja tipahtelee myös postiluukusta. Postiluukustani tipahti myös tämä Helmi Kekkosen romaani Suojaton, jonka hetimiten otin käsiini.

Suojaton kertoo tarinan Isasta. Herkästä, hyvin ainutlaatuisesta tytöstä, hänen kasvustaan lapsesta aikuiseksi. Isa on lääkäreiden mukaan täysin normaali lapsi, mutta silti kovin erikoinen - hän ei juurikaan puhu, ja kavahtaa herkästi kosketusta. Tämä tottakai vaikuttaa myös perheeseen, ja erityisesti äitiin, Hanneleen, jonka mielsin kirjan toiseksi päähenkilöksi. Isa ajautuu kuvioihin, joista ei ole helppoa päästä pois, vain pelastaakseen itsensä hiljaisuudelta. Mutta voivatko sanat tulla väärää tietä ulos?

Minulle Suojaton oli jotenkin hyvin sydämeen käyvä teos. Suojaton on pienoisromaani, mutta se on silti kovin suuri sisällöltään. Sitä ei myöskään lue huitaisemalla, parissa tunnissa, en ainakaan minä pystynyt. Vaikka sivumäärän perusteella ehkä olisinkin voinut, niin Suojaton vaati enemmän. Se vaati keskittymisen, täyden sellaisen. Se vaati minut kokonaan.

Syy, miksi Suojaton tuli minulle niin läheiseksi kirjaksi, oli varmaankin ennenkaikkea Helmi Kekkosen kerronta. Se on äärettömän kaunista, soljuvaa ja sen vietäväksi voi kertakaikkiaan vain heittäytyä. Runollista, todellakin.

Kirjavan kammarin Karoliina tuumaa, että hänelle Isa jäi kaukaisemmaksi kuin Isan äiti, Hannele. Minulla taas kävi toisin. Toki Hannelekin tuli aika lähelle, hänestä kerrottiin paljon, mutta silti Isa sai paikan sydämessäni. Isan hiljaisuus ja kosketusherkkyys oli jotain sellaista, mitä tunnistin myös itsessäni olleen kaikkein vaikeimpina aikoina. Ja keino millä Isa pakeni tunteitaan - sekin on kovin tuttua.

Suosittelen kirjaa teille, jotka kaipaatte kirjalta hyvää ja kaunista kerrontaa.

P.S. Kokeilen kirjoittaa bloggaukset vähän aikaa ilman tähtiä. Jos kirja on minulle merkityksellinen, löydät tekstin "suosikit" tunnisteista. 

maanantai 25. elokuuta 2014

Ja tässä on kirja josta en luovu.

Teräs
Silvia Avallone
Suomentanut Taru Nyström
247 s. 
2014
Minerva








Arvostelukappale


Teräs on parikin hetkeä kirjahyllyssäni lukuvuoroon pääsyä odotellut. Nyt siihen tuli sopiva hetki, ja vielä kun ihastuttava kirjaystäväni Annika kirjaa kovasti minulle hehkutti. Koska olen hehkutuksille niin kovin altis, päätinkin hetimiten tarttua tähän Silvia Avallonen kirjaan.

Teräs on kertomus toscanalaisesta rannikkokaupungista Piombinosta, joka on pikkuhiljaa kuolevan terästehtaan ympärille kohoavien vuokratalojen maailma. Siellä saavat kasvaa naisiksi kolmetoista vuotiaat sydänystävät Francesca ja Anna, kaupungissa joka on täynnä väkivaltaa ja huumekauppaa. Mitä haluavat sikäläiset nuoret? Paeta!

Annan ja Francescan ystävyyden piti olla ikuista, mutta jokin kuitenkin iskee särön heidän välilleen. Onko se lopullista?

Elin vahvasti Teräksen alusta loppuun. Annika ei suotta kehunut Silvia Avallonen kirjaa, sillä tämä oli ehdottomasti parhaita kirjoja joita olen syksyn aikana lukenut. Teräs on nimittäin lukuromaani parhaimmillaan.

Teräksessä on myös kaunis, sensuelli eroottinen vivahde. Kirjan juonen kulkuun sisältyy paljonkin seksiä, mutta se on esitetty kauniisti, eikä ainakaan tämä lukija millään tavalla kiusaantunut lukiessaan. Nimittäin joskus, kun kirjassa on paljon seksiä, minä en oikein osaa ottaa sitä vakavasti. Mutta tuntui, että se kuului Teräksen henkeen. Enkä olisi jättänyt sitä pois, todellakaan.

Teräksessä on toki paljon muutakin kuin vain erotiikkaa. Rutkasti yhteiskuntakritiikkiä, kuvaahan kirja hyvin todenmakuisesti työväenluokan elämää Italiassa, ja tottakai, Teräksessä pääroolissa ainakin omasta mielestäni on naiseksi kasvu. Anna ja Francesca ovat kriittisessä iässä naiseksi kasvun suhteen, ja heidän tuntemuksiaan on myös kuvattu minun mielestäni ihastuttavan, kipeänkin aidosti.

En valita. En todellakaan. Ja tässä on kirja josta en luovu, nimittäin tulen varmasti lukemaan tämän toistekin!

★★★★½

lauantai 23. elokuuta 2014

Kriittinen runolukija löysi omansa.

Paskan herkkyydestä
Mikko I. Pekkola
71 s. 
2014
Books on demand









Arvostelukappale


Lupasin taannoin, noh, ainakin itselleni, että kirjoitan blogiini myös runoista. Se on kuitenkin jäänyt, koska sopivaa runokirjaa ei ole tullut vastaan. Ei sellaista, joka olisi saanut minut näppäimistön ääreen, vuodattamaan ajatuksiani.

Siksi mietinkin hetken, kun Mikko I. Pekkola otti minuun yhteyttä ja tarjosi esikoisrunokokoelmaansa arvosteltavaksi. Pystyisinkö minä siihen? Kuitenkin runoista kirjoittaminen on aivan toista kuin kirjoittaa romaaneista. Älkää kivittäkö, tuli tästä mitä tuli.

Pekkolan runot eivät ole mitään tavanomaisia. Ne ovat rajuja ja rujojakin. Silti niiden sisällä piilee kauneus, kauneus ja huumori, joka sai minut ainakin hymyilemään ja naurmaan. Moneen otteeseen. Kokonaisuudessaan: Paskan herkkyydestä otti minut omakseen.

Vai mitä sanotte tästä?

kaksi rumaa nukkelasta
tuijottavat toisiansa
keskellä meren likaisten nukkien
täpläisten paitojen, raitaisten sukkien
tyhjät hymyt ommeltuina
terveisiä nukkelasta
kannan nukkelasta

Kyllä, olen kuullut siitä, ettei kokonaista runoa saisi blogissa lainata. Olen kuitenkin kovin viehtynyt kyseiseen runoon, enkä keksinyt miten sen saisi pätkäistyä. Nöyrä anteeksipyyntöni runoilijalle tästä rikkeestäni, toivottavasti et kovin pahoittanut mieltäsi.

Olen lukenut runoja joskus enemmänkin, mutta nykyään vähemmän. Ehkäpä Paskan herkkyydestä saisi minut innostumaan runoudesta jälleen enemmän, koska tämä oli niin vaikuttava kokemus. Tunsin pystyväni ryömivään Pekkolan pään sisälle, tutustuvani häneen runo runolta, niin paljon että mieleni tekisi puhua hänestä tuttavallisemmin Mikkona. Ehkäpä pääni sisällä puhunkin, mutta koetan teille ulostaa ajatukseni sivistyneemmässä muodossa.

Luin ystävillenikin tätä runoteosta ääneen. Hekin pitivät. Hekin ovat hieman erikoisempia ihmisiä, ja pari heistä kirjoittelee runoja itsekin. Aivan tavanomaisesta runoudesta pitäville en lähtisi Pekkolan, siis Mikon, runoja suosittelemaankaan, vaan jos kaipaat runoilta särmää, juuri sitä, särmää, niin tartu tähän. Hanki käsiisi, siis heti.

Muutenkin juuri sinulle, jossa on persoonallisuutta tai potkua, voin suositella tätä kirjaa. Vaikka et juuri runoja muuten lukisikaan.

Ping, ajatukseni päättyvät tähän. Bloggari kiittää nöyrästi runoilijaa, anteeksi, Mikkoa, tästä kirjasta.

★★★★½



keskiviikko 20. elokuuta 2014

Uusi myönteinen dekkarilöydös.

Perhosveitsi
Ansu Kivekäs
285 s. 
2014
Crime Time









Arvostelukappale


On aina ihanaa, kun postiluukusta tipahtaa kirjalähetys silloin kun sitä ei odota. Varsinkin kun yllärikirja posti tuntuu heti takakannen perusteella niin mielenkiintoiselta, että se on otettava heti lukuun. Niin minulla kävi Crime Timen lähettämän Perhosveitsen kanssa.

Tälläkertaa toimin hieman tavoistani poiketen, sillä kopioin juonikuvion suoraan kirjan takakannesta. Se on nimittäin niin nerokkaasti tiivistetty, etten varmasti itse parempaan, tai läheskään yhtä hyvään pystyisi:

"Opettajaksi pestautuva ympäristöaktivisti Valo Mäki haluaa pelastaa planeetan ja maineensa. 

Irmeli haluaa rakkautta vaikka väkisin. 

Rikosylikonstaapeli Tenho Puhakka haluaa naista ja käryttää Hymypoikamiehen. 

Pojat haluavat nuppinsa sekaisin, paitsi Erik, joka tahtoo kuolla. 

Eveliina Kirves saa haluamansa - talon lonkeron jäillä."

Minulle Ansu Kivekäs oli täysin uusi tuttavuus, vaikka hän on kansiliepeen perusteella kirjoittanut parikin nuorten dekkaria. Perhosveitsen perusteella minun täytyy ehdottomasti tutustua näihin nuortenkirjoihin, Kivekkään kirjoitustapa on nimittäin vetävä, ja tapahtumien lomassa pilkahteleva huumori kolahtaa minulle kuin sata volttia.

Mikään perusdekkari Perhosveitsi ei silti ole. Siinä ei tapahdu alussa rikosta jota ratkottaisiin. Enemmän mennään psykologisen jännityksen puolelle, joka tapahtuu enemmänkin ihmissuhteiden kautta. Jotain samaa siis tässä kirjassa on kuin Outi Pakkasen ihmissuhdedekkareissa, vaikkakin hieman raadollisempaa on Kivekkään kerronta. Ja raadollisemmissa aihepiireissä liikutaan ehdottomasti.

Olen onnellinen että sain tämän yllätys arvostelukappaleen, sillä en ole varma olisinko muuten kirjaan törmännyt. Tämä oli ehdottomasti yksi myönteisimmistä uusista kirjailijatuttavuuksista pitkään aikaan, ja suosittelenkin Ansu Kivekästä juuri sinulle, joka kaipaat hieman erilaista dekkaria.

★★★★

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Hyvästelen haikein mielin Faunoidit... vai hyvästelenkö sittenkään?

Harakanloukku
Annukka Salama
446 s. 
2014
WSOY









Arvostelukappale


Kylläpä minä olinkin odottanut Annukka Salaman Faunoideista kertovan trilogian päätösosaa, Harakanloukkua. Tämä oli ehdottomasti loppukesän odotetuimpia kirjoja, sillä viihdyin todella hyvin kahden ensimmäisen kirjan parissa. Vielä kun Piraijakuiskaaja jätti tarinan kesken tavalla, jolla lukija varmasti jäi kieli pitkällä odottamaan jatkoa. Ainakin tämä lukija!

Vaikka Unnan ja Rufuksen tarina on saanut pääroolin kahdessa ensimmäisessä kirjassa, nyt asiat ovat hieman toisella kantilla. Nimittäin kirjan alussa katoaa Vikke, tuo itsepäinen hevonen, joutuu metsästäjien kynsiin ja tottakai koko jengi lähtee etsimään ystäväänsä. Kirjan kertojana kuitenkin suurimman osan aikaa toimii Joone, tuo ihastuttava harakka, joka on kaiken kilisevän perään, ja soittaa kitaraa kuin virtuoosi. Tämä tietenkin riemastutti minua suuresti, koska Joone on ollut koko trilogian ajan lempihahmoni.

Linnea Kujerruksia blogista on ehtinyt Harakanloukusta jo kirjoittamaan, ja täytyy nyt myöntää että olen Linnean kanssa vähän samoilla linjoilla: Harakanloukussa peuhattiin paljon vällyjen välissä, tuntui että hieman liikaakin. Sitä arvostan, että seksikohtaukset olivat hyvällä maulla kirjoitettuja, eivätkä liian pornahtavia, mutta ehkä niitä olisi voinut aavistuksen verran karsia silti. Sillä jopa minulla, nuortenkirja fanilla, tuli sellainen olo että olenko-minä-liian-vanha. No, onneksi tuollaiset hetket kirjaa lukiessa olivat kuitenkin kohtalaisen harvassa, ja suurin osa kirjaa meni ihan vain nautiskellessa.

Niin, minua kovasti riemastutti se, että Joone oli päähenkilönä kirjassa. Johan tietenkin arvasinkin sen kirjan nimestä, mutta se, miten suuren osan Joone kirjasta sai, oli iloinen yllätys. Se toi jotenkin tarinaan aivan uuden ulottuvuuden.

Tietenkin mukana oli myös Unnan ja Rufuksen tarinaa, sehän on yksi sarjan kantavista voimista, ja sitä luki mielellään. Loppukin oli, liikuttava, piti tämänkin tädin hieman pyyhkiä silmäkulmia. Olen kuullut huhuja että Faunoidit sarjaan tulisi vielä jatkoa, jossa eivät Unna ja Rufus olisi enää pääosassa. Se olisi tottakai mukavaa, ja tulen aivan varmasti  lukemaan jatko-osatkin. Liika pitkitys Unnan ja Rufuksen tarinalle ei silti saa minulta peukutusta.

Tiivistys: Annukka Salaman kerronta on erittäin sujuvaa, ja sitä lukee ahmimalla. Eikä meinaa malttaa laskea kirjaa käsistään. Nautin, mutta olisin vielä enemmän nauttinut jos olisin lukenut näitä, sanotaanko vaikkapa 15-vuotiaana.

★★★★

perjantai 15. elokuuta 2014

Ystävyyttä pohtimassa.

Sydänystävä
Niina Hakalahti
224 s. 
2014
Karisto









Arvostelukappale


Niina Hakalahti oli minulle ennestäänkin tuttu kirjailija, erityisesti Hengenadistusta kirjastaan. Sen lukemisesta on aikaa, mutta muistin sen niin hyvänä kokemuksena, että päätin pyytää Karistolta Hakalahden uuden kirjan arvostelukappaleeksi.

Kaisa ja Minna ovat olleet parhaita ystäviä hiekkalaatikolta asti. He ovat seuranneet toistensa kasvua lapsesta teiniksi, ja teinistä aikuiseksi. He ovat olleet toistensa rinnalla aina. Nyt molemmat ovat äidinkielen opettajia, yhden lapsen äitejä, ja onnellisesti naimisissa. He ovat kiinni toisissaan. Kuitenkin yhteinen hiihtolomareissu aiheuttaa särön heidän välilleen, ja säröstä kasvaa ajan kuluessa vain suurempi ja suurempi. Kuinka ystävyyden käy? Voiko sen irtisanoa?

Sydänystävä yllätti minut. Positiivisesti. Tottakai, kun pyysin kirjaa arvostelukappaleeksi, toivoin että se olisi hyvä, mutta tämä oli toden totta myönteinen yllätys. Mukana oli tietyn kepeyden ja ihmissuhde sotkujen lisäksi paljon syvällisyyttä, ja se sai minut pohtimaan ystävyyttä syvällisemminkin.

Minulla ei ole takanani lapsuudesta saakka kestäneitä ystävyyssuhteita, pisin ystävyyssuhteeni mahtaa olla tällähetkellä yhdeksän vuotta, se on kestänyt orastelevasta aikuisuudesta saakka tähän päivään, ja totta vie toivon että se kestäisi ihan sinne harmaapäiseksi mummoksi saakka. Minulla on myös monia muita ihania ystäviä, joiden kanssa toivon matkan jatkuvan vanhuuden rollaattorikisoihin asti.

Henkilöhahmot olivat parasta tässä Hakalahden kirjassa. Minnan ja Kaisan hahmot olivat tottakai pääosassa, ja kuten ehkä tarkoituskin oli, niin ärsyynnyin kovastikin Kaisan kaikkitietävästä hahmosta. Minna sai sympatiat osakseen, kuten myös Minnan poika, omaa tietään kulkeva Leevi. Molempien naisten miehet, Tomi ja Jussi, taas olivat enemmänkin taustahahmoja, joiden sisälle en oikein päässyt.

Sydänystävä ehkä jopa yllätti minut syvällisyydellään. Ehkä olin odottanut heppoisempaa kirjaa, mutta sainkin matkan syvälle ystävyyteen, sen ongelmiin ja epäkohtiin. Ja jouduin itsekin muistelemaan entisiä ystäviäni, niitä, joiden kanssa sukset ovat joskus menneet pahasti ristiin.

Kyllä, tulen lukemaan Hakalahtea lähiaikoina lisääkin.

★★★½

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Valloittava esikoiskirja.

Kissani Jugoslavia
Pajtim Statovci
285 s. 
2014
Otava









Arvostelukappale


Kiinnitin huomiota Pajtim Statovcin esikoiskirjaan Kissani Jugoslaviaan jo silloin kun ensimmäisiä kertoja tutustuin Otavan syksyn kirjaluetteloon. Kirja olisikin ollut lukulistallani, vaikken olisi sitä yllätyksenä arvostelukappaleena saanutkaan, mutta oli mukava yllätys kun se viime viikolla postiluukusta kolahti.

Kosovossa syntynyt Bekim tapaa baarissa kissan. Kissan, joka on omalaatuinen, röyhkeäkin, mutta kaikessa persoonallisuudessa kerrassaan hurmaata. Siispä, kun kissa lähettää Bekimille tekstiviestin "Muutan sinne", ei Bekimillä ole mitään vastaan sanottavaa. Mutta millaista on yhteiselo itsetietoisen kissan ja käärmeen kanssa? Varsinkin kun Bekim joutuu pohtimaan menneisyyttään kissan kanssa, joka tahtoo tietää kaiken Bekimistä.

Samalla kerrotaan Bekimin äidistä, Eminestä, siitä kuinka nainen on ennen Suomeen pakenemistaan päätynyt naimisiin Bekimin isän Bajramin kanssa. Bajramin, joka on luvannut hänelle hyvän elämän, mutta lyö silti Emineä.

Mitä voisin sanoa tästä kirjasta? Tavallaan minä ihastuin kirjaan syvästi, vaikkei se sydäntä repiviä tunteita herättänytkään, mutta tavalla taas... No, olen lukenut niin paljon tarinoita, jotka ovat samantapaisia kuin Eminen tarina, vaikkakin eri maasta. Siltä kannalta Kissani Jugoslavia ei antanut valitettavasti minulle juurikaan mitään uutta.

Mutta taas Bekim. Ah, ihana Bekim! Ihastuin tähän nuoreen homomieheen syvästi, ja tietenkin ihastuin myös röyhkeään kissaan. En ikinä tahtoisi asua tuollaisen kissan kanssa (minähän uskon syvästi että tuollaisia kissoja on olemassa), mutta tässä kirjassa oli ihana seurata näiden kahden vahvan persoonan yhteiseloa.

Siispä, kaksi vahvaa vastakkain. Toisaalta, lievä kyllästyminen naisen alistamis tarinoihin ja toisaalta huikeaa, maagis realistista kerrontaa. Ja kun asiaa olen kirjoittaessani pohtinut, olen päätynyt siihen että jälkimmäinen vei voiton. Enemmän mieleeni jäi Bekim ja kissa, kuin Eminen tarina.

Siispä voin suositella kirjaa vilpittömästi.

★★★★



tiistai 12. elokuuta 2014

Entä jos voittaisit lotossa?

Kaikki oikein
Anna-Leena Härkönen
317 s. 
2014
Otava









Arvostelukappale


Oi kuinka säikähdin tänään aiemmin käynnistellessäni konetta aikeissa blogata, kun nettiyhteyteni ei toiminutkaan. Tai ei auennut lainkaan. Käynnistelin konetta pariinkin kertaan uudelleen, mutta ei. Ehdin jo vaipua epätoivoon, sillä vaikka kännykällä pääsee nettiin, niin ei kännykällä voi oikein blogata. Keksin sitten onneksi asentaa nettiyhteyteni uudelleen, ja hurraa, tässä ollaan.

Jatkoin arvostelukappale ryöpyn purkamista lukemalla Anna-Leena Härkösen Kaikki oikein-kirjan. Tämä oli minulle kovin odotettu, sillä pidän, ellen suorastaan rakasta, Härkösen tapaa kirjoittaa.

Kaikki oikein kertoo, aivan oikein, lottovoittajista. Eevi Puttonen on viettänyt lapsuutensa vähävaraisessa perheessä, eikä hän saanut kovinkaan usein nuorena mitään omaa. Myös opiskeluajat ovat menneet pihistellessä, eikä näin aikuisenakaan ole raha tulvinut ovista ja ikkunoista. Mutta kaikki muuttu kun hän tekee kerran hetken mielijohteesta lottorivin, ja voittaa sillä seitsemän miljoonaa. Tai oikeammin voittavat Eevi ja hänen miehensä Kari.

Mutta onko lottovoittajan elämä yhtä juhlaa?

Niin, olen aina pitänyt Härkösen tavasta kirjoittaa. En mene käsi lempikirjani päällä vannomaan, että olisin lukenut kaiken mitä Härkönen on kirjoittanut, mutta suurimman osan. Suurimman vaikutuksen minuun on tehnyt kirjailijan siskon itsemurhasta kertova Loppuunkäsitelty, jonka olen lukenut useamman kerran. Mutta mutta. Ei tämä uusinkaan romaani yhtään hassumpi ole.

Vaikka Kaikki oikein onkin nopealukuinen kirja, se ei mielestäni ole mikään kevyt välipalakirja. Siinä on syvällisyyttä. Mennään syvälle Eevin ja Karin sisälle, siihen, mitä tapahtuu kun voisi ostaa vaikka mitä.

Kenelle suosittelisin kirjaa? Ainakin niille kaikille, jotka enemmän kuin mitään haaveilevat lottovoitosta. Härkönen on hyvin tavoittanut sen, mitä lottovoitto voi myös tehdä. Ettei se ole yhtä onnea ja autuutta. Se voi rikkoa parisuhdetta, saada alkoholinkäytön lisääntymään, ja niin... voi aina seota rahan määrästä.

Siitä ei päästä mihinkään, että Härkösellä on oma paikkansa Suomen kirjallisuuden tähtitaivaalla. 

★★★★

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Taas ihastuttavan Stellan matkassa.

Joko taas, Stella
Niina With
219 s. 
2014
Myllylahti









Arvostelukappale


Joskus sunnuntait ovat parasta. Joskus sunnuntait ovat tylsiä päiviä, kun tietää ehkä kiireisenkin viikon olevan aivan nurkan takana, eikä päivästä osaa oikein nauttia. Mutta parhaimmillaan sunnuntait ovat rentoja päiviä, jolloin voi kuunnella hyvää musiikkia, lukea hyviä kirjoja ja katsoa välillä hauskoja tv-ohjelmia. Minun sunnuntaini on tänään ollut tuota jälkimmäistä.

Ja millaista kirjaa olen lukenutkaan! Ihanaa kirjaa. Nyt istun minttu-suklaa kahvin kera tässä koneella, ja puran mietteitäni uunituoreesta Stella-kirjasta sanoiksi.

Taisit narrata, Stella-kirjasta tuttu Stella Kaarnisto on päättänyt vakaasti pysytellä pelkästään totuudessa. Ei valkoisia valheita eikä edes pieniä narrauksia. Miten käykään? Hän tahtoisi elää vakaata elämää lentokapteeni poikaystävänsä Markuksen rinnalla, mutta niin... Eihän Stellan elämä voi ihan vakaata olla. Markuksen tie vie ympäri maailmaa töiden merkeissä, ja Stellalla on aivan liikaa vapaa-aikaa. Hänelle tuleekin bloggaamisesta intohimo, ja koska kyseessä on Stella, hän ei voi pysytellä totuudessa.

Voi, minä hymeksin täällä. Tämä kirja oli yksi odotetuimpia kirjoja tämän syksyn uutuuksien joukossa, eikä suotta. Koukutuin Stellan hahmoon jo Taisi narrata, Stella kirjassa, eikä Niina With petä nytkään. Bloggarithan ihastuivat Niina Within ensimmäiseen chick lit romaaniin, minä en suinkaan ollut ainoa, ja sitä pidettiin esimerkiksi hyvänä kevennyksenä raskaampien romaanien välillä. Aivan totta!

Joko taas, Stella on ehdottomasti chick litiä parhaimmillaan, eikä nyt puhuta ainoastaan Suomen mittakaavassa, vaan mennään ihan maailmallekin. Stella on chick lit hahmoksi juuri sopivan tohelo ja hauska, ja hänelle saa nauraa hyväntahtoisesti. Vauhtia tästä kirjasta ei myöskään puutu, ja kirja kantaa reilut kaksi sataa sivua aivan täydellisesti.

Kirjasfäärin ihana Taika on jo myös ehtinyt lukea kirjan, ja hän kirjoittaa blogissaan osuvasti toisen kirjan kirouksesta. Siihen lankeavat monet kirjailijat, siihen, ettei toinen kirja kannakaan sillä tavalla kuin osuva esikoinen. Niina With on kirjoittanut toki myös ennen Stella kirjoja, mutta (korjatkaa jos olen väärässä) ainoastaan lastenkirjoja. Onneksi, onneksi With on tutustuttanut lukijansa Stellaan. Ja onneksi tuo toisen kirjan kirous ei koske Niina Withiä.

Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja huumoria siis riittää. Mutta löytyy syvällisempikin ote: kuka uskaltaa netissä, ja blogissa olla täysin oma itsensä? Stella ei uskalla, mutta uskallanko esimerkiksi minä? Pyrin toki siihen, ja olen valottanut taustojani, kertonut paljon itsestäni, ja astunut tietenkin nettimaailmaan koko kirjamakuni voimin. Mutta enpä ole blogiin uskaltanut omaa kuvaani laittaa. Ehkä vielä joskus senkin teen.

Joka tapauksessa: jos pidit Taisit narrata, Stellasta, pidät myös tästä. Ja koska kyseessä on itsenäinen jatko-osa, ei haittaa vaikket ole ensimmäistä lukenutkaan. Joten kauppaan, kirjastoon, hopi hopi!

★★★★★

perjantai 8. elokuuta 2014

Sukutarina, joka ei vedonnut tähän lukijaan.

Muualla 
Malin Kivelä
Suomentanut Laura Jänisniemi
276 s. 
2013
Teos, Schildts & Söderströms









Arvostelukappale

Kun pyysin Malin Kivelän teosta Muualla arvostelukappaleeksi, luulin autuaasti pyytäväni tämän syksyn kirjaa. Mutta ilmeisesti pitelinkin käsissäni vuosi sitten ilmestnyttä teosta. Onneksi kuitenkin huomasin asian kun katsoin teoksen tietoja, enkä huijannut teitä täällä blogissani.

Muualla on kertomus lähtemisestä, saapumisesta, eroamisesta ja yhteen palaamisesta. On vuosi 1997 kun koreografiksi opiskelevan Ninan on aika tehdä lopputyö New Yorkissa, ja hän päättää tehdä sen lapsena ja nuorena tekemistään matkoista äitinsä kanssa. Se saa hänet palaamaan ajassa taaksepäin, takaisin nuoruuteen. Puheenvuoron kirjassa saavat myös Vailet, Ninan isoäiti, joka omalta osaltaan valottaa menneisyyttä, sekä Vailetin täti, Helga, joka kantaa salaisuutta.

Minun täytyy nyt tunnustaa, etten oikein saanut otetta tästä teoksesta. Jossain kohti sain oivalluksia, ahaa elämyksen tapaisia, ja hetken lukeminen sujui vaivatta, mutta sitten taas jouduin miettimään, että missä mennään, missä vuodessa ja kuka on sukua kenellekin. Varsinkin alussa tämä vaivasi.

Se Muualla teoksen plussaksi on laskettava, että kieli soljuu vaivatta eteenpäin, se on kirjoitettu lähestulkoon tajunnanvirran omaisesti, ja sitä lukee mielellään. Tietenkin muutenkin luen aina arvostelukappaleet loppuun saakka, mutta tällä kertaa tämän pelasti Malin Kivelän kieli, ja Laura Jänisniemen loistava käännös.

En ehkä ole mitenkään ylin sukusaagojen ystävä muutenkaan, joten senkin takia Muualla jäi minulle hieman laimeaksi. Epäilemättä kuitenkin joku muu saa tästä kirjasta paljon enemmän irti.

Aah. Minulle tuli tänään iso kasa kirjoja. Näkee, että syksy on tulossa, kun uutuuskirjoja tulee ovista ja ikkunoista, ja vielä ihania sellaisia. Mistähän aloittaisin, hihhih.

★★½

torstai 7. elokuuta 2014

Karvat pystyyn nostattava Kuokkamummo.

Kuokkamummo
Marko Hautala
328 s. 
2014
Tammi












Minulle ei Marko Hautala ollut kovinkaan tuttu nimi ennen Kuokkamummoa. Olin toki kuullut nimen, ja laittanut sen korvan taakse, koska olin kuullut kehuja. Yhteenkään kirjaan en ollut silti tarttunut. Siitä syystä varmaankin ei herättänyt minussa mitään hekumaa se, että Tammen syksyn katalogissa näin Kuokkamummon hiipivän ilmoille elokuussa. Mutta mutta. Siitä kohistiin niin paljon, että kyselin bloggariystäviltäni, josko joltakulta joutaisi minulle yksi kappale tätä mummoa. Ja joutihan sieltä, ihana Arja, kiitos. <3

On kysymys tarusta, eräänlaisesta pelottelu tarinasta, jota lähiön nuoret ovat kokoontuneet kuuntelemaan pommisuojaan jo useiden vuosikymmenten ajan. Se on aikuistumiseen liittyvä askel, on kuunneltava tuo Saarna, ja sen jälkeen näytettävä, ettei pelottanut yhtään. Ei varmasti.

Kirjan keskiössä ovat Samuel ja Maisa. Molemmat ovat lähtöisin samasta lähiöstä, aikuistuneet, ja muuttaneet tahoilleen, mutta lapsuuden muistot piinaavat kumpaankin. Ja kummankin lapsuuteen liittyy olennaisena osana kuokkamummo. Maisa on päättänyt tehdä seudun perinteestä väitöskirjan, muttei vieläkään uskalla lähestyä autioksi jäänyttä huvilaa. Onko kyse vain kaupunkilegendasta? Miksi ihmisiä sitten katoaa kuin maan nielemänä? Tai Kuokkamummon tappamana?

Minähän en ole mikään hirmuinen kauhun lukija. Vasta viime aikoina, sanotaanko viimeisen puolen vuoden aikana, olen saanut jonkinlaista kosketuspintaa tuohonkin genreen. Mutta sanotaan nyt ihan suoraan jo heti alussa: vaikken ole kovinkaan montaa kauhukirjaa lukenut, niin Kuokkamummo kyllä singahti suoraan kärkisijoille. Oli nimittäin piinaavaa. Ihanan, raastavan piinaavaa.

Tuli heti sellainen olo että tätä tänne lisää. Onneksi Hautala on kirjoittanut useita kirjoja, joihin en siis ole tutustunut, joten luettavaa riittää. Kirjaston hyllyt, täältä tullaan...

Mikä tekee Kuokkamummosta niin hyvän? Juuri se piinaavuus. Ja niinkuin Hautala itse lukukappaleen alussa kirjoittaa: kirja on totta. Urbaanilegenda Kuokkamummosta on olemassa, Hautalan lapsuuden maisemissa. Ilmankos kirja tuntui niin jäseniä hyytävältä, kun mukana on todensiemeniä.

Huvittaa huomata miten kirjallisuuden avulla hypin ihan sfääreistä toiseen: hihitystä ja kyyneliä tuli chick lit kirja Mama Mojon kanssa, ja nyt pelonväristyksiä Kuokkamummon kera. Mutta niinhän se on, kirjat vievät, kirjat tuovat.

Jäin väkisin miettimään, löytyisikö omasta lapsuudestani jotakin urbaanilegendaa, josta voisin jollekin hyvälle kirjailijalle vinkata, että kirjoitapa tästä kirja. Mutta en kyllä tähän hätään keksi yhtäkään, paitsi sen kauhutarinan kun lehmä käveli minua vastaan mökkimme saunapolulla kun olin pieni. Ihan totta, se säikäytti minut järjiltäni!

Mutta niinpä - hyvien kirjojen putki se vain jatkuu. Ja antaa jatkua, en valita ollenkaan.

★★★★½


keskiviikko 6. elokuuta 2014

Ihana päivä: luin mahtavaa kotimaista chick litiä!

Mama mojo
Laura Paloheimo
329 s. 
2014
Otava









Arvostelukappale


Mikä ihana päivä tänään on ollut! Ei haitannut yhtään, vaikka heräsinkin jo ennen kukonlaulua, koska aamu oli yksinkertaisesti niin hirvittävän kaunis. Ja lisäksi, kesken oli mitä parhain kirja. Tiedättekö sen tunteen, kun tuntuu että lukee toinen toisensa perään mahtavia kirjoja? Sellainen tunne minulla on nyt. Kai se laskukin tulee sieltä jossain vaiheessa, täytyyhän niitä huonompiakin lukea, mutta ei, ei vielä. Tahdon vielä ihanaakin ihanampia lukukokemuksia!

Mama mojossa palataan Juliaan. Juliaan, josta kertoi Laura Paloheimon esikoiskirja, Klaukkala. Julia on siis palannut kotikaupunkiinsa Klaukkalaan, mennyt nuoruudenrakkautensa Timpan kanssa naimisiin, ja saanut vauvan. Timppa heiluu keskellä rallikisoja, ja Julia joutuu mukaan rallikuvioihin. Ainakin osaksi. Töyssyjä ja vauhtia matkalla riittää, hidasteitakin on matkan varrelle laitettu. Mutta voiko vastuullinen äiti nukuttaa lastaan helikopterissa?

Huomasin saatuani tämän kirjan, että oikein keräilen Laura Paloheimon kirjoja. Hyllystäni löytyvät kaikki kolme. Ja näistä en missään tapauksessa aio luopua, en luopunut tänäänkään kun tyrkyttelin kirjahyllyni sisältöä ihmisille (huolivat muuten useamman!). Enkä keräile näitä syyttä. Olen vilpittömästi sitä mieltä, että Paloheimo parantuu kirjailijana jokaisen kirjansa myötä (joka ehkä on arvattavaakin), ja tämä Mama mojo on jo aika huippuluokkaa. Klaukkalan jätin ensimmäisellä luentakerralla kesken, mutta toisella jo pidin siitä. Silti se jäi keskinkertaiseksi. Toinen Paloheimon kirja, OMG, sai minulta vilpittömän peukutuksen ja kiitettävän (ja kiitollisen) arvion, mutta tämä, vau, tämä. On vasta jotakin.

En aavistellut mistään, että Mama mojo kertoo Juliasta. Siispä oli ihana huomata, että palataankin ensimmäisen kirjan maisemiin, ja vielä niin ihanissa tunnelmissa, että Timppa ja Julia ovat yhä pariskunta. Tottakai, kun kyseessä on chick lit kirja, ei yhdessä oleminen ole yksinkertaista, ja muuttujia on matkassa. Sainkin jännittää kuin dekkarissa konsanaan, miten lopussa käy.

Useimmiten chick lit kirjoissa on alusta pitäen selvää, kuka saa ja kenet. Ja miten käy. Mutta Paloheimo ei ollutkaan tehnyt kirjastaan niin yksioikoista, vaan jännitystä piisasi aika loppumetreille saakka. Siispä tänään jouduin oikein ahmimaan kirjaa, niin paljon jännitti. Ja niin paljon toivoin että Julia ja Timppa jatkaisivat yhdessä. Mutta kuinkas kävi? Sain kyyneleet silmiini. Olivatko ne surun vai ilon kyyneleitä, sen saatte itse selvittää, jos kiinnostuitte kirjasta.

Suomessa ei chick litin kirjoittajia ole todellakaan liikaa. On Laura Paloheimo, Kira Poutanen, Sari Luhtanen... unohdinko jonkun? Unohdin, uuden lahjakkuuden, Niina Within. Jonka uusi kirja, Joko taas, Stella, pitäisi olla käsissäni lähipäivinä. Onneksi näitä uusia kykyjä on viime aikoina tullut markkinoille, sillä on aina mukavaa lukea laadukasta kotimaista chick litiä.

Tämä kirja oli ihastuttava. Oli rakkautta ja oli huumoria, ja lopussa oli kyyneleet. Mitä sitä, taaskaan, voisi kirjalta muuta toivoa?

★★★★★

tiistai 5. elokuuta 2014

Rakas, rakkaampi, Mielensäpahoittaja.

Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja
Tuomas Kyrö 
248 s. 
2014
WSOY









Arvostelukappale


Kyllä minä niin meinasin mieleni pahoittaa kun ei alkanut postiluukusta kuulua Tuomas Kyrön uutta kirjaa. Niin olin tätä odottanut, ja kuulin villejä huhuja että bloggariystävät olivat tämän jo saaneet, ja lukeneetkin. Piti ihan laittaa kyselyviestiä kustantamolle, ettei minua ole unohdettu. Ei onneksi oltu unohdettu, vaan perjantaina postiluukku kolahti, ja sieltä tämä rakas, ihana, mahtava kirja saapui. Hetihän se piti lukea. Oli vaan sellaisia muuttujia matkassa, niin kuin sukujuhlat, ettei lukuaikaa ollut tarpeeksi. Mutta onneksi eilen sain vain lukea, ja nauttia.

Mielensäpahoittajastahan tämä siis kertoo. Tuosta kiukkuisesta, ihanasta vanhasta käppänästä, joka pahoittaa mielensä asiasta kuin asiasta. Nyt on vuorossa niinkin vakava asia kuin omien hautajaisten suunnittelu, joka ei olekaan ihan helppo asia. Mutta kukapa niitä hautajaisia suunnittelisi paremmin kuin haudattava itse! Puhe täytyy laatia, ja arkku tietysti rakentaa. Mutta miten käykään kun Mielensäpahoittaja asettuu lepäämään arkkuunsa? No, huonostihan siinä käy.

Mietin monta kertaa lukiessani, oliko edellisissä osissa näin paljon syvällisyyttä mukana. Muistaakseni ei ollut, nimittäin en ainakaan muista kyyneleitä vuodattaneeni edellisiä osia lukiessani. Nyt niitä tuli, runsaastikin.

Mistä tuntee täydellisen kirjan? Siitä että nauraa ja itkee lukiessa. Ja kyllä, minä nauroin ja itkin lukiessani tätä pientä suurta teosta. Sillä tämä on pieni suuri Teos, Teos isolla T:llä. Sivuja ei ole kuin tuo kaksi ja puoli sataa, mutta sisältöä senkin edestä. Tästä kirjasta lukija ei yksinkertaisesti voi olla pitämättä.

Voiko Mielensäpahoittajaan tutustumisen aloittaa Ilosista ajoista? Voi, kyllä voi. Hyvin pääsee kyytiin mukaan tästä kolmannesta osastakin. Kyrö valottaa mukavasti tuon kiukkuisen vanhan herran historiaa, sitä, miltä on tuntunut silloin kun lapset ovat syntyneet, ja silloin kun on menty naimisiin. Tässä Teoksessa on siis kaikki.

Minä voisin hehkuttaa tätä vaikka kuinka pitkään, uskokaa tai älkää. Mutta sanonpa vain tämän: lukekaa tämä! Ostakaa, lainatkaa, mutta älkää varastako. On iloa, on vähän surua ja on kuopaistu myös pintaa syvemmältä. Kyllä Kyrö osaa, ei hän turhaan ole yksi lempikirjailijoitani.

♥♥♥♥♥