torstai 30. toukokuuta 2013

Charles Bukowski: Pystyssä kaiken aikaa

Pystyssä kaiken aikaa
Charles Bukowski 
Suomennos Arto Häilä
229 s. 
1979
WSOY









Kymmenentuhannen kävijän määrä on mennyt rikki minun pienessä blogissani! Olen iloinen tästä pienestä asiasta, eihän blogini ole ollut olemassa vielä kovinkaan pitkää aikaa. Sen kunniaksi voisin tehdä vaikka mitä, mutta arvon jotain pientä vasta sitten kun olen pitänyt blogiani vuoden. Sen olen päättänyt. Nyt siis postan vain Bukowskin toisesta kirjasta, Pystyssä kaiken aikaa romaanista.

New York Cityn bussiasema oli Times Squaren lählellä. Menin kadulle vanhan matkalaukkuni kera. Oli ilta. Ihmiset tulvivat maanalaisesta. Hyönteisten tavoin, kasvottomina, he ylen kiivaasti karkasivat kimppuuni, päälleni ja ohitseni. He tyrkkivät ja talloivat toisiaan; he päästelivät hirveitä ääniä. 

Pystyssä kaiken aikaa kertoo Charles Bukowskin alter egon Henry Chinaskin nuoruusvuosista. Chinaski yksinkertaisesti ajautuu työpaikasta toiseen, pysymättä yhdessäkään paikassa kovinkaan pitkää aikaa. Erityistä juonta kirjassa ei ole - vaihtelevia työpaikkoja, juopottelua ja seksiä. Perus mieskirjallisuutta, eikö?

Jokaista Jeanne d'Arcia kohti löytyy Hitler kiikkumassa keinulaudan toisessa päässä. 

Jatkoin siis tätä "rappiokirjallisuutta" Juha Vuorisen jälkeen hänen esikuvallaan Bukowskilla. Voisin jatkaa vielä heidän kaltaisellaan Arto Salmisella, mutta taidan lukea jotain vähän erilaista välillä.

Tällaisesta mieskirjallisuudesta muuten käytetään nimeä dicklit, ainakin epävirallisemmin. Luin artikkelin sanomalehti Karjalaisesta jokin aika sitten, ja innostuin ensin kun luulin että siinä käsitellään chick litiä. Kuitenkin mielenkiinnolla luin tuonkin artikkelin.

Bukowski on kai yksi dicklitin "isiä", suomalaisten vastineidensa esikuvia. Eikä syyttä, ei minua tässä kirjassa yhtään haitannut se ettei juonta erityisemmin ollut, vaan minusta oli hauskaa lukea Henry Chinaskin edesottamuksista 1940-luvun Amerikassa.

Ei ollut viimeinen Bukowskini tämäkään.


+++½

keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Juha Vuorinen: Kristianin nuoruusvuodet ja kirjastoauton piipahdus.

Kristianin nuoruusvuodet
Juha Vuorinen
198 s. 
2004
Diktaattori kustannus










Halusin jotain kevyempää ja hauskempaa muutaman ajatuksia herättäneen ja raskaamman kirjan jälkeen. Viikko sitten kirjastoauto toi minulle Juha Vuorisen Kristianista kertovia kirjoja (kaikki kolme) jotka päätin lukea järjestyksessä, en tosin putkeen mutta kuitenkin.

Kristianin nuoruusvuodet kertoo nimensä mukaan Kristianista. Siis Kristian Pesosesta, Juha Vuorisen niinkään kirjoittamien Juoppohullun päiväkirjojen Juhan parhaasta ystävästä. Kristian on noissa kirjoissa hömelö, alkoholia aktiivisesti nauttiva pyöreähkö persoona. Miten Kristianista on kasvanut sellainen kuin hän nyt on? Nämä kirjat kertovat siitä.

Ensimmäisessä osassa kerrotaan Kristianin lapsuudesta ja varhaisnuoruudesta. Tämä kirja alkaa vuodesta 1974 jolloin Kristian oli 5-vuotias ja fanitti joulupukkia yli kaiken. Kuinka monta mutkaa jouduttiin läpi käymään ennen kuin päästiin kirjan loppuun, vuoteen 1984 jolloin Kristian oli täyttänyt 16-vuotta?

Kristianin nuoruusvuodet ovat ikäänkuin viihdyttävä spin off Juoppohullun päiväkirjoista. Olen lukenut nämä kaikki jo aikaisemminkin, useammankin kerran olen tainnut lukea, mutta silti nämä jaksavat viihdyttää siinä missä Juoppiksetkin.

Kristian on lempihahmoni Juoppohullun päiväkirjoissa, ja siispä minusta on mukava tutustua näihin kirjoihin ja saada tietää Kristianin taustoista, jotka ovat enemmän kuin vain vähän kummalliset.

Kyllä Vuorinen kirjoittaa osaa, vaikkei häntä ole otettukaan Suomen kirjallisuusseuran jäseneksi. Tässä on meillä Suomen Bukowski, jota hän ilmeisesti toivookin olevansa.

++++


Eilen piipahti taas lähimaastossa kirjastoauto, ja lähdin sinne tälläkertaa ei niin hirveän valtavan kirjalastin kanssa. Kirjastoautosetä ei ollut sama kuin ennen, ja niinpä hän sanoikin minulle "Sulle on vino pino varauksia", kun minua oli odottamassa 11 varausta. Parhaimmillaan niitä on ollut 40!

Tässä muutamia herkkuja jotka odottavat lukemistaan:

Anders De La Motte: Peli
Alexander McCall Smith: Naisten etsivätoimisto Nro. 1
Magne Hovden: Viisuviikingit
Haruki Murakami: 1Q84
Sarah Winman: Kani nimeltä jumala
Candace Bushell: Hissillä huipulle

tiistai 28. toukokuuta 2013

John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe

Tähtiin kirjoitettu virhe
John Green
Suomennos Helene Bützow
338 s. 
2012
Wsoy









 Olen viimeaikoina lukenut enemmän käännöskirjallisuutta, ja nytkin huomaamattani kun halusin lukea nuortenkirjan pitkästä aikaa niin tuli tartuttua John Greenin syövästä kertovaan nuortenkirjaan, Tähtiin kirjoitettu virhe.

Tähtiin kirjoitettu virhe kertoo 16-vuotiaasta Hazelista, tytöstä joka sairastaa parantumatonta kilpirauhassyöpää. Hazel on onnekseen saanut muutaman lisävuoden elinaikaa lääkityksen avulla, mutta joutuu kantamaan happisäiliötä mukanaan ja pitämään kasvoillaan happiviiksiä hengitystä helpottamaan.

Hazelin elämä ei tarjoa juuri mitään - ei ennenkuin hän tapaa vertaistukiryhmässä Augustuksen. Augustuksen, 17-vuotiaan pojan jollta on amputoitu jalka syövän vuoksi. Nuoret tutustuvat toisiinsa, ja pikkuhiljaa ihastuvatkin. He myös rakastuvat samaan kirjaan, Viistoa valoa, joka loppuu äkisti kesken. Nuoria vaivaa kirjan loppuratkaisu, ja he päättävät lähteä matkalle Amsterdamiin tapaamaan kirjailijaa ja ottamaan selvää miten kirjan henkilöille käy.

Tarina on traaginen, onhan pääaihe kuitenkin syöpä. Kirjaan on saatu myöskin ujutettua myös humoristisia pilkahduksia, jotka tuovat Augustuksen ja Hazelin toivottomiin tilanteisiin toivoa. Ja vaikka kirjan aihe niin traaginen onkin, se on myös rakkaustarina, kaunis sellainen, koska kyse ei ole niinkään kahden nuoren pikku ihastumisesta vaan aidosta rakkaudesta.

Dialogit ovat onnistuneita, ja sivuhahmona on Isaac, joka sokeutuu syöpänsä vuoksi ja on kaikessa ironisuudessaan enemmän kuin loistava.

Pidin tästä kirjasta myös siksi, että mukana oli niin paljon kirjallisuutta käsitteleviä keskusteluja, ja hullaantumista Viistoa valoa kirjaan, jonka kysymyksiä nuoret ratkovat.

Tällaista lukiessaan sitä unohtaa arjen pienet murheet.

++++

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

David Safier: Huono karma

Huono karma
David Safier
Suomennos Tiina Hakala
280 s. 
2011
Bazar









Kirjaston laina-ajat paukkuu taas, David Safierin Huono karma on siis odottanut minua kirjastohyllyssä jo ties kuinka pitkän ajan. Halusin lukea tämän ennen kuin on pakko palauttaa kirjastoon, joten tartuinpa tähän sitten nyt. Eilen luin aurinkoisella pihalla, ihana oli istua keinussa kirjan kanssa ja nauttia auringosta.

Huono karma kertoo Kimistä, jonka elämä on kirjan alussa työn vuoksi niin kiireistä, ettei hän ehdi juuri viettää aikaa perheensä kanssa. Lisäksi hän pettää aviomiestään. Yhtäkkiä Kim kuitenkin kuolee - ja kokee jälleensyntymän. Hän ei huonon karmansa vuoksi kuitenkaan synny ihmiseksi, vaan muurahaiseksi. Siitä alkaa seikkailu, jossa Kim yrittää kerätä mahdollisimman paljon hyvää karmaa voidakseen estää miehensä Alexin ja erään naisen suhteen. Onnistuuko Kim keräämään tarpeeksi paljon hyvää karmaa ja syntymään vielä takaisin ihmiseksi?

Kun herää ykskaks muurahaisen ruumiissa, ei voi reagoida kuin yhdellä tavalla: asiaa ei usko todeksi. Minä yritin kerrata tapahtumia mielessäni: se älytön venäläinen lavuaari oli pamahtanut päähäni, sitten olin nähnyt valon mutta sinkoutunut takaisin - mikä tarkoitti, että olin yhä elossa. Olin kai saanut jonkinmoisen kallovamman. Siitä tämän täytyi johtua!

Huonoa karmaa mainostetaan takakannessa hulvattoman hauskaksi, nauruhermoja repiväksi bestselleriksi. Minua se ei ikävä kyllä pahemmin, ainakaan ääneen, naurattanut. Tietenkin mukana oli  huvittavia piirteitä kun Kim syntyi milloin miksikin eläimeksi, mutta ei se saanut minua nauramaa. Mutta ajateltavaa kirja antoi. Aloin miettimään jälleensyntymää ja karmaa. Millainen karma minulla on, millaiseksi eläimeksi syntyisin jos kuolisin nyt? Alan herkästi miettimään tällaisia asioita.

Safier oli kieltämättä luonut hyvän tarinan, jota ei ollut onneksi pitkittänyt turhaan. Se oli juuri sopivan mittainen, ja kirjan luki nopeasti ja mielellään. Luulen että tutustun vielä muihinkin Safierin kirjoihin.

+++½

perjantai 24. toukokuuta 2013

Emma Donoghue: Huone

Huone
Emma Donoghue
Suomennos Sari Karhulahti
325 s. 
2010
Tammi









Kevätflunssa iski, ja on hyvä syy vaan lötköttää sohvannurkassa lukemassa ja kuuntelemassa hyvää musiikkia. Ilmassa leijuvaa lievää apatiaa lievittämään ei ehkä ollut omiaan Emma Donoghuen loistava, mutta aiheeltaan ahdistava romaani Huone. Luin tämän jo toista kertaa - ja nautin nytkin suuresti. Ehkä lukukokemus ei ollut niin ahdistava kuin ensimmäisellä kerralla, kun tiesin jo valmiiksi loppuratkaisun.

Huone on kerrottu viisi vuotiaan Jackin näkökulmasta, joka tuo kirjaan juuri sen ulottuvuuden joka tekee siitä loistavan. Jack on syntynyt ja kasvanut Huoneessa, joka on yhdentoista neliön suuruinen. Jackin äidin on siepannut seitsemän vuotta sitten mies, jota Jack kutsuu Vanhaksi Kehnoksi. Vanha Kehno käy öisin Huoneessa, tuo ruokaa ja tarpeellisia tavaroita ja käyttää äitiä seksuaalisesti hyväkseen, jonka "ansiosta" Jackin on saanut alkunsa. Miten Jackin ja äidin käy, pääsevätkö he pakoon Huoneesta?

Olen lukenut ihmiskaappausta käsitteleviä kirjoja useammankin, mutta Huone on niistä paras. Juuri sen ansiosta, että se tuo tämänkaltaisiin kirjoihin uudenlaisen näkökulman koska kerronta tapahtuu 5-vuotiaan pojan näkökulmasta. Mieleni tekisi hirveästi kertoa kirjasta enemmänkin, mutta se voisi pilata jonkun, joka ehkä hyvällä onnella tästä kirjasta innostuu, lukuelämyksen.

Emma Donoghue on luonut hienon tarinan, joka nostaa Huoneen niihin kirjoihin jotka ovat minuun eniten vaikutuksen tehneet. Mutta hienon työn on tehnyt myöskin Sari Karhulahti, joka on muokannut käännöksessään Jackin sanat juuri viisi vuotiaan pojan suuhun sopiviksi.

Aihe on enemmän kuin ahdistava, se jättää miettimään miksi tällaisia asioita on maailmassa. Mikä saa jonkun ihmisen tekemään jotain niin kamalaa, että kaappaa ihmisen käyttääkseen häntä seksuaalisesti hyväkseen? Hirvittävää. Ahdistava aiheesta huolimatta kirja jätti loppunsa ansiosta mieleen ajatuksen fiktiivisten hahmojen paremmasta tulevaisuudesta.


+++++

torstai 23. toukokuuta 2013

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Lumikko ja yhdeksän muuta
Pasi Ilmari Jääskeläinen
322 s. 
2007
Atena










Olen kuullut paljon hehkutusta Pasi Ilmari Jääskeläisestä, mutta en ollut lukenut yhtäkään hänen kirjaansa. Sain ahaa elämyksen pari viikkoa sitten ja lainasin kirjastosta tämän Lumikko ja yhdeksän muuta-kirjan sekä Harjukaupungin salakäytävät. Laina-ajat paukkuu ja monta muutakin kirjaa olisivat lukemisen alla, mutta päätin silti valita luvun alle tämän, koska kiinnostukseni oli huipussaan. Eikä suotta,

Lumikko ja yhdeksän muuta kertoo Jäniksenselän kirjoittajapiiristä, jossa on jäseniä joka lähtöön. Seuran pitäjä on Laura Lumikko, kirjailija jonka nimi on kaikille tuttu. Hän kirjoittaa Otuksela-kirjoja joita on käännetty monelle kielle. Kirjoittajapiiriin ei ole otettu uusia jäseniä moneen kymmeneen vuoteen, mutta nyt, pitkän ajan jälkeen nuori Ella Milana pääsee kymmenenneksi jäseneksi. Samaan aikaan tapahtuu jotain mystistä kirjailijatar Laura Lumikolle, ja se saa Ellan tutkimaan yhä tarkemmin seuraa sekä sen historiaa. Miten Ella selviää mystisestä Pelistä?

Ellalla oli ollut vaikeuksia pysytellä pitempiä aikoja poissa kirjaston paperinpölyisestä ilmastosta. Nytkin, kun Ella lähestyi kirjastoa viallinen Dostojevski laukussaan, hänet valtasi sama pyhä kunnioitus kuin lapsena. Hän oli ollut se kirjakasseja raahaava pieni tyttö, jollainen löytyy jokaisesta kirjastosta. Kun hän oli maannut kaksi viikkoa keuhkoputkentulehduksessa, kirjastonhoitaja oli soittanut heille kotiin ja kysynyt, oliko kaikki kunnossa. Kaiken maalman tädit ja sedät olivat tervehtineet häntä hyllyjen välissä: Hei Ella, mitäs olet tänään löytänyt...

Lumikko ja yhdeksän muuta on sekoitus jännitystä ja maagista realismia. Pasi Ilmari Jääskeläinen pitää lukijan tiukasti otteessaan aina ensimmäiseltä sivulta yllätykselliseen loppuun saakka, jota ei varmasti kukaan lukija olisi osannut aavistaa. Minä viihdyin todella hyvin tämän kirjan seurassa, se vei pois tästä välillä masentavastakin arjesta fiktiiviseen maailmaan, jossa kaikki on aina... no jos ei hyvin, niin ainakin eri tavalla.

Kun elämä tarjoaa luumuja, kannattaa sylkeä kivet ulos. 

Pidän suunnattomasti Pasi Ilmari Jääskeläisen tavasta käsitellä Suomen kieltä. Se on taidokasta ja sai minut nauttimaan suunnattomasti tästä lukukokemuksesta. Ei ole epäilystäkään, ettenkö tulisi lukemaan piankin Harjukaupungin salakäytäviä, onneksi minulla on se koko ajan kasvavassa kirjastopinossani. Tosin pino se ei voi olla, se olisi jo hajonnut moneen kertaan.

Pasi Ilmari Jääskeläinen on saanut uuden fanin!

++++


Löysin muuten tämän kirjan jännitys hyllystä, siksi kategoroin tämän myös siihen.

maanantai 20. toukokuuta 2013

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Muumipappa ja meri
Tove Jansson
Suomentanut Laila Järvinen
181 s. 
1965
WSOY








Tiiliskivimäisen Ready player one:in jälkeen päätin lukea jotain hieman ohuempaa ja nopealukuisempaa, ja siispä tartuin jälleen kerran muumikirjaan. Tälläkertaa vuorossa oli Tove Janssonin Muumipappa ja meri, jota en ollutkaan lukenut pitkään aikaan.

Muumipappa kokee olevansa tarpeeton, eikä tiedä mihin ryhtyisi. Siispä muumiperhe päättää lähteä pois. He päättävät lähteä pienelle saarelle merellä, jota Pikku myy kutsuu kärpäsen liaksi. Saarella on majakka, joka on autiona, ja ainoana ihmisenä saarella on vanha ja ryppyinen kalastaja. Muumipappa laittaa päähänsä majakanvartijan hatun, ja päättää rueta majakanvartijaksi. Muut muumiperheen jäsenet yrittävät kuluttaa aikaansa saarella - muumipeikko esimerkiksi löytää merihevosia, ja tapaa öisin mörköä. Löytävätkö he oikeaa majakanvartijaa?

Muumipappa ja meri on ennenkaikkea kirja yksinäisyydestä. Yksinäisyydestä, jota ihmiset kokevat eri tavoin, ja muumiperhe kokee sen jokainen tavallaan asustellessaan majakkasaarella. Kirja on myös taidokas kertomus itsensä etsimisestä, ja siitä kuinka pienellä saarella on siihen mahdollisuus.

Muumipappa ja meri on ehkä hieman erilainen muumikirja, siinä mielessä että se jättää koko ajan uutta oivallettavaa lukijalle. Jotta lukija saisi niin sanotun oikean käsityksen kirjasta, täytyy osata lukea rivien välistä ja oivaltaa. Tämän kirjan voisi lukea moneen kertaan ja silti varmasti joka kerralla tajuaisi enemmän asioita.

Tästä kirjasta on tietenkin tehty Muumilaakson tarinoihinkin jaksoja. Ja että minä pienenä pelkäsin tuota kalastajaa! Se oli niin pelottava ja puhui pelottavalla äänellä. Eivät muuten vielä tänäkään päivänä kuulu suosikkijaksoihini muumeissa (joo, siis minä katson niitä edelleen, hih).

++++

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Ernest Cline: Ready player one

Ready player one
Ernest Cline
Suomennus J. Pekka Mäkelä
2012
509 s. 
Gummerus










Viime päivinä olen nauttinut paljon auringosta, lämmöstä, ystävistä ja tietenkin kirjasta. Luvun alla oli useamman päivän ajan Ernes Clinen esikoisromaani Ready player one, joka sai minut pauloihinsa ihan täysin. Meinasin kerran ostaa kirjan itselleni, ja nyt kadun etten sitä silloin tehnyt.

Ihmisenä olemnen on yleensä totaalisen perseestä. Pelit ovat ainoa asia, joka saa elämän tuntumaan siedettävältä. 

Wade Watts on 17-vuotias poika, joka elää 2040-luvun Amerikassa. Hän viettää suurimman osan ajastaan OASIS virtuaalitodellisuudessa, jonka on rakentanut James Halliday. Maailma on muuttunut, ja virtuaalitodellisuuus on hyvä paikka mihin paeta sitä.


Todellisuus ei erityisemmin innosta minua, mutta muualta ei saa kunnon ateriaa.

James Halliday on kuollessaan luonut eräänlaisen pelin. Hän testamenttaa OASISin ja koko laajan omaisuutensa sille, joka ensimmäisenä ratkaisee kolme arvoitusta ja löytää pääsiäismunan. Maailma on seonnut tähän peliin - ja on sitä edelleen vaikka on kulunut viisi vuotta eikä kukaan ole onnistunut ratkaisemaan yhtäkään arvoitusta. Yhtäkkiä Wade keksii ensimmäisen portin ratkaisun, ja siitä alkaa kova kilpailu, koska hän ei ole ainoa. Onnistuuko Wade ratkaisemaan ensimmäisenä kaikki portit?

Lumouduin täysin tästä kirjasta. Olihan sillä paksuutta, joten aikaakin meni lukiessa, mutta aina kun tarkoituksenani oli lukea vain pari sivua tai yksi luku, niin aikaa hurahti aika paljon kirja kädessä. Kirja on täynnä viittauksia 1980-luvun virtuaalimaailmaan, peleihin, televisio-ohjelmiin ja musiikkiin, ja lukuunottamatta musiikkia nuo ovat minulle aika vieraita. Olenhan ainakin kymmenen vuotta liian nuori noihin, enkä ole ikinä perehtynyt tietokonepeleihin pahemmin. Se ei silti lukemista haitannut, sainpahan sivistettyä itseäni näissäkin asioissa edes hitusen verran.

OASIS virtuaalimaailman kuvailu oli taidokasta, ehkä sellainen tulee olemaan vielä joskus. Tai ainakin jotain sen kaltaista. Cline on luonut uskomattoman hyvän tarinan, ja taidokasta työtä käännöksessä tekee J. Pekka Mäkelä. En tiedä millaista olisi lukea alkukielellä, mutta uskon ettei käännös ole huonompaan suuntaan kirjaa muuttanut laisinkaan.

Ready player one:sta tehdään elokuvaa. Aika jännittävää, heti alkumetreillä lukiessani tuumin että tästä saisi hyvän elokuvan, ja kun vilkaisin kirjan etukantta niin huomasin että hei, tästähän ollaan tehty jo elokuvasopimukset. Tämän leffan tahdon nähdä!

Henkilöistä suosikkini ei ollutkaan Wade. Suosikikseni nousi Waden virtuaalirakkaus Art3mis, joka vaikutti todella ihanalta. Eli mukana oli myös romantiikkaa, vaikka nämä kaksi olivatkin kilpailijoita keskenään. Kuinka mahtaakaan käydä näiden kahden romanssin?

Tämä oli todellinen viiden tähden kirja. 





torstai 16. toukokuuta 2013

Tuija Lehtinen: Rebekka tarttuu toimeen sekä hehkutusta kesästä.

Rebekka tarttuu toimeen
Tuija Lehtinen
240 s. 
2007
Otava









Kesä on täällä! Ulkona porottaa aurinko pilvettömältä taivaalta ja voi vaan arvailla että lämpötila huitelee parinkymmenen asteen tietämissä. Ihanaa, niin kuin mainitsinkin jossain haaste postauksessa niin saan kesästä ja auringosta energiaa, ja nämä tällaiset päivät ovat ihan parhautta. Luonto viheriöi niin kauniisti. <3 Tällaisena päivänä on mukava istua parvekkeella, juoda kahvia, poltella tupakkaa, ja lukea kirjaa. Parvekkeeni on tosin vähän epäviihtyisä, mutta siihen paistaa mukavasti aamupäivisin aurinko. Olenkin ottanut tavaksi juoda tosien aamukahvi kupilliseni aina parvekkeella. Elämästä täytyy tehdä luksusta pienillä asioilla.

Eilenkin paistoi aurinko, joskaan ei ollut ihan yhtä lämmin kuin tänään. Näihin päiviin sopii hyvin hyvän mielen kirja, ja juuri sellainen oli Tuija Lehtisen Rebekka sarjan toinen osa, Rebekka tarttuu toimeen.

Rebekka ja kesäprinssi kirjasta tuttu Rebekka aloittaa yläasteen. Se jännittää, sillä pahamaineinen kettinkijengi on samassa koulussa. Onneksi samalle luokalle on tulossa Ulla, johon Rebekka on tutustunut jo kesällä. Myös Ullan ystävä Mervi muodostuu hyväksi ystäväksi Rebekalle. Luokka päättää heti lukukauden alussa aloittaa rahankeruun luokkaretken hyväksi, ja Rebekka saa tehtäväkseen suunnitella näytelmän. Ideat vaan tuntuvat olevan lopussa. Koulussa Rebekka järkytyksekseen huomaa että eräs kettinkijengiläinen onkin Jerry, Rebekan ahvenprinssi edelliseltä kesältä. Miten se on mahdollista?

Kirja on täynnä menoa, sitä aiheuttavat Rebekan pikkusisaret Selma ja Saimi muunmuassa. Rebekka sarjan kirjat ovat enemmän kuin mukavia, vaikken todellakaan näiden kohderyhmään enää kuulukaan, ne ovat tarkoitettu huomattavasti nuoremmille lukijoille. Silti tulen varmaan jossain vaiheessa, pikkuhiljaa käymään läpi koko sarjan. Enemmän kuinkin pidän Tuija Lehtisen Sara sarjasta, jossa Sara on selkeästi paheellisempi. Nuorena olisin näistä tykännyt varmasti enemmän, ehkä näissä on tiettyä samaa viattomuutta kuin Mirkka sarjan kirjoissa.

Edelleen muuten vierastan näitä kansia, joiden taiteilijaa en ainakaan minä huomannut mistään.

+++

tiistai 14. toukokuuta 2013

Patricia McCormick: Viilto

Viilto
Patricia McCormick
Suomentanut Milla Karvonen
171 s. 
2009
Minerva









Minun ihanaa, joskin sateista tiistaipäivääni ei masentanut edes astetta verran ahdistavamman kirjan, Patricia McCormickin romaanin Viilto, lukeminen. Toihan se jonkun verran muistoja mieleen ajalta jolloin itse kärsin samantyyppisistä ongelmista kuin kirjan päähenkilö Callie, mutta ehkä osaan nykyään jo käsitellä tunteitani eri tavalla.

Viilto kertoo siis Calliesta, 15-vuotiaasta tytöstä joka on psykiatrisessa sairaalassa. Sairaala on nimeltään Mäntyniemi, mutta Callie ja muut sairaalassa olevat tytöt kutsuvat paikkaa Laholatvaksi. Osastolta löytyy niin syömishäiriöisiä kuin päihdeongelmaisia, sekä niinsanottuja käytöshäiriöisiä tapauksia. Callie on käytöshäiriöiseksi luokiteltava, hän viiltelee itseään eikä kirjan alussa puhu.

Suurin osa tytöistä on anorektikkoja. Heitä kutsutaan asiakkaiksi joilla on syömishäiriöitä. Jotkut ovat narkkareita. Heitä kutsutaan asiakkaiksi joilla on päihdehäiriöitä. Loput, kuten minä, ovat luokittelemattomia sekopäitä. Meitä kutsutaan asiakkaiksi, joilla on käytöshäiriöitä. Hoitajia kutsutaan avustajiksi. Ja paikkaa kutsutaan hoitokodiksi.

Viilto on ennen kaikkea kasvutarina, kuinka Callie kasvaa ja paranee tuona verrattain lyhyenä aikana mitä kirja kertoo. Kirja on kirjoitettu terapeutille, ikään kuin osoitettuna kirjeenä tms. Callie siis kertoo koko ajan tarinaansa terapeutilleen kirjan sivuilla. Kirjan sivuilta aistii Callien ahdistuksen, se on käsin kosketeltavissa.

Tiedän miltä tuntuu kun ei vain puhututa, kun sanoja ei yksinkertaisesti tule. Ja miltä tuntuu kun pitää viiltää, kaikella millä se vain on mahdollista. Tiedän miltä tuntuu kun sattuu.

En luokittele tätä nuortenkirjaksi, vaikka tässä onkin 15-vuotias päähenkilönä. Ja aikuisten puolelta minä ainakin tämän lainasin, ja suosittelen tätä niin nuorille kuin aikuisillekin, jotka haluavat sukeltaa nuoren ahdistuneeseen maailmaan.

+++½

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Kolibri
Kati Hiekkapelto
278 s. 
2013











Tämä tiistaiaamu on lähtenyt enemmän kuin hyvin käyntiin - juon kahvia, telkkarista tulee Muumilaakson tarinoiden jakso jossa muumipappa kertoo nuoruudestaan ja sain luettua loppuun mukanaan vievän Kolibrin. Jännä se olikin, ihan viime sivuille asti! Tänään on myös kirjastoauto päivä, tosin sieltä ei ole tänään tulossa mitään muuta kuin muutama dvd, jos nyt en mitään erikoisia löytöjä tee autolta. Ei sitä koskaan tiedä.

Kolibri aloittaa uuden kirjasarjan, jonka pääosassa on maahanmuuttaja poliisi Anna Fekete. Anna aloittaa uudessa työpaikassa, ja kuvittelee saavansa rauhallisen alun ja totuttautuvansa työpaikkaan ja uusiin työkavereihin kaikessa rauhassa. Kuitenkin tapahtuu murha heti alussa, pururadalla syrjäkylällä. Murhataan nuori nainen, jonka taskusta löytyy atsteekkijumalaa esittävä riipus. Heti riipusta ei osata yhdistää mihinkään, mutta kun tapahtuu toinen murha ja samanlainen riipus löytyy tämänkin uhrin taskusta niin asioita aletaan yhdistellä. Onko liikkeellä sarjamurhaaja?

Rikostutkinta saattoi edetä niin hitaasti, ettei sitä voinut uskoa, jos oli tottunut amerikkalaisten poliisisarjojen vauhtiin. Mutta jossakin vaiheessa ja jostain kohtaa he pääsisivät murtautumaan läpi, ja vyyhti alkaisi purkautua. Siihen oli vain uskottava. Maalin läheisyydessä vauhti kiihtyisi. Kauanko siihen vielä kestäisi? Ja ennen kaikkea: jaksaisiko hän loppuun asti?

Murhan lisäksi kirjassa käsitellään rasismia, johon Anna törmää työpaikallaan. Lisäksi kirjan toinen, sivujuoni, keskittyy Dijariin, 17-vuotiaaseen maahanmuuttajatyttöön ja tämän perheeseen. Anna saa heti ensimmäiseksi työpaikallaan selvitettäväkseen puhelun, jonka Dijar soittaa hätäkeskukseen. Juttu menee enemmän kuin mutkikkaaksi, kun lopputuloksesta ollaan poliisilaitoksella eri mieltä...

Tämä oli mainio kirja. Jos blogistaniassa jaettaisiin dekkaripalkintoja, niin kuin on Blogistanian Finlandia ja Blogistanian Globalia, niin nostaisin kyllä Kolibrin aika korkealle tämän vuoden dekkareissa. Tietenkään en ole vielä ehtinyt niitä kovin montaa lukea, mutta tämä oli vaikuttava.

Kaikessa jännittävyydessään, joka tosiaan piti otteessaan viimeisille sivuille asti, ja juurrutti minut tiiviisti sohvan nurkkaan aamuksi, oli kuitenkin mukana myös muuta. Hiekkapelto käsittelee rasismia taitavasti, ja on onnistunut sukeltamaan Anna Feketen pään sisälle monissa asioissa hyvin taitavasti. Hiekkapelto oli onnistunut kirjan kuvauksessa niin taitavasti, että sai minun sappeni kiehumaan Annan työtoverin Eskon rasistisia kommentteja ja asennetta seuratessani.

En spoilaa enempää, mutta kirja tuottaa yllätyksiä. Viime sivuille asti.

++++


perjantai 10. toukokuuta 2013

Minna Lindgren: Kuolema ehtoolehdossa

Kuolema ehtoolehdossa
Minna Lindgren
302 s. 
2013 
Teos













Ah, tätä kirjaa olen odottanut niin paljon! Yritin tätä jahdata jo Kirjablogistit-yhteisössä, mutta sain sitten kuitenkin sen kirjastosta joten ostaminen itselle jäi ainakin toistaiseksi. Saa nähdä hankinko tämän kuitenkin jossain vaiheessa, oli tämä niin mainiota luettavaa.

Kuolema ehtoolehdossa kertoo vanhuksista, jotka asuvat Ehtoolehto nimisessä palvelutalossa. Päähenkilö kirjassa on Siiri, mutta keskeisiä hahmoja ovat myös Siirin ystävättäret Irma sekä Anna-Liisa. Korttia pelataan, punaviiniä siemaillaan, lämmitetään pannulla viimeisiä päiviä vetelevää maksalaatikkoa sekä ajellaan raitiovaunulla. Kirja keskittyy tapahtumiin jotka saavat alkunsa kun vanhukset huomaavat että heiltä laskutetaan epäolennaisista asioista aivan liian paljon, ja muutenkin Ehtoolehdossa tapahtuu hämäriä asioita... ja miten kuvioon liittyy nahkaliiviä käyttävä, vapaaehtoisesti kalju Helvetin Enkeli Mika Korhonen?

"Mitä te tiedätte Teron kuolemasta? Anna-Liisa siitä vihjailee kaikenlaista tietävänsä, mutta minä en oikein usko häntä. Palvelutalossa kuulee niin villejä juttuja ja Anna-Liisa on pikkuisen synkkä ihminen. Hän on myös Ehtoolehdon asukkaita, samasta rapusta, missä mekin olemme vuokra-asukkaina, vaikka hänellä on yksiö, kun taas meillä on oikein tilavat kaksiot. Siinä on kyllä typerästi pantu olohuone ja keittiö yhteen, minä en pidä siitä ollenkaan, että tiskit näkyvät sohvalle, mutta - jaa, se nyt ei tietystikään ole tässä tärkeätä. Te ette taida olla oikeasti kalju, te vain haluatte olla kalju ja olette ajanut hiukset pois, eikö niin? Pitääkö ne ajaa joka aamu niin kuin parhakin? Terollahan oli hyvin pitkät hiukset, kauniin värisetkin. Olitteko te Teron hyvä ystävä? Joskus hän taisi pitää hiuksia poninhännälläkin."

Kuolema Ehtoolehdossa on niin mainio kirja etten ole hetkeen, ehkä sitten Mielensäpahoittajien, lukenut mitään yhtä hauskaa, lämmintä mutta myös jännittävää. Selitin juonta sekavasti ystävälleni, koska halusin purkautua tämän kirjan hauskuuksista. Ystäväni ei sekavasta selityksestäni vaan tainnut mitään tajuta. Jotenkin vanhuksiin liittyvä humoristinen kerronta vetoaa minuun, ja tätäkin kirjaa lukiessani nauroin monta monituista kertaa ääneen.

Vaikka mukana oli aimo annos huumoria, niin vakavampiakin aiheita mahtui mukaan. Esimerkiksi se, kuinka vanhuksille puhutaan hitaasti ja kovaan ääneen ihan niin kuin vaikka joillekin jälkeen jääneille, automaattisesti ajatellen että nämä eivät tajua mistään mitään. Mistähän tämäkin johtuu? Myös se, että ajatellaan vanhusten olevan helposti huijattavissa erinäisten maksujen suhteen on väärin. Onneksi tässäkin kirjassa puututaan siihen - ja vieläpä niin jännittävällä tavalla! Sanottakoon sen verran, että Helvetin Enkeli Mikasta tulee näiden vanhusten suojelija. Ja millainen suojelija!

Vaikka mukana onkin jännitystä, niin Kuolema ehtoolehdossa tarjoilee aivan erilaista jännitystä. Siinä on mukana sitä mainostamaani huumoria, ja myös paljon lämpöä jota on ystävysten välillä. Ja syttyypä Ehtoolehdossa rakkaustarinakin!

Suosittelen lämpimästi kaikille, jännityksen ja huumorin ystäville. Haluaisinpa tietää mitä vanhemmat ihmiset tästä ovat mieltä, esimerkiksi minun mummini!

+++++

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Tove Jansson: Muumipapan urotyöt

Muumipapan urotyöt
Tove Jansson
Suomentanut Laila Järvinen
131 s. 
1963
WSOY









Muumipapan urotyöt oli toinen kirja joka oli minulla tänään lukemisena kaupungilla. Hyvin viihdyin muumien seurassa - pitkästä aikaa. Hyllyssäni odottaa vielä useampikin muumikirja, joten on odotettavissa että luen lähiaikoina ainakin Muumipappa ja meri kirjan sekä Taikatalven.

Juoni on varmasti lähes kaikille tuttu, mutta kerrottakoon lyhykäisesti. Eli Muumipappa kirjoittaa muistelmiaan, ja lukee niitä Muumipeikolle, Nuuskamuikkuselle ja Nipsulle. Kirjan seikkailut tapahtuvat siis papan nuoruudessa, jolloin hän oli tietysti vain muumi.

-Hattivatteja, sanoi Fredrikson.
-Hattivatteja, minä kuiskasin järkyttyneenä. Jotka vain kulkevat kulkemistaan tulematta koskaan perille... 
-Paras olla koskematta niihin ukonilmalla, Fredrikson sanoi. Ukkosella ne tulevat sähköisiksi. Polttavat kuin nokkoset. 
-Ja sitten ne viettävät turmioelämää, Juksu sanoi. 
-Turmioelämää? minä sanoin kiinnostuneena. Millä tavalla?
-En oikein tiedä, sanoi Juksu. Ehkä ne turmelevat toisten keittiöpuutarhat ja juovat olutta. 

Muumi karkaa orpokodista, ja tutustuu Fredriksoniin, Juksuun ja Hosuliin (kaksi viimeksi mainittua ovat Nuuskamuikkusen ja Nipsun isiä). He lähtevät matkalle Fredriksonin rakentamalla mainiolla talolaivalla, ja joutuvat moniin seikkailuihin, joita Muumipappa myöhemmin kaiholla muistelee.

Viihdyn aina Muumien parissa, olipa sitten kyseessä kirja tai televisiosarja. Lapsuuteeni kuuluivat tiiviisti Muumilaakson tarinat, se oli oikea hitti silloin, taisinpa omistaa muumitalonkin. Mutta katson nykyisinkin muumeja, ne ovat iso osa arkiaamujani. Ja lainasin muuten kirjastostakin pari dvd:tä sarjan jaksoja, ja Muumipeikko ja pyrstötähti elokuvan.

Tämä kirja on suosikkini muumi kirjoista. Pidän eritoten Hosulin hahmosta, hän on niin... hosuva? Onko se edes sana? Hosulin tapa sanoa "anteeksi vain", on mielestäni hellyyttävä ja mukava.

Kirjassa myös mainitaan siitä, miten Muumipappa on nuoruudessaan karannut hattivattien matkaan. Minä olisin halunnut lukea siitäkin, minua kiinnostavat nuo turmiollista elämää viettävät mykät otukset!

Muumipapan urotyöt sai minut aidosti hyvälle tuulelle ja nauramaankin pari kertaa. Liekö kyseessä ollut yksinkertaisesti hyvä päivä, vai sitten se että kirjassa oli mukana hyviä humoristisia oivalluksia, sitä en tiedä. Joka tapauksessa, minä tykkäsin. Ja tulen palaamaan tähänkin kirjaan vielä monta kertaa!

Muuten. Minua häiritsee ihan hirveästi yksi asia liittyen osittain tämän kirjan paljastamiin tietoihn ja osittain sarjaan. Kirjassa tulee ilmi että Nuuskamuikkunen ja Pikku Myy ovat sisarukset. Ja sarjassa puhutaan siitä, kuinka Myyn kuvitellaan ihastuneen Nuuskamuikkuseen, ja onpa Pikku Myy ehdottanut kerran seurustelua Nuuskamuikkuselle. Ristiriita. Kaikkea tapahtuu, fiktiivisessä maailmassa, mutta että lastenohjelmassa. Hihihihi.


+++++



Juha Vuorinen: Vaippaihottuma

Vaippaihottuma (Juoppohullun päiväkirja, osa 4)
Juha Vuorinen
244 s. 
2005
Diktaattori kustannus










Tänään on luvassa vielä toinenkin päivitys, sain nimittäin luettua kaupunkireissuni aikana myös Muumipapan urotyöt kirjan, joka oli taas kerran lämmintä ja riemullista luettavaa. Mutta niin oli Vaippaihottumakin, joka on yksi parhaista Juoppiksista mielestäni.

Neljännessä Juoppohullun päiväkirjassa Juhasta on tullut isä. Meno on muuttunut sitten sarjan ensimmäisen osan, jolloin Juha vielä asui Kalliossa ja aloitti päivänsä juomalla pullon kaljaa ja miettimällä sitten pysyyköhän se sisällä vai ei. Nyt aamuja, päiviä ja iltoja riemastuttaa pieni tytär, joka tuo tietenkin omia lystikkäitä tilanteita Juhan ja hänen avovaimonsa Sirpan elämään. Mukana ovat tiiviisti myös Juhan ystävät Kristian ja Mikael, sekä uutena tyyppinä hiipii mukaan myös Juhan äiti jota Juha ei ole tavannut moneen kymmeneen vuoteen.

Jouduin odottelemaan hetken Kättärillä, sillä pikkuisella oli menossa vielä jonkinlainen luovutustarkastus. Nuori naislääkäri väänteli sen kinttuja joka suuntaan niin kuin se olisi ollut joku kumibarbie, soitti torvea sen korvan juuressa ja välkytteli valoa. En tiennytkään, että Kätilöopistossa istutetaan vauvaan läksiäislahjaksi mielenterveyshäiriön siemen. Teki mieli hakea jostain trumpetti ja soittaa yllätyssoolo tohtorin korvan juuressa, ja todeta sitten lääkärintakkiinsa paskantaneelle puoskarille, että kivastihan se kuulo näyttää toimivan.

Tämä on tosiaan mielestäni yksi parhaista Juoppohullun päiväkirjoista, tarkemmin sanottuna määrittelisin sen sijalle kaksi, ensimmäinen on paras. Varmasti kaikkein lystikkäintä luettavaa tämä on niille, jotka ovat vanhemmuuden ihmeen saaneet kokea, koska Vuorinen kuvaa tapahtumia hyvin aidosti. Jos en aivan väärin muista, niin kirjailijalle itselleen syntyi lapsi juuri kirjoittamisen aikoihin. Vaikka en perheellinen olekaan, kaukana siitä, niin silti Vaippaihottuma kolahti jälleen kerran minulle kovaa.

Kehenkään en Juoppiksissa pysty samaistumaan, mutta Juhan ystävä Kristian Pesonen, joka on hieman hölmö, yksinkertainen ja juuri siksi niin hulvattoman hauska, tuottaa minulle suuria sympatian tunteita. Hän on siis ykköshahmoni näissä kirjoissa - Juhaa tietenkään unohtamatta!

Vuoris saarnat ovat muuten loistavia Radio Suomipopin torstai aamuissa.

++++

tiistai 7. toukokuuta 2013

Tiistainen kirjastoautopäivä.

Kuten yleensäkin tiistaisin, oli tänäänkin kirjastoautopäivä. Varauksia oli ehtinyt kertyä aika iso kasa, sillä viime viikon vappuaaton takia en ole pariin viikkoon siellä päässyt käymään.

Tässä muutama esimerkki siitä, mitä kannoin tälläkertaa mukanani sieltä pois:

Mikael Bergstrand: Delhin kauneimmat kädet
Melanie Gideon: Vaimo 22
Heidi Köngäs: Dora, Dora
Johanna Holström: Itämaa
Mooses Mentula: Isän anssa kahden
Tove Jansson: Muumipapan urotyöt
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Grace McCleen: Ihana maa
Minna Lindgren: Kuolema ehtoolehdossa
Tua Harno: Ne jotka jäävät
Lisa R. Jones: Ihosi alla

Hyviä kirjoja ainakin omasta mielestäni sain. Mitä te nyt luette?

Maria Kallio-extra

Maria Kallio-extra
213 s. 
2013
Tammi











Kaipasin jotain nopealukuista ja kevyttä eilen pihalukemiseksi, luinhan ensimmäistä kertaa oikeasti pihalla enkä ainoastaan parvekkeella. Otin mukaani kirjastosta lainaamani Maria Kallio-extran.

Maria Kallio-extra sisältää kaikenlaista sälää Maria Kallio faneille. Ennenkaikkea nimenomaan faneille, muita tämä kirja ei ehkä kiinnosta. Kirjaan on koottu lyhennelmät jokaisesta Leena Lehtolaisen Maria Kallio-kirjasta, löytyy Marian miehen Antti Sarkelan ruokaohjeita, hieman faktaa Maria Kalliosta, muiden kirjailijoiden Maria Kallio novelleja sekä kaksi Lehtolaisen uutta novellai Mariasta. Paljon asiaa siis mahdutettu pariin sataan sivuun.

Ei nyt minulle mikään elämys tämä kirja ollut. Ehkä en tarpeeksi fanita Maria Kalliota että tästä olisin innostunut, vaikka kaikki kirjat olenkin lukenut. Siksipä juuri ehkä huonointa antia kirjassa oli nämä koosteet jokaisesta Lehtolaisen kirjoittamasta Kallio-romaanista, koska ne kaikki olivat minulle enemmän kuin tuttuja jo ennestään.

Parasta taas kirjassa olivat tietenkin uudet, ennenjulkaisemattomat Maria Kallio novellit, sekä muiden kirjailijoiden kirjoittamat novellit Maria Kalliosta. Niitä oli mukava lukea.

Tämä varmasti antaa enemmän ihmiselle, joka todella fanittaa aihetta. Itse jäin vähän puolitiehen.

++½

maanantai 6. toukokuuta 2013

Arto Salminen: Turvapaikka

Turvapaikka
Arto Salminen
155 s. 
1995











Kirjastopinoja on saatava pienemmiksi, ja halusin jotain suhteellisen nopealukuista ja ohutta. Siispä tartuin Arto Salmisen esikoisromaaniin, Turvapaikkaan, enkä joutunut pettymään Salmiseen tälläkään kertaa.

Turvapaikka on kirja pieneen kylään sijoittuvasta SPR:n vastaanottokeskuksesta. Kirjassa pääroolia näyttelee Sundqvist, joka on töissä vastaanottokeskuksella. Sivuroolia näyttelevät muut vastaanottokeskuksen työntekijät sekä Sundqvistin vaimo. Kirjassa tutustutaan vastaanottokeskuksen arkeen, ja mukana on mitä hauskimpia sutkautuksia joille ainakin itse nauroin ääneen.

-Kaipaatko sinä entistä aikaa ja elämää?
-Aikaa kyllä, mutta elämää en. Mä en käsitä niitä jotka aina jauhaa että päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka niiden elämä olisi mennyt kuinka päin vttua. Mä ainakin vaihtaisin joka ainoan päivän. Mä olen nähnyt ne jo. Mä tekisin jotain ihan muuta. ävä vain että aikaa ei saa takaisin. Sen voi vain pysäyttää. Jos ei ole tapahtumia, niin ei ole aikaakaan. Se on aina sidottu tapahtumiin, muuten sitä ei olisi olemassakaan. Jos pöly laskeutuu mausoleumin lattialle niin se on jo tapahtuma, silloin aika menee eteenpäin... tai vaihtuu toiseksi. 

Kirjassa ei ole varsinaista juonta mutta se ei jää haittamaan. Kerronta, ja juuri nuo sutkautukset kantavat sitä loppuun asti, aina viimeiselle sivulle. Löysin itsessäni piilevän rasistin tätä lukiessani, ennenkaikkea ennakkoluulojen perusteella. Tosin hieman rasistista huulenheittoa saattaa ystäväpiirissäni kuulla muutenkin, hihihi, mutta sitä ei saa ottaa liian vakavilla mielin. Luinkin Turvapaikan muutamia koottuja lauseita ystävälleni ääneen.

Salminen ei petä minua esikoisromaanillaankaan, ei todella. Hän on loistava kirjoittaja, joka saa kirjan aikaan ihan tavallisen ihmisen elämästä.

++++


sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Laura Paloheimo: Klaukkala

Klaukkala
Laura Paloheimo
319 s. 
2012











Klaukkala oli toinen divarilöydöistäni menneeltä viikolta - tälläkertaa ostin chick litiä, Sophie Kinsellan Salaisuuksia ilmassa sekä siis Klaukkalan. Olen yrittänyt kerran aikaisemminkin lukea Klaukkalaa, mutta silloin en jostain syystä oikein päässyt kirjaan kiinni. Nyt päätin kuitenkin yrittää lukea toisen kerran, jotenkin kirja on niin herkullisen näköinen, ja olenhan suuri chick litin ystävä, joten etenkin kotimaista chick litiä on tuettava.

Kirjan alussa päähenkilö Julia on auvoisissa tunnelmissa - on hyvä työpaikka, ja hän on menossa naimisiin unelmien prinssinsä Robinin kanssa. Kuitenkin hääsuunnitelmat saavat nolon lopun, ja Julian tie monen mutkan kautta kulkee takaisin vanhaan kotikaupunkiin Klaukkalaan, vanhan ystävänsä Ilonan hiljentymiskurssille. Mitä Klaukkalalla on monen vuoden jälkeen antaa Julialle?

Jos Klaukkala olisi ollut laukku, se olisi ollut kaikkialle soluttautunut Ikea-kassi. Sellainen joka hoiti varastointijärjestelmän virkaa kellarikopeissa. Siinä kurkattiin pestäväksi menevät matot, kirpputorille ja kierrätykseen menevät rätit, lasten hiekkalelut ja kesämökin Marie-keksit sekä rippikoululaisten Raamatut. Kassi pysyi ehjänä, vaika sillä laskettiin pulkkamäkeä ja sitä kiskottin mopon perässä asfaltilla. 

Vaikka luin kirjaa pääosin positiivisissa tunnelmissa, ja laukkumallien avulla ihmisten kuvaileminen välillä oli ihan hauskaakin, niin kyllähän tässä vähän jokin tökki. Huumoria en ainakaan minä saanut irrotettua niin paljon Juliasta kuin ulkomaalaisista, Himoshoppaajien Beckystä ja Bridget Jonesista. Olen myös sitä mieltä, että alkua olisi saanut tiivistää hieman, ja mielummin kertoa enemmän Julian Klaukkalan ajoista ja siitä miten loppu oikein menikään.

Henkilöitä oli aika paljon - välillä menin vähän sekaisin kuka oli kuka, ja tästä syystä en osaakaan nimetä lempihahmoani. Julia oli kirjan alkupuolella pinnallinen, mutta hän onnistuneesti kasvoi ihmisenä loppua kohti, sitä arvostin.

Olihan Klaukkala höttöä aika pitkälti. Mutta ei se haitannut, minä pidän hötöstä!

+++

perjantai 3. toukokuuta 2013

Laura Honkasalo: Siskoni, enkelinluinen tyttö

Siskoni, enkelinluinen tyttö
Laura Honkasalo
307 s. 
2001
WSOY










Jotain järjestystä täytyy elämässä olla - en ole hetkeen lukenut nuortenkirjaa joten oli sellaisen vuoro. Laura Honkasalon Siskoni, enkelinluinen tyttö kirjan olen lukenut moneen kertaan, mutta se on tähän asti onnistunut lumoamaan aina uudestaan ja uudestaan. Kuinkas sitten kävikään?

Iisa on 15-vuotias, rockbändin laulaja ja persoonallinen tyttö. Hän seurustelee ihanan Iljan kanssa ja hänellä on paljon ystäviä. Elämä siis näyttäisi sujuvan mallikkaasti. Kuitenkin maailmaan hiipii varjoja. Kotona ei tunnu aina menevän niin hyvin, ja Iisan sisko, tai oikeammin siskopuoli, Katja, vain laihtuu laihtumistaan. Onko Katjalla anoreksia, ja miten Iisa voisi Katjaa auttaa? Ja miten Iisan ja Iljan suhde kestää sen, kun Iisan elämässä on niin paljon muutakin kuin vain seurustelu?

Ärsyttää syömishäiriöt. Tytöt kerjäävät huomiota näännyttämällä itseään, koulun ruokalassa istutaan vesikupin kanssa ja mulkoillaan normaaleja ihmisiä jotka haluavat ahtaa ruokaa sisäänsä. Voin oikein kuulla mitä ne ajattelevat tuijottaessaan. Että minä olen lihava, että 'mä en kyllä söisi noin paljon, jos olisin Iisa', että minä en saisi pitää kireitä paitoja, koksa olen liian paksu. Vetäkää käteen, luuprinsessat! Olen tyytyväinen itseeni, olen mielestäni kaunis, ja sitäpaitsi, en ole edes lihava vaan normaali, katsokaa vaikka painokäyristä!

Olen tosiaan lukenut tämän kirjan moneen kertaan. Syömishäiriö aikoina tämä oli vaikutava, ihan siitä syystä että kirjassa käsiteltiin niin paljon anoreksiaa. Miten nyt? No, onnistui Laura Honkasalo ainakin uppoamaan hyvin onnistuneeseti teinien maailmaan - välillä rasittavankin onnistuneesti. Kirjassa Iisa yritetään kuvata syvälliseksi ja fiksuksi nuoreksi naiseksi, jolla on fiksuja ja syvällisiä ystäviä,  mutta mitäpä sanotte tästä kohdasta

"Ajattele millaista olisi olla todella ruma" Jenna sanoi. "Niin että olisi ulkonevat hampaat ja kierot silmät eikä ollenkaan leukaa tai jotain. Tai llihava. E varmaan suunnilleen saisi ikinä työpaikkaa. Eikä miestä. Vituttaa tämän maailman pinnallisuus."
 Vaikka mukana tietysti on tuo loppulause, niin silti tuo saa sappeni kiehumaan. Miten kirjailijan mielessä on voinut edes vilahtaa tuollainen ajatus? Vaikka se onkin kirjoitettu tietenkin fiktiivisen henkilön suuhun. Miksi lihava ihminen ei saisi työpaikkaa tai miestä? Ihmisiä lihavatkin ovat. ARGH! Anteeksi tulistumiseni.

Katja näkökulmaa anoreksiaan ei ole paljon tuotu esiin, joten mukana on ainoastaan Iisan näkökulma, joka on huolehtiva mutta ei loppujen lopuksi kovinkaan syvällinen. Itse, syömishäirön sairastaneena, tiedän mitä se helvetti voi olla, ja toivoisin syömishäiriökirjallisuudelta vähän erilaista näkökulmaa. Mutta näitäkin on tietenkin erilaisia.

Täytyy sanoa, etten tule varmaankaan enää lukemaan tätä kirjaa. Pisteet Honkasalolle siitä, että hän onnistuu sukeltamaan nuoren Iisan mielen syövereihin taidokkaasti, mutta siitä kirjailijalle iso miinus että väittää kirjassaan Iisaa syvälliseksi ja fiksuksi, jota hän ei kyllä mielestäni erityisemmin ole. Pisti ärsyttämään koko hahmo viimeisen päälle, nimittäin.

+++



torstai 2. toukokuuta 2013

Blogiajan top 10 - viimeinkin!

Tämä haaste on pyörinyt blogeissa jo jonkun aikaa, ja kiertänyt aika monta blogia jo, joten minä en nyt haasta ketään tekemään tätä. Itse sain tämän haasteen Annikalta - kiitos ystävä sinulle tästä! Oli enemmän kuin vaikeaa valita kymmenen parasta kirjaa jotka olen lyhyen bloggaamishistoriani aikana lukenut, mutta tiukan valintaprosessin jälkeen, tässä ne nyt ovat, jonkinlaisessa järjestyksessä.
                                               
Laura Save: Paljain jaloin



Jennifer Weiner: Hyvä sängyssä




Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittaja
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Haruki Murakami: Norwegian wood
Sofi Oksanen: Stalinin lehmät
Arto Salminen: Kalavale
Kira Poutanen: Ihana meri
Maria Peura: On rakkautes ääretön
Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja



Siinä oli top kymppini. Jälleen huomaa miten paljon luen kotimaista - olihan tuossakin listassa kahdeksan kymmenestä kotimaisia kirjoja.

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

Ruuhkavuosi
Pauliina Susi
254 s. 
2005
Tammi










Kevyissä merkeissä on mennyt vapun jälkeinen päivä - kädessä Pauliina Suden erilaista chick litiä tarjoileva Ruuhkavuosi ja musiikkina loistava uusi löytö, Joensuulainen Ukkosmaine.

Ruuhkavuosi kertoo kolmekymppisestä Minnasta, joka päättää laittaa elämänsä kuntoon. Minna päättää että he rakentavat avomiehensä Harrin kanssa talon. Hän päättää että tekee gradunsa viimeinkin valmiiksi. Ja hän päättää että he hankkivat vauvan. Onnistuvatko kaikki tavoitteet? No, odottamisesta ja vauvan hoitamisestahan tämä kirja suurimmaksi osaksi kertoo, joten se puoli on ainakin kunnossa. Myöskin talon rakennus etenee pikkuhiljaa, pariskunta elelee omalla tontillaan ahtaassa asuntovaunussa, ja sen voi arvata että hermot kiristyvät tilan loppuessa alkuunsa kesken.

Siitä lähtien Harri tulee kotiin aina vasta iltayhdeksältä tai -kymmeneltä. Siitä lähtien se on aina väsynyt, aina nikakipuinen ja kaatuu suoraan sänkyyn. Minä jatkan töitä, aina. Jonkun kuitenin on tehtävä tässä taloudessa töitä, vaikka hartioita jomottaa eikä kipuun saa ottaa kuin Panadolia, joka ei auta ei sitten yhtään. Aamuyöstä tulen sänkyyn. Odottava äiti tarvitsee lämpöä ja hellyyttä! Harri herää ja paijaa puoliunessa, näyttää suoraan, ettei nauti itse. Nyt sä sitten paijaat kun pyydän, mutta ei se tunnu siltä miltä pitäisi, kun sä et paijaa vapaaehtoisesti!

Gradun tekeminen asuntovaunu oloissa ja vauvan läsnäollessa ei ole helppoa, samalla kun Minnan täytyisi tehdä käännöstöitä ettei feministinä jäisi miehen elätettäväksi. Ja pitäisi vielä verkostua muiden äitien kanssa, ettei jäisi ihan paitsioon mitä ystävyyteen tulee. Miten tämä kaikki onnistuu, kun kalenterin viikko-ohjelma alkaa käydä liian vaativaksi?

Nyt täytyy tunnustaa etten kuulunut todellakaan kirjan kohderyhmään. Tämä oli hyvin erilaista chick litiä, vaikka kyllä sen sellaiseksi lasken. Jossain vaiheessa meinasin jättää keskenkin, mutta olin jo sen verran pitkällä että ajattelin lukea loppuun asti. Minulla ei siis ole lapsia, enkä ole niitä hankkimassakaan ainakaan lähi aikoina, joten aihe on minulle vähän vieras.

Ehkä juuri väärään kohderyhmään kuulumisen vuoksi Minnan hahmo alkoi ärsyttää, koska en ole tuttu äitiyteen liittyvien ahdistus asioiden kanssa. Myös kirjassa esiintyvä täydellisyyden tavoittelu oli sanalla sanoen aika ahdistavaa, ei hauskaa. Olihan kirjassa onneksi mukana hauskoja, lähestulkoon riemastuttaviakin kohtia esimerkiksi erilaisista "kerhoista", joissa äidit ja lapset ovat mukana.

Mutta ehkäpä opin tästä kirjasta kuitenkin jotain - ehkä opin tuntemaan paremmin äitien sielunmaailmaa, vaikkakaan en tiedä kuinka realistisesti sitä tässä kuvataan.

++½

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Leena Lehtolainen: Paholaisen pennut

Paholaisen pennut
Leena Lehtolainen
415 s. 
2012
Tammi










Hyvää vappua lukijani! Minä vietin vappua ihan vaan kirjallisissa ja rennoissa merkeissä, lukemalla lumoavaa Leena Lehtolaista. Ja hyvinhän se sujui tälläkin tavalla.

Paholaisen pennut on siis Hilja Ilveskerosta kertovan trilogian kolmas, ja samalla siis viimeinen osa. En osaa oikein asetella näitä järjestykseen itselläni, mutta ehkä tämä viimeinen osa kuitenkin on jännittävin, monitahoisin ja siksi paras.

Henkivartija Hilja Ilveskero on saanut töitä suomalaiselta liikemieheltä, Usko Syrjäseltä, ja toimii nyt Syrjäsen tulevan vaimon Julia Gerboltin henkivartijana. Haaskaako Hilja tässä lahjojaan, koska jännitystä ei tunnu elämässä aluksi hirveästi piisaavan?

Sitä kuitenkin tulee. David Stahl palaa Hiljan elämään yllättävien käänteiden myötä, ja Hiljan tunteet heräävät taas ennalleen. Miten saada David pelastetuksi, niin että hän saisi liikkua omana itsenään, ja ennenkaikkea Hiljan rinnalla?

Syrjästen häiden valmisteleminen vie Julian ja Hiljan New Yorkiin, jossa Hilja tapaa ensimmäisen kerran vuosikausiin oppi isänsä Mike Virtuen, josta on paljon puhuttu näissä kirjoissa. Ainakin minun uteliaisuuteni mies on herättänyt, mutta minkälaiseksi Mike Virtue onkaan muuttunut, joutuuko Hilja ehkä pettymään?

Sympaattisin puoli kirjassa on kuitenkin se, että Hilja on löytänyt siskon. Jo edellisessä osassa Hilja tapasi pikkusisarensa, Vanamon, ja tässä kirjassa heidän yhteistä taivaltaan kuvataan mitä ihanimmalla tavalla. Hiljan isä aiotaan päästää vankimielisairaalasta koevapauteen, ja Hilja tahtoo suojella Vanamoa ja siinä sivussa itseään viimeiseen asti.

Pidän Lehtolaisen tavasta kirjoittaa dekkareita, nuortenkirjoja en ole ikinä lukenutkaan. Täytyisi varmaankin nekin ottaa jossain vaiheessa käsittelyyn. Maria Kalliot ovat minun alaani ehkä vielä astetta enemmän kuin Ilveskerot, Mariasta on tullut minulle melkein ystävä, mutta kyllä näiden kolmen kirjan myötä opin tuntemaan Hiljaakin paljon. Eikä liene yllätys että juuri Hilja näissä kirjoissa on suosikkihahmoni... Räsäsen Reiska, Hiljan keino naamioitua, on myös mukava ja sympaattisen tuntuinen mies, hih.

Kirjassa on mukana toimintaa, mutta on siinä romantiikkaakin ja kuumia tunteita Stahlin ja Hiljan välillä. Kohtaukset eivät silti mene pornoksi, vaan mukana on lämpimiä tunteita kuumien väristysten lisäksi. Tekstin rivien välistä voi lukea Hiljan tunteet, vaikkei tämä suoraan niitä aina sanokaan.

Loppusivut menivät vauhdilla, sillä sinne oli mahdutettu suurin toiminta. Sitä jäikin puuttumaan välillä jota olisin ehkä jäänyt kaipaamaan. Kirsi kertoi arviossaan että jokaisesta näistä kolmesta osasta on tekeillä oma elokuvansa, enkä voi kuin jäädä ihmettelemään. Miksi? Jos näistä osista koottaisiin yksi elokuva, sen haluaisin nähdä kyllä, mutta en kyllä jotenkin näe tarpeelliseksi että jokaisesta osasta tehtäisiin omansa. Eihän Maria Kallioistakaan ole tehty elokuvia, tv-sarjoja vain.

Ihan kelpo kirja, mutta minä yhä edelleen odotan, milloin saisin lukea uuden Maria Kallion... Ne ovat parasta Lehtolaista!

+++½