torstai 30. lokakuuta 2014

Uusi dekkarilöytö.

Myrkyttäjä
Jasu Rinneoja
427 s. 
2013
Reuna kustannus









Arvostelukappale


Kirjamessuilla tapaamistani kirjailijoista unohdin Jasu Rinneojan, joka tuli meitä bloggareita tervehtimään Boknäsin pisteelle. Rinneojan nimi oli minulle tuttu, ja mistelin silloin että olisin lukenutkin hänen dekkarinsa. Näin ei kuitenkaan ollut, mutta päätin heti ottaa vahingon takaisin, ja napata hyllyssäni majailleen Myrkyttäjän käsiini. Enkä muuten napannut lainkaan turhaan!

Renqvist Investin toimitusjohtaja Markku Renqvist joutuu vakavaan auto-onnettomuuteen, ja vaipuu koomaan. Kun miehen tila on pysynyt samana vuoden päivät, vaimo Saara harkitsee hoidon lopettamista. Saaran tytär Paula, joka on ainoana jaksanut käydä isänsä luona säännöllisesti, järkyttyy äitinsä sanoista, mutta Paulan veljeä Pasia tilanne ei tunnu kiinnostavan. Yhtäkkiä Markku Renqvist alkaakin osoittaa elonmerkkejä, ja niin perheessä kuin yrityksessäkin alkaa tapahtua.

En oikein loppujen lopuksi tiedä mitä odotin Myrkyttäjältä. Ehkä en kovinkaan suuria, joten yllätys oli ainoastaan positiivinen. Rinneojan vahvuutena ovat erityisesti hyvin toimivat dialogit, joita kirjailija onneksi viljeleekin tekstissään paljon. Ennenkaikkea dialogeissa pilkahtelee myös huumori, joka sai ainakin minut naurahtelemaan ääneenkin.

Jasu Rinneoja kertoi jutellessaan kanssamme hetkisen verran, että ottaa faktoista selvää kirjoittaessaan. Se on aina mukavaa kuulla, ja kieltämättä, vaikken olekaan asiantuntija, tuntui niin sairaanhoidollinen, kuin rikospuolikin oikein paikkaansa pitävältä, ei keksityltä. Ehkä annankin tämän sairaanhoitaja siskolleni luettavaksi, ja kysyn mitä hän on mieltä, hih. Sen kyllä saatan tehdä muutenkin, sillä hänkin on dekkarifani.

Alussa tuntui että uusia henkilöitä tulee ovista ja ikkunoista, eikä lukijaparka oikein pysy perässäkään kuka on kuka. Kuitenkin, hyvin henkilöiden kanssa pääsi tutuksi. Oma suosikkikin sieltä hiipi esiin, nimittäin perheen tytär Paula. Paula on hieman hössö, utelias ja reipas, ja ainakin rehellinen. Henkilöt olivat yleensäkin hyvin rakennettuja, ja heidän taustansakin tuli selville, kun vain jaksoi lukea eteenpäin.

Yli 400 sivua voisi olla huonommalle dekkarille paljonkin. Mutta en lähtisi lyhentämään tätä kirjaa juurikaan, se on juuri sopivan mittainen. Ei liian pitkä, lukija ei pääse pitkästymään, mutta ei liian lyhytkään, juoni saadaan kerrottua kiirehtimättä.

Rinneoja on kelpo dekkaristi - aion tutustua myös hänen kirjoittamaansa Kylmäkorpi-sarjaan.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Hieman nuoremmille suunnattu Tuija Lehtinen.

Saimi, Selma ja salainen ihailija
Tuija Lehtinen
2014
Otava










Arvostelukappale



Tämä kirja tuli mieleeni, kun olin kirjamessuilla Otavan pisteellä juttelemassa tutun kustantajaihmisen kanssa. Kysyin löytyisikö tätä messuhyllyistä, sillä tätä lempikirjailijani kirjaa en ollut vielä lukenut. Minulla kävikin hyvä tuuri, sillä sain kirjan vieläpä arvostelukappaleeksi.

Saimi ja Selma Pirinen ovat tuttuja Tuija Lehtisent suositusta Rebekka-sarjasta. Nuo rohkeat ja vilkkaat siskokset ovat tämän tästä kirjasta alkavan sarjan tähdet.

Rebekka-sisko on muuttanut Kajaaniin opiskelemaan, mutta kotona lojuu edelleen tyttöjen 18-vuotias Mossu veli. Mossu on siskosten mielestä vetelä ja laiska, ja he päättävät saada poikaan potkua. Saimi ja Selma keksivät, että Mossulle on saatava salainen ihailija, keinolla millä hyvänsä! Vaikkapa keksimällä itse sellainen.

Saimi ja Selma sarja on selkeästi suunnattu nuoremmille lukijoille, kuin Tuija Lehtisen nuortenkirjat yleensä (esimerkkinä nousee mieleeni vaikkapa Sara-sarja). Veikkaisin, että eniten näistä kirjoista voisivat kiinnostua 4.-6. luokkalaiset lukijat.

Mutta ei Tuija Lehtinen petä tämänkään kirjan suhteen. Minua ei haitannut yhtään, että kirja oli suunnattu nuoremmille lukijoille, vaan minä viihdyin tämän parissa tavattoman hyvin. Kirjamessujen jälkeisessä lievässä väsymystilassa oli ihanaa sukeltaa tämän kirjan pariin, niin hyväntuulinen ja reipas se oli. Saimi ja Selma ovat yksinkertaisesti niin hurmaavat sisarukset, jos vain lukija kestää heidän vauhdissaan!

Tuija Lehtinen on kyllä mahtava nainen! Häneltä on ilmestynyt tänä vuonna kolme kirjaa - kaikki hieman eri ikäisille. Tämä Saimi ja Selma hieman nuoremmille lukijolle, Tyttö elää kesäänsä taas nuortenkirja, sekä Armon aika taas aikuisten viihdekirja. Ei voi kuin ihailla!

Kirjan tarinassa on siis mukana vauhtia, niin kuin varmasti ne lukijat voivat arvata, joille Saimi ja Selma ovat Rebekka-sarjasta tuttuja. Huumoria on myös mukana, ja tietenkin monia tuttuja hahmoja, esimerkiksi kaksi vanhaa rouvaa, jotka naurattivat minua jo Rebekka kirjoissa.

Mitä voisin vielä sanoa? Harmitella ainakin sitä, etten nähnyt kirjamessuilla Tuija Lehtistä. Tämä fanityttö olisi niin tahtonut halata. <3

tiistai 28. lokakuuta 2014

Kun on hyvä kirja matkaseurana.

IP - Ihmisen puolella
Siri Kolu
318 s. 
2014
Otava




 







Ihana kirjasiskoni Annika lähetti minulle Siri Kolun IP:n, koska minä ihastuin niin kovasti edeltävään osaan, Pelko ihmisessä. En siis millään voinut jättää tätäkään kirjaa lukematta!

IP jatkaa siitä mihin PI jäi. Jos siis et ole tuota mestariteosta lukenut, kannattaa jättää seuraava juonenkuvaus lukematta, etten vaan spoilaa lukukokemustasi.

Pilvi on vapautunut luolasta, ja pääsee nyt tutkimaan vapaassa maailmassa Helsingin katuja, vaikkakin elää varjonimen alla. Hän päätyy teatteriproduktioon, sillä ajaahan häntä vanha rakkaus teatteriin. Pilvin veli Petri saa näkyvämmän roolin tässä kirjassa, hän kantaa huolta Pilvistä, ja siitä, tuleeko koskaan tapaamaan siskoaan. Toisaalla taas Mimosa, joka joskus oli Pilvin hyvä ystävä, liittyy pihmisiä jahtaavaan puolueeseen, ja kantaa kaunaa Pilviä kohtaan. Selviääkö Pilvi Pusu ryhmästä, ja löytääkö Petri Pilvin? Entä miten käy Largon ja Pilvin rakkaustarinan?

Siri Kolu on kertakaikkiaan nerokas. Hän onnistuu kirjoissaan sitomaan lukijan sohvannurkaan, tai minun tapauksessani junan penkkiin aivan täydellisesti. Luin kirjaa Kirjamessu reissullani, ja täytyy sanoa että sen kanssa junamatkatkin menivät yhdessä hujauksessa. Kiitos siis kirjailijattarelle siitä. <3

Olen pitänyt kovasti Me Rosvolat kirjoista, kuten myös Kolun Metsän pimeä romaanista, ja voinpa sanoa ettei Kolu ole minun nähdäkseni huonoa kirjaa tähän mennessä tehnyt. Olen nauttinut jokaisesta, niin kuin nautin tästäkin. Voi kun olisin tavannut tämän ihastuttavan kirjailijan messuilla!

Kolun kieli on rikasta, nopeasti luettavaa, kepeää mutta silti ajatuksia herättävää. Miltä näyttää Helsinki lähitulevaisuudessa? Ovatko kadut täynnä pihmisiä?

Tarina etenee nopeasti, ja imaisee lukijan mukaansa. En voinut yksinkertaisesti vastustaa tätä kirjaa, ja toivonkin tämän saavan runsaasti blogisavuja. Lukekaa, lukekaa, lukekaa tämä!

Olen kovin, kovin onnellinen että Suomessa on tällaisia nuortenkirjailijoita kuten Siri Kolu. Siitäkin olen onnellinen, että myös aikuiset lukijat ovat löytäneet taidokkaat nuortenkirjailijat, eivätkä pidä enää kummallisena, että myös vanhemmat voivat käydä nuortenosastoilla haalimassa kirjoja käsiinsä. <3












maanantai 27. lokakuuta 2014

Varoitus! Tässä Kirjamessu bloggauksessa toistuu monta kertaa sana ihana!

Nyt ne on eletty. Helsingin kirjamessut. Paluu arkeen tapahtuu pikku hiljaa, joskin vielä eilenkin illalla mennessäni nukkumaan pääni oli aivan täynnä messutapahtumia ja kohtaamisia. Sama saattaa tapahtua vielä useammankin kerran lähipäivinä.

Mitä kaikkea mahtui minun kahteen messupäivääni?

Kirjailijakohtaamisia. Hyviä keskusteluja. Ihania bloggariystäviä, uusia ja vanhoja. Kirjaostoksia. Ihania hetkiä.






Matkani kohti Helsinkiä alkoi siis perjantaina kahdentoista aikaan. Oli ilo päästä lumisesta Joensuusta kohti etelää, jossa ei onneksi lunta ollut. Pidän junamatkustamisesta, ja onneksi mukanani oli hyvä kirja, nimittäin Siri Kolun ihana IP - Ihmisen puolella. Sen, ja messulehden kanssa vietin junamatkaani.

Helsingin rautatieasemalta matka jatkui matkaseuralaiseni, äitini, kanssa kohti Alppilaa, tätini kotia. Siellä meitä odottivat hyvät tuoksut, ja ihana illallinen olikin valmiina. Vaikka olimme natustelleet junassa eväitä, niin suolainen piirakka ja ihana raikas salaatti maistuivat hyvin. Illan keskustelut tietenkin risteilivät paljon kirjallisuudessa, ja suosittelinkin erittäin lämpimästi Anni Kytömäen Kultarintaa niin äidilleni kuin tädillenikin, kun siitä tuli puhetta.

Tätini asuu kahdeksannessa kerroksessa, ja parvekkeella oli ihanaa käydä tupakalla ja katsella näkymää Helsingin. Päivitinkin Facebookiin "Helsinki, kuinka sinua rakastankaan." Tähän eräs nimeltä mainitsematon kirjailijaherra kommentoi "Get a room, you two". Meillä oli, onneksi! Sinne minä ajoissa illalla painelinkin, lepäämään messupäivää varten.

Lauantaina täytyikin herätä ajoissa, sillä lähtö kohti Messukeskusta oli jo ennen yhdeksää. Tammi ja WSOY järjestivät puoli kymmeneltä bloggareille brunssin, johon oli koottu haastateltaviksi upeita kotimaisia kirjailijoita, ja olipa siellä ulkomaalaisiakin paikalla! Ja olihan se ihanaa aloittaa messupäivä tapaamalla iso joukko bloggareita samassa huoneessa.

Paikalla oli kirjailijoista Sinikka Nopola, Riina Katajavuori, Maritta Lintunen, Jari Järvelä, Kim Leine ja Paul Giordano. Järvelän, Katajavuoren ja Lintusen uutuusromaanit olinkin lukenut, ja kovasti ihastunut jokaiseen. Haastattelijana toimi ihastuttava Ella Kanninen, joka suoriutui tästä tehtävästä erittäin hyvin, ja oli tutustunut kirjoihin kiitettävästi. Valitettavasti Rakkaudesta kirjoihin blogin Annikan ja minun piti lähteä aikaisemmin, koska Boknäsin blogipiste odotti, ja meidän päivystysvuoromme oli alkamassa.

Boknäsin bloggaripiste oli hurmaava. Olin nähnyt siitä untakin, jossa oli punaiset sohvat ja kahvikone. Ihan tällaista ei kuitenkaan ollut, mutta oli ihanan pehmeä sohva kuitenkin! Meidän päivystysvuoromme aikana, kello 11-13, paikalla ei käynyt kovinkaan montaa uteliasta ihmistä, taisin vain parille ihmiselle jakaa kirjavinkkejä, mutta bloggareita oli paikalla senkin edestä. Oli ihana tavata netistä tuttuja ihmisiä, saada heille kasvot, äänet, ja kaikki. Ihanaa!

Tuohon mahtui yksi special juttu! Yhtäkkiä kuulen äänen, "Krista, ihanaa tavata sinut livenä!" Ja näen vaaleatukkaisen naisen pinkeissä vaatteissa. Se ei voi olla kukaan muu kuin chick lit kirjailija Laura Paloheimo. Ja olin aivan oikeassa. Laura oli juuri sellainen kuin ajattelinkin livenä, energinen, iloinen, ja niin ihana. Juttelimme hetken, ja sain halata häntä. Voi että. <3

Päivystyksen jälkeen suhailimme pitkin käytäviä, ja pitihän sitä paheellisten tyttöjen tupakkapaikallakin pistäytyä. Onneksi pistäydyimme! Annika nykäisi minua hihasta ulkona, ja sanoi "Erik Axl Sund!" Ja siinähän he olivat! Kaikessa tummuudessaan, aah, rokkaritytön sydän sykähtää vieläkin! Pakkohan sitä oli mennä jututtamaan. Kielimuuri ei ollut esteenä, kun oli kyse fanituksesta. Toistelimme kuinka paljon rakastammekaan kirjoja, ja saimme kuulla että seuraava kirja käsittelee black metallia ja itsemurhia. Piristävää luettavaa tulossa siis jälleen kerran! Olimme jotenkin niin shokissa ja häkellyksissä, ettemme tajunneet edes kuvaa ottaa.

Sen jälkeen pitikin suoriutua Gummeruksen pisteelle, sillä olin järjestänyt meille bloggareille mahdollisuuden tavata Ihmepojan kirjoittanutta Elias Koskimiestä. Minähän kirjoitin Ihmepojasta tänä syksynä otsikolla "Onko tässä syksyn paras kirja?", joten on ehkä sanomattakin selvää, että olin innoissani. Ja voi että, Elias oli hurmaava! Aivan mahtava persoona! Hän kertoi paljon Ihmepojan taustoista, ja siitä miten hänestä on tullut kirjailija. Hän antoi myös kannustusta meille, jotka kirjoittavat, ja siihen, jos joskus haluaa julkaista. Kehotuksena oli: kirjoita, kirjoita, kirjoita. Älä lopeta! Saimmepa myös vinkkiä seuraavasta kirjasta, mutta se on vielä hyssst!

Elias ja fanityttö

Sen jälkeen piti taas kerran rientää tupakalle. Ja mitäs siellä nyt olikaan! Pitkätukka jälleen kerran, ja Annika supatti minulle "Onko tuossa Sami Lopakka?" Minä tirkistelin lappua, mutta en nähnyt sitä, ja epäilin siis hieman että onkohan. No, Annika kysyi, ja sai vastaukseksi "Häpeäkseni joudun tunnustamaan olevani". Aaaah! Minä luin Marraksen vuoden alussa sen ilmestyessä, ja voi miten tuohon kirjaan rakastuinkaan. Itkin ja nauroin sen kanssa, sen mustalle huumorille ja angstille. Oli ihanaa päästä juttelemaan Lopakan kanssa, ja se oli niin paljon helpompaa, kun sai suomeksi puhua. Lopakka oli käynyt lukemass meidän kummankin bloggaukset, ja kieltämättä siitä tuli mukava olo. Päädyimmepä vielä Lopakan kansssa messujen yläkerrassa sijaitsevaan baariinkin! Ihana, ihana, ihana mies, melkein rakastuin!

Eikö muka ole komea?!?
Loppupäivä taisikin mennä haahuillessa ympäri messualuetta, ja istuskellessa bloggaripisteellä. Lauantain jälkeen olin hyvin väsynyt ja onnellinen, ja kun olin Alppilassa sijaitsevassa Weeruskassa saanut pizzan syötyä, meinasin nukahtaa pystyyn! Heti Putouksen jälkeen uni jo tulikin.

Sunnuntain messupäiväni olikin lyhyempi. Menimme toki heti kymmenen akoihin Messukeskukselle, tälläkertaa matkatavaroiden kanssa, sillä suuntasimme sieltä suoraan Pasilaan junalle. Minulla oli yksi suunnitelma sunnuntaille: kirjaostokset! Rahaa oli säästetty ja saatu lahjuksina, joten oli varaa ostella.

Kiertelin välillä ympäri messualuetta ostamassa milloin miltäkin kustantamolta kirjoja, ja välillä istahdin bloggaripisteelle huokaisemaan ja juttelemaan. Lauantaina iltapäivällä sain muuten vinkata useampaankin kertaan kirjoja, ja se oli todella mukavaa. Kiitos kaikille ihmisille jotka tulitte pisteelle! Ja kiitos kirjailijoille jotka tulitte esittäytymään, teitäkin siinä kävi.

Mikä oli saalis? 22 kirjaa! Siinä on mukana Annikan kanssa vaihdetut neljä kirjaa, sekä muutama arvostelukappale, joita onnistuin saamaan, mutta suurimman osan ostin ihan itse. Ja niin, kannoinkin tietenkin. Huomioitavaa oli myös se, ettei WSOY:n paperikassi oikeasti ole kestävää materiaalia, vaan kirjani levähtivät keskelle messuhallia. Tsot tsot.

Siinä kirjapinoni.
Mutta ehdottomasti yksi ihanimmista viikonlopuista ikinä. Kiitän ja kumarran ihania kirjailijoita, jotka juttelivat ja halasivat, ja ennenkaikkea kiitän ihania bloggarikollegoitani, joita mahtavampia ihmisiä ei voi olla olemassa! Olette ihania, älykkäitä, ja kertakaikkiaan mahtavia ihmisiä! Tykkään teistä!

torstai 23. lokakuuta 2014

Kirja, jonka ostin nimen perusteella.

Niiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava
Kai Ekholm
300 s. 
2013
Atena












Silloin kun on rahoissaan, on ihanaa mennä kirjakauppaan shoppailemaan. Mikä olisikaan parempaa lukutoukalle? Yhden kerran päädyin taas kerran kirjakauppaan, mietin mitä ostaisin. Yhtäkkiä mieleeni juolahti tämä kirja, mutten muistanut kirjailijaa, enkä mitään muuta kuin että kyseessä on dekkari, ja nimessä kirja. Onneksi Joensuun Suomalaisessa kirjakaupassa on asiantuntevat ja ihanat myyjät, ja tämä kirja löytyi. Ja sen nappasin mukaani. Ostamisesta on jo aikaa, mutta ostos on hautautunut hyllyyn. Nyt se putkahti eteeni.

Helsingin Kansalliskirjastossa on tapahtunut veriteko. Poliisi löytää kirjaston kupolisalista asetelman, johon on levitelty kirjoja, ja niiden keskelle tytön ruumis. Ympärillä palavat kynttilät, ja taustalla soi musiikki. Hätiin pyydetään etsiväkaksikko Kalju ja Kihara. Tapaus on täynnä kysymyksiä - kuka tyttö on, ja miksi hänet on tuotu juuri kirjastoon?

Tämä dekkari ei suinkaan pureudu ainoastaan kirjojen maailmaan, vaan se sukeltaa myös syvälle Euroopan historiaan, ja pohtii moraalisia valintoja.

Minä valitsin kirjan kirjojen takia. Kirjojen, jotka ovat teoksen nimessä, ja murhapaikkana toimivan kirjaston. Enkä joutunut pettymään, sillä tässä teoksessa kirjallisia viitteitä vilisee. Mutta jossain vaiheessa koin pienen yliannoksen Euroopan historiasta - tuntui että eri kohteisiin ja historiallisiin tapahtumiin liittyviä viittauksia tuli jatkuvalla syötöllä, enkä oikein pysynyt enää kärryillä. Tämä tapahtui loppupuolella kirjaa, joten jaksoin silti sinnitellä loppuun saakka. Ihan kiitettävän hyvinkin, vielä.

Niiden kirjojen mukaan sinut on tuomittava on menevä dekkari, jossa pilkahtelee huumoria. Etsiväkaksikko Kalju ja Kihara ovat suoraan sanoen hurmaavia, ja heihin tutustuin mielelläni. Odotankin mielenkiinolla, josko saisin lukea heistä vastakin.

Ehdottomasti keskimääräistä parempi dekkarielämys, joka sopi Kirjamessuja odottavan lukutoukan kirjallisiin tunnelmiin hyvin. 

tiistai 21. lokakuuta 2014

Lukutoukka matkaa Helsinkiin, Kirjamessuille tietenkin!






Se olis kuulkaa lukijani niin, että perjantai vaan uhkaavasti lähestyy. Ja perjantaista alkaa minun tämän syksyni ehkäpä paras viikonloppu, viikonloppu jolloin vietetään Helsingin kirjamessuja. Matkaan siis perjantaina täältä Joensuusta Helsinkiin, perjantaina vietän vain sukulaisaikaa, mutta lauantaina suuntaan kohti messukeskusta.

Tänään teimme bloggaajaystäväni kanssa sotasuunnitelmaa, missä on pakko olla. Onneksi niitä aivan pakollisia tuli vain muutama, mutta todella kivoja juttuja olisi lauantaille mahtunut useampikin.

Ensimmäisenä on kerrottava, että minut ja Rakkaudesta kirjoihin blogin Annikan löytää Boknäsin pisteeltä lauantaina kello 11-13, jossa jakelemme esimerkiksi kirjavinkkejä, ja kerromme kirjablogeista. Sieltä löytyy muitakin bloggaajia, joten tulkaapa rohkeasti käymään!

Tässä vinkkini, mikä kaikki voisi olla ehkä mukavaa lauantain aikana:

Aleksis Kivi lava

11.30. Silvia Avallone: Teräs

Italia on tämän syksyn teemamaa, ja italialainenhan on Silvia Avallonekin. En ole tutustunut pahemmin italialaiseen kirjallisuuteen, mutta tämä Avallonen kirja oli erittäin loistava.

16.00. Eeva-Kaarina Aronen: Edda

Tännekin menisin, jos ei olisi päällekkäisyyksiä. Edda lumosi minut maagisuudellaan!

16.30.Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja

Täällä luultavasti on ihminen jos toinenkin. Ja ihan syystäkin, onhan Kyrö niin ihana.

17.00. Arman Alizad & Kauko Röyhkä: Armanin maailma

Tämäkin kiinnostaa! Olen seurannut Armanin ohjelmaa telkkarista, ja hän vaikuttaa sen, ja somepäivitystensä perusteella loistotyypiltä.


Mika Waltari lava

15.30. Erik Axl Sund: Varistyttö trilogia

Tänne, pakko, pakko, pakko mennä! Olen niin odottanut että näen Varistyttö miehet livenä. Ruotsiahan en juurikaan ymmärrä, mutta eipä se mitään. Hihii, onhan siinä näkemistäkin...

17.30. Maritta Lintunen: Hulluruohola

Luin vasta Maritta Lintusen kirjan, ja kieltämättä se oli erittäin hyvä. Kiinnostaisi mennä kuuntelemaankin häntä!


Katri Vala

10.30. Chick lit

Voi, tämä kiinnostaisi niin kovasti! Mutta ei, silloin en pääse. Titta Heikkilä, Laura Paloheimo ja Sari Luhtanen puhuvat tästä ihanasta genrestä.

17.30. Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Piispa haastattelee. Mielenkiintoista, saa nähdä päädynkö tänne. Pauliina Rauhala kun vaan on niin ihastuttava.

Louhi

10.30. Vilja-Tuulia Huotarinen: Kimmel

Tämä lava on sellainen, että täällä voisin olla melkein koko päivän. Kimmelin aion pian lukea, ja olisi ihana nähdä Vilja-Tuulia livenä.

15.00. Siri Kolu: Ihmisen puolella

Voi miten tahtoisinkaan kuuntelemaan Siri Kolua! Mutta ei, en varmaankaan ehdi ennen Varistyttö miehiä. Ehkä törmään häneen jossain vaiheessa ja saan kiittää kirjoista, jotka ovat loistavia.

15.30. Terhi Rannela: Läpi yön

Sama kuin edellä. Rakastuin Läpi yön teokseen, ja olisi ihanaa tavata Rannela. Voi. Miksi kaikki hyvä on yhtä aikaa?

Siinä minun lauantai päiväni. Miltä teidän messuohjelmanne näyttää? Maltatteko odottaa? Minä en malttaisi. Vielä täytyisi tutkia mitä sunnuntaina ehdin katsoa!

maanantai 20. lokakuuta 2014

Taas kerran! Nappisuoritus Tuija Lehtiseltä.

Armon aika
Tuija Lehtinen
335 s. 
2014
Otava









Arvostelukappale


Minulle uusi Tuija Lehtinen on aina merkkitapaus. Onnekseni kyseessä on ihastuttavan tuottelias kirjailija - lieneekö tämä jo kolmas kirja tänä vuonna? Ainakin on ilmestynyt nuortenkirja Tyttö elää kesäänsä, sekä ehkä hieman vielä nuoremmille lukijoille tarkoitettu Saimi ja Selma kirjasarjan avaus. Muistelisin ainakin, että nuo kaikki ovat ilmestyneet tämän vuoden puolella. Saimi ja Selma on vielä minulta lukematta, mutta senkin aion käsiini kirjastosta joskus hankkia.

Mutta nyt tähän aikuistenpuolen uutuuteen.

Apteekkari Mona Meri on palannut Suomeen Berliinistä, missä asui muusikkomiehensä kanssa. Pariskunta on kokenut katkerankitkerän eron, ja Monan sydän on hieman säröillä. Mona on siis pakannut laukkunsa, muuttanut suomalaiseen pikkukaupunkiin, Armo-enon tarjoamaan asuntoon Kivitaloon. Kivitalossa asuu liuta sukulaisia, jotka ovat enemmän kuin vähän kiinnostuneita Monan asioista.

Työpaikka Monalle löytyy enon apteekista, jossa löytyy työntekijöitä ja asiakkaita joka lähtöön. Vähän jokaisella tuntuu olevan halua naittaa Monaa milloin kellekin, mutta Mona on päättänyt ottaa aikaa toipumiseen. Silti, Monaa alkaa kiehtoa salaperäinen radioääni, ja myös mysteerimies, joka lähettelee hänelle samppanjaa...

Minä alan pikkuhiljaa uskoa, että tämä kirjailija ei voi epäonnistua, ei varsinkaan näissä aikuisten viihdekirjoissa. Nuortenkirjat voivat olla aiheesta, joka ei välttämättä itselle kolahda, niin kuin vaikkapa Mopo, mutta nämä viihdekirjat kolahtavat minulle lähes poikkeuksetta kovaa. Nytkin viihdyin tämän pari päivää kirjan parissa kuin naulittu, oli aina ilo löytää pieni hetki (tai usein hieman pidempi aika) jolloin tarttua kirjaan ja antaa sen viedä maailmaansa.

Ja se, mikä teki tästäkin kirjasta jälleen pikkuisen hauskemman, oli se, että mukana oli hahmoja vanhoista kirjoista. Oli nimittäin Rafaelin enkelit ja Mikaelan enkelit kirjoista tutut iskelmätähti Lilian King, sekä samettinen radioääni Ami. Heistäkin valottui aivan uusia puolia.

Tuija Lehtinen osaa kirjoittaa hyväntuulista, hyvän mielen kirjallisuutta. Kuitenkin mukana on aina kiinnostavia ihmissuhdesotkuja, joiden selvittelemisessä lukijakin saa hieman vaivata päätäni. Vähän niin kuin dekkarissakin! Minä selvitin yhden sotkun tässäkin kirjassa ennen kuin se kirjan sivuilla paljastui, ja olin kovin tyytyväinen itseeni.

Ei kritisoitavaa. En jaksa alkaa pahemmin kaivella mielestäni huonoja puolia, koska sellaisia ei yksinkertaisesti tullut mieleeni lukiessani kirjaa. Pelkkää hyvää sanottavaa tästä teoksesta.

keskiviikko 15. lokakuuta 2014

100 000 rikki, sekä vierailu Hulluruoholassa.

Hulluruohola 
Maritta Lintunen
306 s. 
2014
WSOY












Ensiksi täytyy kiittää teitä, ihanat lukijani, sekä satunnaiset vierailijat! Mystinen 100 000 kävijän raha paukahti rikki, ja minulla on siitä hyvä mieli. Tällaiset rajapyykit vain merkitsevät jotain, siitä tietää että blogiani oikeasti käy joku lukemassa. Ehkä jopa useampikin kuin vain joku. Etten kirjoita tätä ainoastaan itselleni. Ja se vasta onkin mukavaa!

Maritta Lintusen Hulluruohola osui silmiini #kirja sivuilta. Kuvaus kiinnosti, joten ei kun vaan tekemään varausta kirjaston sivuille. Vähän aikaa sitten sainkin sen käsiini, ja nyt tuntui olevan sopiva hetki tarttua tähän kirjaan. Jo takakansi sytytti!

Sara Järä on matkannut pitkin maailmaa, useita vuosia. Nyt hän palaa takaisin Suomeen ja Helsinkiin. Sara on menettänyt äitinsä ja isänsä, ainoana elossa olevana sukulaisena hänellä on isoisä. Vain muutama tunti sen jälkeen, kun Sara on palannut Intiasta Suomeen, hakee isoisän autokuski Ahlström Saran mukaansa ja vie tämän kauas, kauas maalle, itärajan tuntumaan.

Itärajan tuntumassa sijaitsee pieni Riihen kylä, niin pieni ettei sitä kartallakaan näy. Siellä on maalaiskoulu, johon Sara viedään. Pian hän saa kuulla, että paikkaan on myös tulossa syrjäytyneitä, elämässä eksyneitä ihmisiä, joiden kanssa Sara tulee asumaan.

Kuinka heidän käy? Jaksaako Sara elää Hulluruoholassa?

En ollut koskaan ennen kuullutkaan Maritta Lintusesta, vaikka kirjailijatar on kansiliepeen mukaan kirjoittanutkin paljon. Hän on kirjoittanut novelleja, runoja ja romaaneja, ja mielestäni runojen kirjoittaminen näkyi hyvin Lintusen tekstissä. Hyvällä tavalla. Pidin Lintusen lennokkaasta tavasta kirjoittaa, ja siitä, kuinka hän sai minut mukaansa teokseen.

Lintunen kirjoittaa myös taidokkaasti elämästä syrjäytyneistä ihmisistä. Hän kirjoittaa todenmukaisesti, raadollisestikin, mutta myös kauniisti. Teos vuorotellen huvittaa, vuorotellen koskettaa. Ja jännittääkin.

Kirja koostuu Saran ajatuksista Hulluruoholassa, Lahden takaa tulevista psykiatrin kirjeista, ja Saran isoisän, Janne Järän ajatuksista. Näistä aineksista on saatu kokoon hyvä kirja. Kertojan vaihtuessa myös fontti muuttuu, joten ei ole pelkoa että nämä kolme kertojaa sekoittuisivat.

Sanoisinpa, että Maritta Lintunen on kirjoittanut oivan, tähän aikaan sopivan teoksen. Valitettavan vähän blogisavuja tämä on saanut, toivoisin paljon lisää. Ainoa blogikirjoitus jonka tähän hätään löysin, oli Ullan teksti.

Minulla kävi hyvä tuuri, kun luin kirjan juuri nyt. Parin viikon päästä Kirjamessuilla pääsen tapaamaan kirjailijaa!

maanantai 13. lokakuuta 2014

Lapin taikaa dekkarin muodossa.

Vesiraukka
Milla Ollikainen
254 s. 
2014
Like









Arvostelukappale


Viime vuonna minulla oli ilo tutustua Milla Ollikaisen tuotantoon hänen esikoisteoksensa Veripailakoiden muodossa. Ja nyt minulla on ilo saada lukea tämän nuoren naisen tuotantoa lisää. Ollikainen on siis palannut Lapin maisemiin, Äkäslompoloon tuoreimmalla dekkarillaan Vesiraukka.

Elokuisena yönä Äkäslompolossa katoaa nuori lukiolaistyttö. Hän on ollut matkalla kotiinsa ravintolasta, jossa on ollut juhlimassa 18-vuotis syntymäpäiviään. Ei mene kuin hetki, niin Äkäslompolojärvestä nostetaan lukiolaistytön, Nelli Toivoniemen, ruumis. Vanhemman konstaapelin Juhani Vuontisjärven kalastuskausi jää auttamatta kesken.

Kristiina Kuha, joka on tuttu jo Veripailakoista, on tullut Äkäslompoloon etsimään lapsensa isää. Hän on ottanut mukaansa ystävänsä, toimittaja Eerika Kunnaksen, joka ei voi olla reagoimatta ympärillä näkyvään rikostutkintaan. Hän jättää Kristiinan selviämään yksin lapsen isän etsinnästä, sekä myös siitä, että Krisse on kuullut mystisiä ääniä järveltä Nellin surmayönä...

Täytyy tunnustaa, että odotin tältä kirjalta ehkä rikollisen paljon. Minua nimittäin viehätti suuresti Veripailakoiden sujuva kerronta, ja Lapin murre. Nämä eivät toki tässäkään teoksessa ole mihinkään hävinneet, vaan Ollikainen on edelleen sujuva kertoja, joka käyttää aidontuntuisesti hyväkseen Lapin murretta.

Silti. Silti en syttynyt tähän kirjaan niin täysin. En sillä tavalla, että olisin lukenut tämän yhdeltä istumalta, kykenemättä tekemään mitään muuta. Johtuisiko se siitä, että kaksi viimeisintä lukukokemustani on olleet valtavan hyviä kirjoja, ja niiden jälkeen on vaikeampi suhtautua kirjaan, joka ei yllä aivan samalle tasolle? Voi hyvinkin olla.

Ja täytyy nyt tunnustaa: en edes täysin pysynyt perässä tässä mystisessä, Lapin legendoista kertovassa osuudessa. Jännityspuoli oli taaskin Ollikaisella hyvin hallussa, mutta kun kirjaa lukee pienemmissä pätkissä, ei tälläkertaa olisi jaksanut syventyä saamelaisuuteen, ja saamelaisten legendoihin. Joka varmasti jollekin toiselle lukijalle on se kaikkein paras puoli tässä kirjassa.

Vesiraukka on silti keskinkertaista parempi dekkari, jonka lukee nopeasti. Vaikken minä tähän täysin syttynytkään, niin uskallan suositella tätä silti.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Kirja joka voisi kertoa minusta.

Läpi yön
Terhi Rannela
283 s. 
2014
Otava








Arvostelukappale



Joskus sitä vain hyppää upeasta kirjasta toiseen. Kaksi viimeistä lukukokemustani ovat molemmat olleet niin hätkähdyttäviä, että pelkään jo etukäteen lukujumia. Miten jaksan näiden jälkeen lukea jotain, edes keskinkertaista?

Eihän Varjojen huonetta ja Rannelan Läpi yön teosta voi edes verrata keskenään, niin erilaisia ne ovat, mutta molemmat ovat iskeneet lujaa johonkin syvälle. Kovin eri tavoilla, kylläkin.

Läpi yön kertoo Mariasta. Mariasta, joka on kirjan alussa vasta 15-vuotias. 15-vuotias nuori tyttö, joka on jo elämänsä tuossa vaiheessa päätynyt tilanteeseen jossa yrittää itsemurhaa. Kirja alkaa heti Marian itsemurhan jälkeisestä ajasta. Millä Maria selviää noista ajoista, vaikeasta kasvamisesta nuoresta tytöstä naiseksi. Kirjoittamalla. Ennen kaikkea kirjoittamalla. Se on hänen henkireikänsä.

Läpi yön on Marian kasvutarina, se kertoo ajasta ajasta yläkoulusta aina yliopistoon saakka. Se kertoo Marian tarinan, ihmisenä ja kirjoittajana. Se kertoo kauniin, ajoittain surullisenkin tarinan, joka on silti täynnä toivoa.

Oli hätkähdyttävää, miten minä tavoitin kirjasta itseni. Tavoitin nimenomaan itseni nuorena, yläkouluikäisenä ja vähän vanhempana. Aina parikymppiseen saakka. Minäkin purin itseäni kirjoittamalla, enkä olisi voinut edes olla kirjoittamatta.

Ja minustahan on aina ihanaa lukea kirjoja, jossa päähenkilö lukee. Ja Mariahan lukee. Kaikkea. Hän kantaa kirjastosta valtavia määriä kirjoja, hän on kiinnostunut kaikenlaisesta kirjallisuudesta. Kirjasta löytyy Leena Lehtolaista, Marja-Leena Tiaista... Loputtomasti minuakin liikuttuneita kirjailijoita.

Maria asuu Sellukylässä. Pitkän pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että Sellukylä olisi ikäänkuin Itä-Suomessa sijaitseva Eno. Päättelin Sellukylän sijaitsevan Pohjois-Karjalassa, monestakin syystä, ja no, Enossa kun on sellutehdas... niin, vastaushan on selvä. Onko Rannela itse kotoisin täältä suunnalta? En tiedä.

Täytyy tunnustaa että jossain vaiheessa Maria hieman ärsytti. Ehkä se johtui siitä, että itselläni on ikää jo lähes 30, enkä enää ajattele niin kuin vajaa parikymppinen nuori. Varsinkin Marian ihmissuhdesotkut tuntuivat lähes naurettavilta, enkä todellakaan kyennyt samaistumaan niihin. Onneksi kirjassa kuitenkin oli niin paljon hyvää, etten ehtinyt niinkään takertua pikkuseikkoihin.

Olen jotenkin niin täynnä kirjan herättämiä tunteita. Se kosketti minua niin paljon, etten edes saa sanoja tulemaan ulos. Tuntuu, että Rannela olisi kirjoittanut kirjan minulle ja minusta. Se tuli niin lähelle. Uskon, että tämä tulee olemaan tärkeä kirja monille nuorille, jotka rakastavat kirjoittamista ja kirjallisuutta. Ja myös nuorille, jotka ovat masentuneita, ja ehkä miettineet joskus itsemurhaa. Siitä voi selvitä. Uskokaa pois.

Minäkin olen selvinnyt.

perjantai 10. lokakuuta 2014

Odotettu päätös Varistyttö-trilogialle.

Varjojen huone
Erik Axl Sund
Suomentanut Kari Koski
364 s. 
2014
Otava








Arvostelukappale


Laskin juuri käsistäni yhden tämän syksyn merkittävimmistä kirjoista, ehkäpä merkittävimmän dekkarin. Ainakin minulle. Olen odottanut tätä kirjaa siitä asti, kun laskin kädestäni trilogian toisen osan, Unissakulkijan, ja silloin tuntui että odottavan aika on mahdottoman pitkä. Jotenkin jaksoin odottaa, ja viimeinkin se on nyt tässä. Vieressäni. Luettuna. Läpi elettynä.

Onkohan ensimmäinen kerta blogini historiassa, kun en voi kertoa mitään kirjan juonesta? En tosin ole aivan varma kerroinko Unissakulkijankaan kanssa, mutta nyt ainakaan en paljasta sitäkään vähää. Kerron vain, että Varjojen huone jatkaa siitä, mihin Unissakulkija jäi. Se solmii loputkin langat toisiinsa, ja vie kaiken päätökseen. Mutta millä tavalla?

Koko Varistyttö trilogiahan on herättänyt suurta puolesta ja vastaan keskustelua kirjablogeissa ja esimerkiksi Facebookin Dekkariryhmässä johon kuulun. On niitä, jotka inhoavat, ja niitä, jotka rakastavat. Oikeastaan ei ole juuri "ihan ok" mielipiteitä. Monien mielestä kirjoissa käsitellään liian raakoja asioita, ja onhan se totta. Pahuutta tässä trilogiassa riittää.

Varjojen huoneessa pahuutta on mukana ehkä vielä enemmän kuin kahdessa edellisessä osassa. On pedofiliaa, lapsipornoa, seksuaalista hyväksikäyttöä, kannibalismia. Tuntuu että juuri miltään ei lukija säästy. Kirja piinaa, piinaa loppuun asti. Hirveää, eikö?

Niin hirveää, että sitä ei voi tämä lukija kuin rakastaa.

Myönnettäköön, että minua piinasi pienoinen lukujumi. Jumitin aika kauan ennen tätä lukemani Piiraan maku makea dekkarin kanssa, ja jännitin hieman, miten tämän kanssa käy. Halusin lukea kirjan mahdollisimman pian, ja saattaa jo lauantaina matkaan uudelle lukijalle. Ehdinkö lukea siihen mennessä? Kyllä. Istuin kirjan kanssa kuin naulittuna sohvaan, ja... antauduin. Antauduin täydelliselle, viiden tähden kirjalle.

Lukekaa jos uskallatte!

torstai 9. lokakuuta 2014

Mestarimyrkyttäjän matkassa 50-luvun Englannissa.

Piiraan maku makea
Alan Bradley
Suomentanut Maija Paavilainen
388 s. 
2014












Piiraan maku makea oli minun Kirjan ja ruusun päivän ostokseni. Sitä oli kehuttu blogeissa valtavasti, ja olipa kirjakaupassa "Tätä suosittelemme" lappukin kirjan välissä, niin pakkohan noihin mielipiteisiin oli luottaa ja uskaltaa ostaa kirja omaan hyllyyn. Silti, monta kuukautta meni, ennen kuin sain tartutuksi kirjaan. Se jotenkin unohtui hyllyyn, kunnes nyt sattui nenäni eteen. Juuri sopivasti dekkarinälkään.

Flavia De Luce on vasta 11-vuotias. Sitä ei välttämättä uskoisi, kun miettii millaiset kemistinkyvyt tämä nuori neiti omaakaan. Hänellä on käytössään aikanaan menehtyneen Tar-enonsa laboratorio, ja siellä Flavia puuhailee päivät pitkät. Erityisesti hän on kiinnostunut, mistäpä muusta kuin myrkyistä.

Flavia on myös utelias, ja hänessä on salapoliisin vikaa. Tämä nuori neiti saa kykynsä käyttöön, kun portailta löytyy jänkäkurppa nokassaan harvinainen postimerkki, eräästä piiraasta katoaa palanen, Flavia todistaa oven takana kiivasta sananvaihtoa ja kurkkupenkistä löytyy ruumis. Ja poliisit, kuinka hitaita ja tolloja he voivat - Flavian mielestä ainakin - ollakaan!

Kylläpä viihdyin tämän kirjan parissa hyvin! Menihän sen lukemisessa kyllä aikansa, välissä oli lukumaratonia ja kaikenlaista kiirettä, mutta tänään olen viimeinkin saanut kaipaamaani lukuaikaa, ja sain luettua kirjan rauhassa loppuun saakka. Ehdin jo kirota eräälle tuttavalleni, ettei lukemiseni ole enää yhtä vauhdikasta kuin ennen, mihin hän totesi, että ehkä elämässäni on nykyään paljon enemmän kaikkea muutakin. Mitä, tarvitaanko elämään muutakin kuin kirjat? ;) (oli pakko laittaa hymiö, anteeksi, tilanne vaati sen)

Mikään perusdekkari Piiraan maku makea ei ole. Tai no, riippuu mihin dekkariin vertaa. Minun silmissäni siintää jo Varistyttö trilogian päättävä Varjojen huone, jonka aion lukea seuraavaksi, ja onhan Piiraan maku makea kovin erilainen tuohon trilogiaan verrattuna. Ainakin mukavampi, ja helposti lähestyttävämpi. Raakojen dekkareiden kanssa saa järkyttyä ja ehkäpä ahdistuakin, mutta tämän parissa viihtyi ja tuli hyvälle mielelle, ja saipa lopussa jännittääkin hieman. Myöskään väkivaltaa ei kirjassa juurikaan ole, joten sitäkään ei tarvitse pelätä.

Olihan Piiraan maku makea myöskin aikamatka, matka ihanaan 50-luvun Englantiin. Nautin siitä suuresti, sillä paikankuvaus oli erittäin onnistunutta, varmasti alkuperäisessäkin kirjassa, kuin sitten tässä suomennoksessakin. Suomennus oli erittäin hyvin onnistunut, täytyy sanoa, yksityiskohtaisuus ja termistö olivat selvästi Paavilaisella hallussa.

Kyllä, uskallan suositella tätä dekkaria myös niille, jotka eivät tavallisesti dekkareista niin perusta.



sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Telkkarissa: Vino Show






Tässä yksi pääsyistä miksi päätin lukumaratonini hieman aikaisemmin tänään. Nimittäin Nelosen tuore viihdeohjelma Vino Show! Edellinen jakso jäi katsomatta, koska silloin en ollut kotona. Mutta tämän tuoreen, toisen jakson onneksi pääsin katsomaan!

Vakiokasvoja ohjelmassa ovat Minttu Mustakallio, Eero Ritala, Ville Virtanen sekä Niina Lahtinen. Erinomaiset vakiokasvot, sanoisin. Lisäksi jokaisessa jaksossa on kaksi vierailevaa näyttelijää, yksi mies ja yksi nainen.

Vino Showssa on toki aivan hirvittävän paljon samaa kuin maikkarin Putouksessa. Mutta se ei haittaa, sillä mitään ei ole kopioitu suoraan, esimerkiksi Putouksen legendaarista sketsihahmokisaa, vaan jokainen sketsiaihe on tuore. Hieman löysin myös samoja piirteitä kuin Tuubissa, jota esitettiin maikkarilla jokin aika sitten.

Vino Show on saanut nimensä vinosta huoneesta, missä toteutetaan ohjelman loppupäässä sketsiä. Mielestäni tuo ei suinkaan ole ohjelman parasta antia, vaan esimerkiksi erilaisten kuvien selittäminen pantomiimina oli erittäin hauskaa.

On varmasti katsojia, jotka pitävät tätä ainoastaan kopiona. Mutta minä nautin, koska on aina mukavaa katsoa kun telkkarista tulee hyvää, aidosti naurattavaa viihdettä. Ja sitä Vino Show on.

P.S. Kritisoin. Kyllä ovat MTV ja Nelonen ovelia. Perjantaina alkanut Posse oli laitettu tulemaan samaan aikaan Vain elämää:n kanssa, vaikka ohjelmilla on varmasti hyvin pitkälti sama katselijakunta. Posse tuli uusintana lauantaina, mutta se tuli yhtäaikaa Vino Shown uusinnan kanssa. Ja Vino Show tulee taas suorana lähetyksenä yhtä aikaa kuin Tanssii Tähtien Kanssa. Tiedän, että kanavien on pakko kilpailla, mutta silti. Ketuttaa!

Lukujumista lukumaratoniin.







Vaikka minun mielestäni ihmisen elämän parasta aikaa ovat perjantai- ja lauantai-illat, niin kyllä sunnuntaitkin ovat aika mukavia. Pelkkää lekottelua! Olisin halunnut aamulla nukkua pidempään, mutta jokin sisälläni päätti ettei unta enää riitäkään.

Sitten sain idean! Kun kerran olen nyt parantunut lukujumistani, niin miksen juhlistaisi sitä pitämällä tämän sunnuntain kunniaksi lukumaratonin! Jipii! Eli laitan Piiraan maun makean (josta haluan nauttia jokin muu päivä) syrjään hetkeksi, ja keskityn tuon pinon kirjoihin. Löytyy nuortenkirjoja ja löytyy peruskaunoa, mutta varmasti hyvää luettavaa.

Onko jotain erityistä mitä tuosta pinosta suosittelisit?

Toki, niin kuin tapanani on ollut, päivittelen tänne blogin puolelle miten maraton etenee, ja tottakai myös blogin Facebook sivulle.

Toivottavasti lukufiilistä löytyy!

12.50.

Niinhän siinä sitten kävi, että lukumaratonini aamupäivästä meni pari tuntia unten mailla. Yhtäkkiä alkoi väsyttää armottomasti, olinhan herännyt kohtalaisen aikaisin, ja tuntui hyvältä ajatukselta ottaa päiväunet. Siispä nukuin pari tuntia, söin ihanan makuista bataatti-porkkanasosekeittoa, ja vasta sitten luin loppuun aamulla aloittamani Veera Salmen Kaikki kevään merkit.

Arvostelukappaleeksi saamani Salmen kauniin näköisen teoksen olin jo kerran ehtinyt aloittaa, mutta se ei ilmeisesti ollut vedonnut sen hetkisiin tunteisiini. Nyt vetosi, Kaikki kevään merkit oli juuri sopiva kirja lukumaratonille! Vain hippusen yli 200 sivua, ja paljon sisältöä. Minä ihastuin!

Maraton pinossani on toinenkin Salmen teos, nimittäin tuota Puluboi sarjaa. Odotan sitä kovasti, sillä olen kuullut siitä hyvää.

Mutta nyt, eikun jatkamaan. Sivuja siis tähän mennessä 234.

18.35.

Ei ole ennallaan tämä entinen himomaratoonari lukutoukka. Siinä missä ennen luin viisikin kirjaa maratonin aikana, on saldoni tämän päivän osalta kaksi tähän mennessä. Veera Salmen Kaikki kevään merkit vaati täyden keskittymisen ja paneutumisen, mutta olin luullut selviäväni Tuija Lehtisen Morsiuskamarista nopeammin.

Mutta ei Tuija Lehtinen petä, taaskaan. En ole pitkään aikaan lukenut tältä ihanalta kirjailija ladylta aikuisten kirjoja, mutta nyt löysin kirjaston juuri palautetuista viime vuonna ilmestyneen Morsiuskamarin. Ja olipa ihana viettää sunnuntaipäivää tämän kirjan kanssa! Nautin.

Morsiuskamarissa oli sivuja 268, joten yhteissivumäärä on 502. Ei päätä huimaa, mutta jotain kuitenkin.

Tähän jätän tämän maratonin tällä kertaa, sillä jo vajaan tunnin kuluttua alkaa Vino Show, jota aion silmäillä. Ja ei, en ilman kirjaa vietä kyllä iltaa siltikään. :)

lauantai 4. lokakuuta 2014

Kurkistus keski-ikäisen miehen maailmaan.

Jokakelin mies
Pasi Ahtiainen
207 s. 
2014
Gummerus












Tauti iski. Enkä nyt tarkoita flunssaa, joka pari päivää sisuksissani jylläsi, vaan paljon pahempaa tautia. Nimittäin lukujumia. Minulle, jolla on suurinpiirtein aina kirja kädessä, tuo tauti on paha! Tosi paha. Jouduin jättämään kaksi ihan hyvältä tuntuvaa kirjaa kesken, koska ne eivät vain toimineet. Kirjastokassista löytyi kuitenkin tämä Pasi Ahtiaisen Jokakelin mies, joka tuntui sopivan pieneltä ja hauskalta. Niinpä lähdin keski-ikäisen Niilon matkaan.

Niilo on aivan tavallinen keski-ikäinen opettaja. Aivan normaali mies. Kaikki muuttuu kuitenkin, kun hän eräänä päivänä pyörtyy luokassa, saa aivotärähdyksen ja kolmen viikon sairasloman. Jokin ikäänkuin niksahtaa Niilon päässä, ja kun nuori anarkisti sotkee hänen kotinsa seinän, saa Niilo ajatuksen. Olisiko anarkia hänen juttunsa?

Tämäkin kirja olisi varmasti mennyt aivan ohitse ilman blogeja. Hemulin kirjahyllyn Henna kirjoitti tästä jokin aika sitten hyvin, niin hyvin että hän sai minut kiinnostumaan kirjasta. Nyt sain viimeinkin Pasi Ahtiaisen teoksen käsiini, ja sanonpa vain; onneksi! Tämä oli lystikäs kirja.

Päällimmäiseksi minulle jäi mieleen huumori. Sillä sitä tässä kirjassa kyllä riittää, minua ainakin nauratti kovasti lukiessani. Olenko aivan väärässä, jos sanon että Ahtiaisen tavassa kirjoittaa on jotain hieman Kyrömäistä? Ja voitte vain arvata, kuinka pidin, olenhan Kyrö fani.

Mutta huumorin lisäksi olin aistivinani vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Tottakai, onhan kirjassa vahvasti läsnä anarkia. Anarkiakin on tosin kuvattu lystikkäästi, mutta se on silti läsnä koko kirjan ajan.

En olisi välttämättä uskonut, että tulisin näin paljon ihastumaan keski-ikäisen miehen sielunmaiseman kuvaukseen, mutta kyllä viihdyin Niilon matkassa erittäin hyvin. Johtuisiko se sitten Ahtiaisen tavasta kirjoittaa, vai siitä, mihin kaikkeen Niilo parinsadan sivun aikana joutuukaan, mutta kyllä Jokakelin mies oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Suosittelen!

P.S. Kuuntelen parhaillaan Arttu Wiskarin Sirpa kappaletta. Tykkään tästä kuin hullu puurosta, kuten myös Avaimet käteen sinkusta. Artun levy ilmestyy vajaan viikon kuluttua, ja ai että odotan sitä paljon! Lupaan kirjoittaa siitä blogiinikin jotakin. Wiskari on vain niin taitava sanankäyttäjä, että huimaa.



torstai 2. lokakuuta 2014

Uutta, erilaista Leena Lehtolaista.

Kuusi kohtausta Sadusta
Leena Lehtolainen
273 s. 
2014
Tammi









Arvostelukappale



Minun kirjaista maailmaani säväyttää aina, kun näen kirjakatalogissa Leena Lehtolaisen nimen. Hän on yksinkertaisesti varsinkin Maria Kallio dekkareillaan tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, että Kuusi kohtausta Sadusta oli minulle yksi tämän syksyn merkkitapaus. Siitäkin huolimatta, että tiesin tämän teoksen olevan tyystin erilaista Lehtolaista.

Kuusi kohtausta Sadusta on näytelmä. Näytelmä joka kertoo performanssitaiteilija Satu Savinaisesta, jonka on ohjannut hänen miesystävänsä Heikki Sirviö. Ja mitä tekee Lehtolainen? Amman sanoja lainatakseni, hän laittaa lukijan istumaan muun teatteriyleisön joukkoon. (Oli pakko lainata, tuo oli yksinkertaisesti niin kuvaavaa) Siinä juoni yksinkertaisuudessaan on - lukuunottamatta sitä, että Satu Savinainen, josta näytelmä siis kertoo, on kadonnut.

Minulle kirja jäi valitettavasti aika vieraaksi. En ole koskaan, en ikinä, lukenut näytelmiä. Enkä varmaankaan tämänkään jälkeen tule niitä kovinkaan innookkaasti lukemaan. Katson näytelmäni mielummin teatteriyleisön joukossa, ja luen kirjat ihan tavallisina, perinteisinä romaaneina.

Mielestäni Lehtolainen on kuitenkin rohkea, kun hän uskaltaa lähteä kirjoittamaan näinkin erilaista kirjaa. Kirjailijatar saattaa hyvinkin löytää itselleen uusia lukijoita tällä kokeilulla, enkä usko että vannoutuneet dekkarifanit häviävät mihinkään, vaikka jotkut ehkä minun tavoin tulisivatkin hieman pettymään. Koska ainakin minä olen taas innosta piukeana kun seuraava dekkari putkahtaa ilmoille.

En silti tyrmää Kuutta kohtausta Sadusta. Lehtolaisen kerronta on niin yksinkertaisen sujuvaa ja mukaansa tempaavaa, että kirjaa lukee mielellään. Myös hahmot ovat hienosti kuvattuja, esimerkiksi Sadun tytär joka istuu katsomon puolella katsomassa näytelmää, vetosi minuun erityisesti.

Ja mikä on ihanaa. Se, että mukana oli jälleen Outokumpu. Tällä kertaa Lehtolainen on kuvannut sen Malmivaarana, mutta ainakin minä käsitin sen täysin Outokummuksi, onhan se siis Lehtolaisen kotikaupunki, ja nyt myös teoksen päähenkilön, Sadun, synnyinpaikka.

Ja niin. Mukana on myös punk. Tälle ihanalle kirjailijattarelle niin ominainen punk. Ihanaa.

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin - lukekaa, edes uteliaisuudesta!