Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Avioliittosimulaattori
Veera Nieminen
267 s. 
2013
Tammi






Päivänä jolloin kirjabloggaajat tempaisivat, ja ostivat normaalihintaisen kirjan, minä kävelin kirjakauppaan ja ostin Avioliittosimulaattorin. Olin lukenut siitä paljon hyvää blogeissa, ja hipelöin sitä innoissani käsissäni. Sinne se kuitenkin jäi, hyllyyn, pitkäksi aikaa. Vasta kun Annika kirjamessuilla puhui kirjasta ja kehui sitä ihanaksi, tuli tunne että  tämä on pakko lukea, päätin tartua siihen pikimmiten. Se hetki oli nyt.

Aino ja Jussi kohtaavat messuhallissa. Ja se on kertakaikkiaan menoa. Kaksi ihmistä, toinen idästä, toinen lännestä, rakastuvat kertarysäyksellä. Ja Aino lähtee salamana kotoaan Itä-Suomesta Jussin kotitilalle Länsi-Suomeen. Se, että Jussi ei asu yksin, vaan isänsä, setänsä ja pikkuveljensä kanssa, ei kuulema ole Ainolle mikään este. Ainohan on sopeutumiskykyinen ja tulee toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa. Mutta miten käy kun Jussin kotitilalla vastaan astelee mökökölli, jonka ensimmäinen sana on "Uggoloi"?

Olen tosiaan lukenut paljon kehuvia arvioita Avioliittosimulaattorista, mutta en silti uskonut miten hyvä kirja se voisi olla. Elämäni on tullut siihen pisteeseen, että talvella on aika heittää hyvästit kirjastoautolle (...nyyh) ja siirtyä Joensuun pääkirjaston ja lähikirjaston käyttäjäksi. Edessä on siis muutto Joensuuhun. Ei vielä, mutta kuitenkin, kohta. Sain tietää siitä tänään.

Miten tämä liittyy kirjaan? Liittyyhän se. Nimittäin, minulla oli lukiessani onnellinen olo, ja tämä kirja sopi siihen oloon kuin nenä päähän.

Avioliittosimulaattori on nimittäin onnellinen kirja. Sitä jos mitä tämä on. Erityisempiä juonenkäänteitä kirja ei tosin tarjoa, mutta lämpimimmistä lämpimintä huumoria se kyllä tarjoaa, ja hauskoja tilanteita. Kirja on siis sanalla sanoen ihana, ja kuvailisin sitä nyt sydämellä. ♥.

Avioliittosimulaattorissa kohtaa siis kaksi erilaista maailmaa, Itä ja Länsi. Myös murteet on hyvin kuvattu, ja ennenkaikkea Ainon mie-sie-murre on hyvin kirjoitettua ja minun Itä-Suomalaiseen korvaani hyvin aidon tuntuista. Lännen murrettakin olen jonkun verran kuullut, mutta koska minun kuulemani lännen murre on Rauman murretta, niin sitä ei kai voi oikein verrata.

Kirjan salamarakastuminen on, kai, myös uskottavaa. Minulla ei siitä ole kokemusta, mutta kirjassa on kuvailtu sitä hyvin uskottavasti, joten kyllä minä uskon että noin voisi hyvinkin tapahtua. Joten siitäkään ei löydy mitään valitettavaa. Löytyykö mistään valitettavaa Avioliittosimulaattorissa? Enpä ihan heti keksi mitään. 

Mietin muutama päivä sitten että mikä olisi hyvän mielen kirja. Että haluaisin lukea sellaisen. Enää ei tarvitse miettiä. Avioliittosimulaattori on ehdottomasti hyvän mielen kirja, mutta hattaraa se ei missään tapauksessa pelkästään ole.

★★★★★

Pete Suhonen: Valkoinen joulu

Valkoinen joulu
Pete Suhonen
278 s.
2013
WSOY







Arvostelukappale


Hopsansaa, putosinpa joulutunnelmiin. Arvostelukappaleeksi saamani Pete Suhosen uusimman teoksen Valkoinen joulu voimin. Lähdin lukemaan sitä yhäkin lukujumista kärsivänä, mutta loppua kohti lukeminen kävi helpommaksi, ja astetta mukavammaksikin. Eli kirja auttoi ilmeisesti?

Valkoinen joulu kertoo joulun odotuksesta. Se kertoo siitä viiden henkilön äänellä. Janne on postinkantaja, joka rakastaa Mutterikahvilan Siljaa, jota käy ihastelemassa joka aamu. Silja taas ei Jannesta välitä, hän haikailee samassa kahviossa käyvän ruotsinsuomalaisen Sebastianin perään. Sebastian taas haikailee isoisänsä Kondradin perinnön perään. Ja Kondrad ei halua enempää eikä vähempää kuin elää ikuisesti. Tämän kaiken taustalla häärii Hän, päihteisiin seonnut kirjailija.

En minä osaa sosiaalisia seittejä punoa. Kuinka tekisin feisbuuk-profiilin kun ei ole koneita, eikä kavereita. Naamakin kuin norpalla. Päälle pitäisi tviitata, lähettää alati pieniä päivityksiä pienistä aatoksista ja teoista. Hyvä, että edes viestin pituudella on osoitettu ihmisen paikka. Mistä asioista postimies tviittaisi, kun ei edes tiedä mitä postimies pian jakaa. Kaikki on bittiä putkessa tai taivaalla. Raha, kirjeet, pian jokainen lehtikin. Mutta kokonaista ihmistä, lihaa ja verta, ne eivät biteistä saa kasaan ainakaan hetkeen. 

Henkilöitä kirjassa oli paljon, mutta lanka kaikkien välille löytyi. Mutta kuitenkin jäin jotenkin miettimään tuota Hän kertojaa, en saanut hänestä otetta niin millään tavalla, en oikein lopussakaan. Vaatimaton lukijan mielipiteeni on, että tuo kertoja olisi saanut jäädä vähemmälle, tai kokonaan kirjasta pois. Voi hyvin olla etten ollut tarpeeksi fiiliksissä tajutakseni kertojapersoonan syvintä olemusta. Aina ei voi onnistaa.

Olen ensimmäinen bloggaaja joka Valkoisesta joulusta kirjoittaa. Ehkä syy on siinä että bloggaajat eivät vielä halua sukeltaa joulutunnelmiin, onhan tässä tuohon juhlaan vielä aikaa. Kuitenkin tässä satiirissa joulu jää vähän sivuseikaksi, onhan mukana  tuota haikailua toisten ihmisten (ja rahan) perään.

Valkoinen joulu ei ollut hyväntuulinen. En voi sanoa että se olisi erityisemmin nostanut fiiliksiäni, päinvastoin. Teemat olivat suhteellisen masentavia, ja vaikka humoristisia kohtia oli useita, niin ne eivät silti varsinaisesti saaneet minua hyvälle tuulelle.

Valkoinen joulu ei ole huono. Ei. Siinä on hyviä ajatuksia ja teräviä huomioita, sekä myös hyvää huumoria.  Mutta Hitlerin kylkiluu kolahti minuun silti väkevämmin.

★★★½

Tuija Lehtinen: Mirkka, Masa ja Miss USA (...ja kirjamessuostoksista ja lukujumista)

Mirkka, Masa ja Miss USA
Tuija Lehtinen
203 s. 
1994 
Otava










Tiedättekö mitä? Kirjamessujen jälkifiiliksissä se iski lukutoukalle lukujumin päälle! Se oli havaittavissa jo eilen paluumatkalla junassa, jolloin yritin tutustua Staaloon, ja hyppäsin sitten 1Q84:n maailmaan. Ja silloin asiat ovat huonosti jos edes Murakami ei saa otteeseensa. Mutta Tuija Lehtinen pelastaa minut aina lukujumista, joten kun tänään olin vielä turhaan yrittänyt pakertaa 1Q84:n kolmannen osan parissa, jätin sen sellaiseen hetkeen jolloin täysillä pystyn nauttimaan tuosta kirjasta, ja otin käteeni tämän Mirkka-sarjan seitsemännen kirjan.

Mirkka, Masa ja Miss USA kertoo siitä, kuinka Ahosen perhe saa vaihto-oppilaan, Melissan. Masa on alussa, ennen Melissan tuloa, innoissaan vaihto-oppilaasta, mutta kun hänelle selviää millainen tyttö Amerikan maalta onkaan perheeseen tulossa, into laantuu. Nimittäin kyseessä on todellakin Tyttö, isolla T:llä. Meikeistä, pojista ja vaatteista innostunut tyttö. Hieman poikamainen Masa ei järin tietenkään tästä innostu. Miten tytöt tulevatkaan toimeen keskenään?

Siinä missä vähän kaikki muu lukemani on parin viime päivän aikana tökkinyt, liekö tämä johtunut runsaasta kirjallisesta ilmapiiristä, niin Tuija Lehtinen pelasti minut. Voi kun olisin halunnut kiittää häntä kaikesta mitä hän on kirjoittanut, kun hän sattui kävelemään vastaani messuilla, mutta ujostutti enkä mennyt. Tuija Lehtinen on ollut nuoruuteni tähtikirjailija, ja innostaa hän näin vanhempanakin, niin kuin olette ehkä huomanneetkin.

Tämä kirja on minulle yksi läheisimmistä Mirkka-sarjan kirjoista, sillä tässä kirjassa Masa kokee eräänlaisen muodon muutoksen. Sillä niin kuin Masan sisko Memma sanoo yhdessä vaiheessa kirjaa "Jokainen tyttö pukeutuu jossain vaiheessa mustaan" - niin pukeutuu tässä kirjassa Masakin. Kirppisvaatteisiin, oikein rokki/gootti vaatteisiin, näin ymmärsin. Kokeellinen vaihe siis, joka kuvataan niin, että hän tahtoo olla vastakohta tyttömäiselle ja söpölle Melissalle. Paheellista, ah, niin paheellista. Tuija Lehtisen totuttuun tyyliin Masa ei kuitenkaan sen paheellisemmille poluille eksy.

Kuitenkin. Kirja oli ihana. En osaa olla lukematta, en yksinkertaisesti osaa, ja tämä kirja pelasti minut sellaiselta hetkeltä jolloin en vain kyennyt lukemaan mitään muuta.

★★★★½

Sitten niihin kirjamessu ostoksiin. Lupasin niistä kirjoittaa vielä erikseen, ja nyt illan tullen olen piristynyt ja jaksoin kantaa kuvattavaksi kirjat jotka raahasin aina Helsingistä tänne kotikolooni saakka. Mitä siis löysin? 

Yksi oli varmaa mitä ostan: Haruki Murakamin 1Q84:n kolmas osa. Nimittäin, jos saisin ottaa yhden teoksen mukaan autiolle saarelle, olisi se juuri 1Q84. Lasken tässä nämä kolme osaa yhdeksi teokseksi, vaikka ne kaksi eri kirjaa suomeksi ovatkin. Aion lukea tuon kolmannen osan tunteella jossain sopivassa vaiheessa, kun lukufiilis on oikea. 

Myös ennakkoon hieman mietin, että ostaisin Karl Ove Knausgårdin Taisteluni trilogian ensimmäisen osan. Paljon olen siitä kuullut, mutta yhtään en ole lukenut. Ja tuntuu melkein että kirjallisessa sivistyksessäni on aukko! Siispä aion paikata sitä, nyt omistan tuon kirjan. 

En muista miltä messupisteeltä löysin yhden kolmen pokkarin tarjouksen johon tartuin, ja löysin mukaani Jari Tervon Laylan, Katja Ketun Kätilön, ja Vikas Swarupin Slummien miljonäärin. Kaikki ovat kirjoja joihin minun on pitänyt tarttua jo pitkään, ja nyt se on helpompaa kun kaikki ovat omassa hyllyssäni. 

Sammakon pisteeltä bongasin viidellä eurolla Marina Lewyckan Muu maa mansikka?-kirjan. Olen lukenut kirjailijalta yhden kirjan, jonka nimeä en nyt muista, mutta pidin siitä suuresti. Joten, miksipä ei. 

Tuomas Nyholmin Sinun edestäsi vuodatettu-kirjasta en ollut kuullutkaan. Se tarttui Teoksen pisteeltä mukaani, missä se oli löytöpisteellä, kolmella eurolla. Kyseessä siis on jännäri, ja ainakin takakantensa perusteella kirja vaikuttaa kiinnostavalta. 

Gummeruksen pisteeltä löysin kahdeksalla eurolla paljon kehuja saaneen Muriel Barberyn Siilin eleganssin. Rakkaudesta kirjoihin blogin Annika kirjoitti joskus ihanan sitaatin kirjasta, ja olen kuullut esimerkiksi eräältä sukulaiseltani tämän olevan hyvin koskettava kirja. Oli pakko poimia mukaan.

Kannessa lukee Schildts & Söderström, mutta Ateenan pisteeltä minä tämän löysin. Nimittäin Cilla & Rold Börjnlindin Nousuveden. Tämäkin on minulle suhteellisen uusi tuttavuus, mutta olin kyllä kuullut kirjasta facebookin Dekkarihullut ryhmässä. Takakannen perusteella valittu, ja olin valmis maksamaan tästä täyden hinnan.

Likellä oli kirjapinot joissa oli kyltti "Lue jos uskallat." No tämähän sytytti! Katselin pinoja aikani, ja poimin käteeni Stefan Spjutin Staalon. Fantastista kauhua, käsittäisin. Tästäkin olin valmis maksamaan täyden hinnan.

Ei tarvinnut siis kirjamessuilta lähteä tyhjin käsin! Vielä lopuksi eeppinen kuva siitä, miten käy kun viinitarjoilupöytä rysähtää...

Kikatuksen täytteiset kirjamessut.

Mitä, oliko jotkut messut, kirjamessut? Olinko minäkin siellä? No olin!

Kirjablogit ovat viime päivinä olleet täynnä Helsingin kirjamessuja, ja täytänpä nyt vielä vähän jälkijunassa omaakin blogiani hieman jälki tunnelmilla. Lupaan heti hieman erilaisen postauksen, sillä minun messuni eivät menneet ihan niin kuin olin etukäteis postauksessani ajatellut.

No, perjantaina keskipäivän aikaan astahdin junaan Joensuun asemalta, suunta kohti Helsinkiä. Junamatka meni rattoisasti Sankta Psykon kasvattien kanssa, josta jossain vaiheessa kirjoitan enemmän, mutta sanottakoon tässä vaiheessa että kirja oli aivan loistava. Jännittävä, hyytävä, ihana. Minun tämän vuoden jännärini!

En ollut perjantai-iltana monien muiden bloggarikollegoideni lailla Satkarissa illastamassa, vaan vietin sukulaisteni kanssa aikaa. Oli rattoisaa, ja kirjalliset keskustelut saivat jo silloinkin vallan. Puheissa oli paljon esimerkiksi Murakamin 1Q84, ainoastaan kehuvia mielipiteitä sain siitä kuulla. Tietysti, eihän sitä kukaan voi inhota, khih.

Lauantaina koitti vihdoin se päivä jolloin otin suunnan kohti messuja, heti aamusta. Kävin akreditoitumassa, ja ehdin säikähtää kun minun nimelläni ei korttia heti löytynyt. Se olikin blogini nimellä! Sain korttini ja kiinnitin sen rintapieleen, muiden bloggarien bongattavaksi. Ensin hieman kiertelin, ja tein muutaman kirjahankinnan. Esimerkisi Jari Tervon Laylan sekä Katja Ketun Kätilön pokkareina, kumpaakaan kirjaa en ole vielä lukenut ja ne kiinnostavat.

Yhdentoista jälkeen suuntasin Aino saliin kuuntelemaan keskustelua jaetusta lukemisesta. Paikalla oli Suvi Ahola, ihana Katja Jalkanen Lumiomena blogista, sekä aiemmasta infosta poiketen Kirjasfäärin hurmaava Taika. Viereeni istahti Kulttuuri kukoistaa blogin Arja, ja saapuipa lähettyville muutama muukin bloggaaja.

Keskustelu meni kirjablogien ja lukupiirien parissa, tietysti, ja varsinkin tietysti Taikan mielipiteet ja puheet kirjablogeista kiinnostivat. Myös lukupiiri keskustelu oli hauskaa kuultavaa, olenhan itsekin kahdessa lukupiirissä. Mutta tiesittekös että keskimääräinen kirjabloggaaja on vuonna -77 syntynyt nainen? Eli minä olen tuota lähes kymmenen vuotta nuorempi.

Mielenkiintoisen keskustelun jälkeen otin yhteyden Rakkaudesta kirjoihin blogin Annikaan, ja ihana päiväni Annikan kanssa saattoi alkaa. Menimme ensin istumaan bloggaajien kanssa Blogger loungeen Sports baariin, ja meitä olikin siellä aikamoinen joukko. Oli ihana tavata ja halata kaikkia, viimeinkin monille bloggaajista tuli kunnon kasvot!

Parhaiten messupäivästäni jäi mieleen ihanat keskustelut Annikan kanssa. Me paransimme maailmaa oikein urakalla, välillä kiertelimme messualueella, sitten puhuimme kirjoista, kirjoista ja kirjoista, ja hieman muustakin elämästä. Ja että me nauroimme! Niin paljon! Puheissamme olivat myös ne bloggaajat jotka eivät olleet paikalla. Erityisen maininnan saivat Kirjavalaan Elegia sekä Anna minun lukea enemmän blogin Annami jotka olivat onneksi puheissamme läsnä moneen kertaan!

 Mutta eikö päivään sitten muuta mahtunut? No toki!

Kyllä päivässäni oli yksi kohokohta: Atena oli järjestänyt meille bloggaajille tapaamisen upean kirjailijan Pasi Ilmari Jääskeläisen kanssa. Saavuimme siis nauraen Annikan kanssa tilaan kolmelta, ja heti kun olimme päässeet sisälle, rysähti. Eeppinen näky (ja haju) viinitarjoilupöytä kaatui. Ilman kenenkään myötävaikutusta, ihan itsekseen. Huh!

Pasi Ilmari Jääskeläinen puhui tietysti uudesta kirjastaan Sielut kulkevat sateessa, jonka olen lukenut ja johon olen ihastunut. En valitettavasti tajunnut ottaa kirjaa mukaan messuille, joten otinpa sitten nimikirjoituksen käteeni. Pitihän kirjailijan puumerkki johonkin saada! Kirjailija puhui myös paljon siitä kuinka tärkeänä hän pitää bloggaajia, ja kuinka esimerkiksi hänen esikoiskirjansa Lumikko ja yhdeksän muuta lähti myymään sitten kun oli saanut blogi julkisuutta.

Minunkin täytyy sanoa että bloggaajilta minä Jääskeläisen keksin. Olin toki kuullut kirjailijasta aiemminkin, mutta luin Lumikon juuri bloggaajien innostamana. Ja Lumikon innostamana Harjukaupungin salakäytävät... ja tässä sitä ollaan. Novellikokoelmakin täytyy lukea, vaikken yleensä lue novelleja.

Annikan lähdettyä junalle minä etsin seuralaiseni, äitini, käsiini ja pian poistuimmekin messuille. Illalliseksi nautittu pizza loistavasta ravintola Weeruskasta sai olon raukeaksi ja uni tuli todella aikaisin.

Eilen, sunnuntaina, olimme vielä aamupäivän messuilla, ja sen ajan käytin lähinnä siihen että imin messutunnelmaa itseeni ja tein kirjahankintoja. Ehkä kirjoitan hankinnoistani oman postauksen, sillä kehtuuttaa enkä kehtaa alkaa tarkistaa kirjailijoiden nimiä tai alkaa kuvaamaan. Hei, näin aamusta! Ei viitsi!

Juna kutsui yhdeltä, ja suunta kohti Joensuuta. Äitini oli viettänyt aamupäivän Kari Hotakaisen lukupiirissä, jossa käsiteltiin Luonnon lakia. Kerronko sieltä juoruja? No, yhden ainakin.

Luonnon laissahan on kohta jossa päähenkilö Rautala näkee näkyjä tunnetuista henkilöistä. Yleisöstä tuli kysymys, että kun Tuomas Kyrökin käyttää julkisuuden henkilöitä kirjassaan, niin onko tässä jokin yhteys. Mitä Hotakainen vastasi? "No Kyröllähän on ihan eri lääkitys." Nauroin tuolle niin paljon!

Kiitos. Kiitos kaikille bloggaajille joita tapasin. Kiitos ihanalle ystävälleni Annikalle joka viihdytti minua. Kiitos äidilleni joka oli seuranani. KIITOS!

Lukutoukka lähtee kirjamessuille!

On se aika syksystä jota olen odottanut kovin, kovin paljon. Nimittäin Helsingin Kirjamessut! Tämä lukutoukka suuntaa nimittäin nokkansa huomenna kohti Helsinkiä täältä itäisestä Suomesta, ja on läsnä kirjamessuilla lauantain ja sunnuntai aamupäivän.

Tämä on ensimmäinen kerta kun osallistun kyseiseen tapahtumaan, ja nyt olenkin säästänyt rahaa että voin tehdä kirjaostoksia, vaikka urakalla. Tietenkin on ajateltava myös sitä, että sunnuntaina ne kirjat on raahattava junassa takaisin Joensuuhun, mutta se on toissijaista, siinä vaiheessa kun tekee ihania kirjalöytöjä.

Mitä muuta aion tehdä messuilla kuin kirjalöytöjä? Ainakin tavata ihania bloggarikollegoitani. Olemme suunnitelleet tapaavamme ehkäpä useammankin kerran, ja monia tapaan ihan ensimmäistä kertaa. Jännittävää, todella jännittävää. Meille bloggareille onkin järjestetty parikin tapahtumaa, pääsemme esimerkiksi kuuntelemaan kun Pasi Ilmari Jääskeläinen kertoo meille uudesta kirjastaan.

Olen miettinyt tietenkin lisäksi mitä kaikkea muuta messuilla voisi tehdä ja nähdä noiden parin päivän aikana.

Lauantaina Aleksis Kivi lavan valtaa kello 16 Joel Haahtela, jossa hän kertoo kirjastaan Tähtikirkas, Lumivalkea. Pidän Haahtelasta persoonana, ja tuo minua kiinnostaa kovasti.

Mika Waltari lavalla vietetään Dekkarilauantaita, ja minua, dekkarihullua, se kiinnostaa kovasti. Kello 10.30 haastatellaan esimerkiksi Pasi Luhtaniemeä ja Minna Lindgreniä otsikolla Elämää ensimmäisen dekkarin jälkeen. Jos tuolloin olen jo paikalla, se voisi olla kuuntelemisen arvoista.


Kello 11.30 Dekkarilauantaissa Mika Waltari lavalla kysytään Leena Lehtolaiselta, Outi Pakkaselta sekä  Vera Valalta Tekeekö kotimnaisten naisdekkaristien buumi tuloaan. Tuo kiinnostaa minua todella, onhan luvassa todella taitavien kirjoittajien keskustelua.

Hypätäkseni aiheesta ihan erilaiseen, ja ajassakin hypätään eteenpäin, Jouni Hynynen puhuu Kirjakahvilassa kirjastaan Paskapuhetta. Tuo kiehtoo minua kovasti, koska Jouni Hynynen on mielestäni yksinkertaisesti Suomen komein mies. Ei enempää eikä vähempää. Lisäksi hän on kaunopuheinen ja viehättävä persoona (tietenkin ilman ironiaa, huom.) jota haluaisin mielelläni kuunnella.

Valitettavasti 11.30 alkava Dekkarilauantain puheenvuoro jää kuulematta, ehkä, sillä Aino lavalla alkaa samaan aikaan Jaetun lukemisen lumo keskustelu. Mitä lukupiireissä ja kirjablogeissa tapahtuu? Keskustelemassa ovat kriitikko Suvi Ahola, kirjabloggaajat Katja Jalkanen ja Hanna Pudas, sekä lukupiirin vetäjä Seija Nuimmijoki. Tämä on kuultava!

Siltä näyttää minun lauantai päiväni kirjamessuilla. Sunnuntaina onkin luvassa lukupiiri! Olen ilmoittautunut Kari Hotakaisen Luonnon laki lukupiiriin, jota odotan paljon. Kirja oli kiinnostava, vaikkei saanutkaan minulta täyttä arvostusta, niin pidän silti kirjailijasta erittäin paljon ja on mukava nähdä hänet ihan livenä.

Messuilla tavataan!

Annika Luther: Opettajainhuone

Opettajainhuone
Annika Luther
Suomentanut Sinna Virtanen
307 s. 
2013
Teos





Arvostelukappale



Taidan kuin taidankin olla ensimmäinen bloggaaja joka käsittelee Annika Lutherin Opettajainhuonetta, enkä löytänyt yhtään lehtijuttuakaan aiheesta. Mikä paine, mikä vastuu. Paketti tuli minulle viime viikon lopussa, enkä malttanut olla tarttumatta siihen tuoreeltaan.

Opettajainhuone kertoo, noh, nimensä mukaisesti opettajan työstä. Se kertoo kouluympäristöstä, ja siitä kuinka opettajat suhtautuvat työhönsä ja toisiinsa tuntien ulkopuolella. Se kertoo tuoreesta rehtorista Mikaela Mattfolkista, ujosta Tovesta, eläkeikää lähestyvästä Mirristä, ovelasta Camillasta, koulun ykkösopettajasta Maxista sekä Frederikistä joka on uusi talossa. Henkilöitä siis riittää.

Takakannessa luvattiin Annika Lutherin kirjoittavan teoksessaan hillittömän hauskasti. Tai sanatarkasti siinä luvattiin "hillittömän hauska aikalaisromaani". Satiiriksi minä tätä tarkemmin kuvailisin, tai ehkä tragikoomiseksi. Mutta minun oli hankala kuitenkin löytää hirveästi huumoria tästä kirjasta, mukana oli nimittäin niin hankalia asioita, kuten erään oppilaan, Danielin, väkevä koulukiusaaminen.

Lukufiilikseni ei ollut mitenkään antoisa tällä hetkellä, olin jo seuraavan kirjan maailmassa, varsinkin kun luin Annamin tekstin Sankta psykon kasvateista, jonka aion lukea seuraavaksi. Minulla menikin poikkeuksellisen kauan lukea tätä aika ohutta kirjaa, lähestulkoon kolme päivää, koko ajan oli muka jotain muuta tehtävää kuin lukemista. Silti, aina kun tartuin tähän kirjaan, pääsin kyllä aika hyvin sukeltamaan näiden opettajien maailmaan.

Oliko henkilöitä liikaa? Ehkä. Olisin toivonut että johonkuhun henkilöön olisi paneuduttu enemmän, eikä tehty niin kuin kirja oli tehty: kirjoitettu vähänlaisesti jokaisesta mainitusta. Kenestäkään henkilöstä ei muodostunut siis minulle läheistä.

Sitä paitsi, olen jo kirjamessu fiiliksissä! Siitä saatte kuulla lisää jo ennen messuja, siis ihan lähi päivinä!

★★★½

Salla Simukka: Ylivalotus

Ylivalotus
Salla Simukka
150 s. 
2011
WSOY










Välipalanani ei toiminutkaan tälläkertaa Mirkka-sarjan kirja, vaan kirjastohyllystä löytynyt Salla Simukan Moona & Tapio-sarjan viimeinen osa, Ylivalotus. Toki olen tämän kirjan lukenut jo aiemminkin, mutta siihen oli mukava palata.

Tässä sarjan viimeisessä osassa kertojana toimii pelkästään Moona. Moonan ystävä Maija on palannut Venäjältä hyväntekeväisyystyöstä, ja tullut matkan aikana uskoon. Maijan uskoontulon myötä Moonakin joutuu pohtimaan suhdettaan uskontoon ja Jumalaan, ja lukija itsekin pääsee sukeltamaan näihin pyörteisiin.

Ylivalotuksessa toinen keskeinen teema on ihastuminen ja rakastuminen. Moona on ollut lukion alusta asti ihastunut Leohon, eikä tiedä miten käsittelisi tunteitaan. Leohan on varattu, hänellä on maailman ihanin tyttöystävä Sirja joka tahtoo muuttaa Leon kanssa yhteen. Mitä Moona tekee?

Jotain omituista kautta mieleeni tuli Sielut kulkevat sateessa, jonka juuri luin. Siinäkin käsiteltiin uskontoa, ja sen kautta mietin myös omaa uskontoani. Samoin mietin myös Ylivalotuksen aikana, koska Simukka kuvaa sen verran taitavasti nuoren naisen suhdetta omaan uskomiseen ja uskomattomuuteen.

Kirjan parasta antia ovat kuitenkin kursivoidulla kirjoitetut kohdat, joissa kerrotaan Moonan äänellä sairaalan käytävillä. Näiden kohtien syvempi tarkoitus tulee selväksi vasta kirjan loppupuolella, mutta ennen sitäkin niistä nauttii. Yksinkertaisesti siitä syystä että Simukan kieli pääsee noissa kohdissa todellakin oikeuksiinsa.

Salla on lukenut kirjan, ja kirjoitti toivovansa kirjalta Tampereen murretta, koska kirjassa liikutaan Tampereella. Itselleni ei juolahtanut se edes mieleen. Kuitenkin suurimmassa osassa nuortenkirjoja hahmot puhuvat yksinkertaisella mä- ja sä kielellä, ja vaikka olisikin kuinka persoonallista puhua murteilla, niin en ole sitä yhdessäkään nuortenkirjassa jäänyt kaipaamaan. Ehkä olen vain liiankin tottunut nuortenkirjojen maailmaan koska en kiinnitä tuollaiseen asiaan huomiota nähdäkseni sen haittana.

Se tosin mitä olisin jäänyt viimeiseltä osalta kaipaamaan, on Tapion ääni. Toki kirjassa kerrottiin myös lukionsa aloittavasta Tapiosta, mutta hyvin vähän siihen verrattuna, että yleensä näissä kirjoissa noin puolet on Tapion omaa kerrontaa.

Syvällistä pohdintaa positiivisella vireellä, hyvä Salla Simukka!

★★★★

Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

Jäätyneitä ruusuja
Marko Kilpi
294 s.
2007
Gummerus










Marko Kilven Jäätyneitä ruusuja on odottanut kirjahyllyssäni jo ties kuinka kauan. Se on ollut siskoltani lainassa, ja nyt kun mitä ilmeisemmin viimeinkin on aika palauttaa tämä kirja, päätin sen tietenkin lukea. Oli jo aikakin, olenhan lukenut kolme muutakin osaa mieheltä.

Jäätyneitä ruusuja on ensimmäinen osa Olli Revosta kertovaa dekkarisarjaa, ja samalla Marko Kilven esikoisteos. Olli Repo on siirtynyt poliisintöihin mainosalalta, ja on nyt harjoittelijana poliisissa, ohjaajanaan Tossavainen-niminen mies, joka on kaikkea mitä Repo poliisissa halveksii.

-Minä en ole koskaan uskonut kohtaloon, ilmoittaa Tossavainen Ollille epäiden kuin ei olisi enää läheskään niin varma asiasta. 
-Muistatko kun jokin aika sitten Helsingin Esplanadilla kaatui syysmyrskyssä yksi iso lehmus? Olli kysyy mietittyään hetken vastausta Tossavaiselle. -Niitä lehmuksiahan on siinä rivissä ihan mahdoton määrä, ja vielä kahdella puolen. Ja juuri sen yhden lehmuksen alla sattui seisomaan ihminen. 
-Muistan, Tossavainen tunnustaa. -Nuori tyttö. Kuolikin sen puun alle. 
-Niin kuoli, myöntää Olli. -Sillä tytöllä oli sovittu tapaaminen siellä Espalla. Ja nimenomaan sen lehmuksen alle. Kaikista niistä puista heidän piti valita juuri se, joka on laho sisältä, ja juri sen kohdalle sattui se kovin puuska. Olisivat sopineet sen tapaamisen vaikka kymmenen minuuttia aikaisemmin. Tai myöhemmin. Tai vaikka viereisen puun alle. 

Pian alkaakin tapahtua - pommiuhkaus ostoskeskuksessa sekä räjäytys kerrostalossa johdattaa miehet yhteistyöhön todenteolla. Pikkukaupungin poliisi saadaan heräämään, kun terroristi uhkaa kaupunkia. Ja miten Ollin isä liittyy rikoksiin?

Meinasin kirjoittaa että olipa hauskaa lukea siitä miten Olli on päätynyt poliisiksi. Mutta ehkei kuitenkaan ensimmäinen mieleentuleva sana olekaan hauskaa. Se oli aika repivää, ja menin viime yönä ahdistuneena nukkumaan sen jälkeen kun olin lukenut tiivistä väkivaltakuvausta. Mutta kuten olen ennenkin sanonut Marko Kilven kirjasta - se oli kamalan ihanaa.

Avainsana kirjassa on toki terrorismi, se tuli hyvin selväksi. Poimin toisen avainsanan mieleeni lukiessani, varsinkin loppupuolella. Se oli kohtalo. Se, kuoleeko ihminen sattumalta esimerkiksi väkivaltarikollisen käsittelyssä, vai onko se kohtalon osoittamaa että juuri hän on sattunut jonkun päästään vinksahtaneen ihmisen tielle, jolla ei välttämättä mitään henkilökohtaista uhria vastaan ole. Tämä sai minut ajattelemaan, pahemman kerran. Eikä se kirjassa ole lainkaan huono asia.

Ennen kun aloitin lukemaan Jäätyneitä ruusuja, luin hetken Marko Kilven toista romaania, Kadotettuja. Vain huomatakseni että olin lukenut sen aiemminkin. Loistava kirja, mutta nyt mieleni janosi jotain uutta. Siispä jätän sen hieman myöhemmälle, haluan siihen kyllä vielä palata siitä syystäkin, etten täysin muista tapahtumia. Enkä ole siitä sitäpaitsi blogannutkaan!

Kilpi on myös kehittynyt kirjailijana, mutta on ilahduttavaa huomata miten teräväkynäinen hän on ollut jo kirjailijauransa alussa.

★★★★

Holly Smale: Geek Girl: Matalalentoa mallitaivaalla

Geek Girl: Matalalentoa mallitaivaalla
Holly Smale
Suomentanut Kaisa Kattelus
358 s. 
2013
Tammi




Annami antoi minulle vinkin tämän kirjan lukemiseen, en olisi taaskaan ilman kirjablogeja ehkä löytänyt tätä. En ainakaan tullut varanneeksi tätä kirjastosta, koska kyllähän usein käyn Joensuun kirjaston LaNu osastolla ja olisi tämä jossain vaiheessa tullut sieltä vastaan.

Matalalentoa mallitaivaalla aloittaa kolmiosaisen sarjan joka kertoo Harrietista. Harriet on sanalla sanoen nörtti, se on kirjoitettu hänen koululaukkuunsakin. Itse hän ei ole sitä kirjoittanut, vaan Alexa, jolla on jotain perustavanlaatuista Harrietia vastaan. Yhtäkkiä Harrietin elämä kuitenkin muuttuu.

Harrietin ystävä Nat raahaa tämän muotimessuille, jossa tapahtuu ihmeellinen asia: mallinurasta haaveilevan Natin sijasta malliksi löydetäänkin Harriet. Tästä alkaa ihmeellinen seikkailu, josta ei puutu rakkauttakaan.

Geek girl viihdytti minua. Jaksoin valvoa sen parissa aika pitkälle eilen illalla, ja hyvin se piti vielä aamupäivänkin minua otteessaan. Kirja on nopealukuinen, eikä vaadi kummempaa ajatustyötä. Matalalentoa mallitaivaalla on ennenkaikkea kevyt välipala, josta tosin löytyy pieniä syvällisempiäkin vivahteita, kuten ystävyys ja rehellisyys.

En voi sanoa että olisin samaistunut Harrietiin täydellisesti, mutta hän olis silti ehdottomasti suosikkihahmoni. Myös Harrietia stalkkaava Toby oli kerrassaan suloinen. Ärsyttikö joku hahmoista? Kyllä! Harrietia mallimaailmassa ohjaava Wilbur oli kertakaikkiaan ärsyttävä, hän käytti Harrietista, 15-vuotiaasta nuoresta naisesta mitä naurettavimpia hellittelynimiä, jotka olivat aika epätodellisia.

Itsessäni asuu pienen pieni nörtti, joten sille tämä kirja maistui erittäin hyvin.

★★★½

Mikko Rimminen: Hippa

Hippa
Mikko Rimminen
242 s. 
2013
Teos







Arvostelukappale


Mikko Rimminen on kivunnut minun arvoasteikossani ylemmäs ja ylemmäs, ja hän vakiinnutti paikan kärjessä kun luin uudelleen Pussikaljaromaanin. Siispä oli enemmän kuin arvattavaa, että odotin Hippaa, tämän syksyn uutuutta, kieli pitkällä.

Hippa kertoo kovaonnisista veljeksistä joilta ei mikään tahdo luonnistua (miksi minulla tätä kirjoittaessani tulee mieleen tsekkiläisen animaatiosarjan Hupsis kovaonninen veljespari Pat ja Mat?). He tekevät, tai ainakin pyrkivät tekemään töitä muuttofirmassa, mutta muutot tahtovat epäonnistua tavalla jos toisella.

Kun heräsin, oli niin maanantai että teki kipeää. 

Sitten veljekset saavat erilaisen keikan. Pieni bussi täyttyy kauniista naisista, sekavista miehistä ja kehitysvammaisista. Mitä tällä saamme aikaan? Loistavaa huumoria!

Tämä on tuttua Rimmistä. Pitkiä lauseita, ajatuksen juoksua, tajunnanvirralla kirjoitettua tekstiä. Juuri sellaista Rimmistä mitä minä rakastan. Hän käyttää kieltä taitavasti, kikkailee sillä, antaa todellakin palaa. Täydestä sydämestään, sen voi lukea tekstistä.

Ilmaan jää yksi kysymys, jota ehkä tullaan pohtimaan kirjan myötä. Kuinka paljon kehitysvammaisuudelle saa nauraa? Rimminen laskee kehitysvammaisista omalla ihmisläheisellä tavallaan leikkiä, minä nauroin sille, mutta jonkun ihmisen se saattaa saada käärmeisiinsä. Uskon että kehitysvammaiset ihmiset osaavat itsekin nauraa itselleen, ja hyvän maun rajoissa, kehittyneellä ja älykkäällä huumorilla saa taitava kirjailijakin nauraa heille.

Tahdon vielä kerran mainita Rimmisen Suomen kielen käytön. Hänellä on uskomattomia sanoja, tai oikeastaan väännöksiä ja käännöksiä ihan tavallisista sanoista, joita hän on kehitellyt. Ihastuneena luin niitä, pudistelin päätäni ja hymyilin. Ja nauroinkin!

Eräässä lukupäiväkirjassa, johon täytettiin lukukokemuksia, kysyttiin jokaisen kirjan kohdalla lukufiilistä. Tätä lukiessani olin onnellinen. Onnellinen siitä että olen löytänyt Rimmisen kaltaisen kirjailijan, joka osaa käyttää kieltä näin hyvin, siihen ei törmää ihan joka käänteessä vaikka taitavia kielen käyttäjiä Suomesta useita löytyykin.

Kuitenkin tuo onnellinen lukufiilikseni johti siihen, että päätin pitää lukuviikonlopun. Ohjelmassa ei ole mitään erityistä, joten on aikaa lukea. En aio kuitenkaan maratoonata, vaan tehdä sivussa kaikkea muuta ja vain lukea paljon. Päivitän tänne tietenkin kirjatunnelmat, ja lisäksi kerron fiiliksiä kirjoista Facebookin puolella.

★★★★

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Sielut kulkevat sateessa
Pasi Ilmari Jääskeläinen 
450 s. 
2013
Atena







Arvostelukappale


Huhhei, nyt se on luettu. Yksi syksyn odotetuimmista uutuuksista, Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa. Vaihtoehtoina hyllyssä oli monta muutakin kirjaa, mutta, noh, tämä oli pakko lukea heti.

Tarina alkaa siitä kun päähenkilö Judit kyllästyy elämäänsä Jyväskylässä. Hän sanoutuu irti homeongelmista kärsivästä työpaikastaan, eroaa miehestään ja lähtee Helsinkiin. Tarina alkaa kunnolla siitä, kun Judit päätyy työskentelemään monikansallisessa kotisairaanhoitofimassa, jonka ansiosta (vai takia?) hän tutustuu Leo Moreauhun, kuuluisaan ateistiin, jonka myötä hän päätyy miettimään suhdettaan uskontoon. Uskon pohtimisessa syynä on myös se, että hän hoitaa kuolemansairasta kummipoikaansa.

Hautauduin tänään, hieman sateisena ja aika harmaana päivänä omaan lukunurkkaani varusteinani lämpimät sukat ja kaksi vilttiä. Ja siihen tämän kirjan takia jumahdinkin. Vajosin kokonaan toiseen todellisuuteen, josta pökerryksissä nousin välillä vain virkistämään aivojani savukkeella, tajuamatta silloinkaan todellisuudesta oikeastaan mitään. Sielut kulkevat sateessa vei minua ihan mennen tullen.

Vähän aikaa sitten odotin Yönäytöksen lukemista. Silloin jouduin pettymään. Nyt olen odottanut tätä. Petyinkö nyt? No en. En varustautunut pelkäämään näin paljon kuin lukiessani sainkaan pelätä, mutta minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Sanottakoon että kauhu on minulle hyvin vieras kirjallisuudessa, mutta Pasi Ilmari Jääskeläinen tutustutti minut siihen hienosti. Kauhu yhdistettynä maagiseen realismiin (vai meneekö tämä jo fantasian puolelle?) toimii kuin tauti.

Kirja on omistettu kirjabloggareille. Joka on ihanaa. Kirjailija itse on joskus ketonut, että on kirjoittanut tähän tuoreimpaan teokseensa hahmon, joka on kirjabloggaajien inspiroima. Ei ollut muuten vaikea tuota hahmoa löytää, mystinen Lukija löysi heti tiensä minun sydämeeni ja lempihahmokseni. Keskeisistä hahmoista en ketään mieltänyt läheiseksi, mutta olen Leena Lumin kanssa samaa mieltä että sivuhuomautuksia tekevä hahmo on aika valloittava. Kuitenkin tuo Lukija osoittautui minulle tärkeimmäksi, ja ehkä olen tyytyväinenkin ettei hänestä kerrottu ihan kaikkea.

Jäinkö kaipaamaan jotain? Ehkä. Olisin odottanut jonkinlaista rankempaa loppunäytöstä. Loppu oli hieno, mutta olisin kirjan puitteissa odottanut vielä jotain hyytävää. Vaikka, ehkä juuri näin oli hyvä. 

Olen lukenut Pasi Ilmari Jääskeläiseltä Harjukaupungin salakäytävät sekä Lumikko ja yhdeksän muuta. Novellikokoelmaa en ole lukenut siitä syystä, että vierastan suuresti novelleja. Mutta ehkä tämän lukuelämyksen, hytisyttävän, karmaisevan ja niin ihanan kokemuksen jälkeen olen valmis lukemaan nuo novellitkin. Jääskeläinen on vain niin upea.

 ★★★★½

Tuija Lehtinen: Mirkka ja Masan yksityinen juttu

Mirkka ja Masan yksityinen juttu
Tuija Lehtinen
189 s. 
1993
Otava










Ennen kuin sukellan täysillä yhden syksyn odotetuimman uutuuden pariin niin oli aika nauttia annos Tuija Lehtistä. Mikäs tuo uutuus muuten onkaan? No, Pasi Ilmari Jääskeläisen Sielut kulkevat sateessa, jota olen odottanut kuin kuuta nousevaa. Se oli Tuomas Kyrön Kunkun ohella kirja, jota tältä syksyltä odotin eniten. Okei, Top 3:seen pääsee myös Haruki Murakamin 1Q84:n kolmas osa, jota jonotan kirjastosta.

Mutta sitten kirjaan. Ahosen Masa on viimein hyväksynyt sen että hän on tyttö, eikä voisikaan muodokkaan vartalon myötä sitä piilotella. Masalla on meneillään ysi luokka, ja toimintaa riittää. On Jäähait jääkiekkojoukkue, joka on tosin kuivumassa kokoon sekä tietenkin bändi, Kaaos. Lisäksi Masan luokka puuhaa luokkaretkeä, jota varten täytyy järjestää hankkeita. Kaiken lisäksi Masa huomaa nuortenlehdessä itseään koskevan ilmoituksen, jossa Kimmo niminen poika etsii festarituttavuuttaan. Siitä alkaa kirjeenvaihto, josta Masa ei tahdo kertoa kenellekään.

Voi, minua vähän surettaa jo valmiiksi että edessä on enää kolme kirjaa Ahosten perheestä. Mitä minä sitten ahmin välipalaksi? Salla Simukan Moonasta ja Tapiosta kertova sarjakin on jo luettu, siinäkin oli samanlaista lämpöä kuin Mirkka-sarjassa. Ehkä minä luen seuraavaksi Tuija Lehtisen mainiota Laura-sarjaa, sitähän kirjoitettiin kun olin vähän vanhempi, ja sekin sai minut hyvälle tuulelle.

Katselin muuten blogini sivuja, ja kirjailijatunnisteita. Tästä olisi havaittavissa että Tuija Lehtinen voisi olla lempikirjailijani, olenhan lukenut niin hirveästi naisen tuotantoa. Yksi syy tähän on se, että tämä ihana naiskirjailija on hyvin tuottelias. Toinen syy, kyllä, on se että hän on varsinkin LaNu-puolelta yksi lempikirjailijoitani, oikeastaan voisin sanoa että hän on siltä alalta lempikirjailijani Salla Simukan ohella. Niin kuin taisin jossain vaiheessa kirjoittaakin, Tuija Lehtinen on nuortenkirjallisuuden kuningatar, Salla Simukan ollessa prinsessa.

Mirkka-sarja paranee edetessään. Mirkka jää näissä loppupään kirjoissa sivurooliin kun Masa valloittaa kirjat. Se on hyvin tervetullutta, onhan räväkkä Masa suosikkini tässä sarjassa.

★★★★

Helen Fielding: Bridget Jones - Mad about the Boy

Bridget Jones - Mad about the Boy
Helen Fielding
Suometanut Annika Eräpuro
441 s. 
2013
Otava





Näin siinä kävi. Olin äitini kanssa Kuopiossa shoppailureissulla, ja tietenkin eksyin kirjakauppaan. Kirjakaupassa oli hirmuisen mukava myyjä joka pyynnöstäni esitteli minulle toimintadekkareita, joista sain lukuisia hyviä vinkkejä. Kääntelin kädessäni myös Haruki Murakamin 1Q84:än kolmatta osaa, jota odotan kirjastosta malttamattomana. Sen olisinkin viimeisillä rahoillani ostanut - mutta kun huomasin esillä olevan Bridget Jonesin kolmannen osan, en voinut olla ostamatta sitä. Siinä on yksinkertaisesti kirja jota olen niin paljon odottanut!

Perjantaina 19. huhtikuuta 2013

61 kg, 3482 kaloria (paha), mahdollisesti Roxterista löytyvien täiden tarkistuskerrat 3, Roxterista löytyneiden täiden lukumäärä 0, Roxterin ruuasta löytyneiden hyönteisten lukumäärä 27, vitsausten talosta löytyneiden hyönteisten lukumäärä 87 (paha), tekstareita Roxterille 2, tekstareita Roxterilta 0, joukkosähköposteja luokan vanhemmilta 36, sähköpostien lukemiseen käytettyjä minuutteja 62, Roxterista haaveiluun käytettyjä minuutteja 360, kässärikokoukseen valmistautumisen pohtimiseen käytettyjä minuutteja 20, kässärikokoukseen valmistautumiseen käytettyjä minuutteja 0

Tässä kolmannessa osassa Bridget on jo viisikymmentäyksi vuotias. Ja kyllä, juorut pitävät paikkaansa. Mark Darcy on kuollut. Bridgetillä on kaksi lasta ja hän on monen vuoden jälkeen valmis palaamaan deittailumarkkinoille. Kaikki on kuitenkin erilaista kuin ennen - on tekstarit, nettideittailu ja twitter, johon Bridget haksahtaa pahemman kerran. Twitterin kautta hän löytää Roxterin, kolmekymppisen miehen jonka kanssa Bridgetillä syttyy romanssi. Mutta kestääkö romanssi ikäerosta huolimatta?

Joskus kun katson kauniita malleja mainosjulisteissa ja oikeita ihmisiä niiden alapuolella, tuntuu vähän siltä kuin asuisimme planeetalla, jonka kaikki asukkaat ovat lyhyitä, vihreitä ja lihavia. Vain muutamat harvat ovat pitkiä, laihoja ja keltaisia. Ja kaikissa mainoksissa on niitä pitkiä keltaisia, joita on vielä photoshopattu, jotta ne näyttäisivät vielä pitemmiltä ja keltaisemmilta. Ja kaikki pienet vihreät olennot ovat murheissaan koko elämänsä ajan, koska ne eivät ole pitkiä, laihoja ja keltaisia. 

Tätä kirjaa lukiessa olisi kuin olisi kotiin tullut pitkän matkan jälkeen. Bridget on yhä entisensä, ihan yhtä huumorintajuinen ja hassu. Mukana on tietenkin myös surullinen, paljon vakavampi piirre Markin kuoleman johdosta, joka antaa kirjaan paljon syvyyttä. Se on tervetullutta, ja vaikka mielessäni protestoin Markin kuoleman johdosta suurestikin, niin tätä kirjaa ei olisi syntynyt (ainakaan läheskään yhtä hyvällä tavalla) ilman tätä juonenkäännettä.

AARGH! No niin, tässä on nykymaailman ongelma. Jso eläisimme yhä kirjeiden kirjoittamisen aikaa, en ikinä olisi edes alkanut etsiä kynää, paperia, kirjekuorta, postimerkkiä ja Nahkatakkimiehen kotiosoitetta ja lähtenyt puoli kahdeltatoista yöllä etsimään postilaatikkoa kahden lapsen nukkuessa. Tekstari lähtee matkaan sormenpään hipaisusta niin kuin atomipommi tai Exodect-ohjus. 

Mad about the Boy on myös nykyaikainen. Bridget jää koukkuun twiittaamiseen, ja keräilee seuraajia twitterissä. Vaikken itse ole lainkaan aktiivinen twitterissä vaikka sinne olenkin joskus rekisteröitynyt, niin silti Bridget saa sympatiani tässäkin asiassa. Tietenkin minuun olisi vielä enemmän kolahtanut jos kyseessä olisi ollut facebook.

Mikä minussa kirjassa oli parasta? Se etten tiennyt kuinka lopussa tulisi käymään. Olin kuullut villejä huhuja siitä, kenen kanssa Bridget päätyy yhteen, mutta kerrankin huhut eivät pitäneet paikkaansa. Ihanaa. Yleensä chick lit kirjoja lukiessani tiedän jo aikaisessa vaiheessa kuinka lopussa tulee käymään, mutta näin ei käynyt tällä kertaa. Loppu tuli ylllätyksenä, ja se jos mikä on positiivista.

Nyt odottelen siis kirjasta elokuvaa. Innolla.

★★★★★

Marisha Pessl: Yönäytös

Yönäytös
Marisha Pessl
Suometanut Laura Beck
725 s. 
2013
Otava









Arvostelukappale

 Yönäytöstä on hehkutettu blogeissa siellä ja täällä. Sitä on kehuttu vuoden parhaimmaksi jännäriksi, ja yhdeksi vuoden parhaista kirjoista. Siksi minäkin pyysin kirjaa arvostelukappaleeksi. Ja kysyn jälleen kerran, kuinkas sitten kävikään, kun tuli sopiva tilaisuus ja tartuin kirjaan?

Kertojana kirjassa toimii toimittaja Scott McGrath, jonka ura on katkennut. Hänen uransa on katkennut hänen tutkiessaan elokuvaohjaaja Stanislav Cordovaa, jonka ympärille kirja rakentuu ainakin jollain lailla. Hänen tyttärensä Asley Cordova menehtyy 24-vuotiaana mysteerinomaisesti, ja Scott McGrath alkaa tutkia tapausta... eikä voi arvata mihin päätyykään.

Minä olen nyt vastarannankiiski. Sillä vaikka myönnän että tämä on hyvä kirja, hyvin käännetty ja tarina on hyvin rakennettu, niin minä en silti syttynyt kirjalle oikein ollenkaan. Alussa tunsin sydämeni läpättävän joissain kohdissa astetta kovemmin jännityksestä, mutta sekin katosi puolenvälin paikkeilla kokonaan. Lopussa taas sydämen läp'ätys palasi, mutta se ei silti pelastanut kirjaa.

Annami on sitä mieltä ettei kirja tuntunut seitsemänsataa sivuiselta. Minusta tuntui, ja enemmänkin. Luin sen toki aika nopeasti, mutta silti. Kertaakaan minusta ei tuntunut että kirja olisi saanut jatkua pidempäänkin, tai että voi ei, kohta tämä loppuu. Ei. Minä odotin milloin tämä loppuu. Luin kirjan loppuun asti koska tästä on puhuttu blogeissa niin paljon, en siksi että olisin pitänyt siitä niin paljon että olisin halunnut lukea kirjaa seitsemänsadan sivun verran.

Kirja saa pisteitä visuaalisuudestaan. Se on rakennettu elokuva aiheen ympärille, ja taitavasti onkin. Lisämateriaali on mielenkiintoista, ja välissä olevat sivut ovat mielenkiintoista katseltavaa ja luettavaa.

Mutta tarinahan on siis hyvin rakennettu. Mutta minua ei pelottanut, valmistauduin pelkäämään sydämeni kaupalla! Ja ehkä psykologinen jännityskirjallisuus ei ole kuitenkaan minun lajiani, kaipaan enemmänkin toimintaa ja raakoja tilanteita, kuten vaikkapa loistavassa Marko Kilven Kuolemattomassa.

Kaipaankin nyt suosituksia dekkareista joissa "mättöä" riittää. Sellaista tekisi nyt mieli.

+ + + ½

Tuija Lehtinen: Masan eläinhotelli ja tiistai tunnelmia.

Masan eläinhotelli
Tuija Lehtinen
186 s. 
1992
Otava










Kotimatka aiheutti lievästi pahaa mieltä, joten tartuin sitten Masan eläinhotelliin, joka on osa Mirkka ja Masan tempaukset nidettä. Tiesin ettei tämä kirja voi pahoittaa mieltäni, päinvastoin.

Mirkan pikkusiskolla Masalla on ongelma. Elämä näyttää hieman tylsältä - vaikka aktiviteetteja on tarjolla runsaasti. On bändiä, mainostenjakoa ja jääkiekkoa. Mutta jotain puuttuu. Siskotkin ovat muuttaneet pois kotoa, ja kotona on hiljaista. Yhtäkkiä Masa keksii - hän perustaa kesäksi kotiinsa eläinhotellin jonne lomalle lähtevät ihmiset voivat tuoda lemmikkejään hoitoon. Ongelmitta tietenkään tästäkään ei selvitä.

Tämä kirja ei varsinaisesti kuulu jostain syystä suosikkeihini Mirkka-sarjasta. Tietenkin on mukavaa seurata kun Masa pikkuhiljaa aikuistuu ja hyväksyy naiseutensa, mutta kirja paneutuu eläimiin ja niiden ongelmiin hyvin runsaalla kädellä. Rakastan eläimiä, mutta en silti lue kovinkaan paljon eläimistä kertovaa kirjallisuutta.

Niin kuin olette ehkä huomanneet, luen järjestyksessä läpi Mirkka-sarjaa. Olen nyt lukenut kuusi kirjaa, vielä neljä on jäljellä. Meinaan nekin lukea, että tämä "täyden kympin sarja" tulee luettua kokonaan.

Tästä kirjasta eteenpäinhän Masa näyttelee sarjassa pääosaa, ja Mirkka jää sivurooliin. Se on hyvin tervetullut muutos, Masa on ollut aina suosikkini sarjassa.

★★★½

Kirjastoautokin piipahti tänään. En ole pariin viikkoon käynyt siellä, joten oli mukava nähdä kirjastoauto setäämme, Raunoa. Mutta tietenkin oli kaikkein mukavinta saada iso pino kirjoja mukaan, varauksia oli kertynyt useampi. Kaikkein ihanimpia saapuneita varauksia olivat nämä:

Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille
Mikko Rimminen: Pölkky
Terhi Rannela: Punaisten kyynelten talo
Fredrik Backman: Mies joka rakasti järjestystä
Vikas Swarup: Nuoren naisen koetukset
Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

Hirveän vaikea valita mitä lukisinkaan seuraavaksi...

Kira Poutanen: Kotimatka

Kotimatka
Kira Poutanen
233 s. 
2009
Otava










Otin tämän kirjan kirjastohyllystä saadakseni lukea jotain kepeää ja hauskaa. Olen lukenut kirjan aiemminkin, mutten muistanut tarkemmin sisältöä. Aina ei saa mitä tilaa.

Laura on lähes kolmekymppinen nainen joka on muuttanut Ranskaan kymmenen vuotta sitten. Nyt tulee kuitenkin kotimatkan aika. Lauran sisko menee naimisiin, ja Laura matkaa jouluksi Suomeen siskonsa häihin. Miltä Suomi näyttää monen vuoden jälkeen?

Ehkä ajattelin liiaksi Kira Poutasen Larasta kertovia chick lit kirjoja kun päätin lukea tämän. Niitä moni pitää vastenmielisinä ja liiankin höttöisinä, mutta minä kyllä aidosti pidän niistä, ainakin välillä luettuna. Kuitenkin, tämä kirja ei tarjonnut höttöisyyttä, vaan jätti hieman pahan maun suuhun.

Olen samaa mieltä Lurun kanssa siitä, että päähenkilö kirjassa on yksinkertaisesti vastenmielinen. Minä en ole Suomi fanaatikko, mutta arvostan silti kotimaatani enkä ole kai koskaan haaveillut muuttavani ulkomaille. Siispä tuntui vastenmieliseltä lukea kirjaa, jossa niin avoimesti halveksuttiin Suomea ja suomalaisten tapoja.

Minä en löytänyt kirjan huumoria. Se vain ärsytti. Mutta epäilemättä se huumori silti siellä oli, sillä en osaa ainakaan kuvitella että kirjailija tosissaan kirjoittanut tällaista tekstiä, joka saa varmasti monen lukijan niskakarvat nousemaan pystyyn. Ja en todellakaan halua ajatella että Kira Poutanen, joka asuu itse Ranskassa, olisi sisällyttänyt Kotimatkaan omia ajatuksiaan Suomesta ja suomalaisista.

Nyt on pakko saada käsiin jotain kevyempää ja parempaa mieltä tuovaa - ehkä luen jälleen kerran yhden Mirkan. Tänään siis vielä luvassa tekstiä siitä, ja hieman kirjastoauton käynnistä, jonne kohta olen lähdössä. Sen verran paljastan, että olen saamassa Joel Haahtelan tuoreimman kirjan, Tähtikirkas, lumivalkea. Sitä odotan.

★★½

Pasi Luhtaniemi: Sokea piste

Sokea piste
Pasi Luhtaniemi
288 s. 
2013
Atena






Arvostelukappale



Tänään on hyvä päivä! Niin hyvä että melkein leijun ilmassa ja joka suhteessa on onnellinen olo. Siispä kirjoitan tästäkin kirjasta ehkä hieman ylistävämmin kuin mitä lukukokemukseni oli itse asiassa.

Samuel kuolee kotitalonsa pihassaan, hän on pudonnut maahan. Mutta miten Samuel on kuollut? Samuelin yhtiökumppani Erik pidätetään murhasta, perusteena että hän hyötyisi siitä eniten, mutta pitääkö sekään paikkaansa? Erikin ollessa pidätettynä tämän vaimo Meri alkaa tehdä itse tutkimuksia Samuelin kuolemasta. Kuka sen takana on? Ja lavastettiinko Erik syylliseksi?

Kirja lähti hyvin liikkeelle, pääsin hyvinkin moderniin uusmediamaailmaan sijoittuvaan trilleriin hyvin käsiksi. Mutta, kuinkas sitten kävikään? Jossain kahdensadaan sivun pakkeilla hyydyin aavistuksen verran. Tämä olisi kuulunut suosikkeihini, jos niille main olisi saanut aavistuksen lisää toimintaa. Loppu meni vähän takellellen, mutta lopun luin taas mielelläni. Eli notkahdus tapahtui loppupuolella.

Lukufiilikseni oli siis hyvä, mahtava, paras. Varsinkin Iisa, joka tahollaan tekee tutkimuksia Samuelin kuolemaan liittyen, oli hahmo josta olisin ehkä halunnut lukea enemmänkin. Hän oli sympaattinen ja mukavan tuntuinen.

Olen samaa mieltä Annamin kanssa siitä, että kun loppu oli käsillä, niin silmät vilistivät riviltä toiselle hirveää vauhtia. En olisi malttanut odottaa saavani tietää miten kirjassa oikein käykään. Annami ei ollut päässyt kirjaan alusta mukaan, minut taas kirja imaisi otteeseensa ihan alkumetreiltä, tai sivuilta, saakka.

Minulle psykologiset trillerit ovat aika vieras käsite. Tämä taisi olla ensimmäisiä lajissaan, ainakin pitkään aikaan. Ehdottomasti vaihtelua perinteisiin dekkareihin, ainakin tämä oli erilainen. Ehkä tulen kokeilemaan tämän lajin edustajia tästä eteenkin päin.

★★★½

Jukka Behm: Lahjoja norsujumalalle

Lahjoja norsujumalalle
Jukka Behm
219 s. 
2013
Tammi










Varasin kirjastosta tämän syksyn uutuuden, Lahjoja norsujumalalle, koska Intia aihe jostain syystä sytyttää aina välillä luettuna kovastikin. Pari viikkoa sitten tämän sain kirjastoautolta, ja nyt sitten otin lukuun.

Lahjoja norsujumalalle kertoo herra Patilista, joka on eläkkeelle jäänyt insinööri. Hän on perustanut pyöräkorjaamon, eläkepäiviensä ratoksi. Kuitenkin pian hän saa ratkaistavakseen mystisen tapahtuman: Ganaka Kanderan nuori vaimo saa kirjeitä, joiden allekirjoittajaksi on merkitty Kanderan kuollut vaimo. Kuka on kirjeiden takana?

Lahjoja norsujumalalle aloittaa herra Patil ratkaisee dekkarisarjan. Tulen kyllä tutustumaan näihin kirjoihin vastakin, tästä tuli hyvälle mielelle. En voi tosin olla vertaamatta kirjaa Tarquin Hallin Vish Puri kirjoihin, joista täytyy kyllä sanoa että Vish Puri vie tämän erän. Tarquin Hall nimittäin kirjoittaa myös Intian huonoista puolista, siinä missä Behm keskittyy näihin hyviin.

Kuvailisin kirjaa hyväntuuliseksi dekkariksi. Ehkä vielä enemmän se oli salapoliisi romaani, mutta tunnisteisiin merkitsen sen kuitenkin dekkariksi. Herra Patil onkin erinomainen salapoliisi, ja tahtoisin ehdottomasti tavata hänet oikeastikin!

Tämä kirja ei ole niitä jotka tekisivät vaikutuksen, ja joita jäisi miettimään vielä aloittaessaan seuraavaa kirjaa. Muttei kaikkien kirjojen tarvitse ollakaan. Välillä tarvitsee hyväntuulisia kirjoja, joita lukee mielellään mutta joita ei jää ajattelemaan.

Ihanaa on, että voi sukeltaa kirjojen myötä erilaisiin kulttuureihin.

★★★

Grace McCleen: Ihana maa

Ihana maa
Grace McCleen
Suomentanut Marianna Kurtto
330 s. 
2013
Otava









Kirjastohyllyssäni on jo pidemmän aikaa odotellut Grace McCleen kirja Ihana maa, joka on saanut blogisavuja runsaasti. Sinne se on aina vaan jäänyt odottelemaan kun olen jonkun, paljon huonommankin, kirjan napannut sen tieltä. Nyt tuli kuitenkin tämän kirjan aika.

Isä sanoi: "Judith, kymmenvuotiaat tytöt eivät tee ihmeitä."
Sanoin: "Mistä tiedät kerran et ole ollut kymmenvuotias tyttö?"

10-vuotias Judith kuuluu Jehovan todistajiin. Hän on myös yksinäinen, surullinen tyttö jonka äiti on kuollut synnytykseen ja hänen isänsä on ollut poissaoleva siitä lähtien. Vain valokuvissa Judith näkee pilkahduksen hymyilevästä, nauravasta isästä. Tuo kaikki ei kuitenkaan ole riittävästi, sillä Judithia kiusataan koulussa.  Neil niminen poika ottaa Judithin silmätikukseen, eikä kiusaaminen ole pelkästään henkistä, vaan myös fyysistä.

Huoneessani on maailma. Se on tehty asioista joita kukaan muu ei ole halunnut, ja se on tehty asioista jotka kuuluivat äidilleni ja jotka hän jätti minulle, ja tämän maailman tekeminen on kestänyt suurimman osan elämääni.

Onneksi Judithilla on Ihana maa. Se on maailma, jonka hän on tehnyt roskista, ja valaissut hehkulampulla. Sen maailman kautta hän elää. Ja sitten - Judith saa Jumalalta lahjan. Hän pystyy tekemään ihmeitä.

Koin kirjan samalla tavalla kuin Annika. Annika oli luullut kirjan aloittaessaan kirjan olevan surumielisen toiveikas, ja niin luulin minäkin. Annikan tavoin minäkin ahdistuin ja masennuin kirjaa lukiessani. Siihen oli saatu niin paljon surua ja ahdistusta mukaan että pahaa teki. Silti minä pidin kirjasta.

Kirja oli ennenkaikkea hyvä tarina. Vaikka ahdistuinkin, niin silti lopussa oli toivoa. Onneksi. Se pelasti paljon, en olisi kestänyt enää surullista loppua. Paljastinko liikaa kun kerroin tuosta toivosta? Hmm. Toivottavasti en.

Ihana maa on myös kielellisesti hyvää kerrontaa, joten tästä lähtevät kiitokset kääntäjä Marianna Kurtolle. Hän on tehnyt kirjan parissa erinomaista työtä, ja käännöksen lukeminen oli nautinto.

Kuten ehkä olette huomanneet, minä en lue kovin paljoa uskontoaiheista kirjallisuutta. Viime aikoina, siis blogin olemassa olon aikoina, tulee mieleen ainoastaan Riikka Pulkkisen Vieras sekä ihana Taivaslaulu. Mutta silti en jotenkin Ihanaa maata vierastanut lainkaan, vaan sain siltä paljon.

Kirja jätti kysymyksen. Kirjassa Jumala vaikuttaa epäoikeudenmukaiselta, ankaraltakin. Vaikka en itse ole uskonnollinen ihminen, niin minun käsitykseni Jumalasta ei ole sellainen. Johtuukohan tämä jotenkin Jehovan todistajien käsityksestä Jumalasta, en ole enempää tutustunut aiheeseen.

Kirja on Grace McCleen esikoisteos, ja olen varma että tästä kirjailijasta tullaan kuulemaan vielä ja paljon.

★★★★½

Tuija Lehtinen: Mirkka ja Masan metkut

Mirkka ja Masan metkut
Tuija Lehtinen
171 s. 
1991
Otava










Mirkka ja Masan metkut on osa Mirkka ja Masan tempaukset kirjaa. Toinen osa on Masan eläinhotelli, jota en ainakaan nyt heti perään viitsi lukea, mutta ehkä joskus myöhemmin...

Tässä kirjassa Masa saa isomman osan parrasvaloista omakseen. Taustalla häärii tietenkin koko Ahosen perhe, ja iso osa kirjasta kuuluu myös Mirkalle, joka valmistautuu kirjoituksiin. Masalle kuitenkin sattuu ja tapahtuu koko ajan - hän esimerkiksi päättää pyrkiä bändiin, joka hakee vähintään 15-vuotiasta poikaa rumpalikseen. Masa ei ole vielä viittätoista, hän ei ole poika, eikä hän osaa soittaa rumpuja. Mutta mikä estää silti?

Tämä toimi jälleen kerran hyvänä palautumis kirjana Siina Tiuraniemen loistavan Kukkia Birgitalle jälkeen. Pääsin hetkeksi aikaa sukeltamaan Ahosten pariin, ja nyt, kun jälleen kerran heräsin aikaisin, hyvin aikaisin, luin tätä aamuyön tunteina. Juu, minulla näyttäisi olevan uniongelma.

Sana joka minulle tuli mieleen tätä kirjaa lukiessani on rehellisyys. Ensinnäkin se, miten rehellisen hyvin Tuija Lehtinen jo uransa varhaisessa vaiheessa nuorten maailmaan sukeltaa, mutta myös se miten ihanan rehellisiä kirjan henkilöt ovat. Niin kuin yleensäkin Tuija Lehtisen sarjojen henkilöt, Saraa ehkä lukuun ottamatta. Ehkä naivius paistaa hieman läpi, mutta nämä kirjat ovat enemmän kuin suloisia.

Niin kuin olen monta kertaa sanonut aikaisemminkin, tulen Mirkka kirjoista hyvälle mielelle. Tarvitseeko enempää sanoa?

★★★★

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Kukkia Birgitalle
Siina Tiuraniemi
256 s. 
2013
Minerva






Arvostelukappale



Kiinnostuin Kukkia Birgitalle kirjasta kahdesta syystä. Toinen syy on se, että bloggarikollegan kirja kiinnostaa aina. Toinen syy oli Taikan hurmaava bloggaus kirjasta. Se oli pakko saada omaan hyllyyn, ja onneksi Minerva kustantamo sen minulle ystävällisesti pyynnöstäni lähetti.

Kukkia Birgitalle on romaani sukupolvien kohtaamisesta ja niiden välisestä kuilusta. Miska lähtee äitinsä pyytämänä, tai oikeammin käskemänä, viemään kukkia kaukaiselle sukulaiselleen, Birgitalle, hoitokotiin eikä arvaa silloin mihin joutuukaan. Hänestä tulee vanhuksen huumediileri!

Äidit ovat uskomattomia, ainakin omani. Tietenkin tiettyyn rajaan on kohtuullista ja oikeutettua olettaa lapsiltaan palveluksia ja esittää toiveita tämän olemuksesta, kuten että nosta housuja ja onko pakko laahustaa ja hakisitko kaupasta maitoa, mutta jossain se raja silti kuulkee. Minun äidilläni on sellainen erikoinen käsitys, että kun hän on kerran laittanut minut alulle, minun pitää maksaa hänen mielenhäiriöstään ikuisella kiitollisuudella, ja toteuttaa tätä kiitollisuutta suostumalla hänen älyttömämpiinkin vaatimuksiinsa. 

Kukkia Birgitalle on loistava kirja, ja nauroin ääneen monta kertaa sitä lukiessani. Sukupolvien välinen kuilu on hyvin kuvailtu, enkä voinut kuin jälleen kerran ihmetellä lukiessani, mistä tällainenkin aihe kirjaan on keksitty. Idea on mitä loistavin!

Henkilöhahmot ovat herkullisia, varsinkin pahansisuinen Birgitta. Hoitokodista löytyy myös muita ihania vanhuksia, mitä erikoisempia tyyppejä. Myös sivuhahmona toimiva Tauno Kurttu on kerrassaan hurmaava, vanha, erikoinen mies. En voi toisaalta hahmoista väheksyä lainkaan Miskaakaan, hän on sympaattinen, erilainen nuori mies.

Siina Tiuraniemen esikoisromaani on erinomainen kirja, ja toivon todella että Tiuraniemi tulee kirjoittamaan enemmänkin. 

Minua hieman ahdistaneen Kahden maailman tytön jälkeen oli ihana nauraa kirjan kanssa. Kukkia Birgitalle on kirjoitettu lämpimällä huumorilla, joka sai minut viihtymään. Ja olisin lukenut ehkä vähän enemmänkin tätä kirjaa, en olisi halunnut kirjan ollenkaan loppuvan.

 ★★★★

Marja-Leena Tiainen: Kahden maailman tyttö

Kahden maailman tyttö
Marja-Leena Tiainen
2011
Tammi











Lainasin Marja-Leena Tiaisen Kahden maailman tytön kirjastosta nuortenkirjaviikkoani varten, mutta nyt vasta pääsin tähän käsiksi. Tuli juuri sopiva väli tälle kirjalle.

Kirja kertoo Tarasta, joka kirjan nimen mukaisesti elää kahdessa maailmassa: hän tahtoisi olla suomalainen tavallinen tyttö, mutta kodin seinien sisällä hän elää kuin kuuliainen kurdityttö.

Taran elämä ei ole ruusuista. Hän on siis maahanmuuttaja, jonka isä ei ole lainkaan sopeutunut Suomen tapoihin. Tara saa kotoaan lyöntejä silloin kun on tehnyt isänsä ja veljensä mielestä väärin kurditapoja kohtaan. Perhe ei tee todellakaan Taran elämää helpoksi, vaikka hän täydestä sydämestään rakastaakin varsinkin äitiään ja pikkuveljeään. Saako Tara tarpeekseen lyönneistä?

En voi olla vertaamatta kirjaa Anja Snellmanin Parvekejumaliin sekä jollain tapaa myös Johanna Holmströmin Itämaahan. Tämän kirjan myötä minua alkoi myös houkuttaa Jari Tervon Layla, joka kertoo myös kunniaväkivallasta, jota tässä kirjassa siis käsitellään sydämeen sattuvalla tavalla.

Tiainen on erittäin taitava ja koskettava nuortenkirjailija, hän kirjoittaa vaikeista aiheista (Rakas Mikael, Khao lakin sydämet, Pikkuskini) ja hän kirjoittaa niistä täydestä sydämestään. Pääsin tähänkin kirjaan hyvin sisälle, niin hyvin että minulla tuli välillä ahdistunut olo tätä lukiessani.

Niin. Minua tosiaan alkoi pienesti ahdistaa tämä kirja, ja sain liikutuksen kyyneleet silmiini pariin kertaan. Olen lukenut kirjan aikaisemminkin, mutt silloin en tuntenut tällä tavalla. Kirjassa kerrotaan rinnakkain Taran menneisyyttä ja nykyisyyttä, ja onneksi, onneksi Taran nykyisyydessä on toivon pilkahduksia.

Onneksi, onneksi, onneksi Marja-Leena Tiainen kirjoittaa erilaisia nuortenkirjoja, sillä sen hän todella osaa!

★★★★