Ylpeys ja ennakkoluulo
Jane Austen
Suomentanut Kersti Juva
504 s.
2013, alkuperäinen teos 1813
Teos
Oma kirjaostos
Tänään kirjablogeissa vilisee klassikkoja. Syynä on Klassikko jota en häpeäkseni ole lukenut, jonka vallassa kirjabloggarit ovat tämän kevään olleet. Haasteen nimen mukaisesti, tavoitteena on lukea klassikko, joka omasta mielestä "pitäisi" lukea. Alunperin tavoitteeni oli lukea Täällä pohjantähden alla, mutta jätin ikävä kyllä haasteen niin viime tippaan että pelkäsin, etten ehtisi tuota teosta lukea. Omasta hyllystäni löytyi sopivasti Ylpeys ja ennakkoluulo, jonka päätin valita klassikokseni. Haastetta emännöi ihana Omppu Reader, why did I marry him-blogista, jonka koontipostauksen voi käydä lukemassa täällä.
Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on klassikko, jonka juonen varmasti jo monet tuntevat. Se kertoo Bennetin perheestä, jossa on vanhempien lisäksi viisi tytärtä. Jane, Elizabeth, Mary, Kitty ja Lydia. Jokainen tytöistä on hurmaava omalla tavallaan, vaikka Mary ei muiden tyttöjen kaltainen ulkoisesti olekaan. Rouva Bennetin päämäärä on saattaa kaikki tyttäret naimisiin - ja vieläpä hyviin naimisiin.
Ylpeys ja ennakkoluulo kertoo siis paitsi perheen elämästä, niin myös rakkaustarinan vailla vertaa: se kertoo Elizabethista ja herra Darcysta, ja heidän suhteestaan.
Suhtauduin Austenin kirjaan pelonsekaisella kunnioituksella, onhan se kirjoitettu yli kaksisataa vuotta sitten. Se tuntuu huikealta, kaksisataa vuotta! Siihen mahtuu useampi ihmisikä. Ja siitä huolimatta, että tarina on niin vanha, on se silti tuore ja toimiva vielä nyt, 2010-luvulla luettuna.
Luin uusimman suomennoksen tästä hienosta teoksesta, Kersti Juvan suomentaman ja Teoksen kustantaman. Ihan ensinnä kiitettäköön kannesta, jonka on suunnitellut Elina Warsta. En voisi hienompaa kantta toivoa tälle hienolle kirjalle, se on herkullisen vaaleanpunainen, ja kerrassaan - vau, en löydä edes sanoja! Sopii tälle kirjalle täydellisesti.
Toinen tärkeä asia tässä painoksessa on suomennos. Parempaa kääntäjää en tälle uudelle painokselle olisi voinut toivoa, kuin Kersti Juvan. Hän on suomentaja, jonka kynän jälkeä ei voi kuin ihailla, ja sen näkee myös tässä kirjassa. Juva on tavoittanut 1800-luvun tunnelman todella hienosti, ja antaa varmasti oikeutta myös Austenille ja hänen tarinalleen. Täydellinen suomennos!
Turhaan minä tätä klassikkoa pelkäsin. Heti kun pääsin alkuun, tarina alkoi viedä. Höyhenenkepeästi liidin kaksisataa vuotta vanhoissa maisemissa, ja nautin, voi miten minä nautinkaan! Kyllähän minun, chick lit intoilijan, oli pakko tämä kirja lukea, muuten en voisi kunnioittaa itseäni. Sillä onhan Ylpeys ja ennakkoluulo kaikkien romanttisten tarinoiden äiti ja isoäiti. Kehotan myös kaikkia, jotka pitävät rakkausromaaneista ja chick litistä, lukemaan Ylpeyden ja ennakkoluulon, jos se on jäänyt väliin. Tämä on hieno kirja, eikä tätä kannata yhtään pelätä. Austenin kirja sopii aivan yhtä hyvin tälle vuosituhannelle, kuin se sopi 1800-luvullekin.
Herra Darcyn ja Elizabethin tarina oli minulle tässä parasta ja tärkeintä, niin paljon olen heistä kuullut. Ja niin paljon tuosta herra Darcysta puhutaan, hrr! Onhan esimerkiksi Bridget Jonesin päiväkirjoissa Mark Darcy, ja alkuperäisestä Darcystakin Bridget jaksaa puhua. Nyt minut valtasikin halu katsoa kirjasta tehty filmatisointikin, haluaisin nähdä onko siinä tavoitettu herra Darcy sillä tavoin, kuin hänet kuvittelin lukiessani...
Ei klassikkoa näköjään kannata pelätä - ehkä seuraavana selätän sen Täällä pohjan tähden alla, nimittäin Klassikkohaasta tulee toinenkin osa, jota emännöi Tuija, Tuijata.Kulttuuripohdintoja blogista!
perjantai 31. heinäkuuta 2015
torstai 30. heinäkuuta 2015
Tatu Kokko: Rob McCool ja Krimin jalokivi
Rob McCool ja Krimin jalokivi
Tatu Kokko
284 s.
2015
Icasos
Arvostelukappale
Sain kuulla Rob McCoolista ja Krimin jalokivestä ensimmäistä kertaa kun löysin Tatu Kokon blogin, jossa kirjailija loi tarinaa yhdessä lukijoiden kanssa. Vaikka en varsinaisesti tarinan luomiseen osallistunutkaan, seurasin säännöllisin väliajoin missä mennään. Oli iloinen yllätys, kun Tatu Kokko otti yhteyttä ja tarjosi minulle valmista kirjaansa luettavaksi.
McCoolin veljekset ovat veikeitä tyyppejä: he ovat Fennoniaan asettuneen ryöväriklaanin sotureita nuroimmasta päästä, ja heille ominaista on se, etteivät veljekset kertakaikkiaan osaa pysyä vaikeuksista erossa. Prinssi Vladimir valmistautuu sotaan: hän aikoo varastaa koodin, joka on suora tie voittoon. McCoolin veljekset eivät malta pitää näppejään erossa tästäkään, ja he sotkevat prinssi Vladimirin suunnitelmat, ja vähän muutakin.
Koska kirjailija itse kertoo kirjan olevan suunnattu yläaste ikäisille pojille, täytyy sanoa että olen hieman väärää kohderyhmää. Sillä fiiliksellä lähdin kirjaa lukemaan, miettien, ettei tämä ole minun kirjani. Kuitenkin, jossa vaiheessa, kun olin päässyt tarinassa eteenpäin, se tempaisi yllättäen mukaansa. Niin yllättäen, etten oikein itsekään huomannut. Sivut kääntyivät yksi kerrallaan, vauhdilla, enkä malttanut lopettaa lukemista. Olin koukussa!
Tästä huomaa sen, ettei pidä olla liian kriittinen kohderyhmän tai kirjan aiheen suhteen. Rob McCool yhdistelee seikkailukirjaa, fantasiaa, tulevaisuutta ja nykyisyyttä, enkä olisi siihen välttämättä kannenkaan perusteella tarttunut. Kuitenkin olin kiinnostunut kirjasta, kun kirjailija otti yhteyttä, jo senkin takia että kirja on luotu poikkeuksellisella tavalla. Tatu Kokko on siis käsikirjoitusta kirjoittaessa pitänyt blogia, jossa nuoret (ja vanhemmatkin) ovat päässeet vaikuttamaan tarinan kulkuun. Todella kiinnostava tapa kirjoittaa kirja, ja näköjään toimiikin.
Tatu Kokko kirjoittaa menevästi ja hauskasti. Kirjassa on mukana aimo annos huumoria, joka siivittää vauhdikkaita tapahtumia todella hyvin. Kirjan hahmoista omaksi suosikikseni nousi vekkuli Rob, joka on todella hyvä tyyppi, jota luodessa on käytetty huumoria.
Rob McCool ja Krimin jalokivi on siis ennen kaikkea pojille suunnattu kirja. Nuorille pojille. Sitä luki mielellään tällainen vanhempikin naisihminen, mutta uskon että kaikkein eniten tästä nauttisi nuori poika, joka ei edes välttämättä lue kovin paljoa. Tatu Kokko on valinnut ehkä vähän vaarallisenkin kohderyhmän, sillä nuoret pojat valitettavan harvoin ovat kovia lukijoita. Toivonkin, että tämä kirja löytäisi mahdollisimman monen pojan käsiin, ja innostaisi ahmimaan kirjan niin kuin minä. Ja jos en aivan väärin kirjaa tulkinnut, jatkoakin voisi olla luvassa...
Tatu Kokko
284 s.
2015
Icasos
Arvostelukappale
Sain kuulla Rob McCoolista ja Krimin jalokivestä ensimmäistä kertaa kun löysin Tatu Kokon blogin, jossa kirjailija loi tarinaa yhdessä lukijoiden kanssa. Vaikka en varsinaisesti tarinan luomiseen osallistunutkaan, seurasin säännöllisin väliajoin missä mennään. Oli iloinen yllätys, kun Tatu Kokko otti yhteyttä ja tarjosi minulle valmista kirjaansa luettavaksi.
McCoolin veljekset ovat veikeitä tyyppejä: he ovat Fennoniaan asettuneen ryöväriklaanin sotureita nuroimmasta päästä, ja heille ominaista on se, etteivät veljekset kertakaikkiaan osaa pysyä vaikeuksista erossa. Prinssi Vladimir valmistautuu sotaan: hän aikoo varastaa koodin, joka on suora tie voittoon. McCoolin veljekset eivät malta pitää näppejään erossa tästäkään, ja he sotkevat prinssi Vladimirin suunnitelmat, ja vähän muutakin.
Koska kirjailija itse kertoo kirjan olevan suunnattu yläaste ikäisille pojille, täytyy sanoa että olen hieman väärää kohderyhmää. Sillä fiiliksellä lähdin kirjaa lukemaan, miettien, ettei tämä ole minun kirjani. Kuitenkin, jossa vaiheessa, kun olin päässyt tarinassa eteenpäin, se tempaisi yllättäen mukaansa. Niin yllättäen, etten oikein itsekään huomannut. Sivut kääntyivät yksi kerrallaan, vauhdilla, enkä malttanut lopettaa lukemista. Olin koukussa!
Tästä huomaa sen, ettei pidä olla liian kriittinen kohderyhmän tai kirjan aiheen suhteen. Rob McCool yhdistelee seikkailukirjaa, fantasiaa, tulevaisuutta ja nykyisyyttä, enkä olisi siihen välttämättä kannenkaan perusteella tarttunut. Kuitenkin olin kiinnostunut kirjasta, kun kirjailija otti yhteyttä, jo senkin takia että kirja on luotu poikkeuksellisella tavalla. Tatu Kokko on siis käsikirjoitusta kirjoittaessa pitänyt blogia, jossa nuoret (ja vanhemmatkin) ovat päässeet vaikuttamaan tarinan kulkuun. Todella kiinnostava tapa kirjoittaa kirja, ja näköjään toimiikin.
Tatu Kokko kirjoittaa menevästi ja hauskasti. Kirjassa on mukana aimo annos huumoria, joka siivittää vauhdikkaita tapahtumia todella hyvin. Kirjan hahmoista omaksi suosikikseni nousi vekkuli Rob, joka on todella hyvä tyyppi, jota luodessa on käytetty huumoria.
Rob McCool ja Krimin jalokivi on siis ennen kaikkea pojille suunnattu kirja. Nuorille pojille. Sitä luki mielellään tällainen vanhempikin naisihminen, mutta uskon että kaikkein eniten tästä nauttisi nuori poika, joka ei edes välttämättä lue kovin paljoa. Tatu Kokko on valinnut ehkä vähän vaarallisenkin kohderyhmän, sillä nuoret pojat valitettavan harvoin ovat kovia lukijoita. Toivonkin, että tämä kirja löytäisi mahdollisimman monen pojan käsiin, ja innostaisi ahmimaan kirjan niin kuin minä. Ja jos en aivan väärin kirjaa tulkinnut, jatkoakin voisi olla luvassa...
keskiviikko 29. heinäkuuta 2015
Liza Klausmann: Punaisen sään tiikerit
Punaisen sään tiikerit
Liza Klausmann
Suomentanut Mari Janatuinen
389 s.
2013
WSOY
Lainattu kirjastosta
Punaisen sään tiikerit tarttui ihan sattumalta mukaan kirjastosta, se houkutteli hyllyssä ottamaan sen mukaan, vetävällä kannellaan ja houkuttelevalla takakansi tekstillään. Bloggariystäväni vinkkasi minulle kirjastopinot nähtyään, että voisi kuvitella minun tästä pitävän, joten se nousi lukupinossa heti ylemmäs.
Punaisen sään tiikerit on monipuolinen romaani. Se kertoo yhden perheen tarinan, monen ihmisen näkökulmasta. Ennen kaikkea se kertoo serkusten, Nickin ja Helenan, tarinaa, samalla kietoen mukaan heille läheiset ihmiset. Kuinka voikaan muuttua ruusuinen tulevaisuuden kuva, jota suunniteltiin silloin kun Nick ja Helena olivat juuri tavanneet tulevat aviomiehensä.
En oikein tiennyt mitä odottaa, kun avasin kirjan kannet. Takakannessa mainitaan kyllä ruumis, mutta muuten kirja ei dekkarilta vaikuta. Eikä se sitä olekaan. Ruumis ei ole keskeisessä roolissa kerronnassa, vaikka siihen palataan kerran jos toisenkin. Pääosassa on suvun tarina, ja erilaiset traagiset tapahtumat jotka seuraavat toinen toistaan.
Kiitos ja halaus lähtee Janelle joka sai minut nostamaan kirjaa roimasti ylöspäin kiinnostavien kirjojen pinossa. Jane oli aivan oikeassa, tässä oli todella kirja minun makuuni. Punaisen sään tiikerit oli todella hyvä kesäkirja, sillä siinä on psykologista jännitystä, mutta kuitenkin mukana on pieni kepeä ripaus.
Punaisen sään tiikerit ei kuitenkaan ole mikään helppo kirja. Yleensä lukiessa löydän vaivatta sen hahmon, joka tulee minua lähelle, sen josta pidän hitusen enemmän kuin muista. Samaa yritin nyt: yritin löytää lempihahmoni. Mutta miten kävikään? Aina kun aloin kiintyä johonkuhun hahmoista, hänestä paljastui jotain sellaista, joka sai minut inhoamaan häntä. Huh! Kamalia asioita paljastui, ja hahmot tekivät kerrassaan karmivia juttuja. Jouduinkin miettimään pitämisen sijaan sitä, ketä inhoaisin eniten.
Klausmannin ajankuva on myös kiehtovaa, sillä kirjassa mennään sodan jälkeisessä Amerikassa, joka aikana kiehtoo minua paljon. Olen jostain syystä innostunut historiallisesta fiktiosta viime aikoina, ja myös muiden maiden lähihistoria kiehtoo minua. Vaikkei Punaisen sään tiikereissä olekaan historiallista kuvausta, niin ajan henki tuntuu kirjassa vahvana.
Pidin kirjasta paljon. Voin suositella kirjaa lukuromaanin nälkään, mutta myös psykologisen jännityksen nälkään - sillä tässä koukkuja riittää.
Liza Klausmann
Suomentanut Mari Janatuinen
389 s.
2013
WSOY
Lainattu kirjastosta
Punaisen sään tiikerit tarttui ihan sattumalta mukaan kirjastosta, se houkutteli hyllyssä ottamaan sen mukaan, vetävällä kannellaan ja houkuttelevalla takakansi tekstillään. Bloggariystäväni vinkkasi minulle kirjastopinot nähtyään, että voisi kuvitella minun tästä pitävän, joten se nousi lukupinossa heti ylemmäs.
Punaisen sään tiikerit on monipuolinen romaani. Se kertoo yhden perheen tarinan, monen ihmisen näkökulmasta. Ennen kaikkea se kertoo serkusten, Nickin ja Helenan, tarinaa, samalla kietoen mukaan heille läheiset ihmiset. Kuinka voikaan muuttua ruusuinen tulevaisuuden kuva, jota suunniteltiin silloin kun Nick ja Helena olivat juuri tavanneet tulevat aviomiehensä.
En oikein tiennyt mitä odottaa, kun avasin kirjan kannet. Takakannessa mainitaan kyllä ruumis, mutta muuten kirja ei dekkarilta vaikuta. Eikä se sitä olekaan. Ruumis ei ole keskeisessä roolissa kerronnassa, vaikka siihen palataan kerran jos toisenkin. Pääosassa on suvun tarina, ja erilaiset traagiset tapahtumat jotka seuraavat toinen toistaan.
Kiitos ja halaus lähtee Janelle joka sai minut nostamaan kirjaa roimasti ylöspäin kiinnostavien kirjojen pinossa. Jane oli aivan oikeassa, tässä oli todella kirja minun makuuni. Punaisen sään tiikerit oli todella hyvä kesäkirja, sillä siinä on psykologista jännitystä, mutta kuitenkin mukana on pieni kepeä ripaus.
Punaisen sään tiikerit ei kuitenkaan ole mikään helppo kirja. Yleensä lukiessa löydän vaivatta sen hahmon, joka tulee minua lähelle, sen josta pidän hitusen enemmän kuin muista. Samaa yritin nyt: yritin löytää lempihahmoni. Mutta miten kävikään? Aina kun aloin kiintyä johonkuhun hahmoista, hänestä paljastui jotain sellaista, joka sai minut inhoamaan häntä. Huh! Kamalia asioita paljastui, ja hahmot tekivät kerrassaan karmivia juttuja. Jouduinkin miettimään pitämisen sijaan sitä, ketä inhoaisin eniten.
Klausmannin ajankuva on myös kiehtovaa, sillä kirjassa mennään sodan jälkeisessä Amerikassa, joka aikana kiehtoo minua paljon. Olen jostain syystä innostunut historiallisesta fiktiosta viime aikoina, ja myös muiden maiden lähihistoria kiehtoo minua. Vaikkei Punaisen sään tiikereissä olekaan historiallista kuvausta, niin ajan henki tuntuu kirjassa vahvana.
Pidin kirjasta paljon. Voin suositella kirjaa lukuromaanin nälkään, mutta myös psykologisen jännityksen nälkään - sillä tässä koukkuja riittää.
tiistai 28. heinäkuuta 2015
Denise Affonco: Elossa kuoleman kentillä
Elossa kuoleman kentillä
Denise Affonco
Suomentanut Aura Sevón
205 s.
2010
Like
Lainattu kirjastosta
Palasin tämän heinäkuussa luetun kirjan tunnelmiin elokuun iltana, jolloin ihana lukupiirimme Lukevat leidit kokoontui, ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Heti alkuun monet sanoivat kirjasta "Olipa kamala!". Samat mietteet jatkuivat kun kirjaa käsiteltiin, mutta tulimme siihen tulokseen että tämä oli silti tärkeä kirja ja että se täytyi kirjoittaa. Juuri siksi, että Affonco selvisi punakhmerien leiriltä.
Vaikka kirja ei kaunokirjallisesti ollutkaan jättiläinen kenenkään mielestä, ja vaikka se oli hirveä kirja, siitä ilmiselvästi silti pidettiin: lopussa kun arvioimme kirjaa, lähes naisista antoi kiitettävän arvosanan. Löytyipä joukosta täysi vitonenkin!
Ihana ilta ihanien naisten kanssa, jälleen kerran. Tästä on hyvä jatkaa.
Tässä minun mietteeni:
Elossa kuoleman kentillä kertoo Kambodzasta. Se on tositarina siitä, kun punakhmerit hallitsivat maata, ja yrittivät luoda agraatiyhteiskuntaa. Neljän vuoden hallitsemisen aikana yritettiin luopua rahasta, lakkautettiin sairaalat ja neljännes maan väestöstä menehtyi. Kirja on koskettava, repivä tositarina, jota ei voi lukea liikuttumatta.
On todella hienoa, että olen löytänyt Lukevien leidien lukupiirin. Lukupiirimme ansiosta tartun kirjoihin, joita en välttämättä muuten tulisi lukeneeksi - Elossa kuoleman kentilläkin on tietokirja, joita luen yleensä vähemmän. Tämäkin oli kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja, sillä se toi minulle paljon uutta faktaa Kambodzan tilanteesta ja elämästä khmerien hallinnon ajalta.
Kun lukee tällaista kirjaa, tulee mieleen taas kerran se, miten onnellinen onkaan kun on syntynyt Suomeen. Aina sitä ei osaa arvostaa tarpeeksi, vaan valittaa maamme pienimmistäkin asioista. Oikeasti pitäisi arvostaa sitä, että maassamme ei kohdella naisia huonosti sukupuolen takia, tai että täällä ei ole sotaa. Mutta sitä kuitenkin valittaa kaikesta pienestäkin, ja miettii miten jossain muualla kaikki olisi paremmin. Elossa kuoleman kentillä toi taas mieleen sen, etten hetkeen kyllä aio valittaa. Niin kauan kuin tämä kirja pysyy mielessä.
Lukevissa leideissä pääpaino on aina naisen asemalla vieraissa kulttureissa. Tässä kuvataan sitä tietenkin hyvin, koska kertoja on nainen, mutta silti kirjassa painotetaan ennen kaikkea elämää punakhmerien hallinnon alla. Se on hirveää, ja julmuuksia kauhistelee, mutta erityisesti kirja ei painota naisen asemaa.
Elossa kuoleman kentillä oli periaatteessa todella hyvä kirja. Se liikutti ja kosketti, ja jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen. Mutta siitä silti puuttui jotain. Olen lukenut lukupiirimme ansiosta paljon sotakuvauksia vieraista maista, ja niissä on ollut jokin koukku. Jokin sellainen piirre, siellä sotakuvauksen keskellä, joka tuo kirjaan oman lisänsä. Esimerkiksi selviytymiskeino kaiken sen kauheuden keskellä. Tuntuu ihmeelliseltä, että koko kirjan aikana, yhtään selviytymiskeinoa ei mainita, vaan ainoa sellaiseksi laskettava on ruoka. Toki ruokakin on elintärkeä, mutta luulisi että ihmiset olisivat yrittäneet keksiä jonkin sellaisen asian, joka toisi voimia kaiken kamaluuden keskellä. Tässä ei sellaista mainita.
Elossa kuoleman kentillä toi minun eteeni Kambodzan, joka oli ollut minulle aika vieras maa tätä ennen. Se toi minulle tietoa, mutta se toi minulle myös kyyneleet. Tämä kannattaa lukea.
Denise Affonco
Suomentanut Aura Sevón
205 s.
2010
Like
Lainattu kirjastosta
Palasin tämän heinäkuussa luetun kirjan tunnelmiin elokuun iltana, jolloin ihana lukupiirimme Lukevat leidit kokoontui, ensimmäistä kertaa tänä syksynä. Heti alkuun monet sanoivat kirjasta "Olipa kamala!". Samat mietteet jatkuivat kun kirjaa käsiteltiin, mutta tulimme siihen tulokseen että tämä oli silti tärkeä kirja ja että se täytyi kirjoittaa. Juuri siksi, että Affonco selvisi punakhmerien leiriltä.
Vaikka kirja ei kaunokirjallisesti ollutkaan jättiläinen kenenkään mielestä, ja vaikka se oli hirveä kirja, siitä ilmiselvästi silti pidettiin: lopussa kun arvioimme kirjaa, lähes naisista antoi kiitettävän arvosanan. Löytyipä joukosta täysi vitonenkin!
Ihana ilta ihanien naisten kanssa, jälleen kerran. Tästä on hyvä jatkaa.
Tässä minun mietteeni:
Elossa kuoleman kentillä kertoo Kambodzasta. Se on tositarina siitä, kun punakhmerit hallitsivat maata, ja yrittivät luoda agraatiyhteiskuntaa. Neljän vuoden hallitsemisen aikana yritettiin luopua rahasta, lakkautettiin sairaalat ja neljännes maan väestöstä menehtyi. Kirja on koskettava, repivä tositarina, jota ei voi lukea liikuttumatta.
On todella hienoa, että olen löytänyt Lukevien leidien lukupiirin. Lukupiirimme ansiosta tartun kirjoihin, joita en välttämättä muuten tulisi lukeneeksi - Elossa kuoleman kentilläkin on tietokirja, joita luen yleensä vähemmän. Tämäkin oli kuitenkin ehdottomasti tutustumisen arvoinen kirja, sillä se toi minulle paljon uutta faktaa Kambodzan tilanteesta ja elämästä khmerien hallinnon ajalta.
Kun lukee tällaista kirjaa, tulee mieleen taas kerran se, miten onnellinen onkaan kun on syntynyt Suomeen. Aina sitä ei osaa arvostaa tarpeeksi, vaan valittaa maamme pienimmistäkin asioista. Oikeasti pitäisi arvostaa sitä, että maassamme ei kohdella naisia huonosti sukupuolen takia, tai että täällä ei ole sotaa. Mutta sitä kuitenkin valittaa kaikesta pienestäkin, ja miettii miten jossain muualla kaikki olisi paremmin. Elossa kuoleman kentillä toi taas mieleen sen, etten hetkeen kyllä aio valittaa. Niin kauan kuin tämä kirja pysyy mielessä.
Lukevissa leideissä pääpaino on aina naisen asemalla vieraissa kulttureissa. Tässä kuvataan sitä tietenkin hyvin, koska kertoja on nainen, mutta silti kirjassa painotetaan ennen kaikkea elämää punakhmerien hallinnon alla. Se on hirveää, ja julmuuksia kauhistelee, mutta erityisesti kirja ei painota naisen asemaa.
Elossa kuoleman kentillä oli periaatteessa todella hyvä kirja. Se liikutti ja kosketti, ja jää varmasti pitkäksi aikaa mieleen. Mutta siitä silti puuttui jotain. Olen lukenut lukupiirimme ansiosta paljon sotakuvauksia vieraista maista, ja niissä on ollut jokin koukku. Jokin sellainen piirre, siellä sotakuvauksen keskellä, joka tuo kirjaan oman lisänsä. Esimerkiksi selviytymiskeino kaiken sen kauheuden keskellä. Tuntuu ihmeelliseltä, että koko kirjan aikana, yhtään selviytymiskeinoa ei mainita, vaan ainoa sellaiseksi laskettava on ruoka. Toki ruokakin on elintärkeä, mutta luulisi että ihmiset olisivat yrittäneet keksiä jonkin sellaisen asian, joka toisi voimia kaiken kamaluuden keskellä. Tässä ei sellaista mainita.
Elossa kuoleman kentillä toi minun eteeni Kambodzan, joka oli ollut minulle aika vieras maa tätä ennen. Se toi minulle tietoa, mutta se toi minulle myös kyyneleet. Tämä kannattaa lukea.
sunnuntai 26. heinäkuuta 2015
Sarah Waters: Parempaa väkeä
Parempaa väkeä
Sarah Waters
Suomentanut Helene Bützow
598 s.
2015
Tammi
Arvostelukappale
Parempaa väkeä. Ensimmäinen Sarah Watersini. Ensimmäinen, vaikka hänestä on puhuttu blogeissa vaikka kuinka paljon - vaikka hän sai Blogistanian Globalia palkinnon muutama vuosi takaperin. Nyt olen iloinen siitä, että hyllystäni löytyy kaksi Watersin kirjaa, jotka varmasti pian luen.
Parempaa väkeä tuo lukijan eteen 1920-luvun Lontoon. Siellä, Champion Hillin hienostoalueella asuvat Frances Wray ja hänen äitinsä - perheen miehet ovat kuolleet jokin aika sitten. Francesin ja hänen äitinsä toimeentulo on niukkaa, ja niinpä heidän on häpeäkseen otettava taloonsa vuokralaiset. Barberin pariskunta muuttaa taloon, ja se muuttaa myös vanhapiika Francesin elämän. Ihan kokonaan.
Parempaa väkeä on mahtavan lukuromaanin ohella myös paljon muuta: se on ensinnäkin rakkaustarina. Tarinan edetessä Frances ja Lilian Barber rakastuvat, ja kuvioihin tulee kielletty, mahdoton rakkaus. Naiset joutuvat salaamaan tunteensa ja suhteensa, sillä 1920-luvulla ei kahden naisen välistä rakkautta hyvällä katsottu.
Kirja on mys dekkari. Tai vaikkei teosta varsinaisesti dekkariksi voi kutsua, ihan jo siitä syystä että se on paljon muutakin, niin siinä on perusdekkarin piirre: murha. Murhasta en paljasta yhtään enempää, paitsi sen, että se teki minulle kirjasta juuri niin hienon kuin se oli.
Täytyy sanoa, että jos Francesin elämän muuttivat Barberin pariskunta, niin voin sanoa että kyllä minun maailmaani vaikutti syvästi Sarah Waters. Että tällainen kirjailija on päässyt lipumaan ohitseni, jo monen suomennetun romaanin ajan! Ja että minulla on kolme, kolme tällaista paksua kirjaa edessäni, jotka kuulemani mukaan ovat toinen toistaan parempia. Ah, voih, mitä onnea!
Pidän tavattomasti viime vuosisadan alkua käsittelevistä teoksista. Olen oikeastaan tuolle ajanjaksolle syttynyt vasta viime aikoina, mutta etenkin jos mainitaan kirjan kertovan 1900-luvun alkupuolen Englannista, olen jo silloin syttynyt teokselle. Ei siis liene ihme, että Parempaa väkeä kiinnosti minua kovasti.
Watersin ajankuvaus onkin aivan mahtavaa. Ahmin kirjaa, enkä meinannut malttaa mennä nukkumaankaan kun kirja oli kesken, vaan olisin halunnut vain elää vuossa ajassa, Lontoossa, noiden ihmisten kanssa.
Vaikka tässä teoksessa sivuja riittääkin, niin 600 sivua meni yhdessä hujauksessa. Tahdoin vain lukea ja lukea, enkä sulkea kansia ollenkaan. Suhtaudun toisinaan varauksella paksuihin kirjoihin, peläten että entäs jos se ei olekaan hyvä, sitten joutuu kärvistelemään pitkään huonon tarinan kanssa. No, turhaan pelkäsin Watersin kanssa. Mitä mahtavaa kerrontaa, mikä mahtava kirjailija, vau!
Sarah Waters
Suomentanut Helene Bützow
598 s.
2015
Tammi
Arvostelukappale
Parempaa väkeä. Ensimmäinen Sarah Watersini. Ensimmäinen, vaikka hänestä on puhuttu blogeissa vaikka kuinka paljon - vaikka hän sai Blogistanian Globalia palkinnon muutama vuosi takaperin. Nyt olen iloinen siitä, että hyllystäni löytyy kaksi Watersin kirjaa, jotka varmasti pian luen.
Parempaa väkeä tuo lukijan eteen 1920-luvun Lontoon. Siellä, Champion Hillin hienostoalueella asuvat Frances Wray ja hänen äitinsä - perheen miehet ovat kuolleet jokin aika sitten. Francesin ja hänen äitinsä toimeentulo on niukkaa, ja niinpä heidän on häpeäkseen otettava taloonsa vuokralaiset. Barberin pariskunta muuttaa taloon, ja se muuttaa myös vanhapiika Francesin elämän. Ihan kokonaan.
Parempaa väkeä on mahtavan lukuromaanin ohella myös paljon muuta: se on ensinnäkin rakkaustarina. Tarinan edetessä Frances ja Lilian Barber rakastuvat, ja kuvioihin tulee kielletty, mahdoton rakkaus. Naiset joutuvat salaamaan tunteensa ja suhteensa, sillä 1920-luvulla ei kahden naisen välistä rakkautta hyvällä katsottu.
Kirja on mys dekkari. Tai vaikkei teosta varsinaisesti dekkariksi voi kutsua, ihan jo siitä syystä että se on paljon muutakin, niin siinä on perusdekkarin piirre: murha. Murhasta en paljasta yhtään enempää, paitsi sen, että se teki minulle kirjasta juuri niin hienon kuin se oli.
Täytyy sanoa, että jos Francesin elämän muuttivat Barberin pariskunta, niin voin sanoa että kyllä minun maailmaani vaikutti syvästi Sarah Waters. Että tällainen kirjailija on päässyt lipumaan ohitseni, jo monen suomennetun romaanin ajan! Ja että minulla on kolme, kolme tällaista paksua kirjaa edessäni, jotka kuulemani mukaan ovat toinen toistaan parempia. Ah, voih, mitä onnea!
Pidän tavattomasti viime vuosisadan alkua käsittelevistä teoksista. Olen oikeastaan tuolle ajanjaksolle syttynyt vasta viime aikoina, mutta etenkin jos mainitaan kirjan kertovan 1900-luvun alkupuolen Englannista, olen jo silloin syttynyt teokselle. Ei siis liene ihme, että Parempaa väkeä kiinnosti minua kovasti.
Watersin ajankuvaus onkin aivan mahtavaa. Ahmin kirjaa, enkä meinannut malttaa mennä nukkumaankaan kun kirja oli kesken, vaan olisin halunnut vain elää vuossa ajassa, Lontoossa, noiden ihmisten kanssa.
Vaikka tässä teoksessa sivuja riittääkin, niin 600 sivua meni yhdessä hujauksessa. Tahdoin vain lukea ja lukea, enkä sulkea kansia ollenkaan. Suhtaudun toisinaan varauksella paksuihin kirjoihin, peläten että entäs jos se ei olekaan hyvä, sitten joutuu kärvistelemään pitkään huonon tarinan kanssa. No, turhaan pelkäsin Watersin kanssa. Mitä mahtavaa kerrontaa, mikä mahtava kirjailija, vau!
lauantai 25. heinäkuuta 2015
Pertti Lassila: Armain aika
Armain aika
Pertti Lassila
160 s.
2015
Teos
Arvostelukappale
Pertti Lassila oli minulle ennestään tuntematon nimi, vaikka hän on kirjoittanut tätä ennen yhden kirjan, ja lisäksi Lassila on Helsingin sanomien kirjallisuuskriitikko. Nimi ei ole kuitenkaan näköjään jäänyt lehden sivuilta mieleen, mutta tämän kirjan jälkeen muistan kyllä Lassilan nimen.
Armain aika on yksinkertaisesti romaani lapsuudesta. Siinä kertojana toimii nuori Kimmo, joka viettää kesää äitinsä ja isoäitinsä kanssa huvilalla, eläen kesää kuin viimeistänsä. Armain aika palaa lapsuuden kesiin, ja niihin muistoihin mitä niistä jäi.
Pidän todella paljon Lassilan kielestä. Se on selkeää, helppolukuista, eikä se kikkaile turhaan. Vaikka pidänkin myös kielellä kikkailusta, kuten vaikkapa mahtavasta Mikko Rimmisestä, on välillä myös nautinto lukea tällaista Lassilan kieltä, joka on selkeää ja nautinnollista lukea, mutta kuitenkin hyvin kaunista.
Kirja sopii todella hyvin kesään. Koska Armain aika kertoo lapsuuden kesistä, on mukana se kesän tunnelma. Vaikka en saanutkaan lukea tätä auringon paahteessa, niin koin silti kirjan kautta, millaista olisi viettää kesää huvilalla, auringon paistaessa. Lassila on erittäin taitava tunnelman kuvaaja, ja sainkin tunnelmasta helposti kiinni.
On hyvä ettei kirjaa ole lähdetty turhaan venyttämään massiivisiin mittoihin - tai edes kolme- tai neljäsataa sivuiseksi. Se on juuri hyvä näin, pienoisromaanina, jonka tunnelma on hyvin vangittu näille sivuille. Enemmän olisi voinut olla jo liikaa. En olisi kaivannut tiivistämistäkään, vaan nautin joka sivusta.
Vielä eivät ole bloggarit löytäneet Lassilan teosta. Toivoisin kuitenkin, että kirjakaverinikin lukisivat tämän, varsinkin nyt kesällä, sillä tässä on hyvä tunnelma!
Pertti Lassila
160 s.
2015
Teos
Arvostelukappale
Pertti Lassila oli minulle ennestään tuntematon nimi, vaikka hän on kirjoittanut tätä ennen yhden kirjan, ja lisäksi Lassila on Helsingin sanomien kirjallisuuskriitikko. Nimi ei ole kuitenkaan näköjään jäänyt lehden sivuilta mieleen, mutta tämän kirjan jälkeen muistan kyllä Lassilan nimen.
Armain aika on yksinkertaisesti romaani lapsuudesta. Siinä kertojana toimii nuori Kimmo, joka viettää kesää äitinsä ja isoäitinsä kanssa huvilalla, eläen kesää kuin viimeistänsä. Armain aika palaa lapsuuden kesiin, ja niihin muistoihin mitä niistä jäi.
Pidän todella paljon Lassilan kielestä. Se on selkeää, helppolukuista, eikä se kikkaile turhaan. Vaikka pidänkin myös kielellä kikkailusta, kuten vaikkapa mahtavasta Mikko Rimmisestä, on välillä myös nautinto lukea tällaista Lassilan kieltä, joka on selkeää ja nautinnollista lukea, mutta kuitenkin hyvin kaunista.
Kirja sopii todella hyvin kesään. Koska Armain aika kertoo lapsuuden kesistä, on mukana se kesän tunnelma. Vaikka en saanutkaan lukea tätä auringon paahteessa, niin koin silti kirjan kautta, millaista olisi viettää kesää huvilalla, auringon paistaessa. Lassila on erittäin taitava tunnelman kuvaaja, ja sainkin tunnelmasta helposti kiinni.
On hyvä ettei kirjaa ole lähdetty turhaan venyttämään massiivisiin mittoihin - tai edes kolme- tai neljäsataa sivuiseksi. Se on juuri hyvä näin, pienoisromaanina, jonka tunnelma on hyvin vangittu näille sivuille. Enemmän olisi voinut olla jo liikaa. En olisi kaivannut tiivistämistäkään, vaan nautin joka sivusta.
Vielä eivät ole bloggarit löytäneet Lassilan teosta. Toivoisin kuitenkin, että kirjakaverinikin lukisivat tämän, varsinkin nyt kesällä, sillä tässä on hyvä tunnelma!
torstai 23. heinäkuuta 2015
Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen
Talven hallava hevonen
Tuomo Jäntti
272 s.
2015
Gummerus
Lainattu kirjastosta
Selaillessani syksyn katalogeja, pisti Tuomo Jäntin esikoisteos silmääni kiinnostavana kirjana. Kun kerrotaan, että kirja yhdistelee psykologista kauhua ja maagista realismia, en voi olla kiinnostumatta. Ja sitten - tämä odotti minua kirjaston uutuushyllyssä! Voi kuinka ilahduinkaan.
Talven hallava hevonen kertoo tarinaa monessa aikatasossa. Kirja alkaa vuodesta 2019, ja siitä, kun Roni kutsutaan päiväkotiin koska siellä on tapahtunut jotain kummallista. Pian käy ilmi, että Ronin tyttärellä Siljalla on voimia, joita ei kykene ymmärtämään. Roni aloittaa tyttärensä kanssa pakomatkan, joka tuntuu loputtomalta.
Tämän jälkeen matkataan ajassa taaksepäin, kerrotaan Ronin perheestä, erityisesti äidistä ja äidin poikaystävästä Jacosta, jonka katoaminen ei ole mikään yksinkertainen asia. Kerrotaan myös 50-luvusta, jolloin kaikki sai alkunsa. Mistä tämä pahoinvointi ja kummallisuudet johtuvat? Mistä kaikki alkoi?
Aloittaessani Talven hallavan hevosen olin yksinkertaisesti lumoutunut - Ronin tarina, ja kerronta Siljan erikoisista voimista oli lumoavaa, ja olin heti ensimmäisiltä sivuilta ihan koukussa. Olisinkin lukenut todella mielelläni koko kirjan ainoastaan heistä, sillä valitettavasti koukuttuminen ei jatkunut samalla tavalla, kun lähdettiin matkaamaan ajassa taakse päin.
Onneksi tarinassa riitti tapahtumia, joten en päässyt suinkaan puutumaan tarinaan. Mutta siinä missä alku oli puhdasta maagista realismia, niin aivan samaa tunnelmaa en pystynyt tavoittamaan loppupään kerronnassa. Jännityselementtejä kirjassa kyllä riitti, ja olipa mukana ripaus kauhuakin.
Talven hallava hevonen on kaiken muun lisäksi siis myös sukutarina, vaikkakin hyvin erikoinen sellainen. Tässä kirjassa on mahdollisuuksia ja elementtejä vaikka mihin, ja voin omalta osaltani sanoa, että se lunasti odotukseni. Voisin kiitellä Ronin ja Siljan osuutta vaikka kuinka paljon, mutta kyllä tarina muutenkin vei mukanaan.
Loppu antoi ajattelemisen aihetta, ja jätti jollain tavalla tapahtumia aukikin. Se ei suinkaan aina ole huono asia, vaan kirja jää elämään mieleen, ja antaa mielikuvitukselle sijaa. Vaikka sainkin kirjan loppuun jo yli vuorokausi sitten, niin silti hahmot ovat mielessäni.
Tajusin juuri erään asian. Tuomo Jäntistä minulle tulee mieleen Pasi Ilmari Jääskeläinen, sillä heidän kirjansa ovat kiehtovan samantyyppisiä. En tarkoita, että heidän tekstinsä olisi samanlaista, mutta he yhdistelevät toisiinsa samoja genrejä. Jääskeläisen edellinen teos, Sielut kulkevat sateessa, yhdisteli sekin maagista realismia ja kauhua. Ja ovathan molemmat miehet todella taitavia kirjoittajia!
Tuomo Jäntti on esikoiskirjailija, joka pitää kaikesta kummallisesta. Toivon todella, että hän jatkaa kummallisuuksien parissa, ja että saamme kuulla hänestä lisää.
Tuomo Jäntti
272 s.
2015
Gummerus
Lainattu kirjastosta
Selaillessani syksyn katalogeja, pisti Tuomo Jäntin esikoisteos silmääni kiinnostavana kirjana. Kun kerrotaan, että kirja yhdistelee psykologista kauhua ja maagista realismia, en voi olla kiinnostumatta. Ja sitten - tämä odotti minua kirjaston uutuushyllyssä! Voi kuinka ilahduinkaan.
Talven hallava hevonen kertoo tarinaa monessa aikatasossa. Kirja alkaa vuodesta 2019, ja siitä, kun Roni kutsutaan päiväkotiin koska siellä on tapahtunut jotain kummallista. Pian käy ilmi, että Ronin tyttärellä Siljalla on voimia, joita ei kykene ymmärtämään. Roni aloittaa tyttärensä kanssa pakomatkan, joka tuntuu loputtomalta.
Tämän jälkeen matkataan ajassa taaksepäin, kerrotaan Ronin perheestä, erityisesti äidistä ja äidin poikaystävästä Jacosta, jonka katoaminen ei ole mikään yksinkertainen asia. Kerrotaan myös 50-luvusta, jolloin kaikki sai alkunsa. Mistä tämä pahoinvointi ja kummallisuudet johtuvat? Mistä kaikki alkoi?
Aloittaessani Talven hallavan hevosen olin yksinkertaisesti lumoutunut - Ronin tarina, ja kerronta Siljan erikoisista voimista oli lumoavaa, ja olin heti ensimmäisiltä sivuilta ihan koukussa. Olisinkin lukenut todella mielelläni koko kirjan ainoastaan heistä, sillä valitettavasti koukuttuminen ei jatkunut samalla tavalla, kun lähdettiin matkaamaan ajassa taakse päin.
Onneksi tarinassa riitti tapahtumia, joten en päässyt suinkaan puutumaan tarinaan. Mutta siinä missä alku oli puhdasta maagista realismia, niin aivan samaa tunnelmaa en pystynyt tavoittamaan loppupään kerronnassa. Jännityselementtejä kirjassa kyllä riitti, ja olipa mukana ripaus kauhuakin.
Talven hallava hevonen on kaiken muun lisäksi siis myös sukutarina, vaikkakin hyvin erikoinen sellainen. Tässä kirjassa on mahdollisuuksia ja elementtejä vaikka mihin, ja voin omalta osaltani sanoa, että se lunasti odotukseni. Voisin kiitellä Ronin ja Siljan osuutta vaikka kuinka paljon, mutta kyllä tarina muutenkin vei mukanaan.
Loppu antoi ajattelemisen aihetta, ja jätti jollain tavalla tapahtumia aukikin. Se ei suinkaan aina ole huono asia, vaan kirja jää elämään mieleen, ja antaa mielikuvitukselle sijaa. Vaikka sainkin kirjan loppuun jo yli vuorokausi sitten, niin silti hahmot ovat mielessäni.
Tajusin juuri erään asian. Tuomo Jäntistä minulle tulee mieleen Pasi Ilmari Jääskeläinen, sillä heidän kirjansa ovat kiehtovan samantyyppisiä. En tarkoita, että heidän tekstinsä olisi samanlaista, mutta he yhdistelevät toisiinsa samoja genrejä. Jääskeläisen edellinen teos, Sielut kulkevat sateessa, yhdisteli sekin maagista realismia ja kauhua. Ja ovathan molemmat miehet todella taitavia kirjoittajia!
Tuomo Jäntti on esikoiskirjailija, joka pitää kaikesta kummallisesta. Toivon todella, että hän jatkaa kummallisuuksien parissa, ja että saamme kuulla hänestä lisää.
tiistai 21. heinäkuuta 2015
Mervi Heikkilä ja Jussi Matilainen: Kummajaisten kylän kuuma kesä
Kummajaisten kylän kuuma kesä
Mervi Heikkilä ja Jussi Matilainen
Kuvittanut Miranda Koskinen
134 s.
2015
Haamu
Arvostelukappale
Pidin kovasti Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kirjoittamasta Kummajaisten kylästä, jonka sain käsiini lähestulkoon sattuman kautta. Nyt, kun Kummajaisten kylä on saanut jatkoa tämän kirjan muodossa, se oli automaattisesti lukulistallani.
Kummajaisten kylän kuumassa kesässä keskiössä ovat edellisestä kirjastakin tutut nuoret. Seikkaillaan jälleen Korpikylässä, jossa tapahtuu outoja sattumuksia toisensa perään, ja ilmassa on myös nuorten elämään kuuluvaa ystävyyttä ja ihastumisia. Nuorten elämää sekoittaa myös uusi opettajatar, joka saapuu kylään.
Kummajaisten kylässä tutustumiini tyyppeihin oli taas mukava törmätä tämän kirjan sivuilla. Tällä kertaa kirjan pääroolissa tuntuu olevan Sara, sillä hänestä kerrotaan kirjassa paljon, ja kirjaan mahtuukin enemmän tyttömäisiä juttuja: ihastumista ja sen sellaista. Minua tämä ei haitannut, sillä nautin sellaisestakin nuortenkirjallisuudesta, mutta jos joku poika on innostunut Kummajaisten kylästä, voi tämä jatko-osa olla jopa pettymys.
Minulle Kummajaisten kylän kuuma kesä oli ehkä jopa parempi lukukokemus kuin sarjan ensimmäinen osa. Jotenkin, kun olin tutustunut Saraan ja hänen tovereihinsa edellisessä sarjassa, niin oli mukavaa palata samojen tyyppien pariin, samoihin maisemiin. Pienenä miinuksena tosin sanoisin, ettei kirjaan oltu ehkä saatu yhtä jännittäviä piirteitä kuin ensimmäiseen osaan, vaan enemmän keskitytty mainitsemiini tyttömäisiin asioihin.
Tässä sarjan toisessa osassa nuoret ovat kasvaneet: heidän elämäänsä on tullut muutoksia perhesuhteidenkin muodossa. Ehkä Kummajaisten kylän kuumaa kesää voisivat taas lukea hieman vanhemmatkin tyypit, kun kirjan hahmotkin ovat vanhempia. Myös yliluonnolliset tekijät, joita tässäkin kirjassa on, voisivat kiinnostaa myös vanhempaa lukijaa.
Missä vaiheessa muuten saavutetaan se vaihe, kun on taas ihan ok juttu lukea lastenkirjallisuutta? Minulle ainakin nuorena oli ehdoton ei lukea lastenkirjoja, kun se tuntui... noh, lapselliselta. Mutta kuitenkin, aika pian tuli vaihe, jossa pystyin jo palaamaan lastenkirjallisuuden pariin vailla huolta - huolia hyvää lastenkirjaa lukiessa ei todellakaan ole.
Kummajaisten kylän kuuma kesä ei ihan pienimmille lapsille sovellu, mutta vanhemmat alakoululaiset tästä varmasti pitävät.
Mervi Heikkilä ja Jussi Matilainen
Kuvittanut Miranda Koskinen
134 s.
2015
Haamu
Arvostelukappale
Pidin kovasti Mervi Heikkilän ja Jussi Matilaisen kirjoittamasta Kummajaisten kylästä, jonka sain käsiini lähestulkoon sattuman kautta. Nyt, kun Kummajaisten kylä on saanut jatkoa tämän kirjan muodossa, se oli automaattisesti lukulistallani.
Kummajaisten kylän kuumassa kesässä keskiössä ovat edellisestä kirjastakin tutut nuoret. Seikkaillaan jälleen Korpikylässä, jossa tapahtuu outoja sattumuksia toisensa perään, ja ilmassa on myös nuorten elämään kuuluvaa ystävyyttä ja ihastumisia. Nuorten elämää sekoittaa myös uusi opettajatar, joka saapuu kylään.
Kummajaisten kylässä tutustumiini tyyppeihin oli taas mukava törmätä tämän kirjan sivuilla. Tällä kertaa kirjan pääroolissa tuntuu olevan Sara, sillä hänestä kerrotaan kirjassa paljon, ja kirjaan mahtuukin enemmän tyttömäisiä juttuja: ihastumista ja sen sellaista. Minua tämä ei haitannut, sillä nautin sellaisestakin nuortenkirjallisuudesta, mutta jos joku poika on innostunut Kummajaisten kylästä, voi tämä jatko-osa olla jopa pettymys.
Minulle Kummajaisten kylän kuuma kesä oli ehkä jopa parempi lukukokemus kuin sarjan ensimmäinen osa. Jotenkin, kun olin tutustunut Saraan ja hänen tovereihinsa edellisessä sarjassa, niin oli mukavaa palata samojen tyyppien pariin, samoihin maisemiin. Pienenä miinuksena tosin sanoisin, ettei kirjaan oltu ehkä saatu yhtä jännittäviä piirteitä kuin ensimmäiseen osaan, vaan enemmän keskitytty mainitsemiini tyttömäisiin asioihin.
Tässä sarjan toisessa osassa nuoret ovat kasvaneet: heidän elämäänsä on tullut muutoksia perhesuhteidenkin muodossa. Ehkä Kummajaisten kylän kuumaa kesää voisivat taas lukea hieman vanhemmatkin tyypit, kun kirjan hahmotkin ovat vanhempia. Myös yliluonnolliset tekijät, joita tässäkin kirjassa on, voisivat kiinnostaa myös vanhempaa lukijaa.
Missä vaiheessa muuten saavutetaan se vaihe, kun on taas ihan ok juttu lukea lastenkirjallisuutta? Minulle ainakin nuorena oli ehdoton ei lukea lastenkirjoja, kun se tuntui... noh, lapselliselta. Mutta kuitenkin, aika pian tuli vaihe, jossa pystyin jo palaamaan lastenkirjallisuuden pariin vailla huolta - huolia hyvää lastenkirjaa lukiessa ei todellakaan ole.
Kummajaisten kylän kuuma kesä ei ihan pienimmille lapsille sovellu, mutta vanhemmat alakoululaiset tästä varmasti pitävät.
Naistenviikko: Jenni Pääskysaari: Tyttö sinä olet...
Tyttö sinä olet...
Jenni Pääskysaari
Kuvitus Nana Sjöblom
140 s.
2015
Otava
Lainattu tutulta
Satuin eilen saamaan käsiini Jenni Pääskysaaren kirjan Tyttö sinä olet... josta olen kuullut paljon, monesta paikasta. Kirja on houkutellut minua, varovasti, mutten ole tullut hankkineeksi sitä itselleni. Eilen sain kirjan lainaan, ja keksin: tässä on täydellinen kirja naistenviikolle. Luin sen heti, yhdeltä istumalta, ahmien.
Tyttö sinä olet... on voimakirja jokaiselle tytölle. Vaikka kirja on suunnattu nuorille naisille ja tytöille, se on mahtava voimakirja kaiken ikäisille naisille. Se sisältää kaikki ne asiat, jotka jokaisen tytön ja naisen tulisi elämänsä aikana kuulla, mutta kaikki eivät niitä kuule. Tai kuulevat liian harvoin. Mutta! Kuten fiksu miespuolinen toverini huomautti, tätä voivat varmasti lukea myös pojat ja miehet. He vain vaihtavat tytön tilalle pojan.
Pitkään aikaan en ole saanut näin hyvää ja voimakasta oloa mistään kirjasta. Joskus sellainen olo tulee kun on lukemassa oikein hyvää kirjaa, ja kyllä, sellainen on myös Tyttö sinä olet. Jenni Pääskysaari kirjoittaa tytöille ja naisille tavalla, josta jokainen saa hyvän mielen. Se kannustaa ajattelemaan "Hei, mä olenkin ihan hyvä. Just tällaisena kuin olen!"
Pidän Jenni Pääskysaaresta todella paljon. Hän on tullut tutuksi juontajana telkkarissa, viimeksi olen tainnut häntä katsoa Pop'n'roll viihdeohjelmassa. Hän oli siinäkin ihana, niin energinen ja iloinen! Toivoisinkin että hänestä tulisi trendijuttu, jota nähtäisiin ohjelmissa enemmän. Tämä, mitä Pääskysaari tekee tytöille tällä kirjalla, on mahtavaa: hän antaa tytöille voimaa. Minä ainakin sain tästä voimia.
Pääskysaaren tekstin lomassa on julkkisten kertomuksia työstään ja elämästään naisena. Ne ovat hyviä pätkiä, erityisesti minuun teki vaikutuksen Iina ja Minka Kuustosen kertomus sisaruudesta. He ovat todella läheiset siskokset, ja se toi mieleen omat sisarussuhteeni, jotka ovat mahtavat. Se, että kirjassa oli mainittu myös Malala, oli todella hienoa.
Tekstin lomassa on myös Nana Sjöblomin piirtämiä kuvia. Ne sopivat kirjaan täydellisesti, ne ovat hauskoja, osuvia, silmää miellyttäviä. Ne tekevät tästä kirjasta täydellisen.
Jokaisen naisen, ikään katsomatta, tulisi lukea tämä kirja. Se antaa kaikille jotain, olen siitä varma. Varsinkin silloin, kun olo tuntuu pahalta, ehkä arvottomaltakin, tämä kirja on paikallaan. Jenni Pääskysaari tsemppaa lukijan luottamaan itseensä. Tyttö sinä olet... on myös ajaton kirja, joka toimii varmasti vielä vuosien päästäkin. Siksi minä päätin, että ostan kirjan kummitytölleni, joka ei ole vielä vuottakaan, mutta joka voi nauttia näistä ohjeista kun kasvaa ihanaksi isoksi tytöksi.
Viisi tähteä, ei yhtään vähempää. Voiko antaa enemmän?
Jenni Pääskysaari
Kuvitus Nana Sjöblom
140 s.
2015
Otava
Lainattu tutulta
Satuin eilen saamaan käsiini Jenni Pääskysaaren kirjan Tyttö sinä olet... josta olen kuullut paljon, monesta paikasta. Kirja on houkutellut minua, varovasti, mutten ole tullut hankkineeksi sitä itselleni. Eilen sain kirjan lainaan, ja keksin: tässä on täydellinen kirja naistenviikolle. Luin sen heti, yhdeltä istumalta, ahmien.
Tyttö sinä olet... on voimakirja jokaiselle tytölle. Vaikka kirja on suunnattu nuorille naisille ja tytöille, se on mahtava voimakirja kaiken ikäisille naisille. Se sisältää kaikki ne asiat, jotka jokaisen tytön ja naisen tulisi elämänsä aikana kuulla, mutta kaikki eivät niitä kuule. Tai kuulevat liian harvoin. Mutta! Kuten fiksu miespuolinen toverini huomautti, tätä voivat varmasti lukea myös pojat ja miehet. He vain vaihtavat tytön tilalle pojan.
Pitkään aikaan en ole saanut näin hyvää ja voimakasta oloa mistään kirjasta. Joskus sellainen olo tulee kun on lukemassa oikein hyvää kirjaa, ja kyllä, sellainen on myös Tyttö sinä olet. Jenni Pääskysaari kirjoittaa tytöille ja naisille tavalla, josta jokainen saa hyvän mielen. Se kannustaa ajattelemaan "Hei, mä olenkin ihan hyvä. Just tällaisena kuin olen!"
Pidän Jenni Pääskysaaresta todella paljon. Hän on tullut tutuksi juontajana telkkarissa, viimeksi olen tainnut häntä katsoa Pop'n'roll viihdeohjelmassa. Hän oli siinäkin ihana, niin energinen ja iloinen! Toivoisinkin että hänestä tulisi trendijuttu, jota nähtäisiin ohjelmissa enemmän. Tämä, mitä Pääskysaari tekee tytöille tällä kirjalla, on mahtavaa: hän antaa tytöille voimaa. Minä ainakin sain tästä voimia.
Pääskysaaren tekstin lomassa on julkkisten kertomuksia työstään ja elämästään naisena. Ne ovat hyviä pätkiä, erityisesti minuun teki vaikutuksen Iina ja Minka Kuustosen kertomus sisaruudesta. He ovat todella läheiset siskokset, ja se toi mieleen omat sisarussuhteeni, jotka ovat mahtavat. Se, että kirjassa oli mainittu myös Malala, oli todella hienoa.
Tekstin lomassa on myös Nana Sjöblomin piirtämiä kuvia. Ne sopivat kirjaan täydellisesti, ne ovat hauskoja, osuvia, silmää miellyttäviä. Ne tekevät tästä kirjasta täydellisen.
Jokaisen naisen, ikään katsomatta, tulisi lukea tämä kirja. Se antaa kaikille jotain, olen siitä varma. Varsinkin silloin, kun olo tuntuu pahalta, ehkä arvottomaltakin, tämä kirja on paikallaan. Jenni Pääskysaari tsemppaa lukijan luottamaan itseensä. Tyttö sinä olet... on myös ajaton kirja, joka toimii varmasti vielä vuosien päästäkin. Siksi minä päätin, että ostan kirjan kummitytölleni, joka ei ole vielä vuottakaan, mutta joka voi nauttia näistä ohjeista kun kasvaa ihanaksi isoksi tytöksi.
Viisi tähteä, ei yhtään vähempää. Voiko antaa enemmän?
maanantai 20. heinäkuuta 2015
Naistenviikko: Eppu Nuotio ja Tuutikki Tolonen: Delfinan matka-arkku
Delfinan matka-arkku (Pensionaatti Onnela I)
Eppu Nuotio ja Tuutikki Tolonen
206 s.
E-kirjan julkaisuvuosi 2011
Otava
Oma e-kirja ostos
Tällä viikolla vietetään Naistenviikkoa, eikä se jää blogeissakaan huomaamatta. Useampi bloggari julkaisee tällä viikolla tekstejä jotka käittelevät kirjoja, jotka ovat joko naisten kirjoittamia tai jotka kertovat naisista. Minulle naistenviikon ensimmäinen kirja on Eppu Nuotion ja Tuutikki Tolosen Pensionaatti Onnela sarjan ensimmäinen osa, Delfinan matka-arkku.
Wasker Vadelma on päättänyt kirjoittaa kirjan. Ihan oman kirjan. Aihekin kirjaan löytyy kun naapurustossa alkaa tapahtua: hänen naapurissaan on talo, joka on ollut tyhjillään jo kahdeksankymmentä vuotta. Waskerilla on tapana hiipiä tyhjään taloon kirjoittamaan ja nuuhkimaan talon tunnelmaa. Mutta mitä tapahtuukaan: päättäjät tahtovat purkaa talon! Onneksi yhtäkkiä ilmestyy Argentiinasta herra Abuelo Ernesto ja hänen lapsenlapsensa Delfina, jotka päättävät kunnostaa talon, ja laittaa Pensionaatin pystyyn.
Pensionaatti Onnela on minulle aivan uusi tuttavuus, vaikka kirjasarjaa on ilmestynyt jo monta osaa, eikä sarja ole mikään uusi juttu. Pidän kovasti Eppu Nuotion tavasta kirjoittaa, ja siksi sarjan löytyminen Elisakirjasta olikin iloinen yllätys. Pidän Nuotion dekkareista, aikuisten romaaneista sekä ihanasta Venla T sarjasta, jota hän kirjoittaa tyttärensä kanssa. Ja nyt huomasin, että pidän tästä lastenkirjastakin.
Monikulttuurisuus kirjassa on hurmaavaa. Nuotio ja Tolonen eivät ole kaihtaneet käyttää kirjassa vieraita kieliä, vaan kirjasta löytyy kieltä jos jonkinmoista. E-kirjaa lukiessa sitä ei tajua, mutta kirjan lopussa on suomennettu muilla kielillä kirjoitetut lauseet. Mahtavaa - kirjaa lukiessa lapset voivat oppia vieraita kieliä!
Se, minkä huomaa kirjaa lukiessa, on se ettei Heinäkummun kaupungissa ole rasismia. Siellä ei ole ketään, joka kaihtaisi abuelo Ernestoa ja Delfinaa, vaikka nämä yhtäkkiä paukahtavat pieneen kaupunkiin Argentiinasta. Tietenkin joka kaupungissa on tylsät tyyppinsä, niin kuin Heinäkummussa on Henkka, mutta hänkään ei mielestäni ole rasisti. Juuri tällaisia kirjoja lapsille pitäisi antaa luettavaksi, niin he oppisivat, että on ihan normaalia, vaikka ei puhuisi suomea, tai puhuisi sitä hieman hassusti kuten Delfina.
Josta pääsemmekin Delfinaan. Mahtava tyttö, joka puhuu kerrassaan ihastuttavasti! Nuotio ja Tolonen ovat löytäneet Delfinalle ihanat sanat suuhun, juuri sellaiset, joita voi ehkä käyttää tyttö joka ei ole suomalainen, mutta jolle on vanhempi ihminen opettanut suomen kielen.
Pensionaatti Onnela sarja on varmasti hyvää luettavaa alakoulu ikäisille, mutta kyllä siitä on aikuisellekin lukijalle opittavaa, ja tietenkin nautittavaa. Aion jatkaa sarjan parissa!
Eppu Nuotio ja Tuutikki Tolonen
206 s.
E-kirjan julkaisuvuosi 2011
Otava
Oma e-kirja ostos
Tällä viikolla vietetään Naistenviikkoa, eikä se jää blogeissakaan huomaamatta. Useampi bloggari julkaisee tällä viikolla tekstejä jotka käittelevät kirjoja, jotka ovat joko naisten kirjoittamia tai jotka kertovat naisista. Minulle naistenviikon ensimmäinen kirja on Eppu Nuotion ja Tuutikki Tolosen Pensionaatti Onnela sarjan ensimmäinen osa, Delfinan matka-arkku.
Wasker Vadelma on päättänyt kirjoittaa kirjan. Ihan oman kirjan. Aihekin kirjaan löytyy kun naapurustossa alkaa tapahtua: hänen naapurissaan on talo, joka on ollut tyhjillään jo kahdeksankymmentä vuotta. Waskerilla on tapana hiipiä tyhjään taloon kirjoittamaan ja nuuhkimaan talon tunnelmaa. Mutta mitä tapahtuukaan: päättäjät tahtovat purkaa talon! Onneksi yhtäkkiä ilmestyy Argentiinasta herra Abuelo Ernesto ja hänen lapsenlapsensa Delfina, jotka päättävät kunnostaa talon, ja laittaa Pensionaatin pystyyn.
Pensionaatti Onnela on minulle aivan uusi tuttavuus, vaikka kirjasarjaa on ilmestynyt jo monta osaa, eikä sarja ole mikään uusi juttu. Pidän kovasti Eppu Nuotion tavasta kirjoittaa, ja siksi sarjan löytyminen Elisakirjasta olikin iloinen yllätys. Pidän Nuotion dekkareista, aikuisten romaaneista sekä ihanasta Venla T sarjasta, jota hän kirjoittaa tyttärensä kanssa. Ja nyt huomasin, että pidän tästä lastenkirjastakin.
Monikulttuurisuus kirjassa on hurmaavaa. Nuotio ja Tolonen eivät ole kaihtaneet käyttää kirjassa vieraita kieliä, vaan kirjasta löytyy kieltä jos jonkinmoista. E-kirjaa lukiessa sitä ei tajua, mutta kirjan lopussa on suomennettu muilla kielillä kirjoitetut lauseet. Mahtavaa - kirjaa lukiessa lapset voivat oppia vieraita kieliä!
Se, minkä huomaa kirjaa lukiessa, on se ettei Heinäkummun kaupungissa ole rasismia. Siellä ei ole ketään, joka kaihtaisi abuelo Ernestoa ja Delfinaa, vaikka nämä yhtäkkiä paukahtavat pieneen kaupunkiin Argentiinasta. Tietenkin joka kaupungissa on tylsät tyyppinsä, niin kuin Heinäkummussa on Henkka, mutta hänkään ei mielestäni ole rasisti. Juuri tällaisia kirjoja lapsille pitäisi antaa luettavaksi, niin he oppisivat, että on ihan normaalia, vaikka ei puhuisi suomea, tai puhuisi sitä hieman hassusti kuten Delfina.
Josta pääsemmekin Delfinaan. Mahtava tyttö, joka puhuu kerrassaan ihastuttavasti! Nuotio ja Tolonen ovat löytäneet Delfinalle ihanat sanat suuhun, juuri sellaiset, joita voi ehkä käyttää tyttö joka ei ole suomalainen, mutta jolle on vanhempi ihminen opettanut suomen kielen.
Pensionaatti Onnela sarja on varmasti hyvää luettavaa alakoulu ikäisille, mutta kyllä siitä on aikuisellekin lukijalle opittavaa, ja tietenkin nautittavaa. Aion jatkaa sarjan parissa!
sunnuntai 19. heinäkuuta 2015
Pasi Luhtaniemi: Viattomat
Viattomat
Pasi Luhtaniemi
221 s.
2015
Kustannus Aarni
Arvostelukappale
Pasi Luhtaniemen Viattomat on uuden kustantamon, Kustannus Aarnin, ensimmäisiä kirjoja. Pasi Luhtaniemi on minulle ennestään tuttu nimi Sokea piste jännäristään, joten tämä tuore Viattomatkin kiinnosti.
Pyry on vuosia sitten päättänyt ottaa jalat alleen ja kadota. Kotona tapahtuu jotain, mitä hän ei ole valmis käsittelemään, saati sitten kestämään, ja hän päättää lähteä. Nuoremmalle siskolle äiti uskottelee Pyryn palaavan pian, silloinkin, kun poliisi käy kirjaamassa Pyryn kadonneeksi. Veljestä ei kuitenkaan kuulu mitään, ja on aika jatkaa elämää. Sitten kuitenkin tapahtuu jotain, joka saa muistot palaamaan.
Täytyy tunnustaa, että Viattomien lukeminen oli aluksi tahmeaa. Olisiko johtunut siitä, etten antanut kirjalle riittävää huomiota, enkä keskittynyt kunnolla, joten en päässyt siihen täysin kiinni. Kuitenkin, kun eilen illalla menin kirjan kanssa sänkyyn, se imaisikin heti mukaansa. Vaadittiin oikea hetki - ja olin heti koukussa. Enkä meinannut malttaa nukahtaa.
Luhtaniemi on taitava juuri tällaisessa psykologisessa jännityksessä, mitä Viattomat tarjoilee. Valitettavasti Sokea piste on kadonnut muistoistani, ja piti käydä vanhassa bloggauksessa muistuttelemassa fiiliksiäni kirjasta. Sokea piste oli vetäissyt minut ensimetreiltä mukaansa, ja olin tainnut pitää kirjasta jonkin verran.
Silti luulen, että Luhtaniemi on kehittynyt kirjailijana, sillä Viattomat ei ole mitään keskikastia, vaan kiitettävän arvoinen jännäri. Sitten kun tarinan mukaan pääsi, se ei meinannut laskea otteestaan. Sokeaa pistettä lukiessani en ollut tuttu psykologisten jännärien kanssa, mutta nyt niitä on tullut luettua paljonkin. Olisiko siinä yksi syy, miksi Viattomat iski kovemmin? Että genre on hieman tutumpi?
Pyryllä on kirjassa veli, Peetu. Peetu on autistinen, ja hänet on kuvattu todella taitavasti. Peetu on innostunut ötököistä, ja tuntuu että Luhtaniemi todella tietää mistä kirjoittaa kun kuvailee erilaisia hyönteisiä. Hän on ilmiselvästi ottanut asiasta selvää, tai sitten hänellä oli jo pohjatiedot valmiina. Kirjalle kuin kirjalle on aina plussaa, kun huomaa että kirjailija tietää mistä kirjoittaa.
Kustannus Aarni avaa siis pelin todella hienosti. Jännityksellä jään odottamaan, mitä uusi kustantamo seuraavana tarjoilee - ja mitä Luhtaniemi seuraavana kirjoittaa. Viattomat ei ole kepeä kesäkirja, mutta silti se on todella hyvää lukemista hellepäivään.
Pasi Luhtaniemi
221 s.
2015
Kustannus Aarni
Arvostelukappale
Pasi Luhtaniemen Viattomat on uuden kustantamon, Kustannus Aarnin, ensimmäisiä kirjoja. Pasi Luhtaniemi on minulle ennestään tuttu nimi Sokea piste jännäristään, joten tämä tuore Viattomatkin kiinnosti.
Pyry on vuosia sitten päättänyt ottaa jalat alleen ja kadota. Kotona tapahtuu jotain, mitä hän ei ole valmis käsittelemään, saati sitten kestämään, ja hän päättää lähteä. Nuoremmalle siskolle äiti uskottelee Pyryn palaavan pian, silloinkin, kun poliisi käy kirjaamassa Pyryn kadonneeksi. Veljestä ei kuitenkaan kuulu mitään, ja on aika jatkaa elämää. Sitten kuitenkin tapahtuu jotain, joka saa muistot palaamaan.
Täytyy tunnustaa, että Viattomien lukeminen oli aluksi tahmeaa. Olisiko johtunut siitä, etten antanut kirjalle riittävää huomiota, enkä keskittynyt kunnolla, joten en päässyt siihen täysin kiinni. Kuitenkin, kun eilen illalla menin kirjan kanssa sänkyyn, se imaisikin heti mukaansa. Vaadittiin oikea hetki - ja olin heti koukussa. Enkä meinannut malttaa nukahtaa.
Luhtaniemi on taitava juuri tällaisessa psykologisessa jännityksessä, mitä Viattomat tarjoilee. Valitettavasti Sokea piste on kadonnut muistoistani, ja piti käydä vanhassa bloggauksessa muistuttelemassa fiiliksiäni kirjasta. Sokea piste oli vetäissyt minut ensimetreiltä mukaansa, ja olin tainnut pitää kirjasta jonkin verran.
Silti luulen, että Luhtaniemi on kehittynyt kirjailijana, sillä Viattomat ei ole mitään keskikastia, vaan kiitettävän arvoinen jännäri. Sitten kun tarinan mukaan pääsi, se ei meinannut laskea otteestaan. Sokeaa pistettä lukiessani en ollut tuttu psykologisten jännärien kanssa, mutta nyt niitä on tullut luettua paljonkin. Olisiko siinä yksi syy, miksi Viattomat iski kovemmin? Että genre on hieman tutumpi?
Pyryllä on kirjassa veli, Peetu. Peetu on autistinen, ja hänet on kuvattu todella taitavasti. Peetu on innostunut ötököistä, ja tuntuu että Luhtaniemi todella tietää mistä kirjoittaa kun kuvailee erilaisia hyönteisiä. Hän on ilmiselvästi ottanut asiasta selvää, tai sitten hänellä oli jo pohjatiedot valmiina. Kirjalle kuin kirjalle on aina plussaa, kun huomaa että kirjailija tietää mistä kirjoittaa.
Kustannus Aarni avaa siis pelin todella hienosti. Jännityksellä jään odottamaan, mitä uusi kustantamo seuraavana tarjoilee - ja mitä Luhtaniemi seuraavana kirjoittaa. Viattomat ei ole kepeä kesäkirja, mutta silti se on todella hyvää lukemista hellepäivään.
lauantai 18. heinäkuuta 2015
Michael Bond: Paddington: Karhuherran seikkailut 1-3
Paddington: Karhuherran seikkailut 1-3
Michael Bond
Kuvittanut Peggy Fortnum
Suomentanut Kaisa Kattelus
347 s.
Tammi
Lainattu kirjastosta
Paddington on vanha tuttu. Varmaan melkein kaikille, sillä Paddington oli läsnä jo lapsuudessani, niin kirjoissa kuin tv-sarjanakin. Hiljattain Paddington on tullut tutuksi nuoremmillekin tyypeille, kun kirjojen lisäksi tästä ihanasta karhuherrasta on tullut elokuvakin. Tuota elokuvaa en ole katsonut, mutta kirjojen lukemisen myötä heräsi kiinnostus siihenkin.
Nuhjuinen karhuherra saapuu Lontooseen salamatkustajana Perun perukoulta. Hänen kaulassaan roikkuu lappu "Pitäkää huolta tästä karhusta, kiitos", ja neuvoa tottelee Brownin perhe, joka löytää karhun Paddingtonin asemalta. Karhulla ei ole nimeä, joten Brownit päättävät nimetä hänet aseman mukaan Paddingtoniksi. Paddington on mitä verrattomin perheenjäsen, sillä sen lisäksi, että hän on äärettömän suloinen, hänen seurassaan ei tule tylsää. Paddington saa nimittäin aikaan jos jonkinlaista kommellusta.
Paddingtonia luettiin minulle jo lapsena, ja lisäksi minulla on sellainen mielikuva, että olisin katsonut joskus tästä hurmaavasta karhusta kertovaa tv-sarjaa. Saatan olla toki väärässä, ja mielikuvat olisivat jääneet ainoastaan näistä kirjoista. Nyt Tammi on julkaissut tämän todella mukavan kolmen kirjan kokoelman, jossa kerrotaan Paddingtonin kommelluksista laajasti. Oli ihanaa palata lapsuuteen näiden kirjojen myötä.
Paddington on lapselle todella mukavaa luettavaa: tottakai karhuherra on aina kiva kaveri, ja ajatus siitä että perheeseen tulisi karhu, oli ainakin minusta ihana juttu lapsena. Lisäksi kirjoissa on mukana aimo annos huumoria, ja Paddingtonin kommellukset naurattivat näin aikuisenakin.
Minulla on tapana kirjastossa käydessäni nykyisin käydä lastenosastolla haalimassa mukaan ainakin joku kirja, josta tulee lapsuus mieleen. Siis sellainen kirja, jota olen lapsena lukenut, tai jota on minulle luettu. Olen lukenut esimerkiksi Heinähattua ja Vilttitossua, joka on lapsuudesta minulle hyvin tuttu, ja kuunnellut äänikirjana Uppo Nallea, jota olen nimenomaan äänikirjana kuunnellut lapsena. Näistä tulee mieleen ihania muistoja, ja näitä lukiessa tulee hyvä mieli.
Lastenkirjallisuus on verraton asia näin aikuisenakin. Olen vasta viime aikoina laajentanut lukemisen lastenkirjallisuuteenkin, ja olen siitä, että sen tein, todella onnellinen. Kun lukee dekkareita ja raskaita romaaneja, on ihana pujahtaa välillä lapsen kenkiin, ja nauttia Paddingtonin kaltaisesta kirjasta. Ja vielä se, miten nykyisin julkaistaan laadukasta ja mielenkiintoista lastenkirjallisuutta! Nyt syksylläkin, mitä herkkuja lastenkirjallisuuden saralla onkaan tulossa. <3
Älkää siis aikuiset unohtako lastenkirjoja - näitä vanhoja tuttuja, eikä uusia kirjoja. Näissä löytyy todellisia helmiä kirjallisuudelle!
Michael Bond
Kuvittanut Peggy Fortnum
Suomentanut Kaisa Kattelus
347 s.
Tammi
Lainattu kirjastosta
Paddington on vanha tuttu. Varmaan melkein kaikille, sillä Paddington oli läsnä jo lapsuudessani, niin kirjoissa kuin tv-sarjanakin. Hiljattain Paddington on tullut tutuksi nuoremmillekin tyypeille, kun kirjojen lisäksi tästä ihanasta karhuherrasta on tullut elokuvakin. Tuota elokuvaa en ole katsonut, mutta kirjojen lukemisen myötä heräsi kiinnostus siihenkin.
Nuhjuinen karhuherra saapuu Lontooseen salamatkustajana Perun perukoulta. Hänen kaulassaan roikkuu lappu "Pitäkää huolta tästä karhusta, kiitos", ja neuvoa tottelee Brownin perhe, joka löytää karhun Paddingtonin asemalta. Karhulla ei ole nimeä, joten Brownit päättävät nimetä hänet aseman mukaan Paddingtoniksi. Paddington on mitä verrattomin perheenjäsen, sillä sen lisäksi, että hän on äärettömän suloinen, hänen seurassaan ei tule tylsää. Paddington saa nimittäin aikaan jos jonkinlaista kommellusta.
Paddingtonia luettiin minulle jo lapsena, ja lisäksi minulla on sellainen mielikuva, että olisin katsonut joskus tästä hurmaavasta karhusta kertovaa tv-sarjaa. Saatan olla toki väärässä, ja mielikuvat olisivat jääneet ainoastaan näistä kirjoista. Nyt Tammi on julkaissut tämän todella mukavan kolmen kirjan kokoelman, jossa kerrotaan Paddingtonin kommelluksista laajasti. Oli ihanaa palata lapsuuteen näiden kirjojen myötä.
Paddington on lapselle todella mukavaa luettavaa: tottakai karhuherra on aina kiva kaveri, ja ajatus siitä että perheeseen tulisi karhu, oli ainakin minusta ihana juttu lapsena. Lisäksi kirjoissa on mukana aimo annos huumoria, ja Paddingtonin kommellukset naurattivat näin aikuisenakin.
Minulla on tapana kirjastossa käydessäni nykyisin käydä lastenosastolla haalimassa mukaan ainakin joku kirja, josta tulee lapsuus mieleen. Siis sellainen kirja, jota olen lapsena lukenut, tai jota on minulle luettu. Olen lukenut esimerkiksi Heinähattua ja Vilttitossua, joka on lapsuudesta minulle hyvin tuttu, ja kuunnellut äänikirjana Uppo Nallea, jota olen nimenomaan äänikirjana kuunnellut lapsena. Näistä tulee mieleen ihania muistoja, ja näitä lukiessa tulee hyvä mieli.
Lastenkirjallisuus on verraton asia näin aikuisenakin. Olen vasta viime aikoina laajentanut lukemisen lastenkirjallisuuteenkin, ja olen siitä, että sen tein, todella onnellinen. Kun lukee dekkareita ja raskaita romaaneja, on ihana pujahtaa välillä lapsen kenkiin, ja nauttia Paddingtonin kaltaisesta kirjasta. Ja vielä se, miten nykyisin julkaistaan laadukasta ja mielenkiintoista lastenkirjallisuutta! Nyt syksylläkin, mitä herkkuja lastenkirjallisuuden saralla onkaan tulossa. <3
Älkää siis aikuiset unohtako lastenkirjoja - näitä vanhoja tuttuja, eikä uusia kirjoja. Näissä löytyy todellisia helmiä kirjallisuudelle!
keskiviikko 15. heinäkuuta 2015
Rosetta Kivi: Pomo on pahin
Pomo on pahin
Rosetta Kivi
375 s.
2007
Gummerus
Lainattu kirjastosta
Kirjastossa käydessä pakollisia paikkoja ovat uutuushyllyt, lasten- ja nuortenosasto ja vasta palautettujen kirjojen hylly. Rosetta Kiven Pomo on pahin löytyi palautetuista kirjoista, ja se houkutteli minua vastustamattomalla värillään: olen heikkona pinkkeihin kirjoihin. Takakansikin kuulosti varsin hienolta, joten poimin kirjan mukaani.
Rosetan pomo Preben on varsinainen painajainen. Rosetta työskentelee pohjoismaisen yrityksen Suomen osastolla, ja Preben vaikuttaa yhtiön johdossa Tanskassa. Rosetan työtehtävänä on luotsata yrityksen Suomen osasto kohti mainetta ja kunniaa, eikä tehtävä ole helppo! Ei varsinkaan, kun öisinkään ei saa rauhaa Prebenin ahdistavilta tekstiviesteiltä, sähköposteilta ja puheluilta. Helpottaakseen oloaan Rosetta perustaa blogin, johon purkaa työpaineitaan. Mukana kommentoimassa ovat Rosetan työkaverit ympäri pohjoismaita, jotka ovat mainioita tyyppejä.
Olipa mukava löytö, tämä herkullisen pinkki Pomo on pahin. Muistelen jotenkin, että olisin tätä ennenkin kirjastossa pitänyt käsissäni, ellen jopa olisi lainannutkin. Kirja ei kuitenkaan siinä mielessä ole tuttu, että olisin sitä ennen blogiaikaakaan lukenut. Onneksi nyt kirja tarttui mukaani, sillä se oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Pomo on pahin tuo minulle jollain tapaa mieleen Bridget Jonesin. Ei, se ei ole yhtä mahtava, mutta Rosetalla on Bridgetin lailla paineita töissä ja haasteita pomon kanssa. Ei toki samanlaisia haasteita kuin Bridgetillä, mutta kuitenkin. Kiven tyyli on myös hieman samanlaista kuin Fieldingin, humoristista. Mukana Kivellä on paljon enemmän sarkasmia, ja Pomo on pahin onkin sarkasmin juhlaa.
Kirjan huumori kolahtaa kyllä minuun. Taisin ääneenkin naurahdella pariin kertaan kirjan kanssa, ja sehän on aina hyvä merkki. Rosetta on mainio tyyppi, ja hänellä myös on mahtavat työkaverit, joilla on omat tapansa käsitellä työpulmia. Preben taas... no hän on kamala. En ikinä haluaisi olla työpaikassa, jossa olisi samanlainen, tai edes samankaltainen pomo! Tietenkin Preben oli vahtavasti liioiteltu hahmo, mutta epäilen silti että hänentyyppisiään pomoja maastamme löytyy.
Pinkistä kannesta huolimatta Pomo on pahin ei ole mitään chick litiä. Se on humoristista kerrontaa hirveästä työpaikasta, ja Rosetan rakkauselämä jää kyllä aivan taka-alalle. Sitä en kuitenkaan kirjaan kaivannut ollenkaan, vaan se oli hyvä juuri tällaisena: kertomuksena hirveästä pomosta.
Vaikka kirja ei mahtavimpien lukuelämysten joukkoon pääsekään, en silti tätä haukkuisi. Vajaat neljäsataa sivua menivät todella joutuisasti, ja sain viettää kirjan parissa hauskoja hetkiä. Ei huono!
Rosetta Kivi
375 s.
2007
Gummerus
Lainattu kirjastosta
Kirjastossa käydessä pakollisia paikkoja ovat uutuushyllyt, lasten- ja nuortenosasto ja vasta palautettujen kirjojen hylly. Rosetta Kiven Pomo on pahin löytyi palautetuista kirjoista, ja se houkutteli minua vastustamattomalla värillään: olen heikkona pinkkeihin kirjoihin. Takakansikin kuulosti varsin hienolta, joten poimin kirjan mukaani.
Rosetan pomo Preben on varsinainen painajainen. Rosetta työskentelee pohjoismaisen yrityksen Suomen osastolla, ja Preben vaikuttaa yhtiön johdossa Tanskassa. Rosetan työtehtävänä on luotsata yrityksen Suomen osasto kohti mainetta ja kunniaa, eikä tehtävä ole helppo! Ei varsinkaan, kun öisinkään ei saa rauhaa Prebenin ahdistavilta tekstiviesteiltä, sähköposteilta ja puheluilta. Helpottaakseen oloaan Rosetta perustaa blogin, johon purkaa työpaineitaan. Mukana kommentoimassa ovat Rosetan työkaverit ympäri pohjoismaita, jotka ovat mainioita tyyppejä.
Olipa mukava löytö, tämä herkullisen pinkki Pomo on pahin. Muistelen jotenkin, että olisin tätä ennenkin kirjastossa pitänyt käsissäni, ellen jopa olisi lainannutkin. Kirja ei kuitenkaan siinä mielessä ole tuttu, että olisin sitä ennen blogiaikaakaan lukenut. Onneksi nyt kirja tarttui mukaani, sillä se oli ehdottomasti lukemisen arvoinen.
Pomo on pahin tuo minulle jollain tapaa mieleen Bridget Jonesin. Ei, se ei ole yhtä mahtava, mutta Rosetalla on Bridgetin lailla paineita töissä ja haasteita pomon kanssa. Ei toki samanlaisia haasteita kuin Bridgetillä, mutta kuitenkin. Kiven tyyli on myös hieman samanlaista kuin Fieldingin, humoristista. Mukana Kivellä on paljon enemmän sarkasmia, ja Pomo on pahin onkin sarkasmin juhlaa.
Kirjan huumori kolahtaa kyllä minuun. Taisin ääneenkin naurahdella pariin kertaan kirjan kanssa, ja sehän on aina hyvä merkki. Rosetta on mainio tyyppi, ja hänellä myös on mahtavat työkaverit, joilla on omat tapansa käsitellä työpulmia. Preben taas... no hän on kamala. En ikinä haluaisi olla työpaikassa, jossa olisi samanlainen, tai edes samankaltainen pomo! Tietenkin Preben oli vahtavasti liioiteltu hahmo, mutta epäilen silti että hänentyyppisiään pomoja maastamme löytyy.
Pinkistä kannesta huolimatta Pomo on pahin ei ole mitään chick litiä. Se on humoristista kerrontaa hirveästä työpaikasta, ja Rosetan rakkauselämä jää kyllä aivan taka-alalle. Sitä en kuitenkaan kirjaan kaivannut ollenkaan, vaan se oli hyvä juuri tällaisena: kertomuksena hirveästä pomosta.
Vaikka kirja ei mahtavimpien lukuelämysten joukkoon pääsekään, en silti tätä haukkuisi. Vajaat neljäsataa sivua menivät todella joutuisasti, ja sain viettää kirjan parissa hauskoja hetkiä. Ei huono!
Kirjabloggaajat kirjastojen puolesta.
Tänään 15.7.2015 kirjabloggaajat tempaisevat
kirjastojen puolesta julkaisemalla itsestään kuvan valitsemansa
kirjaston edessä. Tempauksella kirjabloggaajat tahtovat osoittaa tukensa
kirjastoille, kannattaa kirjastojen ja kirjastolain säilyttämistä sekä
tuoda näkyvyyttä kirjastoille. Enemmän aiheesta sekä linkkilista
osallistujien blogeihin löytyy La petite lectrice –blogista.
Niin, tarkoitushan oli tyrkätä tähän yhteyteen kuva. Minä kuitenkin olin sen verran myöhässä tämän asian kanssa, etten millään päässyt kirjastolle kuvailemaan - joten tässä siis kuvaton, kirjastojen puolesta puhuva bloggaus. Kun pääsen kirjastoon, otan kuvan ja päivitän sen bloggaukseeni.
Kirjasto on minulle rakas paikka. Se on ollut rakas paikka jo pienestä pitäen, kun äiti vei minua ja siskoani usein kirjastoon. Se on turvallinen paikka, paikka johon voi aina mennä. Paikka, jossa voisi viettää aikaa tunteja.
Vaikka kirjoitan paljon kirjoista, joita olen saanut arvostelukappaleina, käyn paljon kirjastossa. Tai no, paljon ja paljon. Käyn kirjastossa yleensä kerran kuukaudessa, suunnilleen, mutta lainaan ja palautan kerralla sitäkin enemmän. Varustaudun kirjastoreissulle hyvin, sillä teen varauksia etukäteen, että varmasti saan haluamani kirjat mukaani. Joensuussa varaaminen on ilmaista, ja varata saa kerralla kaksikymmentä kirjaa. Tuo lista on aina täynnä, kun menen kirjastoon.
Joensuun pääkirjastossa minut tunnetaan. Nykyään varaukset saa noutaa itse, mutta silloin kun ne olivat kirjastohenkilökunnan takana, niin minun ei tarvinnut edes näyttää kirjastokorttiani ensin, kun kirjastonhoitajat jo osasivat hakea minun varauspinoani hyllystä. Mikä palvelu. <3
Kirjastoauto on minulle myös tuttu paikka. Edellisellä asuinpaikallani kirjastoauto kävi ihan vieressä, ja kävin siellä joka viikko. Kirjastoautosetä oli maailman paras, ja hän jopa soitti minulle, jos kirjastoauto ei jostain syystä päässyt kulkemaan.
En voi kylliksi olla kiitollinen siitä, että meillä on niin hieno ja toimiva kirjastopalvelu. En usko, että tylsät tyypit edes hakeutuisivat kirjastoon töihin, sillä en ole ikinä tavannut tylyä kirjastotyöntekijää. Kirjarakkaus on asia joka yhdistää, ja kirjastohenkilökunnan takia on ihanaa jutella.
<3 kirjastoille ja kirjastohenkilökunnalle. Miten tulisinkaan toimeen ilman!
Niin, tarkoitushan oli tyrkätä tähän yhteyteen kuva. Minä kuitenkin olin sen verran myöhässä tämän asian kanssa, etten millään päässyt kirjastolle kuvailemaan - joten tässä siis kuvaton, kirjastojen puolesta puhuva bloggaus. Kun pääsen kirjastoon, otan kuvan ja päivitän sen bloggaukseeni.
Kirjasto on minulle rakas paikka. Se on ollut rakas paikka jo pienestä pitäen, kun äiti vei minua ja siskoani usein kirjastoon. Se on turvallinen paikka, paikka johon voi aina mennä. Paikka, jossa voisi viettää aikaa tunteja.
Vaikka kirjoitan paljon kirjoista, joita olen saanut arvostelukappaleina, käyn paljon kirjastossa. Tai no, paljon ja paljon. Käyn kirjastossa yleensä kerran kuukaudessa, suunnilleen, mutta lainaan ja palautan kerralla sitäkin enemmän. Varustaudun kirjastoreissulle hyvin, sillä teen varauksia etukäteen, että varmasti saan haluamani kirjat mukaani. Joensuussa varaaminen on ilmaista, ja varata saa kerralla kaksikymmentä kirjaa. Tuo lista on aina täynnä, kun menen kirjastoon.
Joensuun pääkirjastossa minut tunnetaan. Nykyään varaukset saa noutaa itse, mutta silloin kun ne olivat kirjastohenkilökunnan takana, niin minun ei tarvinnut edes näyttää kirjastokorttiani ensin, kun kirjastonhoitajat jo osasivat hakea minun varauspinoani hyllystä. Mikä palvelu. <3
Kirjastoauto on minulle myös tuttu paikka. Edellisellä asuinpaikallani kirjastoauto kävi ihan vieressä, ja kävin siellä joka viikko. Kirjastoautosetä oli maailman paras, ja hän jopa soitti minulle, jos kirjastoauto ei jostain syystä päässyt kulkemaan.
En voi kylliksi olla kiitollinen siitä, että meillä on niin hieno ja toimiva kirjastopalvelu. En usko, että tylsät tyypit edes hakeutuisivat kirjastoon töihin, sillä en ole ikinä tavannut tylyä kirjastotyöntekijää. Kirjarakkaus on asia joka yhdistää, ja kirjastohenkilökunnan takia on ihanaa jutella.
<3 kirjastoille ja kirjastohenkilökunnalle. Miten tulisinkaan toimeen ilman!
tiistai 14. heinäkuuta 2015
J.K. Johansson: Venla
Venla
J. K. Johansson
204 s.
2015
Tammi
Arvostelukappale
Venla jatkaa Laura ja Noora kirjoista tutuksi tullutta Palokaski sarjaa. Sarjojen kanssa on se paha puoli, että kun kirjat lukee heti niiden ilmestyttyä, ennättää lähestulkoon unohtaa seuraavaan kirjaan mennessä, mitä edellisessä on tapahtunut. Niin melkein kävi nytkin, ja meni hetki ennen kuin muistin, mistä nyt onkaan kyse.
Venla jatkaa siitä, mihin trilogian edellinen osa, Noora, jäi. Jokaisen trilogian kirjan nimi on ollut kirjan keskeisen henkilön nimi, ja niin on nytkin. Nyt keskitytään Miian kadonneeseen siskoon, Venlaan, josta on puhuttu paljon edellisissä osissa. Samalla Venla nitoo kaksi edellistä kirjaa kasaan, ja selvittää, mitä oikein on tapahtunut.
Trilogiaa on kritisoitu kovasti. On kritisoitu, että tämä olisi liiankin kevyttä kamaa, ja mistä lie muusta. Minä olen jäänyt Palokaskeen ihan koukkuun, ja ehdin jo huokailla kun kirjaa ei keväällä ilmestynyt. Viimein sain tämän käsiini, ja täytyy sanoa: kirja oli todella odotettu.
Niin kuin edellä kirjoitin, niin hieman vaikeaa oli näiden tyyppien mukaan taas hypätä. Täytyi muistutella itselle, että missä mennään ja kenen kanssa, ja mistä on kysymys. Pian onneksi asiat muistuivat mieleen, ja pääsin nauttimaan kirjasta täysillä.
Parasta Palokaski sarjassa minulle on juuri sen keveys. Ei aina jaksa lukea raskaita romaaneja tai edes raskaita dekkareita, vaan välillä on mukavaa herkutella tällaisella kirjalla, joka kevyellä kerronnallaan hurmaa ja on vielä kaiken lisäksi nopealukuinen. Vauhdista pääsee nauttimaan täysillä!
Venlassa parasta on se, miten se nitoo yhteen kaikki kolme osaa. Sitä lukiessa selviävät asiat, joita ei olisi välttämättä tullut ajatelluksi, ja se todellakin yllättää lopullaan. Ikinä en olisi tuonkaltaista loppuratkaisua osannut odottaa! Mutta niin kuin monesti aiemminkin olen tuumannut - se tekee hyvän dekkarin.
Vaikkei Palokaski-trilogia olekaan välttämättä suurta kirjallista ilotulitusta, niin se tuottaa lukijalle, eli minulle, iloa. Se tuottaa iloa, että saa lukea koukuttavaa dekkaritrilogiaa, joka yllättää loppuratkaisullaan. Kyllä, tykkäsin.
J. K. Johansson
204 s.
2015
Tammi
Arvostelukappale
Venla jatkaa Laura ja Noora kirjoista tutuksi tullutta Palokaski sarjaa. Sarjojen kanssa on se paha puoli, että kun kirjat lukee heti niiden ilmestyttyä, ennättää lähestulkoon unohtaa seuraavaan kirjaan mennessä, mitä edellisessä on tapahtunut. Niin melkein kävi nytkin, ja meni hetki ennen kuin muistin, mistä nyt onkaan kyse.
Venla jatkaa siitä, mihin trilogian edellinen osa, Noora, jäi. Jokaisen trilogian kirjan nimi on ollut kirjan keskeisen henkilön nimi, ja niin on nytkin. Nyt keskitytään Miian kadonneeseen siskoon, Venlaan, josta on puhuttu paljon edellisissä osissa. Samalla Venla nitoo kaksi edellistä kirjaa kasaan, ja selvittää, mitä oikein on tapahtunut.
Trilogiaa on kritisoitu kovasti. On kritisoitu, että tämä olisi liiankin kevyttä kamaa, ja mistä lie muusta. Minä olen jäänyt Palokaskeen ihan koukkuun, ja ehdin jo huokailla kun kirjaa ei keväällä ilmestynyt. Viimein sain tämän käsiini, ja täytyy sanoa: kirja oli todella odotettu.
Niin kuin edellä kirjoitin, niin hieman vaikeaa oli näiden tyyppien mukaan taas hypätä. Täytyi muistutella itselle, että missä mennään ja kenen kanssa, ja mistä on kysymys. Pian onneksi asiat muistuivat mieleen, ja pääsin nauttimaan kirjasta täysillä.
Parasta Palokaski sarjassa minulle on juuri sen keveys. Ei aina jaksa lukea raskaita romaaneja tai edes raskaita dekkareita, vaan välillä on mukavaa herkutella tällaisella kirjalla, joka kevyellä kerronnallaan hurmaa ja on vielä kaiken lisäksi nopealukuinen. Vauhdista pääsee nauttimaan täysillä!
Venlassa parasta on se, miten se nitoo yhteen kaikki kolme osaa. Sitä lukiessa selviävät asiat, joita ei olisi välttämättä tullut ajatelluksi, ja se todellakin yllättää lopullaan. Ikinä en olisi tuonkaltaista loppuratkaisua osannut odottaa! Mutta niin kuin monesti aiemminkin olen tuumannut - se tekee hyvän dekkarin.
Vaikkei Palokaski-trilogia olekaan välttämättä suurta kirjallista ilotulitusta, niin se tuottaa lukijalle, eli minulle, iloa. Se tuottaa iloa, että saa lukea koukuttavaa dekkaritrilogiaa, joka yllättää loppuratkaisullaan. Kyllä, tykkäsin.
maanantai 13. heinäkuuta 2015
Aila Juvonen: Vihreä kivi
Aila Juvonen
196 s.
2015
Reuna
Arvostelukappale
Nuortenkirja maistuu aina toisinaan todella hyvältä. Aila Juvosen Vihreästä kivestä ei ollut juuri mitään käsitystä, muuta kuin se että kirjan kuvaus vaikutti mielenkiintoiselta. Niistä lähtöasetelmista on joskus mukava aloittaa lukeminen.
Lähtöasetelma kirjaan onkin kiinnostava: Emilin äiti katoaa. Eikä pelkästään äiti, vaan äidin mukana katoavat matto, radio ja televisio. Emili tietää kokemuksesta, että silloin kun asiat ovat huonosti, hän tulee näkyväksi, siinä missä muuten on näkymätön. Kadonnut äiti on löydettävä, ja siinä auttavat kaverit Lumooja, Kostneri, Kirjailija ja muut. Alkaa etsintämatka, josta ei tule helppo.
Vihreä kivi oli paljon muuta mitä olin siltä odottanut. Olin odottanut nuorten romaania äidin katoamisesta, eli mielenkiintoista kirjaa, mutta noh, jonkinlaista peruskerrontaa. Mukana on kuitenkin paljon muutakin: Vihreä kivi on seikkailukirja, josta tavoitin fantasianomaisia elementtejä. Nämä kaikki on Aila Juvonen sitonut tiiviiksi, toimivaksi paketiksi.
Vaikka sivuja ei kirjassa ole kuin vajaat kaksisataa, on tämä kirja suuri. Se on kirjoitettu aiheesta, joka on kauhistuttava monelle nuorelle: se on kirjoitettu siitä kun oma äiti onkin yhtäkkiä kadonnut. Se ei ole kuitenkaan voivottelua, sitä että Emiliä kävisi vain sääliksi, vaan se on tosiaan ennen kaikkea seikkailuromaani, josta ei menoa puutu.
Bloggarit eivät ole vielä löytäneet Aila Juvosen teosta, joka on harmi. Mutta toisaalta - luotan siihen että syy voi olla siinä, ettei kirja ole ehtinyt olla saatavillakaan kuin hetken. Hyvä, kotimainen nuortenkirja on aina kiinnostava asia, ja olisi mukavaa että Vihreä kivikin saisi blogisavuja. Se on ilman muuta ne ansainnut.
sunnuntai 12. heinäkuuta 2015
Enni Mustonen: Lipunkantajat
Lipunkantajat
Enni Mustonen
235 s.
2006
Otava
Lainattu kirjastosta
Kävipäs hupsusti. Aloitin vähän aikaa sitten Järjen ja tunteen tarinoita sarjan Nimettömät kirjasta, ja nyt halusin sitä jatkaa. En ollut kuitenkaan tutkinut asiaa kunnolla, sillä Lipunkantajat olikin sarjan kolmas kirja, eli yksi jäi välistä. En kirjan alussa edes tajunnut sitä, mutta jossain vaiheessa aloin ajatella että jotain on nyt jäänyt puuttumaan.
Lipunkantajat jatkaa Järjen ja tunteen tarinoita sarjan aiemmista osista tuttujen Hilman ja Anna Sofian tarinoita. Hilma on Lipunkantajissa jo kahden lapsen äiti, ja työskentelee ompelijattarena. Anna Sofia taas on maisteri, ja muuttaa kirjan aikana Vaasaan.
Kirjassa käsitellään jälleen historiallisia seikkoja, ja Lipunkantajat kertoo ajasta jolloin Suomen työläiset nousevat lakkoon vastustaakseen keisaria. Aika on hieno siinä mielessä, että myös naiset, ja kaikki muutkin säädystä riippumatta, saavat äänioikeuden. Eletään jännittäviä aikoja siinäkin mielessä, että Hilma ja Anna Sofia tahoillaan päätyvät ehdokkaiksi vaaleihin. Miten näiden naisten käy, vaaleissa ja rakkaudessa?
Ei oikeastaan hirveästi haitannut, vaikka yksi kirja välistä oli jäänytkin. Luulin aluksi, että Mustonen on tahallaan jättänyt väliä kirjojen aikakausiin, ja hypätään yhtäkkiä reippaasti eteen päin. Näin ei siis kuitenkaan ollut, mutta luulen etten tule kuitenkaan palaamaan taaksepäin ajassa, ja lukemaan välistä jäänyttä kirjaa vaan hyppään suoraan seuraavaan.
Tämä kevät on ollut varsinainen Mustos-kevät. Oli nimittäin muistaakseni kevätaikaa jo, kun luin Paimentytön. Siitä eteen päin olenkin lukenut säännöllisin väliajoin, eli aika usein, Mustosta. On käyty läpi Syrjästäkatsojan tarinoiden tähän asti ilmestyneet kirja, Morsiuskesä, sekä nyt kaksi osaa Järjen ja tunteen tarinoista. Olen vaan niin inoissani Mustosesta, hän on juuri sellainen kirjailija josta pidän.
Ei nimittäin Enni Mustonen petä tälläkään kirjalla: ihanaa, historiallista viihdettä on Lipunkantajat. Enni Mustonen kuljettaa minut maisemiin, jotka eivät ole ennalta tuttuja, ja joista olen kuullut ainoastaan koulun historian tunneilla. Ja miten Mustonen minut sinne viekään, lempeästi ja viihdyttäen. Ihastuttavaa.
Jos Suomen historia kiinnostaa, etkä säikähdä viihteellisempää kerrontaa, lue Enni Mustosta. Et voi jättää näitä väliin!
Enni Mustonen
235 s.
2006
Otava
Lainattu kirjastosta
Kävipäs hupsusti. Aloitin vähän aikaa sitten Järjen ja tunteen tarinoita sarjan Nimettömät kirjasta, ja nyt halusin sitä jatkaa. En ollut kuitenkaan tutkinut asiaa kunnolla, sillä Lipunkantajat olikin sarjan kolmas kirja, eli yksi jäi välistä. En kirjan alussa edes tajunnut sitä, mutta jossain vaiheessa aloin ajatella että jotain on nyt jäänyt puuttumaan.
Lipunkantajat jatkaa Järjen ja tunteen tarinoita sarjan aiemmista osista tuttujen Hilman ja Anna Sofian tarinoita. Hilma on Lipunkantajissa jo kahden lapsen äiti, ja työskentelee ompelijattarena. Anna Sofia taas on maisteri, ja muuttaa kirjan aikana Vaasaan.
Kirjassa käsitellään jälleen historiallisia seikkoja, ja Lipunkantajat kertoo ajasta jolloin Suomen työläiset nousevat lakkoon vastustaakseen keisaria. Aika on hieno siinä mielessä, että myös naiset, ja kaikki muutkin säädystä riippumatta, saavat äänioikeuden. Eletään jännittäviä aikoja siinäkin mielessä, että Hilma ja Anna Sofia tahoillaan päätyvät ehdokkaiksi vaaleihin. Miten näiden naisten käy, vaaleissa ja rakkaudessa?
Ei oikeastaan hirveästi haitannut, vaikka yksi kirja välistä oli jäänytkin. Luulin aluksi, että Mustonen on tahallaan jättänyt väliä kirjojen aikakausiin, ja hypätään yhtäkkiä reippaasti eteen päin. Näin ei siis kuitenkaan ollut, mutta luulen etten tule kuitenkaan palaamaan taaksepäin ajassa, ja lukemaan välistä jäänyttä kirjaa vaan hyppään suoraan seuraavaan.
Tämä kevät on ollut varsinainen Mustos-kevät. Oli nimittäin muistaakseni kevätaikaa jo, kun luin Paimentytön. Siitä eteen päin olenkin lukenut säännöllisin väliajoin, eli aika usein, Mustosta. On käyty läpi Syrjästäkatsojan tarinoiden tähän asti ilmestyneet kirja, Morsiuskesä, sekä nyt kaksi osaa Järjen ja tunteen tarinoista. Olen vaan niin inoissani Mustosesta, hän on juuri sellainen kirjailija josta pidän.
Ei nimittäin Enni Mustonen petä tälläkään kirjalla: ihanaa, historiallista viihdettä on Lipunkantajat. Enni Mustonen kuljettaa minut maisemiin, jotka eivät ole ennalta tuttuja, ja joista olen kuullut ainoastaan koulun historian tunneilla. Ja miten Mustonen minut sinne viekään, lempeästi ja viihdyttäen. Ihastuttavaa.
Jos Suomen historia kiinnostaa, etkä säikähdä viihteellisempää kerrontaa, lue Enni Mustosta. Et voi jättää näitä väliin!
lauantai 11. heinäkuuta 2015
Gillian Flynn: Teräviä esineitä
Teräviä esineitä
Gillian Flynn
Suomentanut Maria Lyytinen
317 s.
2015
WSOY
Arvostelukappale
Oi, Lukutoukan seuraan on rekisteröitynyt monta uutta tyyppiä! Tervetuloa kaikille, toivottavasti viihdytte ja saatte hyviä lukuvinkkejä. <3 Jokainen uusi lukija ja uusi kommentti ilahduttaa kovasti. Kannattaa myös muistaa some-tilit, eli Facebookissa Lukutoukan kulttuuriblogi, instagramissa @lukutoukankirjablogi ja twitterissä @rakastankirjoja. Nekin ovat täynnä kirja-asiaa!
Gillian Flynn on kirjailija, jota olen seurannut ja lukenut siitä saakka kun WSOY julkaisi ensimmäisen suomennoksen häneltä, eli Kiltin tytön. Se koukutti ja otti mukaansa niin, että jokainen uusi suomennos on merkkitapaus. Suomennokset on kuitenkin julkaistu hieman käänteisessä järjestyksessä, sillä tänä keväänä ilmestynyt Teräviä esineitä on Flynnin esikoiskirja. Olikin jännittävää nähdä, millaisista asetelmista Flynn on lähtenyt liikkeelle.
Camille palaa kotikaupunkiinsa tekemään juttua kahden nuoren tytön sieppauksesta. Hän joutuu asumaan äitinsä luona, äitinsä, joka ei ole yhtä herttainen kuin päälle päin saattaa näyttää. Samassa talossa asuu myös sisarpuoli, lolitamainen tyttö, joka pitää hallussaan koko koulua. Camillen ihon arvet alkavat kihelmöidä, kun hän joutuu palaamaan nuoruutensa maisemiin ja asetelmiin. Mutta kuka on julmien murhien takana?
Flynn teki sen taas. Tai voiko sanoa taas, kun kyse on esikoiskirjasta? Näistä asetelmista Flynn on siis lähtenyt liikkeelle, ja voinpa sanoa että vau. Pidin kovasti Kiltistä tytöstä, Pahasta paikasta ehkä vielä aavistuksen enemmän, mutta Teräviä esineitä on huippu juttu. Täytyy sanoa, että se on jollain tapaa kuvottava ja hieman arveluttavakin teos: mutta silti niin hyvä ja koukuttava.
Sanoin arveluttava siksi, ettei varmasti ole helpoin tai yksinkertaisin ratkaisu kirjoittaa dekkaria, jossa käsitellään nuorten tyttöjen murhia. Varsinkin kun keskeisessä roolissa kirjassa ovat 13-vuotiaat tytöt, joiden kanssa Camille esimerkiksi käyttää alkoholia. Moraalitonta? Mielestäni kyllä. Se ei silti erikoisemmin jäänyt häiritsemään, tai jäänyt päällimmäiseksi asiaksi kirjasta mieleen.
Päällimmäiseksi asiaksi mieleen jäi se, miten Flynn sai minut koukkuunsa jälleen. Kirja loppui kuin huomaamatta, ja aika meni kuin siivillä sen kanssa. "Hups, taas meni tunti". Monestakin seikasta tuli mieleen vasta lukemani Paula Hawkinsin Nainen junassa, joka oli sekin ehdottomasti dekkarivuoden parhaimmistoa. Nämä naiset osaavat!
Se, miten Flynn kuvaa Camillen viiltelyä, on pelottavan aidon tuntuista. Tuntuu kuin veitsi kulkisi omalla iholla, kun Flynn kuvaa (ja Lyytinen taitavasti suomentaa!) Camillen viiltojälkiä, ja terän kaipuuta iholla. Huhhuh. Flynn on jäänyt mieleeni kirjailijana, joka ei kirjoita miellyttävistä aiheista. Sitä hän ei tee nytkään, vaan paneutuu kuvottavaan, arveluttavaan maailmaan, mutta tekee sen taidolla. Vau!
Gillian Flynn
Suomentanut Maria Lyytinen
317 s.
2015
WSOY
Arvostelukappale
Oi, Lukutoukan seuraan on rekisteröitynyt monta uutta tyyppiä! Tervetuloa kaikille, toivottavasti viihdytte ja saatte hyviä lukuvinkkejä. <3 Jokainen uusi lukija ja uusi kommentti ilahduttaa kovasti. Kannattaa myös muistaa some-tilit, eli Facebookissa Lukutoukan kulttuuriblogi, instagramissa @lukutoukankirjablogi ja twitterissä @rakastankirjoja. Nekin ovat täynnä kirja-asiaa!
Gillian Flynn on kirjailija, jota olen seurannut ja lukenut siitä saakka kun WSOY julkaisi ensimmäisen suomennoksen häneltä, eli Kiltin tytön. Se koukutti ja otti mukaansa niin, että jokainen uusi suomennos on merkkitapaus. Suomennokset on kuitenkin julkaistu hieman käänteisessä järjestyksessä, sillä tänä keväänä ilmestynyt Teräviä esineitä on Flynnin esikoiskirja. Olikin jännittävää nähdä, millaisista asetelmista Flynn on lähtenyt liikkeelle.
Camille palaa kotikaupunkiinsa tekemään juttua kahden nuoren tytön sieppauksesta. Hän joutuu asumaan äitinsä luona, äitinsä, joka ei ole yhtä herttainen kuin päälle päin saattaa näyttää. Samassa talossa asuu myös sisarpuoli, lolitamainen tyttö, joka pitää hallussaan koko koulua. Camillen ihon arvet alkavat kihelmöidä, kun hän joutuu palaamaan nuoruutensa maisemiin ja asetelmiin. Mutta kuka on julmien murhien takana?
Flynn teki sen taas. Tai voiko sanoa taas, kun kyse on esikoiskirjasta? Näistä asetelmista Flynn on siis lähtenyt liikkeelle, ja voinpa sanoa että vau. Pidin kovasti Kiltistä tytöstä, Pahasta paikasta ehkä vielä aavistuksen enemmän, mutta Teräviä esineitä on huippu juttu. Täytyy sanoa, että se on jollain tapaa kuvottava ja hieman arveluttavakin teos: mutta silti niin hyvä ja koukuttava.
Sanoin arveluttava siksi, ettei varmasti ole helpoin tai yksinkertaisin ratkaisu kirjoittaa dekkaria, jossa käsitellään nuorten tyttöjen murhia. Varsinkin kun keskeisessä roolissa kirjassa ovat 13-vuotiaat tytöt, joiden kanssa Camille esimerkiksi käyttää alkoholia. Moraalitonta? Mielestäni kyllä. Se ei silti erikoisemmin jäänyt häiritsemään, tai jäänyt päällimmäiseksi asiaksi kirjasta mieleen.
Päällimmäiseksi asiaksi mieleen jäi se, miten Flynn sai minut koukkuunsa jälleen. Kirja loppui kuin huomaamatta, ja aika meni kuin siivillä sen kanssa. "Hups, taas meni tunti". Monestakin seikasta tuli mieleen vasta lukemani Paula Hawkinsin Nainen junassa, joka oli sekin ehdottomasti dekkarivuoden parhaimmistoa. Nämä naiset osaavat!
Se, miten Flynn kuvaa Camillen viiltelyä, on pelottavan aidon tuntuista. Tuntuu kuin veitsi kulkisi omalla iholla, kun Flynn kuvaa (ja Lyytinen taitavasti suomentaa!) Camillen viiltojälkiä, ja terän kaipuuta iholla. Huhhuh. Flynn on jäänyt mieleeni kirjailijana, joka ei kirjoita miellyttävistä aiheista. Sitä hän ei tee nytkään, vaan paneutuu kuvottavaan, arveluttavaan maailmaan, mutta tekee sen taidolla. Vau!
perjantai 10. heinäkuuta 2015
Veera Salmi: Mauri ja vähä-älypuhelin
Mauri ja vähä-älypuhelin
Veera Salmi
Kuvitus Veera Salmi
95 s.
2015
Otava
Arvostelukappale
Jee, Veera Salmi aloittaa uuden kirjasarjan! Puluboita hän ei silti hylkää, vaan uusi Puluboi-kirja on tulossa syksyllä. Jännän äärellä ollaan, sillä silloin seikkaillaan tsompien kanssa. On silti ihanaa, että Salmi on tuottelias kirjailija, ja että sain heti ilmestymisen jälkeen käsiini tämän uuden kirjan.
Mauri on hieman onneton. Hänen paras ystävänsä Bashir on muuttanut Egyptiin, eivätkä he siis voi enää tavata. Kurja juttu! Mutta Mauri saa idean: hän kaivaa tunnelin Egyptiin, että he voivat taas tavata Bashirin kanssa. Maan päällä matkustaminen kun maksaa hurjasti, eikä rahaa ole.
Koska ei ole rahaa, ei ole varaa myöskään ostaa älypuhelinta. Maurilla on luokan rämin kännykkä, jossa ei ole WhatsApp toimintoa. Mutta miten käykään! Eräänä yönä tyypit Nakuna-Uusi-Bebasta ottavat Mauriin yhteyttä whatsapilla, koska he tarvitsevat kipeästi Maurin apua.
Vaikka Puluboilla on sitkeästi ykköspaikka sydämessäni, niin kyllä sinne Maurikin mahtuu. Sillä Mauri on mahtava tyyppi! Hänen kaverinsakin tuntuvat mukavilta, ja ilmiselvästi Pasilaan mahtuu jos jonkinmoista menijää, myöskin isä, vaikka se onkin Oulusta kotoisin.
Veera Salmi vaan on niin mahtava. Hän on kirjoittaja, jonka tyyli sopii lapsille loistavasti. Sanottakoon tässä sivussa, että se sopii myös lapsenmieliselle aikuiselle kuin nenä päähän, nimittäin sain nauraa kirjan kanssa mahdottoman paljon. Mauri kirjoihin Salmymi on tehnyt myös kuvituksen, joka sekin kolahtaa minuun.
Mauri ja vähä-älypuhelin on täynnä suvaitsevaisuutta ja monikulttuurillisuutta. Se ei kuitenkaan tyrkytä näitä asioita, vaan ne tulevat selvinä juttuina: Pasilassa asuu tyyppejä jos jonkinmoisia, eikä se ole Maurille mikään ongelma. Sekään ei ole ongelma, ettei Chi puhu mitään. Ja jos se ei Maurille ole ongelma, ei sen pitäisi olla ongelma kenellekään muullekaan.
Vaikka pidin Salmen aikuisille suunnatusta kirjasta Kaikki kevään merkit, niin minulle Salmi on silti lastenkirjailija. Siinä hän on parhaimmillaan ja aidoimmillaan - ja hauskimmillaan! Nyt jään odottamaan Puluboin ja Ponin tsompikirjaa, sillä jos Mauri on mahtava tyyppi, niin Puluboi on kunkku!
Veera Salmi
Kuvitus Veera Salmi
95 s.
2015
Otava
Arvostelukappale
Jee, Veera Salmi aloittaa uuden kirjasarjan! Puluboita hän ei silti hylkää, vaan uusi Puluboi-kirja on tulossa syksyllä. Jännän äärellä ollaan, sillä silloin seikkaillaan tsompien kanssa. On silti ihanaa, että Salmi on tuottelias kirjailija, ja että sain heti ilmestymisen jälkeen käsiini tämän uuden kirjan.
Mauri on hieman onneton. Hänen paras ystävänsä Bashir on muuttanut Egyptiin, eivätkä he siis voi enää tavata. Kurja juttu! Mutta Mauri saa idean: hän kaivaa tunnelin Egyptiin, että he voivat taas tavata Bashirin kanssa. Maan päällä matkustaminen kun maksaa hurjasti, eikä rahaa ole.
Koska ei ole rahaa, ei ole varaa myöskään ostaa älypuhelinta. Maurilla on luokan rämin kännykkä, jossa ei ole WhatsApp toimintoa. Mutta miten käykään! Eräänä yönä tyypit Nakuna-Uusi-Bebasta ottavat Mauriin yhteyttä whatsapilla, koska he tarvitsevat kipeästi Maurin apua.
Vaikka Puluboilla on sitkeästi ykköspaikka sydämessäni, niin kyllä sinne Maurikin mahtuu. Sillä Mauri on mahtava tyyppi! Hänen kaverinsakin tuntuvat mukavilta, ja ilmiselvästi Pasilaan mahtuu jos jonkinmoista menijää, myöskin isä, vaikka se onkin Oulusta kotoisin.
Veera Salmi vaan on niin mahtava. Hän on kirjoittaja, jonka tyyli sopii lapsille loistavasti. Sanottakoon tässä sivussa, että se sopii myös lapsenmieliselle aikuiselle kuin nenä päähän, nimittäin sain nauraa kirjan kanssa mahdottoman paljon. Mauri kirjoihin Salmymi on tehnyt myös kuvituksen, joka sekin kolahtaa minuun.
Mauri ja vähä-älypuhelin on täynnä suvaitsevaisuutta ja monikulttuurillisuutta. Se ei kuitenkaan tyrkytä näitä asioita, vaan ne tulevat selvinä juttuina: Pasilassa asuu tyyppejä jos jonkinmoisia, eikä se ole Maurille mikään ongelma. Sekään ei ole ongelma, ettei Chi puhu mitään. Ja jos se ei Maurille ole ongelma, ei sen pitäisi olla ongelma kenellekään muullekaan.
Vaikka pidin Salmen aikuisille suunnatusta kirjasta Kaikki kevään merkit, niin minulle Salmi on silti lastenkirjailija. Siinä hän on parhaimmillaan ja aidoimmillaan - ja hauskimmillaan! Nyt jään odottamaan Puluboin ja Ponin tsompikirjaa, sillä jos Mauri on mahtava tyyppi, niin Puluboi on kunkku!
torstai 9. heinäkuuta 2015
Tittamari Marttinen: Viivi ja pitkä kuuma kesä
Viivi ja pitkä kuuma kesä
Tittamari Marttinen
230 s.
2014
Tammi
Lainattu kirjastosta
Joensuun pääkirjastossa, lasten- ja nuorten osastolla, oli mukava uusi hylly. Hyllyyn oli sijoitettu erilaisia kesäkirjoja, niin lapsille kuin nuorillekin sopivia. Viivi ja pitkä kuuma kesä lähti tuosta hyllystä mukaan, koska se vaikutti hyvältä kesäkirjalta.
Viivi ja pitkä kuuma kesä jo kymmenes Viivistä ja hänen ystävistään kertova kirja. Tässä kirjassa kerrotaan Viivin kesästä, joka näyttää aluksi hieman ikävältä. Viivillä ja hänen poikaystävällään menee poikki, mutta onneksi kuitenkin kesässä on paljon muuta hauskaa: Viivi ystävineen lähtee Tallinnan risteilylle, jossa he tapaavat amerikkalaispoika Joelin. Joel ilmaantuu myös Ruusuvuoreen, ja Viivi joutuu miettimään onko hän valmis jo ihastumaan uudelleen. Joel ei jää ainoaksi huipuksi jutuksi kesässä, jossa kokkailukokeiluja riittää.
En ole tätä ennen lukenut Marttisen Viivi-sarjaa, enkä kirjaa lainatessani tajunnut että kirja on sarjan osa. Kesken sarjan Viivin elämään mukaan hyppääminen ei kuitenkaan haitannut, sillä mukana ei ollut viittauksia aiempaan. Joskus on aivan mahdotonta aloittaa sarja keskeltä, mutta onneksi on näitä tapauksia, joissa pystyy hyppäämään mukaan vaikkei aiempia kirjoja ole lukenutkaan.
Tittamari Marttisen tapa kertoa on iloinen ja pirteä - minäkin tulin hyvälle tuulelle lukiessani Viivistä ja kavereista. Nämä ovat varmasti todella hyvää luettavaa alakoululaisille, jotka kaipaavat jo hieman paksumpaa kirjaa, mutteivat ole kuitenkaan valmiita vielä nuorille suunnattuihin kirjoihin. Viivi-kirjat suuntaisinkin enemmän lapsille kuin nuorille lukijoille.
En yhtään saanut kiinni siitä, minkä ikäinen Viivi kirjassa on. Todennäköisesti yläasteella, mutta millä luokalla? Poikaystäviä ja itsekseen tehtyjä matkoja on kuvioissa mukana, mutta jollain lailla Viivi on silti hieman lapsellinen, enkä pysty kuvittelemaan häntä esimerkiksi ysiluokkalaiseksi.
Vaikka yläkoulu ikäisestä kirjassa kerrotaankin, niin varmasti jo kymmenenvuotiaat pitäisivät näistä kirjoista paljon. Marttisen tapa kertoa on sen ikäisille sopiva, ja ehkä yläkoulu ikäiset lukijat saattaisivat hieman pitkästyäkin tarinan parissa. Minä en pitkästynyt kuitenkaan, vaan pidin Viivin seikkailuja ihan hauskoina.
Marttisen tapa kertoa on niin mukava, että saatanpa jatkossakin poimia kirjastossa hänen kirjojaan mukaani. Kiitos kirjasto tästäkin kirjalöydöstä!
Tittamari Marttinen
230 s.
2014
Tammi
Lainattu kirjastosta
Joensuun pääkirjastossa, lasten- ja nuorten osastolla, oli mukava uusi hylly. Hyllyyn oli sijoitettu erilaisia kesäkirjoja, niin lapsille kuin nuorillekin sopivia. Viivi ja pitkä kuuma kesä lähti tuosta hyllystä mukaan, koska se vaikutti hyvältä kesäkirjalta.
Viivi ja pitkä kuuma kesä jo kymmenes Viivistä ja hänen ystävistään kertova kirja. Tässä kirjassa kerrotaan Viivin kesästä, joka näyttää aluksi hieman ikävältä. Viivillä ja hänen poikaystävällään menee poikki, mutta onneksi kuitenkin kesässä on paljon muuta hauskaa: Viivi ystävineen lähtee Tallinnan risteilylle, jossa he tapaavat amerikkalaispoika Joelin. Joel ilmaantuu myös Ruusuvuoreen, ja Viivi joutuu miettimään onko hän valmis jo ihastumaan uudelleen. Joel ei jää ainoaksi huipuksi jutuksi kesässä, jossa kokkailukokeiluja riittää.
En ole tätä ennen lukenut Marttisen Viivi-sarjaa, enkä kirjaa lainatessani tajunnut että kirja on sarjan osa. Kesken sarjan Viivin elämään mukaan hyppääminen ei kuitenkaan haitannut, sillä mukana ei ollut viittauksia aiempaan. Joskus on aivan mahdotonta aloittaa sarja keskeltä, mutta onneksi on näitä tapauksia, joissa pystyy hyppäämään mukaan vaikkei aiempia kirjoja ole lukenutkaan.
Tittamari Marttisen tapa kertoa on iloinen ja pirteä - minäkin tulin hyvälle tuulelle lukiessani Viivistä ja kavereista. Nämä ovat varmasti todella hyvää luettavaa alakoululaisille, jotka kaipaavat jo hieman paksumpaa kirjaa, mutteivat ole kuitenkaan valmiita vielä nuorille suunnattuihin kirjoihin. Viivi-kirjat suuntaisinkin enemmän lapsille kuin nuorille lukijoille.
En yhtään saanut kiinni siitä, minkä ikäinen Viivi kirjassa on. Todennäköisesti yläasteella, mutta millä luokalla? Poikaystäviä ja itsekseen tehtyjä matkoja on kuvioissa mukana, mutta jollain lailla Viivi on silti hieman lapsellinen, enkä pysty kuvittelemaan häntä esimerkiksi ysiluokkalaiseksi.
Vaikka yläkoulu ikäisestä kirjassa kerrotaankin, niin varmasti jo kymmenenvuotiaat pitäisivät näistä kirjoista paljon. Marttisen tapa kertoa on sen ikäisille sopiva, ja ehkä yläkoulu ikäiset lukijat saattaisivat hieman pitkästyäkin tarinan parissa. Minä en pitkästynyt kuitenkaan, vaan pidin Viivin seikkailuja ihan hauskoina.
Marttisen tapa kertoa on niin mukava, että saatanpa jatkossakin poimia kirjastossa hänen kirjojaan mukaani. Kiitos kirjasto tästäkin kirjalöydöstä!
tiistai 7. heinäkuuta 2015
David Vann: Kylmä saari
Kylmä saari
David Vann
Suomentanut Irmeli Ruuska
328 s.
2014
WSOY
Lainattu kirjastosta
Kylmä saari lähti kirjastosta mukaan takakantensa perusteella. Kirja löytyi yhdestä lempihyllystäni, 2000-luvun kertomakirjallisuutta hyllystä, josta teen usein löytöjä. Kylmä saari oli nimenä tuttu, olin ehkä törmännt siihen katalogissa, mutta en silti muistanut lukeneeni siitä yhtään bloggausta.
Alaskassa asuvilla Garylla ja Irenellä on projekti: he aikovat rakentaa mökin saarelle. He toivovat, että kolmenkymmenen vuoden avioliiton aikana syntyneet raot korjaantuisivat mökkiprojektin aikana, ja kaikki olisi niin kuin ennenkin. Talvi kuitenkin tekee tuloaan, eikä mökin rakentaminen ole mikään yksinkertainen asia. Irene alkaa sitä paitsi kärsiä takovasta päänsärystä, johon ei tunnu löytyvän syytä.
Kun ei ole kuullut kirjasta juuri mitään ennen lukemista, se tekee ehkä aloittamisen jotenkin helpommaksi. Ei ole suuria ennakko odotuksia, ei suuntaan eikä toiseen, ja lukukokemuksesta voi tulla ihan mitä tahansa. Joko floppi tai jotain hienoa. Minun kokemuksestani tuli hieno: pääsin yllättymään siitä miten hyvä kirja olikaan.
Jäin tarinan koukkuun alusta saakka. Vannin teksti, ja Ruuskan suomennos on todella vaivatonta ja nopeaa luettavaa, ja aika menee kirjan parissa kuin huomaamatta. Kirjan hahmot ovat sellaisia, joiden tarinaa täytyy vain lukea eteenpäin: on vain pakko tietää kuinka heidän käy.
Mökkiprojektissa on jotain synkkää. Se kuinka Irene ja Gary rakentavat mökkiä yksinäiselle, kylmälle saarelle, se on karvat pystyyn nostattavaa. Saarella ei käsittääkseni asu muita talvisin, ja syksyn tullen kesäasukkaat ovat jo lähteneet. Saarelle ei ole helppo päästä, ja Irene ja Gary joutuvat pohtimaan, miten talvella käy. Mutta ensin täytyy mökki saada valmiiksi, ja se ei ole mikään pala kakkua.
Takakannessa lupaillaan, että Vannilla olisi sama ote kuin Cormac McCarthylla. Olen lukenut McCarthyn Tien, joka oli päätä hieno kirja. Siihen ei Kylmä saari pystynyt, joka ei ole ihme, sillä siihen ei pysty moni kirja. Mutta silti: pidin kovasti tästä kirjasta. Tarina kulki eteen päin hienosti, ja henkilöt olivat taitavasti rakennettuja.
En pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Kukaan ei tullut minua lähelle, ja jokaisessa oli jotain epämiellyttävää. Mutta silti, he olivat hienosti kuvattuja, ja herättivät tunteita - vaikkakin sitten inhon tunteita. Vann on taitava kuvaamaan juonta, mutta myös ihmisiä.
Kylmä saari ei siis ole mitään hilpeää luettavaa, mutta siihen kannattaa uskaltaa tarttua. Seikkailu on taattu.
David Vann
Suomentanut Irmeli Ruuska
328 s.
2014
WSOY
Lainattu kirjastosta
Kylmä saari lähti kirjastosta mukaan takakantensa perusteella. Kirja löytyi yhdestä lempihyllystäni, 2000-luvun kertomakirjallisuutta hyllystä, josta teen usein löytöjä. Kylmä saari oli nimenä tuttu, olin ehkä törmännt siihen katalogissa, mutta en silti muistanut lukeneeni siitä yhtään bloggausta.
Alaskassa asuvilla Garylla ja Irenellä on projekti: he aikovat rakentaa mökin saarelle. He toivovat, että kolmenkymmenen vuoden avioliiton aikana syntyneet raot korjaantuisivat mökkiprojektin aikana, ja kaikki olisi niin kuin ennenkin. Talvi kuitenkin tekee tuloaan, eikä mökin rakentaminen ole mikään yksinkertainen asia. Irene alkaa sitä paitsi kärsiä takovasta päänsärystä, johon ei tunnu löytyvän syytä.
Kun ei ole kuullut kirjasta juuri mitään ennen lukemista, se tekee ehkä aloittamisen jotenkin helpommaksi. Ei ole suuria ennakko odotuksia, ei suuntaan eikä toiseen, ja lukukokemuksesta voi tulla ihan mitä tahansa. Joko floppi tai jotain hienoa. Minun kokemuksestani tuli hieno: pääsin yllättymään siitä miten hyvä kirja olikaan.
Jäin tarinan koukkuun alusta saakka. Vannin teksti, ja Ruuskan suomennos on todella vaivatonta ja nopeaa luettavaa, ja aika menee kirjan parissa kuin huomaamatta. Kirjan hahmot ovat sellaisia, joiden tarinaa täytyy vain lukea eteenpäin: on vain pakko tietää kuinka heidän käy.
Mökkiprojektissa on jotain synkkää. Se kuinka Irene ja Gary rakentavat mökkiä yksinäiselle, kylmälle saarelle, se on karvat pystyyn nostattavaa. Saarella ei käsittääkseni asu muita talvisin, ja syksyn tullen kesäasukkaat ovat jo lähteneet. Saarelle ei ole helppo päästä, ja Irene ja Gary joutuvat pohtimaan, miten talvella käy. Mutta ensin täytyy mökki saada valmiiksi, ja se ei ole mikään pala kakkua.
Takakannessa lupaillaan, että Vannilla olisi sama ote kuin Cormac McCarthylla. Olen lukenut McCarthyn Tien, joka oli päätä hieno kirja. Siihen ei Kylmä saari pystynyt, joka ei ole ihme, sillä siihen ei pysty moni kirja. Mutta silti: pidin kovasti tästä kirjasta. Tarina kulki eteen päin hienosti, ja henkilöt olivat taitavasti rakennettuja.
En pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Kukaan ei tullut minua lähelle, ja jokaisessa oli jotain epämiellyttävää. Mutta silti, he olivat hienosti kuvattuja, ja herättivät tunteita - vaikkakin sitten inhon tunteita. Vann on taitava kuvaamaan juonta, mutta myös ihmisiä.
Kylmä saari ei siis ole mitään hilpeää luettavaa, mutta siihen kannattaa uskaltaa tarttua. Seikkailu on taattu.
maanantai 6. heinäkuuta 2015
Holly Smale: Geek girl - kohellusta ja korkokenkiä
Geek girl: Kohellusta ja korkokenkiä
Holly Smale
Suomentanut Marja Helanen
373 s.
2015
Tammi
Arvostelukappale
Hurmaava nörttityttö Harriet tuli minulle ja monelle muulle tutuksi Geek girl sarjan ensimmäisessä osassa, Matalalentoa mallitaivaalla. Olin aavistavinani tarinan lopusta, että jatkoa seuraa, ja tulihan sitä! Oli kertakaikkiaan nautinto tavata taas Harriet ja muut.
Kesä on tulossa, ja siitä olisi pitänyt tulla kaikkien aikojen loma. Harrietin loma vain on pilalla jo ennen kuin se alkaakaan: supermallipoikaystävä Nick on laittanut Harrietin tauolle ja lähtenyt viilettämään Australiaan, bestis Nat lähtee kesäksi Ranskaan ja isälle ja äitipuoli Annabelille on tulossa lapsi. Kuitenkin, jotkut jumalat ovat suopeita Harrietille, sillä hän saa mallikeikan: hänet lennätetään Tokioon! Se on Harrietille unelmien täyttymys, mutta hänet tuntien, kohellukselta ei voida välttyä.
Saan hyvästä nuortenkirjasta aivan erityisen tunteen. Kevyen, lentävän, mahtavan tunteen. Tuonlaista kevyttä tunnetta saa harvoista aikuisille suunnatuista kirjoista, vaikka toki niistäkin saa hienoja fiiliksiä. Geek girl on sarja, joita lukiessa tuo hyvä tunne on parhaimmillaan: mukana on kaikki hyvän nuortenkirjan ainekset. On rutkasti huumoria, on romantiikkaa sopivassa määrin ja on vielä hyvä juoni. Unohtamatta mahtavaa päähenkilöä!
Nimittäin Harriet on huipputyyppi. Harrietille ei mallimaailma ole noussut päähän, vaan hän on oma itsensä: nörtti. Hän pukeutuu ihanaan kummallisiin vaatteisiin, ja tuntee olonsa vieraaksi mallivermeissä. Ja miten Harriet nauttiikaan matkasta Japaniin, niin kuin kunnon nörtin kuuluukin.
Ja miten Harriet koheltaa. Voin nähdä silmieni edessä kaikki Harrietin törttöilyt, enkä voi olla nauramatta. Ne ovat tilanteita, joihin aivan hyvin (varsinkin olosuhteet huomioon ottaen) voisi kuka tahansa päätyä, ja ne tuntuvat aidoilta. Aidolta tuntuu myös Harrietin hätä, kun hän huomaa mitä on saanut aikaan.
Kesäisin luetaan paljon dekkareita ja viihderomaaneja, mutta kehottaisin silti aikusia lukijoitakin tarttumaan nuortenkirjaan. Varsinkin lukija, joka pitää chick lit romaaneista, voisi hyvinkin pitää monista nuorille aikuisille suunnatuista kirjoista, kuten vaikkapa Geek Girleistä. Huumori ja romantiikka ovat näissä ainakin kohdallaan!
Vaikka kirja onkin selkeästi suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille, niin ei ole sanottua etteikö tästä aikuinenkin nauti. Kannattaa kokeilla, varsinkin jos sisälläsi asuu edes pienen pieni nörtti!
Holly Smale
Suomentanut Marja Helanen
373 s.
2015
Tammi
Arvostelukappale
Hurmaava nörttityttö Harriet tuli minulle ja monelle muulle tutuksi Geek girl sarjan ensimmäisessä osassa, Matalalentoa mallitaivaalla. Olin aavistavinani tarinan lopusta, että jatkoa seuraa, ja tulihan sitä! Oli kertakaikkiaan nautinto tavata taas Harriet ja muut.
Kesä on tulossa, ja siitä olisi pitänyt tulla kaikkien aikojen loma. Harrietin loma vain on pilalla jo ennen kuin se alkaakaan: supermallipoikaystävä Nick on laittanut Harrietin tauolle ja lähtenyt viilettämään Australiaan, bestis Nat lähtee kesäksi Ranskaan ja isälle ja äitipuoli Annabelille on tulossa lapsi. Kuitenkin, jotkut jumalat ovat suopeita Harrietille, sillä hän saa mallikeikan: hänet lennätetään Tokioon! Se on Harrietille unelmien täyttymys, mutta hänet tuntien, kohellukselta ei voida välttyä.
Saan hyvästä nuortenkirjasta aivan erityisen tunteen. Kevyen, lentävän, mahtavan tunteen. Tuonlaista kevyttä tunnetta saa harvoista aikuisille suunnatuista kirjoista, vaikka toki niistäkin saa hienoja fiiliksiä. Geek girl on sarja, joita lukiessa tuo hyvä tunne on parhaimmillaan: mukana on kaikki hyvän nuortenkirjan ainekset. On rutkasti huumoria, on romantiikkaa sopivassa määrin ja on vielä hyvä juoni. Unohtamatta mahtavaa päähenkilöä!
Nimittäin Harriet on huipputyyppi. Harrietille ei mallimaailma ole noussut päähän, vaan hän on oma itsensä: nörtti. Hän pukeutuu ihanaan kummallisiin vaatteisiin, ja tuntee olonsa vieraaksi mallivermeissä. Ja miten Harriet nauttiikaan matkasta Japaniin, niin kuin kunnon nörtin kuuluukin.
Ja miten Harriet koheltaa. Voin nähdä silmieni edessä kaikki Harrietin törttöilyt, enkä voi olla nauramatta. Ne ovat tilanteita, joihin aivan hyvin (varsinkin olosuhteet huomioon ottaen) voisi kuka tahansa päätyä, ja ne tuntuvat aidoilta. Aidolta tuntuu myös Harrietin hätä, kun hän huomaa mitä on saanut aikaan.
Kesäisin luetaan paljon dekkareita ja viihderomaaneja, mutta kehottaisin silti aikusia lukijoitakin tarttumaan nuortenkirjaan. Varsinkin lukija, joka pitää chick lit romaaneista, voisi hyvinkin pitää monista nuorille aikuisille suunnatuista kirjoista, kuten vaikkapa Geek Girleistä. Huumori ja romantiikka ovat näissä ainakin kohdallaan!
Vaikka kirja onkin selkeästi suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille, niin ei ole sanottua etteikö tästä aikuinenkin nauti. Kannattaa kokeilla, varsinkin jos sisälläsi asuu edes pienen pieni nörtti!
sunnuntai 5. heinäkuuta 2015
Antti Tuomainen: Kaivos
Kaivos
Antti Tuomainen
350 s.
2015
Like
Oma e-kirja ostos
Tutustuin ja ihastuin Antti Tuomaiseen luettuani Synkkä niin kuin sydämeni kirjan. Parantaja odottaa hyllyssä sopivaa lukuhetkeä, mutta tämä Tuomaisen uusi dekkari oli minun kohdallani todella odotettu, eikä riemulla ollut rajoja kun huomasin sen olevan jo saatavilla e-kirjana - painettu versiohan ilmestyy vasta elokuussa.
Kaivos kertoo isästä ja pojasta - Jannesta ja Emilistä. Se kertoo Jannesta, toimittajasta joka saa nimettömän vihjeen siitä että Pohjois-Suomalaisella kaivoksella tapahtuu laittomuuksia. Samoihin aikoihin Janne törmää Emiliin, isäänsä jota hän ei ole nähnyt lähestulkoon kolmeenkymmeneen vuoteen. Jannen tutkimusten edetessä syventyy myös suhde isään, mutta oko näillä kahdella asialla yhteys? Ja mitä Janne on valmis menettämään, jotta saisi sen, mihin on aina pyrkinyt?
Kaivosta lukiessani törmäsin taas siihen seikkaan, mihin ihastuin lukiessani Synkkä niin kuin sydäntäni. Nimittäin Tuomaisen kykyyn kirjoittaa. Hänen kykyään luoda hahmot ja kiertää juonta näiden hahmojen ympärille. Siinä nimittäin tämä mies on todella taitava - sen osoittaa jälleen Kaivos. Tässä on nimittäin jälleen dekkari, joka koukuttaa, ja jolle sydämeni sykähteli lujaa.
Tuomaisessa vaan on jotain sellaista, johon rakastuu heti. Hänen tapansa kirjoittaa on jotenkin synkällä tapaa kaunis, ja se tapa millä hän kietoo lukijan pikkusormensa ympärille - oi voi. Kaivoksessa ei mennä missään kevyissä tai pintanäteissä aiheissa, vaan Tuomainen kirjoittaa vaikeista ja hieman synkistäkin asioista. Silti en lukiessani masentunut, vaan jossain pinnan alla virisi toivo.
Tuomainen on kirjoittanut kirjan ajankohtaisesta aiheesta, nimittäin ympäristökysymyksistä. Näihin aiheisiin voi lehdissä törmätä nykyään useinkin, ja Tuomainen kirjoittaa siitä hienosti. Hän ei liikaa saarnaa, vaan, noh, hän on vain kirjoittanut siitä kirjan.
Kaivos ei ole vielä saanut bloggauksia, ei tietenkään, kirjahan on vasta ilmestynyt e-kirjana. Toivon silti, että tässä olisi dekkari joka huomioitaisiin blogeissa ja mediassa, ja luulen näin käyvän. Tuomainen saavutti merkittävän aseman viimeistään Snkkä niin kuin sydämeni kirjallaan, ja hänet on huomioitu maailmallakin. Eikä suotta, tämän kirjailijan sanaa kannattaa maailmallekin ylpeänä levittää.
Antti Tuomainen
350 s.
2015
Like
Oma e-kirja ostos
Tutustuin ja ihastuin Antti Tuomaiseen luettuani Synkkä niin kuin sydämeni kirjan. Parantaja odottaa hyllyssä sopivaa lukuhetkeä, mutta tämä Tuomaisen uusi dekkari oli minun kohdallani todella odotettu, eikä riemulla ollut rajoja kun huomasin sen olevan jo saatavilla e-kirjana - painettu versiohan ilmestyy vasta elokuussa.
Kaivos kertoo isästä ja pojasta - Jannesta ja Emilistä. Se kertoo Jannesta, toimittajasta joka saa nimettömän vihjeen siitä että Pohjois-Suomalaisella kaivoksella tapahtuu laittomuuksia. Samoihin aikoihin Janne törmää Emiliin, isäänsä jota hän ei ole nähnyt lähestulkoon kolmeenkymmeneen vuoteen. Jannen tutkimusten edetessä syventyy myös suhde isään, mutta oko näillä kahdella asialla yhteys? Ja mitä Janne on valmis menettämään, jotta saisi sen, mihin on aina pyrkinyt?
Kaivosta lukiessani törmäsin taas siihen seikkaan, mihin ihastuin lukiessani Synkkä niin kuin sydäntäni. Nimittäin Tuomaisen kykyyn kirjoittaa. Hänen kykyään luoda hahmot ja kiertää juonta näiden hahmojen ympärille. Siinä nimittäin tämä mies on todella taitava - sen osoittaa jälleen Kaivos. Tässä on nimittäin jälleen dekkari, joka koukuttaa, ja jolle sydämeni sykähteli lujaa.
Tuomaisessa vaan on jotain sellaista, johon rakastuu heti. Hänen tapansa kirjoittaa on jotenkin synkällä tapaa kaunis, ja se tapa millä hän kietoo lukijan pikkusormensa ympärille - oi voi. Kaivoksessa ei mennä missään kevyissä tai pintanäteissä aiheissa, vaan Tuomainen kirjoittaa vaikeista ja hieman synkistäkin asioista. Silti en lukiessani masentunut, vaan jossain pinnan alla virisi toivo.
Tuomainen on kirjoittanut kirjan ajankohtaisesta aiheesta, nimittäin ympäristökysymyksistä. Näihin aiheisiin voi lehdissä törmätä nykyään useinkin, ja Tuomainen kirjoittaa siitä hienosti. Hän ei liikaa saarnaa, vaan, noh, hän on vain kirjoittanut siitä kirjan.
Kaivos ei ole vielä saanut bloggauksia, ei tietenkään, kirjahan on vasta ilmestynyt e-kirjana. Toivon silti, että tässä olisi dekkari joka huomioitaisiin blogeissa ja mediassa, ja luulen näin käyvän. Tuomainen saavutti merkittävän aseman viimeistään Snkkä niin kuin sydämeni kirjallaan, ja hänet on huomioitu maailmallakin. Eikä suotta, tämän kirjailijan sanaa kannattaa maailmallekin ylpeänä levittää.
lauantai 4. heinäkuuta 2015
Kyung-sook Shin: Pidä huolta äidistä
Pidä huolta äidistä
Kyung-sook Shin
Suomentanut Taru Salminen
209 s.
2015
Into
Arvostelukappale
Pidä huolta äidistä oli lukupiirimme, Lukevien leidien tammikuun lukupiirikirja. Olin lukenut kirjan jo aikaa sitten, ja täytyikin hieman muistutella mieleen miten kirjan koin. Onneksi on blogi, täältä pystyin hieman kaivelemaan mitä tunteita kirja herätti! Kovasti se herätti tunteita myös lukupiirissämme. Keskustelimme kokoontumisessa esimerkiksi äitiemme tärkeydestä, joka oli ollut mielessä monella meistä kirjaa lukiessamme. Äitiys muutenkin oli puheen aiheena, Shin herätti ajatuksiamme siitä.
Kirjan kerrontatapa herätti myönteisiä sekä kielteisempiä ajatuksia. Monet olivat siitä pitäneet, mutta meistä löytyi niitäkin jotka eivät vaihtelevaan kerrontatyyliin sekä sinä-muotoon syttyneet. Kokonaisuudessaan kirja kuitenkin herätti kovasti ihastusta, etenkin uusi maa kiinnosti, vaikka montaa meistä olisi kiinnostanut tietää enemmän uudesta maasta, maisemista ja kulttuurista.
Pidä huolta äidistä herätti kiinnostukseni ihan jo siksi, että se on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani. Vieraisiin kulttuureihin sukeltaminen romaanien avulla on aina kiinnostavaa, ja ehkä siksi tästä kirjasta alunperin kiinnostuinkin. Enpä olisi osannut arvata, minkä lukuelämyksen saankaan!
Neljän lapsen äiti Park So-nyo katoaa Soulin metroasemalla. Perhe ryhtyy vimmaisesti etsimään häntä, ja samaan aikaan he joutuvat pohtimaan kuinka hvin he äidin tuntevatkaan. Vaikka lapset ovat kasvaneet tahoillaan aikuisiksi, on heillä silti muistoja äidistä, ja jokaiselle heistä äiti on merkityksellisin henkilö. Kun äitiä etsitään, tulevat perheen salaisuudetkin yksi kerrallaan esiin.
Pidä huolta äidistä on saanut runsaasti blogihuomiota. Kirja on kerännyt hyvin positiivisia bloggauksia, ja täyty vain sanoa: ei suotta. Vaikka kiinnostuin kirjasta alunperin kirjailijan syntyperän ansiosta, niin aivan muualla olivat ne syyt miksi tähän kirjaan ihastuin.
Pidä holta äidistä otti omakseen heti ensi sivuilta alkaen. Siinä on kaikki hyvää: kaunis kansi, hyvä suomennos ja persoonallinen kerrontatapa. Kirja on jaettu muutamaan lukuun, yhteensä neljään, sekä epilogiin, ja luvuista kolmessa kertoja, minä hahmo, puhuttelee luvun päähenkilöä. En ole ennen tuollaista kerrontapaa tavanut, ja täytyy sanoa että olin siitä todella viehättynyt. Se antaa kirjalle aivan uuden otteen!
Vaikka vieraisiin kulttuureihin kurkkiminen onkin aika tuttua Lukevat leidit lukupiirimme ansiosta, niin kun kyseessä on hyvä romaani, nautin siitä aina. Pidä huolta äidistä ei kuitenkaan tyrkytä eteläkorealaista kulttuuria, vaan keskittyy kirjallisiin ansioihin. Joita tässä kirjassa kyllä löytyy. Toki kirjassa kuvataan naisen asemaa koreassa, mutta ulkoisia, tai poliittisia, kuvauksia kirjasta ei juurikaan löydy.
Liikutuin kirjaa lukiessani todella paljon. Kirjassa tulee selväksi, kuinka äiti on perheelle tärkeä, ja kuinka he kadonnutta äitiä kaipaavat. Minun elämässäni äiti on hirvittävän tärkeä tyyppi, hän on vahvasti läsnä arjessani, ja eläydyin siksi kirjaan todella vahvasti. Mitä tekisin itse kirjan tilanteessa? Kuinka paniikissa olisin? Kirja oli niin vahvaa kuvaussta ja tunnetta täynnä, että huomaamattani olin kyyneleet silmissä useamman kerran.
Vaikka Pidä huolta äidistä ei ole kepeä kesäkirja, se kannattaa lukea, vaikka nyt kesällä. Se on hieno kurkistus vieraaseen kulttuuriin, ja ennen kaikkea: se on hieno kirja.
Kyung-sook Shin
Suomentanut Taru Salminen
209 s.
2015
Into
Arvostelukappale
Pidä huolta äidistä oli lukupiirimme, Lukevien leidien tammikuun lukupiirikirja. Olin lukenut kirjan jo aikaa sitten, ja täytyikin hieman muistutella mieleen miten kirjan koin. Onneksi on blogi, täältä pystyin hieman kaivelemaan mitä tunteita kirja herätti! Kovasti se herätti tunteita myös lukupiirissämme. Keskustelimme kokoontumisessa esimerkiksi äitiemme tärkeydestä, joka oli ollut mielessä monella meistä kirjaa lukiessamme. Äitiys muutenkin oli puheen aiheena, Shin herätti ajatuksiamme siitä.
Kirjan kerrontatapa herätti myönteisiä sekä kielteisempiä ajatuksia. Monet olivat siitä pitäneet, mutta meistä löytyi niitäkin jotka eivät vaihtelevaan kerrontatyyliin sekä sinä-muotoon syttyneet. Kokonaisuudessaan kirja kuitenkin herätti kovasti ihastusta, etenkin uusi maa kiinnosti, vaikka montaa meistä olisi kiinnostanut tietää enemmän uudesta maasta, maisemista ja kulttuurista.
Pidä huolta äidistä herätti kiinnostukseni ihan jo siksi, että se on ensimmäinen suomennettu eteläkorealainen romaani. Vieraisiin kulttuureihin sukeltaminen romaanien avulla on aina kiinnostavaa, ja ehkä siksi tästä kirjasta alunperin kiinnostuinkin. Enpä olisi osannut arvata, minkä lukuelämyksen saankaan!
Neljän lapsen äiti Park So-nyo katoaa Soulin metroasemalla. Perhe ryhtyy vimmaisesti etsimään häntä, ja samaan aikaan he joutuvat pohtimaan kuinka hvin he äidin tuntevatkaan. Vaikka lapset ovat kasvaneet tahoillaan aikuisiksi, on heillä silti muistoja äidistä, ja jokaiselle heistä äiti on merkityksellisin henkilö. Kun äitiä etsitään, tulevat perheen salaisuudetkin yksi kerrallaan esiin.
Pidä huolta äidistä on saanut runsaasti blogihuomiota. Kirja on kerännyt hyvin positiivisia bloggauksia, ja täyty vain sanoa: ei suotta. Vaikka kiinnostuin kirjasta alunperin kirjailijan syntyperän ansiosta, niin aivan muualla olivat ne syyt miksi tähän kirjaan ihastuin.
Pidä holta äidistä otti omakseen heti ensi sivuilta alkaen. Siinä on kaikki hyvää: kaunis kansi, hyvä suomennos ja persoonallinen kerrontatapa. Kirja on jaettu muutamaan lukuun, yhteensä neljään, sekä epilogiin, ja luvuista kolmessa kertoja, minä hahmo, puhuttelee luvun päähenkilöä. En ole ennen tuollaista kerrontapaa tavanut, ja täytyy sanoa että olin siitä todella viehättynyt. Se antaa kirjalle aivan uuden otteen!
Vaikka vieraisiin kulttuureihin kurkkiminen onkin aika tuttua Lukevat leidit lukupiirimme ansiosta, niin kun kyseessä on hyvä romaani, nautin siitä aina. Pidä huolta äidistä ei kuitenkaan tyrkytä eteläkorealaista kulttuuria, vaan keskittyy kirjallisiin ansioihin. Joita tässä kirjassa kyllä löytyy. Toki kirjassa kuvataan naisen asemaa koreassa, mutta ulkoisia, tai poliittisia, kuvauksia kirjasta ei juurikaan löydy.
Liikutuin kirjaa lukiessani todella paljon. Kirjassa tulee selväksi, kuinka äiti on perheelle tärkeä, ja kuinka he kadonnutta äitiä kaipaavat. Minun elämässäni äiti on hirvittävän tärkeä tyyppi, hän on vahvasti läsnä arjessani, ja eläydyin siksi kirjaan todella vahvasti. Mitä tekisin itse kirjan tilanteessa? Kuinka paniikissa olisin? Kirja oli niin vahvaa kuvaussta ja tunnetta täynnä, että huomaamattani olin kyyneleet silmissä useamman kerran.
Vaikka Pidä huolta äidistä ei ole kepeä kesäkirja, se kannattaa lukea, vaikka nyt kesällä. Se on hieno kurkistus vieraaseen kulttuuriin, ja ennen kaikkea: se on hieno kirja.
perjantai 3. heinäkuuta 2015
Enni Mustonen: Nimettömät
Nimettömät
Enni Mustonen
253 s.
2004
Otava
Lainattu kirjastosta
Matkani Enni Mustosen seurassa alkoi Paimentytöstä, johon ihastuin kovasti. Ei mennytkään kauaa, kun olin lukenut jo tähän mennessä ilmestyneet kirjat Syrjästäkatsojan tarinoita sarjasta, ja janosin lisää. Pyysin suosituksia Mustoselta bloggauksessani, ja sain useammankin vinkin Järjen ja tunteen tarinoista, jonka Nimettömät aloittaa.
Järjen ja tunteen tarinoita sarja kertoo kahdesta nuoresta naisesta, jotka kohtalon oikkujen johdattamina saapuvat Helsinkiin, samaan talouteen, 1890-luvulla. Hilma saapuu Augusta Ahlstedin huusholliin piiaksi, ja pappissuvun tytär Anna Sofia taas muuttaa Helsinkiin tätinsä luokse tullessaan kaupunkiin opiskelemaan. Augusta Ahlstedin taloudessa eläminen ei ole yksinkertaista, sillä neidin vaatimukset ovat korkealla. Miten käy näiden nuorten naisten, kun vastassa on koitoksia elämän ja rakkauden tiellä?
Luin ennen Järjen ja tunteen tarinoiden aloittamista Mustosen yksittäisen romaanin, Morsiuskesä. Se oli ihan hyvä kirja, muttei se silti saanut minua innostumaan sillä tavalla, kuin Syrjästäkatsojan tarinoita-sarja sai. Mutta sitten, kun pääsin sisälle Nimettömiin. <3 Ai ai!
Mielestäni Mustonen on parhaimmillaan historiallisessa viihteessä, jossa näkyy selkeästi hänen tietämyksensä historiasta ja siitä miten ennen oltiin ja elettiin. Nimettömät sijoittuu samoihin aikoihin mistä Syrjästäkatsojan tarinoitakin lähti liikkeelle, joten elettiin jo minulle hieman kirjoista tuttua aikaa.
Ja miten on taas kerran Mustonen ihanat hahmot kirjaansa luonut! Hilma on hieman omapäinen, eikä liikoja kumartele edes ylempiään. Hänellä on kuitenkin sydän paikallaan ja tunteita löytyy - mutta tältä nuorelta naiselta kyllä löytyy myös asennetta. Anna Sofia taas on todella herkkä ja hän olikin se kumpi näistä nuorista naisista tuli minulle läheisemmäksi. Anna Sofian halu oppia ja opiskella on hurmaava, ja naisen opiskeluhan ei tuohon aikaan ollut mikään yksiselitteinen juttu.
Koska Syrjästäkatsojan tarinat kertoo suunnilleen samasta ajasta kuin Järjen ja tunteen tarinoitakin, en voinut olla koko ajan hieman vertaamatta näitä kahta sarjaa. Vertailu ei kuitenkaan kääntynyt kummankaan haitaksi, vaan voin täydestä sydämestäni sanoa että pidän kummastakin. Nimettömät oli todella hieno aloitus sarjalle, ja mietin, miten pitkään maltankaan odottaa että pääsen seuraavan osan kimppuun...
Enni Mustonen on taitava viihdekirjoittaja, joka on vienyt minut ihan huomaamattani myös historiallisen kirjallisuuden tielle. En tiedä onko tuolta tieltä kääntymistä, mutta ainakin Mustosen annan minua 1800- ja 1900- lukujen vaihteeseen johdattaa vielä monen kirjan verran.
Enni Mustonen
253 s.
2004
Otava
Lainattu kirjastosta
Matkani Enni Mustosen seurassa alkoi Paimentytöstä, johon ihastuin kovasti. Ei mennytkään kauaa, kun olin lukenut jo tähän mennessä ilmestyneet kirjat Syrjästäkatsojan tarinoita sarjasta, ja janosin lisää. Pyysin suosituksia Mustoselta bloggauksessani, ja sain useammankin vinkin Järjen ja tunteen tarinoista, jonka Nimettömät aloittaa.
Järjen ja tunteen tarinoita sarja kertoo kahdesta nuoresta naisesta, jotka kohtalon oikkujen johdattamina saapuvat Helsinkiin, samaan talouteen, 1890-luvulla. Hilma saapuu Augusta Ahlstedin huusholliin piiaksi, ja pappissuvun tytär Anna Sofia taas muuttaa Helsinkiin tätinsä luokse tullessaan kaupunkiin opiskelemaan. Augusta Ahlstedin taloudessa eläminen ei ole yksinkertaista, sillä neidin vaatimukset ovat korkealla. Miten käy näiden nuorten naisten, kun vastassa on koitoksia elämän ja rakkauden tiellä?
Luin ennen Järjen ja tunteen tarinoiden aloittamista Mustosen yksittäisen romaanin, Morsiuskesä. Se oli ihan hyvä kirja, muttei se silti saanut minua innostumaan sillä tavalla, kuin Syrjästäkatsojan tarinoita-sarja sai. Mutta sitten, kun pääsin sisälle Nimettömiin. <3 Ai ai!
Mielestäni Mustonen on parhaimmillaan historiallisessa viihteessä, jossa näkyy selkeästi hänen tietämyksensä historiasta ja siitä miten ennen oltiin ja elettiin. Nimettömät sijoittuu samoihin aikoihin mistä Syrjästäkatsojan tarinoitakin lähti liikkeelle, joten elettiin jo minulle hieman kirjoista tuttua aikaa.
Ja miten on taas kerran Mustonen ihanat hahmot kirjaansa luonut! Hilma on hieman omapäinen, eikä liikoja kumartele edes ylempiään. Hänellä on kuitenkin sydän paikallaan ja tunteita löytyy - mutta tältä nuorelta naiselta kyllä löytyy myös asennetta. Anna Sofia taas on todella herkkä ja hän olikin se kumpi näistä nuorista naisista tuli minulle läheisemmäksi. Anna Sofian halu oppia ja opiskella on hurmaava, ja naisen opiskeluhan ei tuohon aikaan ollut mikään yksiselitteinen juttu.
Koska Syrjästäkatsojan tarinat kertoo suunnilleen samasta ajasta kuin Järjen ja tunteen tarinoitakin, en voinut olla koko ajan hieman vertaamatta näitä kahta sarjaa. Vertailu ei kuitenkaan kääntynyt kummankaan haitaksi, vaan voin täydestä sydämestäni sanoa että pidän kummastakin. Nimettömät oli todella hieno aloitus sarjalle, ja mietin, miten pitkään maltankaan odottaa että pääsen seuraavan osan kimppuun...
Enni Mustonen on taitava viihdekirjoittaja, joka on vienyt minut ihan huomaamattani myös historiallisen kirjallisuuden tielle. En tiedä onko tuolta tieltä kääntymistä, mutta ainakin Mustosen annan minua 1800- ja 1900- lukujen vaihteeseen johdattaa vielä monen kirjan verran.
torstai 2. heinäkuuta 2015
Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
Tervetuloa Joylandiin
Stephen King
Suomentanut Kristiina Vaara
288 s.
2015
Tammi
Arvostelukappale
Näihin aikoihin on kulunut vuosi siitä, kun tulin tutuksi herra Kingin kanssa. Viime kesänä näihin aikoihin nimittäin luin Kuvun alla järkälettä, joka sai minut rakastumaan Kuninkaaseen. Sen jälkeen olen lukenut Heräämisen, josta pidin kovasti. Tervetuloa Joylandiinkin oli ilman muuta lukulistalla.
Devin Jonesin elämä saa uuden käänteen, kun tyttöystävä jättää hänet, eikä hänen suunnittelemastaan yhteisestä kesästä kampuksella tulekaan mitään. Devin tahtoo paeta johonkin sydänsurujaan, ja pestautuu töihin huvipuistoon, Joylandiin. On edessä kuuma kesä huvipuistossa, jossa Devin hoitaa laitteita ja hikoilee Howie-koirana. Joyland on täynnä tarinoita: siellä on esimerkiksi murhattu nuori tyttö, Linda Gray, jonka murhaajaa ei ole saatu kiinni. Devin alkaakin nähdä murhaajaa kaikkialla.
Tervetuloa Joylandiin on käsittääkseni vähän erilainen King kuin monet muut herran kirjat. Olenkin kuullut tätä nimitettävän "pehmo Kingiksi", sillä kirjassa ei ole mukana kovinkaan paljon kauhua tai edes jännitystä, kuten Kingin kirjoissa yleensä on. Kirja on enemmän kertomus Devinin huvipuistokesästä, ja loppuun on tuotu hieman jännityselementtejä.
Huono Tervetuloa Joylandiin ei silti ole. Pidän tavattomasti herra Kuninkaan tavasta kertoa, ja se taito on mukana myös Joylandissa. King osaa kertoa ihmisistä, hän osaa vangita lukijansa hahmoilla ja juonen kuljetuksella. Missään vaiheessa en kirjaa lukiessani pitkästynyt, ja halusin palavasti saada tietää, löytääkö Devin Linda Grayn murhaajan.
Minulle, jolle King ei ole vielä niin tuttu, tämä kyllä kolahti. Minulle King on ennen kaikkea loistava kirjoittaja, joka saa minut koukkuun ja viihtymään kirjan parissa. Kuitenkin, monelle, kuten eräälle ystävällenikin, King on kauhukirjailija, jonka kirjojen parissa saa jännittää ja pelätä. Olen luvannut antaa tämän kirjan ystävälleni, ja minua jännittääkin, tuleeko hän pettymään. Odottaako hän kauhua, ja saakin tarinan? Toivon että hän tulee silti ihastumaan tähän tarinaan, kuten minä.
Kristiina Vaaran suomennos on mainio, mutta silti jäin kaipaamaan Ilkka Rekiaroa. Rekiaro oli suomentanut Kuvun alla teoksen, ja hän on jäänyt minulle the-Kingin-suomentajaksi. Hän on loistava suomentaja, ja on kääntänyt myös Stonerin, joka sekin oli mahtavaa työtä. Rekiaron suomennos vain sopii Kingin tyyliin.
Innoissani odotan, mitä kokeneemmat King-ihmiset tästä ovat mieltä.
Stephen King
Suomentanut Kristiina Vaara
288 s.
2015
Tammi
Arvostelukappale
Näihin aikoihin on kulunut vuosi siitä, kun tulin tutuksi herra Kingin kanssa. Viime kesänä näihin aikoihin nimittäin luin Kuvun alla järkälettä, joka sai minut rakastumaan Kuninkaaseen. Sen jälkeen olen lukenut Heräämisen, josta pidin kovasti. Tervetuloa Joylandiinkin oli ilman muuta lukulistalla.
Devin Jonesin elämä saa uuden käänteen, kun tyttöystävä jättää hänet, eikä hänen suunnittelemastaan yhteisestä kesästä kampuksella tulekaan mitään. Devin tahtoo paeta johonkin sydänsurujaan, ja pestautuu töihin huvipuistoon, Joylandiin. On edessä kuuma kesä huvipuistossa, jossa Devin hoitaa laitteita ja hikoilee Howie-koirana. Joyland on täynnä tarinoita: siellä on esimerkiksi murhattu nuori tyttö, Linda Gray, jonka murhaajaa ei ole saatu kiinni. Devin alkaakin nähdä murhaajaa kaikkialla.
Tervetuloa Joylandiin on käsittääkseni vähän erilainen King kuin monet muut herran kirjat. Olenkin kuullut tätä nimitettävän "pehmo Kingiksi", sillä kirjassa ei ole mukana kovinkaan paljon kauhua tai edes jännitystä, kuten Kingin kirjoissa yleensä on. Kirja on enemmän kertomus Devinin huvipuistokesästä, ja loppuun on tuotu hieman jännityselementtejä.
Huono Tervetuloa Joylandiin ei silti ole. Pidän tavattomasti herra Kuninkaan tavasta kertoa, ja se taito on mukana myös Joylandissa. King osaa kertoa ihmisistä, hän osaa vangita lukijansa hahmoilla ja juonen kuljetuksella. Missään vaiheessa en kirjaa lukiessani pitkästynyt, ja halusin palavasti saada tietää, löytääkö Devin Linda Grayn murhaajan.
Minulle, jolle King ei ole vielä niin tuttu, tämä kyllä kolahti. Minulle King on ennen kaikkea loistava kirjoittaja, joka saa minut koukkuun ja viihtymään kirjan parissa. Kuitenkin, monelle, kuten eräälle ystävällenikin, King on kauhukirjailija, jonka kirjojen parissa saa jännittää ja pelätä. Olen luvannut antaa tämän kirjan ystävälleni, ja minua jännittääkin, tuleeko hän pettymään. Odottaako hän kauhua, ja saakin tarinan? Toivon että hän tulee silti ihastumaan tähän tarinaan, kuten minä.
Kristiina Vaaran suomennos on mainio, mutta silti jäin kaipaamaan Ilkka Rekiaroa. Rekiaro oli suomentanut Kuvun alla teoksen, ja hän on jäänyt minulle the-Kingin-suomentajaksi. Hän on loistava suomentaja, ja on kääntänyt myös Stonerin, joka sekin oli mahtavaa työtä. Rekiaron suomennos vain sopii Kingin tyyliin.
Innoissani odotan, mitä kokeneemmat King-ihmiset tästä ovat mieltä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)