Marko Hautala
328 s.
2014
Tammi
Minulle ei Marko Hautala ollut kovinkaan tuttu nimi ennen Kuokkamummoa. Olin toki kuullut nimen, ja laittanut sen korvan taakse, koska olin kuullut kehuja. Yhteenkään kirjaan en ollut silti tarttunut. Siitä syystä varmaankin ei herättänyt minussa mitään hekumaa se, että Tammen syksyn katalogissa näin Kuokkamummon hiipivän ilmoille elokuussa. Mutta mutta. Siitä kohistiin niin paljon, että kyselin bloggariystäviltäni, josko joltakulta joutaisi minulle yksi kappale tätä mummoa. Ja joutihan sieltä, ihana Arja, kiitos. <3
On kysymys tarusta, eräänlaisesta pelottelu tarinasta, jota lähiön nuoret ovat kokoontuneet kuuntelemaan pommisuojaan jo useiden vuosikymmenten ajan. Se on aikuistumiseen liittyvä askel, on kuunneltava tuo Saarna, ja sen jälkeen näytettävä, ettei pelottanut yhtään. Ei varmasti.
Kirjan keskiössä ovat Samuel ja Maisa. Molemmat ovat lähtöisin samasta lähiöstä, aikuistuneet, ja muuttaneet tahoilleen, mutta lapsuuden muistot piinaavat kumpaankin. Ja kummankin lapsuuteen liittyy olennaisena osana kuokkamummo. Maisa on päättänyt tehdä seudun perinteestä väitöskirjan, muttei vieläkään uskalla lähestyä autioksi jäänyttä huvilaa. Onko kyse vain kaupunkilegendasta? Miksi ihmisiä sitten katoaa kuin maan nielemänä? Tai Kuokkamummon tappamana?
Minähän en ole mikään hirmuinen kauhun lukija. Vasta viime aikoina, sanotaanko viimeisen puolen vuoden aikana, olen saanut jonkinlaista kosketuspintaa tuohonkin genreen. Mutta sanotaan nyt ihan suoraan jo heti alussa: vaikken ole kovinkaan montaa kauhukirjaa lukenut, niin Kuokkamummo kyllä singahti suoraan kärkisijoille. Oli nimittäin piinaavaa. Ihanan, raastavan piinaavaa.
Tuli heti sellainen olo että tätä tänne lisää. Onneksi Hautala on kirjoittanut useita kirjoja, joihin en siis ole tutustunut, joten luettavaa riittää. Kirjaston hyllyt, täältä tullaan...
Mikä tekee Kuokkamummosta niin hyvän? Juuri se piinaavuus. Ja niinkuin Hautala itse lukukappaleen alussa kirjoittaa: kirja on totta. Urbaanilegenda Kuokkamummosta on olemassa, Hautalan lapsuuden maisemissa. Ilmankos kirja tuntui niin jäseniä hyytävältä, kun mukana on todensiemeniä.
Huvittaa huomata miten kirjallisuuden avulla hypin ihan sfääreistä toiseen: hihitystä ja kyyneliä tuli chick lit kirja Mama Mojon kanssa, ja nyt pelonväristyksiä Kuokkamummon kera. Mutta niinhän se on, kirjat vievät, kirjat tuovat.
Jäin väkisin miettimään, löytyisikö omasta lapsuudestani jotakin urbaanilegendaa, josta voisin jollekin hyvälle kirjailijalle vinkata, että kirjoitapa tästä kirja. Mutta en kyllä tähän hätään keksi yhtäkään, paitsi sen kauhutarinan kun lehmä käveli minua vastaan mökkimme saunapolulla kun olin pieni. Ihan totta, se säikäytti minut järjiltäni!
Mutta niinpä - hyvien kirjojen putki se vain jatkuu. Ja antaa jatkua, en valita ollenkaan.
Voi vitsi että nyt roihahti kiinnostus lujasti! Suurena kauhun rakastajana olen tuijottanut tuota kantta haltioutuneena ja miettinyt, mitä kirja mahtaa pitää sisällään. Kiitos tästä, nyt aion ehdottomasti tämän kirjan lukea! :D
VastaaPoistaAi totta? Miten multa oli mennyt toi kokonaan ohi? Nyt kyllä pelottaa :D
VastaaPoistaLuen tätä parhaillaan ja täytyy sanoa, että mummo on napannut aikamoiseen koukkuun minutkin. Loppusuora häämöttää jo ja nyt tekee mieli vähän jarrutella, että saa nauttia pidempään. :)
VastaaPoistaTuohon kirjan tosipohjaisuuteen. Legenda Kuokkamummosta on olemassa, mutta itse kirjan tapahtumat eivät ole tosia - näin tulkitsin. Monilla meillä saattaa olla urbaanit legendamme, kuokkamummomme. Minulle tuli heti oman lapsuuteni/nuoruuteni urbaani legenda mieleen, mutta paljastanen sen oman arvioni yhteydessä. ;)
Meidän lähellä oli kummitustalo, jonka ohi mentiin juosten. Talo oli autio, mutta nyt se on ollut vuosia asuttu, ja ihan tavallisen näköistä väkeä pihassa pyörii... Puhuttiin, että sisällä otetut valokuvat eivät onnistu, mutta tämä huhu kumoutui lukioaikana, kun kuvaamataidon kurssilla yksi ryhmä meni taloon sisälle ja otti filmirullallisen onnistuneita kuvia ihan tavallisen näköisestä vanhasta talosta. Mutta silti, vieläkin tekisi mieli juosta ohimennessä.
VastaaPoistaMitä Hautalaan tulee, olen lukenut vain esikoisteoksen Itsevalaisevat. Tykkäsin, ei ollut liian pelottava eikä liian omituinen vaan sopivasti molempia. Sen verran omakehua tai mainostusta, että aikanaan olin ensimmäisen vuoden kirjallisuudenopiskelijana raadissa, joka valitsi Itsevalaisevat Tiiliskivi-palkinnon voittajaksi :)