Anna-Leena Härkönen: Loppuunkäsitelty

Varoitan jo heti: lukupäiväkirjamaisen kokemuksen lisäksi tämä bloggaus voi olla aika pitkälti avautumista henkilökohtaisesta elämästäni. Ihan jo sen vuoksi, että kirja koskettaa minua, ja menneisyyttäni, suurella tavalla.

Otan nukahtamislääkkeen. En ole koskaan ennen ottanut mitään lääkkeitä yhtä aikaa alkoholin kanssa, mutta nyt on poikkeustilanne. Nyt eivät mitkään säännöt päde. En saa silti unta. Keittiön kellon raksutus kuuluu seinän läpi niin kovaa, että kuulostaa siltä kuin viisarit hakkaisivat kellotaulua. Pyydän Ollia irrottamaan kellon seinältä. Hän tekee sen. Mutta edelleen jossain hakkaa. Varsinkin vasemmassa korvassani jyskyttää. Sitten tajuan. Eihän se ole kello, joka hakkaas vaan minun sydämeni. 

Härkösen Loppuunkäsitelty on yksi lempikirjoistani, on ollut jo kauan. Olen lukenut sen monen monta kertaa, aina enemmän tai vähemmän kyyneleet silmissä. Erilaisissa elämäntilanteissa, mutta aina se koskettaa, jää mietityttämään pitkäksi aikaa, ja saa ajattelemaan omaa elämäänsä. Tämänhetkinen tilanteeni on muutenkin vähän poikkeavampi (ei siitä sen enempää), ja ehkä tämä surullistakin surullisempi kirja ei ollut ihan oikea valinta tähän hetkeen. Nautin siitä kuitenkin, taas kerran, enemmän kuin paljon.

"Rakkaat, antakaa anteeksi jos koskaan voitte. Olen pahasti sairas enkä kykene tekemään työtä. En tahdo puolinaista elämää. Tämä ei ole kenenkään teidän syytä. Mitä Janneen tulee, hän on suurin rakkauteni ja ollut aina tukenani. Rakastan teitä. t. K"

Kirja on siis minulle henkilökohtainen. Henkilökohtainen sen vuoksi että olen ollut pohjalla useammin kuin kerran. Läheisilleni on ollut tapahtua niinkuin Härköselle, he ovat olleet menettää minut kuolemalle. Itse aiheutetulle. Niin alhaalla olen ollut, ja se on ollut kovin lähellä kerran. Jokin piti minua elämässä kiinni, ja olen siitä nyt onnellinen. Nyt kun osaan arvostaa elämää toisella tavalla. Pystyn lukemaan tätä kirjaa, vuodattamaan kyyneleitä ja tulemaan surulliseksi ilman että se jatkuisi sängyssä pysymisenä monen viikon ajan. Kyllä, olen mielenterveysongelmainen.

Me sanomme, että tämä on helvetti. Mutta meillä on kaiken tämän keskellä helpompaa kuin sinulla oli, sillä meidän helvetissämme saa välillä hengähtää. Sinun helvetissäsi ei ollut enää taukoja. Et nähnyt missään valoa. Sinulla ei ollut mitään syytä jataa elämääsi. Mutta missä sinä nyt olet? 

 Siis. Härkösen sisko on kuollut, tappanut itsensä, ja poliisit tulevat kirjailijan ovelle. Kysyvät, onko Kirsti Härkönen hänen siskonsa. Kertovat kamalat uutiset. Siitä kirja alkaa, siitä alkaa painajainen joka jatkuu ja jatkuu, ja joka ei taukoa, muuttaa vain muotoaan. Seuraa se, kuinka vanhemmille kertoa asiasta, hautajaiset, se kuinka täytyisi pyytää elämältä itselleen voimia. Miettiä, onko Jumala olemassa vai ei? Uskoako siihen vai ei? Härkönen päätyy uskomaan yhä vahvemmin Jumalaan.

Osa lauseita on sellaisia, joita itseltänikin voisi suusta tulla. Jos osaisin muotoilla ne yhtä hienosti. "Hän oli liian herkkä tähän elämään" lause on varsinkin jäänyt kummittelemaan mieleeni, ja olen käyttänytkin sitä itse joissain tilanteissa. Härkönen kuvaa menetystä, luopumista ja elämän jatkumista ihanasti, todentuntuisesti, ja ihanan koskettavasti. Itselläni on kokemusta myös menettämisestä, ja haluaisin joskus vielä osata kuvata sitä näin upeasti.

Ehkä Loppuunkäsitellyn lukeminen tavallaan antaa vielä enemmän voimaa elää. Se auttaa tajuamaan sen, kuinka raskasta menettäminen läheisille onkaan, varsinkin silloin kun kyse on itsemurhasta.

Tätä lukiessani kuuntelin esimerkiksi Heli Kajon Jos mä kuolen nuorena kappaletta. Ah, niin kaunista.

*****