Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Muumipappa ja meri
Tove Jansson
Suomentanut Laila Järvinen
181 s. 
1965
WSOY








Tiiliskivimäisen Ready player one:in jälkeen päätin lukea jotain hieman ohuempaa ja nopealukuisempaa, ja siispä tartuin jälleen kerran muumikirjaan. Tälläkertaa vuorossa oli Tove Janssonin Muumipappa ja meri, jota en ollutkaan lukenut pitkään aikaan.

Muumipappa kokee olevansa tarpeeton, eikä tiedä mihin ryhtyisi. Siispä muumiperhe päättää lähteä pois. He päättävät lähteä pienelle saarelle merellä, jota Pikku myy kutsuu kärpäsen liaksi. Saarella on majakka, joka on autiona, ja ainoana ihmisenä saarella on vanha ja ryppyinen kalastaja. Muumipappa laittaa päähänsä majakanvartijan hatun, ja päättää rueta majakanvartijaksi. Muut muumiperheen jäsenet yrittävät kuluttaa aikaansa saarella - muumipeikko esimerkiksi löytää merihevosia, ja tapaa öisin mörköä. Löytävätkö he oikeaa majakanvartijaa?

Muumipappa ja meri on ennenkaikkea kirja yksinäisyydestä. Yksinäisyydestä, jota ihmiset kokevat eri tavoin, ja muumiperhe kokee sen jokainen tavallaan asustellessaan majakkasaarella. Kirja on myös taidokas kertomus itsensä etsimisestä, ja siitä kuinka pienellä saarella on siihen mahdollisuus.

Muumipappa ja meri on ehkä hieman erilainen muumikirja, siinä mielessä että se jättää koko ajan uutta oivallettavaa lukijalle. Jotta lukija saisi niin sanotun oikean käsityksen kirjasta, täytyy osata lukea rivien välistä ja oivaltaa. Tämän kirjan voisi lukea moneen kertaan ja silti varmasti joka kerralla tajuaisi enemmän asioita.

Tästä kirjasta on tietenkin tehty Muumilaakson tarinoihinkin jaksoja. Ja että minä pienenä pelkäsin tuota kalastajaa! Se oli niin pelottava ja puhui pelottavalla äänellä. Eivät muuten vielä tänäkään päivänä kuulu suosikkijaksoihini muumeissa (joo, siis minä katson niitä edelleen, hih).

++++