Anilda Ibrahimi: Ajan riekaleita

Ajan riekaleita
Anilda Ibrahimi
Suometanut Helinä Kangas
329 s. 
2013
Tammi








Arvostelukappale


Taas on se aika kuukaudesta kun lukutoukalla on lukupiiri viikko. Viime kuussa lukupiirini olivatkin poissa ohjelmasta, lukujumin ja kiireiden vuoksi, mutta tällä viikolla taas mennään. Huomenna ohjelmassa on Lukevat leidit, jossa käsittelemme ihanaa Khaled Hosseinin Ja vuoret kaikuivat kirjaa, ja torstaina sitten Suomalaisen kirjakaupan lukupiiri, jossa aiheena on tämä Anilda Ibrahimin Ajan riekaleita.

Ajan riekaleita on ennen kaikkea rakkaustarina, jossa merkittävänä osana on sota. Zlatan ja Ajkuna kasvavat yhdessä, kuten sisko ja veli, mutta silti eri tavalla. Heistä tulee läheisiä toisilleen, niin läheisiä että kasvaessaan hieman vanhemmiksi, he rakastuvat toisiinsa. He vannovat toisilleen rakkautta, ja ettei mikään erottaisi heitä - kunnes syttyy sota. Yhdistyvätkö nuoren parin tiet vielä?

"Kylläpä sinä huusit!" Jacqueline sanoo myöhemmin. "Ja pahimmat poltot olivat jo ohi: pää oli jo näkyvissä. Ja sinulla oli epiduraalipuudutuskin. Sattuiko sinuun niin kovasti?"
"Ei", Ajkuna vastaa rauhallisesti. "Aloin huutaa juuri siksi että pää oli jo näkyvissä. Tajusin että kaikki olisi pian ohi, enkä minä ollut vielä huutanut."
"Miksi sinun olisi pitänyt?" Jacqueline kysyy hämmästyneenä.
"Siksi että minä synnytin. Kaikki synnyttävät naiset huutavat, niin sen pitää olla."

Kirja on kaunis. Niin kaunis, ja niin surumielinen. Kirjaa kuvailtiin kansiliepeessä Balkanin Romeoksi ja Juliaksi, jota se kyllä oli. Luin kirjaa hitaasti, nautiskellen. Vaikka ei ollut tietoakaan lukujumista, ja nautin kirjan lukemisesta täysillä, meni minulla poikkeuksellisen pitkään Ajan riekaleiden parissa. Ehkä en vain olisi halunnut tämän koskaan loppuvan?

Täytyy tunnustaa että minulla on ollut aukko sivistyksessä. En ole ehkä koskaan ole lukenut albanialaista kirjailijaa, tai yleensäkään Albani aiheista kirjallisuutta. En ainakaan muista. Käsittääkseni sitä ei ole suurin määrin suomennetukaan, tosin. Mutta tämä oli tervetullut vaihtelu noihin aika perinteisiin maihin mitä luen, vaikka kaikkein enitenhän minä luen kotimaista, niin kuin ehkä olette huomanneet. Mutta aina on ihana piristys matkustaa toiseen kulttuuriin hetkeksi.

Loppu tuli minulle hieman yllätyksenä, ehkä olisin odottanut jotain muuta. En kuitenkaan pettynyt loppuun, se oli samalla tavalla surumielisen kaunis niin kuin koko kirjakin.

Jäin miettimään hetkeksi kuka hahmoista nousi minulle läheisimmäksi. Ei oikeastaan kukaan. Nautin kirjasta, ja pystyin kuvittelemaan maisemia silmieni eteen (valitettavasti pystyin myös kuvittelemaan silmieni eteen nuo sodasta kertovat kohtaukset, ne olivat taidokkaasti ja elävästi kerrottuja), mutta hahmoista ei kukaan tullut toista tärkeämmäksi, enkä eläytynyt kehenkään.

Odotan mielenkiinnolla millaisen keskustelun tästä torstaina saamme aikaan. Käykää ihmeessä lukemassa ihanan Leena Lumin bloggaus aiheesta, jossa hän esimerkiksi vertailee tätä ja kirjailijan aiempaa kirjaa. Muualta blogistaniasta en onnistunut löytämään kirjoituksia tästä kirjasta.

★★★★