Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

Tappamisen pitkä oppimäärä
Saul Black
Suomentanut Elina Koskelin
445 s. 
2015
Like








Kustantajalta


Yritin ensimmäistä kertaa lukea Tappamisen pitkää oppimäärää jo alkusyksystä, kun sain kirjan ennakkokappaleen yllätyspakettina Likeltä. Kirja ei kuitenkaan lähtenyt vetämään, ja päätin jättää sen hyllyyn odottamaan parempaa hetkeä. Nyt, kun kirjaa on useampi bloggariystävä kehunut, ja etenkin kun luotettava ystävä sanoi sen olevan kenties vuoden paras jännäri, olihan minunkin pakko kunnolla tähän tarttua.

Tappamisen pitkä oppimäärä on kirja sarjamurhaajasta ja sarjamurhaajan uhreista. Se on myös kirja Nellistä, tytöstä joka onnistuu pakenemaan murhaajaa ja päätyy erakkomiehen luokse. Sarjamurhaajaa jahtaa henkirikosyksikön etsivä Valerie, jolla ei itsellään mene kovin hyvin: elämään kuuluu vahvasti alkoholi ja muut demonit. Mutta kuinka monta uhria murhaaja vielä saakaan käsiinsä?

Voi ei. Lähdin lukemaan Tappamisen pitkää oppimäärää ihan valtavan suurin odotuksin. Kun minulle luvataan että tässäpä on Krista vuoden kovin jännäri, tykkäät ihan varmasti. No minähän olen ihan varma että tykkään, ja varaan kirjalle oikein sellaisen hetken milloin tarvitsen viihdykettä. Ja kuinkas sitten käykään?

Onhan Tappamisen pitkä oppimäärä tavallaan viihdyttävä. Se on tiukkaan punottu, tarkkaan hiottu jännäri, jonka kanssa saa jännittääkin. On ryminää ja pauketta, on vaikka mitä. Ja silti minä en oikein pidä. Mikä minua vaivaa?

Kyse ei ole myöskään siitä, että kirja olisi ollut liian kevyt. Se on viihdyttävä, nopeatempoinen, muttei kuinkaan liian "kevyt", jos dekkarista voi edes niin sanoa. Sitä paitsi minulle kirjan keveys, viihteellisyys, ei ole koskaan huono asia - päin vastoin, viihdyn todella usein sellaisten kirjojen parissa. Kuitenkin Tappamisen pitkässä oppimäärässä on oma syvällisyytensä, on Nell ja tavallaan ihana Valerie.

Yksi selkeä seikka joka ärsytti, oli Valerie. Vaikka hän omalla tavallaan on ihana, vaikka hän oli yksi parhaista asioista kirjassa, niin miksi hemmetissä näille rikoksen ratkaisijoille aina kehitetään alkoholiongelma? Jos ei ole alkoholiongelmaa, niin sitten aivan varmasti on ongelmia parisuhteissa, niin kuin oli itse asiassa Valeriellakin. Jotakin vikaa melkein aina poliisien tai etsivien elämässä on, se on selvä. Onneksi mieleen juolahtaa kuitenkin heti pari poikkeusta.

Kaiken kaikkiaan taisi käydä niin, että kyseessä on hyvä dekkari, epäilemättä, mutta se ei ollut minun kirjani. Odotukseni olivat varmaankin liian korkealla - olen lukenut niin tautisen hyviä jännäreitä tänä vuonna, että sinne huipulle Tappamisen pitkä oppimäärä ei pääse.