Sara Stridsberg: Niin raskas on rakkaus

Niin raskas on rakkaus
Sara Stridsberg
Suomentanut Outi Menna
365 s. 
2016
Tammi








Kustantajalta


Niin raskas on rakkaus eli varovasti mielessäni, kiinnostuksen kohteena tämän kevään kirjoista. Minua alettiin hiljalleen vetää kirjan puoleen kun kustantajan lähettämästä paketista paljastui tämä kovin kauniskantinen kirja ja kiinnostuksen viimeisteli Helsinki Lit, jossa kirjailija oli keskustelemassa. Luinkin kirjan viikonloppuna ja mitä sitä vaimentelemaan: rakastuin.

On Jim. On Jackie. Jim on Jackien isä, joka on aina halunnut kuolla ja elää elämäänsä mielisairaalassa. Jackie on vasta 13-vuotias, ja hänelle mielisairaalasta tulee toinen koti - erilaisten ihmisten keskellä erilaisessa ympäristössä hän saa kasvaa ja kokea nuoruutensa merkittävät asiat. Sairaala edustaa Jackielle eräänlaista rinnakkaistodellisuutta, se on paikka johon mennä, joka ei kuitenkaan tunnu täysin todelliselta. Ja kuitenkin se on totta, se on mielisairaalan asiakkaille utopia ja paikka jossa levätä. Niin raskas on rakkaus seuraa vierestä Jackien kasvua aikuiseksi - ja kyllä, Jimin vanhenemista.

Stridsbergin tekstiä kuvataan lyyriseksi romaaniksi ja sitä se kyllä onkin. Niin raskas on rakkaus on piirun verran runollinen, eteen päin kevyessti kulkeva ja kaunis. Se on ehdottomasti kirjan vahva puoli, sillä raskaammalla kerronnalla Niin raskas on rakkaus olisi voinut olla liiankin raskas. Kauniilla ja asteittain runollisella kerronnalla varustettuna kirja on höyhenen kevyt mutta silti painavasta aiheesta kirjoitettu ja surullinenkin.

Vaikka kirjassa suuressa roolissa on suru, on kuitenkin taustalla toivo. Se on tällaisessa romaanissa ainakin minulle erittäin tärkeää ja Stridsberg oli osannut sijoittaa sen kirjaan hyvin. Se on koko ajan läsnä, sen lukija huomaa, muttei sitä tyrkytetä liikaa. Elämässä on ne huonot asiat, joskus on vaikeaa, mutta toivo on kuitenkin koko ajan läsnä. Kaikesta selviää. Jopa Jim.

Mielisairaalaympäristö on minusta aina kirjassa kiinnostava. Niin raskas on rakkaudessa mielisairaala on todella suuressa roolissa - Jim elää siellä ja Jackiekin omalla, nurinkuriasella tavallaan. Hän tapaa siellä Jimiä, tuntee sairaalan väen ja tavat. Kirjailija kuvaa mielisairaalaympäristöä hyvin, kaunistelmatta ja paikoin kipeästikin mutta kuitenkaan liioittelematta. Hulluja ei ole helppo kuvata: heitä pitää kohdella lämmöllä ja jollain tapaa lempeästi. Vai onko tämäkin turhaa? Enpä tiedä tarvitsevatko mielenterveyspotilaat yhtään sen erikoisempaa kohtelua kuin kukaan muukaan - heitä vain kohdellaan sillä tavalla. Trust me, minä tiedän!

Stridsbergin romaanissa taistelevat valo ja varo, suru ja toivo. Tämä taistelu tekee kirjasta suuren, kauniin ja väkevän. Kun soppaan lisätään Outi Mennan taidokas suomennos, saadaan yksi kevään hienoimmista kirjoista.