Catharina Ingelman-Sundberg
Suomentanut Outi Menna
363 s.
2015
Schidts & Söderströms
Kustantajalta
Tutustuin Keinutuolikoplaan aivan sattumalta. Sarjan avausosa, Kakkua, kiitos tuli vastaan kirjakaupassa ja se houkutteli niin että ostin kirjan itselleni. Sarjan avausosan kansikuva on hyvin pitkälti samantyyppinen kuin tämän jatko-osankin, humoristinen ja värikäs - ja Kakkua, kiitos takakansi lupasi hulvatonta menoa vanhusten kanssa. En joutunut pettymään tuohon kirjaan, enkä joutunut pettymään tähän jatko-osaankaan. Ryöstön hetki kullan kallus on yhtä lailla humoristinen dekkari vanhuksista, jonka parissa saa naureskella.
Keinutuolikoplasta kertova sarja siis jatkuu. Edellisestä osasta tuttu eläkeläisviisikko on päätynyt Las Vegasiin, ja hurvittelee kasinolla estottomasti. Koska kyseessä on Keinutuolikopla, ei huijauksiltakaan voi välttyä... tämä porukka ei tosin varasta tai huijaa itseään varten, vaan lahjoittaakseen rahat parempaan tarkoitukseen, kuten vanhustenhuoltoon. Kun kopla siirtyy takaisin kotimaahan, seikkailu jatkuu aina vain haastavammin, ja kyllä, myös hauskemmin.
Luin ennen tätä kirjaa Asko Sahlbergin pienoisromaanin Irinan kuolemat. Rakastuin tuohon kirjaan, rakastuin ihan täysillä, mutta sen jälkeen halusin pienen hengähdystaun: kirjan jota lukiessa tulee hyvä mieli. Ja Ryöstön hetki kullan kallis oli kyllä sellainen. Vaikka kyseessä on dekkari, jossa tapahtuu useitakin rikoksia, niin kirjaa lukiessa hymyilee ja naurahtelee monta kertaa. Nämä vanhukset vaan kerta kaikkiaan ovat niin mahtavia tyyppejä!
Jännitystäkin toki Keinutuolikoplan vaiheita seuratessa on. Kun he asettuvat kotimaahansa Ruotsiin, niin eteen tulee monta seikkaa joita lukija saa jännittää enemmän ja vähemmän: mutta tätä kaikkea seurataan huumorin siivittämänä, eikä väkivallalla todellakaan missään vaiheessa herkutella. En lähtisikään suosittelemaan Keinutuolikopla sarjaa perinteisen dekkarin ystävälle, vaan ennemminkin sellaiselle joka nauttii humoristisesta ja vauhdikkaasta kertomuksesta.
En voi olla vertaamatta Keinutuolikoplan menoa Minna Lindgrenin Ehtoolehto-trilogiaan. Molemmissa on dekkarin piirteitä ja vauhtia, mutta myös huumoria ja molemmissa tietenkin ovat vanhukset päärooleissa. Vaikka varsinaisiin eläkepäiviini on runsaasti aikaa, niin pidän tavattomasti näiden molempien kirjailijoiden luomista vanhuksista, eikä kai se ihme ole? Kun hahmoilla on viisautta, elämänkokemusta ja mahtavaa huumoria, ei heistä voi olla pitämättä.
En voi olla sanomatta, että olisin kaivannut kirjaan hieman tiivistämistä. En hirveästi, mutta välillä tuli tunne että joitakin kirjan tapahtumia olisi jopa voinut jättää pois kokonaan. Kokonaisuus ei siitä varsinaisesti kärsinyt, enkä missään vaiheessa ajatellut jättäväni kirjan kesken, mutta kun lopussa mietin tapahtumia niin kaikki ei ehkä ollut yhtä merkityksellistä. Joka tapauksessa: hyvä, jännittävä ja hauska kokonaisuus, joka on vielä kaiken lisäksi käännettykin hyvin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lukutoukka ilahtuu kommentistasi!