Susan Abulhawa: Sininen välissä taivaan ja veden

Sininen välissä taivaan ja veden
Susan Abulhawa
Suomentaja Terhi Kuusisto
319 s. 
2015
Like








Lainattu kirjastosta


Viime keväänä luimme lukupiirissämme, Lukevissa leideissä, Susan Abulhawan kirjan Jeninin aamut. Vaikken täysillä rakastunut Jeninin aamuihin, se teki minuun kuitenkin vaikutuksen, ja jäi asustamaan mieleen pitkäksi aikaa. Abuhawan uusi romaani Sininen välissä taivaan ja veden alkoi kiinnostaa varovasti, sillä arvelin pitäväni myös tästä.

Vaikka Sininen välissä taivaan ja veden onkin raskas, omalla tavallaan kauhea romaani, se on kuitenkin myös kaunis: se on perhekeskeinen ja kertoo ennen kaikkea kirjan päähenkilöiden tarinaa. Tarinaa jossa on voimaa ja toivoa. Mamdouh Baraka joutuu perheineen isojen asioiden eteen, kun hän joutu jättämään kotinsa Palestiinassa. Israelilaisjoukkojen hyökätessä sotilaat polttavat koko kylän maan tasalle, eikä heille jää mitään muuta mahdollisuutta kuin lähteä. Ensin tie vie pakolaisleirille Gazaan, ja sitä kautta Yhdysvaltoihin. Kokemukset jättävät henkiset arvet koko perheeseen, kun he hajoavat ympäri maata: ja vasta kuusikymmentävuotta myöhemmin Mamdouhin sisarentytär Nur palaa takaisin Gazaan. Nur on kärsinyt kovia, ja vasta Gazassa ymmärtää millä lailla verisiteet yhdistävät ihmisiä.

Jeninin aamuista minulle jäi eniten mieleen pakolaisleirit, ja sen kauheudet. Kirja oli paljon muutakin, rikas ja kaunis, mutta perhesuhteet eivät silti jääneet kirkkaimpana mieleen kirjasta. Toisin kuin Sinisestä - tämä kirja loistaa kiinnostavilla henkilöillään ja ihmisten välisillä suhteillaan. Lähimpänä minua tuli Nur, tuo ihana vaikeissa oloissa elävä tyttö. Selviytyjä tyttö, joka kestää mitkä tuulet tahansa. Muutkin hahmot olivat hienoja ja vahvoja, mutta Nur nousi minulle tarinan huipuksi, josta kertovia osuuksia odotin.

Muutenkin Sininen välissä taivaan ja veden oli minulle selviytymisromaani: miten vaikeissa oloissa voi elää. Se on kaikessa raskaudessaan ja kauheudessaan kaunis ja toivorikas, ja se pitää sisällään ajatuksen siitä miten tärkeä suku on. Verisiteet yhdistävät, ja vaikka sanotaan että suku on pahin, niin usein se on myös paras. Tämän olen kokenut itsekin.

Vaikka jouduin välillä lukiessani irvistelemään kirjan kauheuksille, niin luin kirjaa silti mielelläni. Vaikka en voi sanoa kirjan nousseen hienoimmiksi lukuelämyksiksi tänä syksynä, on se silti tärkeä kirja. Ihan niin kuin Jeninin aamutkin, niin tällaisia kirjoja, tällaisista aiheista, täytyy kirjoittaa. Abulhawa osaa tämän.

Sininen välissä taivaan ja veden osoitti minulle kaksi asiaa: perhesuhteet kestävät vaikka läpi harmaan kiven, ja että aina on toivoa. Aina. Ei mitään turhia juttuja nämä!