Samuel Bjørk
Suomentanut Päivi Kivelä
428 s.
2016
Otava
Kustantajalta
En aivan ehtinyt ensimmäiseen aaltoon kun Minä matkustan yksin dekkarista kohistiin, mutta tulen tiiviisti jäljessä. Otavalta saamani ennakkokappaleen (kiitos, kiitos!) takakansi veti jo puoleensa, muta jotenkin havahduin kirjan ilmestymispäivän koittaneen vasta kun blogitovereiden juttuja alkoi ilmestyä. Hehkutusta, blogeissa ja muualla mediassa. Pakkohan minunkin oli lukea, heti.
Jo dekkarin alkuasetelma nostattaa karvat pystyyn. Löytyy kuusivuotias nukenvaatteisiin puettu tyttö, kuolleena, kaulassaan lappu "Minä matkustan yksin". Tapaus nostattaa karvat pystyyn myös poliiseilla, ja tapausta kootaan tutkimaan porukka josta suurin osa on tehnyt töitä yhdessä ennenkin. On kokenut poliisi Holger Munch, mies joka tietää mitä tekee. Hän etsii käsiinsä Mia Krügerin, jota elämä ei ole kohdellut hellällä kädellä ja jota saa todellakin etsiä. He ovat tottunut parivaljakko, joka luottaa toisiinsa. He ovat ne, joihin muu porukkakin luottaa. Silloinkin, kun löytyy toinen tyttö. Kun tahti kiihtyy, ja kun loppujen lopuksi tuntuu että yksi jos toinenkin tutkimusryhmästä on osallinena tässä piirileikissä.
Ennen kuin aloin kirjoittaa bloggausta, kiertelin lukemassa bloggarikollegoideni tekstejä. Varauksetta tästä kirjasta ei oltu pidetty, ei. Minäkin tunnistan ne seikat joista Minä matkustan yksin sai kritiikkiä: tunnistan sen että kirjassa olevia elementtejä on käytetty ennenkin ja hahmoissa on piirteitä joita on ollut muissakin dekkareissa. Tunnistin ne seikat kyllä jo kirjaa lukiessani, mutta välitinkö? En!
Lukiessani tätä dekkaria, tätä piinaavaa teosta, minä välitin siitä että se on hirvittävän jännittävä. En todellakaan suosittele kirjaa herkälle lukijalle, mutta pelkkää väkivaltaista räiskintää Minä matkustan yksin ei silti sisällä. Bjørk on tuonut kirjaansa myös psykologisen puolen, sellaisen joka tekee kirjasta varsinaisen page turnerin, tai kuten me Suomessa voimme sanoa, lukusukkulan. Pidän tavattomasti psykologisesta jännityksestä ja kun Bjørk on yhdistänyt sen muuten rankkaan kerrontaan, on tappavan hyvä yhdistelmä kasassa.
Yksi kirjan vahvuuksista ovat päähenkilöt. Sympaattinen, lämpimältä tuntuva Holger Munch, joka heittäytyy täysillä mukaan tähän tutkintaan: Annika täällä kuvaa häntä wallanderimaiseksi, mutta minä en ole Wallandereja lukenut joten en kommentoi sitä mitenkään. Joka tapauksessa, hän on poliisi jonka kanssa tahtoisin asioida jos joskus joutuisin heidän kanssaan tekemisiin. Sitten on Mia. Ihana Mia, jonka kanssa löysin heti yhteisen sävelen. Hänellä ei ole ollut helppoa, ei todellakaan, mutta silti hän uskaltaa lähteä mukaan tähän hirvittävään leikkiin. Olenkin aina ollut sitä mieltä että ilman hyviä päähenkilöjä dekkari ei voi olla todella hyvä, ja kyllä - tämä kaksikko voitti puolelleen.
Olen onnellinen että valitsin tälle dekkarille hetken, jolloin minulla oli aikaa lukea. Jos olisin lukenut tätä vaikka reissussa ollessani, olisin takuulla repinyt hiuksia päästäni: "Milloin pääsen lukemaan? Mitä seuraavaksi tapahtuu?!" Nyt sain lukea pitkissä pätkissä, eläytyen kunnolla, heittäytyen Bjørkin luomaan, hirvittävään maailmaan.
Minä matkustan yksin on saanut runsaasti hehkutusta, minä liityn joukkoon. Tämä on helmi!
Minä voisin lukea tämän jännärinälkääni :). Mutta seuraavaan sellaiseen on kotimaista ;) (tai ainakin luulen niin).
VastaaPoistableue, tämä on kyllä jännärinälkään osuva, että suosittelen kun seuraava osuu kohdalle. :)
PoistaVaikuttaa mielenkiintoiselta ja ihanan jännittävältä. Minulla on vaan se ongelma, että kaikki krija, joissa lapsille tapahtuu kamalaa, saavat minut ahdistumaan. Kirja voi olla samaan aikaan mielestäni todella hyvä, mutta siis myös ahdistava. Christian Rönnbackan "Julma" oli esimerkiksi mielestäni kelpo dekkari (päähenkilö muistuttaa kyllä jollain tavalla Joona Linnaa), mutta aihepiiri juuri tuota "lapsille-tapahtuu-kauheita" -osastoa.
VastaaPoistaKia, tämä aihe on kyllä aika kamala. En voinut jollain tavalla olla vertaamatta Erik Axl Sundin Varistyttö-trilogiaan, jossa myös tapahtuu lapsille kamalia asioita, mutta ei tämä yhtä hirveä ollut kuin ne kirjat. Mutta ihan totta, ahdistavuus ei sulje pois sitä että kirja olisi hyvä, vaan hyvin voi olla kumpaakin. Minä en Rönnbackaa ole lukenut, mutta laitanpa lukulistalle! :)
Poista