Antti Heikkinen: Pihkatappi

Pihkatappi
Antti Heikkinen
275 s. 
2013
Siltala










Tässäpä kirjoittelen teille kirjasta, jota en olisi varmaan tullut kirjastosta varanneeksi ilman teitä, rakkaat bloggarikollegani. Amma houkuttelevalla, ihastuttavalla ja niin kirjaan sopivalla savoksi viäntämällä bloggauksellaan minut herätti tämän kirjan olemassa oloon. Onneksi.

Pihkatappi kertoo Jussista. Vajaat kolmekymmenvuotisesta Jussista, jonka lapsuudessa on ollut läsnä isä, ja isovanhemmat. Äiti, niin, hän on kuollut ja enkelinä taivaassa pilven päällä. Hänelle pieni Jussi vilkuttelee ajoittain, ja saa Tiina-mummonsa itkemään. Jussi kasvaa aikuisten keskellä ja oppii heiltä pikkuvanhan puhetyylinsä, mutta oppiipahan poika samalla paljon elämästäkin, ainakin puheista.

Pihkatappi kertoo myös Jussin nykyisyydestä. Hän kirjoittaa kirjaa, ja sillä keinoin avaa lukijalle portin menneisyyteen. Välit isään ja tämän uuteen naisystävään Tainaan ovat horjuvalla pohjalla, kuten myös alkaa horjua suhde naisystävään Petraan, Jussin alkaessa kaivella menneisyyttään. Ennen kaikkea on vaikeaa kaivaa suvun menneisyydestä ne kolme ristiä.

Minä olin hurmaantunut kun luin Pihkatappia. Hymyilin, nauroin, itkinkin. Se oli tunteisiin käyvä, sukusaaga sekä kasvutarina, niin ihana kirja ettei toista vastaavaa hetkeen ole vastaan tullut. Amma tekstissään osuvasti kirjoitti, että Heikkisen tekstissä on ehkä hieman Tuomas Kyröä, ja saattaapa siellä olla Jari Tervoakin. Totta mutiset, bloggarikollegani, samat kirjailijat minä tuolta löysin, tosin ajattelin lukiessani ainoastaan Kyrömäisiä piirteitä. Mutta jälkikäteen ajateltuna, kyllä siellä myös Tervomaisia kynänjälkiä vilahtelee.

Murre on ehdottomasti tämän kirjan suola ja sokeri. Tietenkin tarina on väkevä ja tunteisiin käypä, mutta Savon murre tekee siitä vielä lämpimämmän. Se tuli paljon minua lähemmäs, ja sai hymyilemään onnellisena. Onnellisena siitä, että olen poiminut juuri tämän kirjan käsiini.

Pihkatappi on parhaita kirjoja mitä olen lukenut, no, pitkään aikaan. Ei edes voi sanoa tänä vuonna, vaan pidempään aikaan. Kun laitoin eilen illalla kirjan kannet kiinni, niin tuumasin että kyllä tätä olisi pidempäänkin voinut lukea. Siltikään, ei olisi ollut hyvä niinkään, että kirjaa olisi pidennetty väkisin.

Toisin kuin jotkut muut bloggaajat kuten vaikkapa Sara, minä en elänyt nuoruuttani 80-luvulla. Toki olin syntynyt silloin, mutta kirjan Jussi on silti muutaman ratkaisevan vuoden minua vanhempi. Joten aivan minun kanssani samoihin vuosiin tämä kirja ei satu, vaikka lähelle meneekin. En myöskään päässyt samaistumaan maisemaan, en ole koskaan ollut heinänteossa, enkä tiedä siitä mitään. Mutta onneksi, onneksi ovat kirjat joiden avulla pääsee matkustamaan tällaisiinkin paikkoihin.

Mutta kylläpä minulle niin suattaa käyvä, että minä jouvun ostammaan tään kirjan. Suattaapa hyvinnii. Tulloo nimittään varmmaan luettuva toisennii kerran.

(Bloggaaja ei vastaa Savon murteestaan, mutta vastaa viidestä tähdestä. Täysin sydämin.)

★★★★★