Haaste ja tunnustus!

Sain Anna J:ltä Matkalla Mikä-Mikä-Maahan blogista minua suuresti piristäneen tunnustuksen sekä haasteen. Tunnustus sekä haaste ovat periaatteessa erilliset, mutta seuraan Annan viitoittamaa tietä ja haastan samat henkilöt molempiin. Eli kiitos Annalle tästä. :)

1. Kiitä haasteen antajaa
2. Jaa haaste kahdeksalle bloggaajalle
3. Ilmoita näille kahdeksalle haasteesta
4. Kerro kahdeksan satunnaista asiaa itsestäsi

 Tässäpä minun kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni: 

1. Joskus on hyvä olla asioita jotka tuovat turvallisuuden tunnetta. Omia turvallisuuden tunnetta tuovia asioita ovat vanhempani, paras ystäväni, radio Suomipopin aamulypsy ja lastenohjelmat. Myös Simpsonit tuovat jollain tavalla turvallisuuden tunnetta, ja tietysti tietyt kirjat ja kirjailijat. Esimerkiksi kirjasarjat ovat sellainen asia, nyt halusin turvallisuutta ja otin käteeni Seppo Jokisen dekkarin. 

2. Kirjoitan itse runoja. Minulla on sekä tarinanopat, ja sanapussi. Olen kirjoittanut pienille lapuille sanapussiin mukavia sanoja, ja sieltä nostan pari sanaa kun haluan kirjoittaa runon. Ja niiden mukaan kirjoitan. 

3. Kirjoitan aina runoni riimeillä. Se tuo haastetta, ja riimit ovat mukavia. 

4.  Tänään on jännittävä päivä, tapaan kaimani, jonka kanssa olen sähköposteillut jo pitkään. Emme ole jostain kumman syystä tavanneet, vaikka hän asuu Joensuussa ja tapaaminen olisi ollut helppoa. Odotan tapaamista kovasti. :)

5. Olen aamu ihminen. Herään melkein aina aikaisin, ja laitan radion päälle. Sitten kömmin sohvan nurkkaan lukemaan. 

6. En lue koskaan kuin yhtä romaania yhtä aikaa. Nyt olen lisäksi lukemassa Kotiteollisuus.Com kirjaa, mutta se ei ole romaani joten sitä en laske. Runokirjoja voin myös lukea yhtä aikaa. 

7. Olen viimeisen puolen vuoden aikana vahvistunut ihmisenä enemmän kuin monen vuoden aikana yhteensä. Olen vahva!

8. Minusta on mukava miettiä mukavia sanoja. Esimerkiksi vompatti on erittäin mukava sana, mutta valitettavasti sitä ei voi käyttää kovin paljon. Harmistuttava on myös mukava, sitä onneksi voi käyttää. Myös mukkelis makkelis kolahti minulle eilen aika kovaa. 

Tunnustuksen sääntöihin kuuluu:  

- linkittää bloggaaja, jolta tunnustuksen sai

- valita viisi ihanaa blogia, joilla on alle 200 lukijaa (ja kertoa se valituille jättämällä kommentti heidän blogiinsa)

- toivoa, että tunnustuksen saaneet laittavat tunnustuksen eteenpäin

Viisi ihanaa blogiani ovat: 

 Uppoa hetkeen
Aamuvirkku yksisarvinen 
 Pihin naisen elämää
Elegia 
Tarinoiden taikaa 

Kaikki nämä blogit ovat tämän tunnustuksen ansainneet, mukavaa että bloginne ovat olemassa. :)

Markus Nummi: Karkkipäivä

Halusin lukea jotain varmasti hyvää, ja olen kuullut monelta ihmiseltä sekä lukenut blogeista että Markus Nummen Karkkipäivä on hyvä kirja. Eivätkä nämä kehujat todellakaan ole olleet väärässä. Karkkipäivä on siis ollut Finlandia ehdokkaana, ja silloin palkinto meni toiselle myös hyvin nerokkaalle kirjalle, Mikko Rimmisen Nenäpäivälle, jota muuten myös arvostan suuresti!

Karkkipäivä on ollut paljon esillä monissa blogeissa, ja sen juoni on varmasti monille tuttu. Karkkipäivä on kirja ihmisistä, lapsista ja aikuisista, se on kirja kirjoittamisesta, sosiaalitädeistä ja vanhemmuudesta. Se kertoo Arista, kirjailijasta jonka seuraan liimautuu pieni poika, Tomi, jonka karkkipussin Ari maksaa kaupassa. Karkkipäivä kertoo siis myös Tomista, pojasta joka kutsuu itseään Tok Kilmoreksi, ja yrittää pelastaa Mirabellan, prinsessan, joka on vangittuna kotiinsa. Se kertoo Paulasta, äidistä joka vangitsee 'Mirabellan' eli Mirjan kotiinsa. Se kertoo tarinan myös Katrista, sosiaalitädistä joka osaltaan sitoo näitä tarinoita yhteen saamalla raportteja niin Arin luona olevasta pojasta kuin myös huonosti kohdellusta pienestä tytöstä, Mirjasta.

Tomi avasi silmänsä. Sytytti taskulampun lakanan alla. Katsoi kelloa. Viisi. Viimeksi se oli puoli neljä. Hän siirsi lakanaa, kurkisti ulos. Sälekaihtimet olivat yhä alhaalla. Vielä voisi nukkua. Mutta heräisikö hän sitten ajoissa? Vilutti. Olohuoneen sohva oli aivan pihalle avautuvassa suuressa ikkunassa kiinni, ja reunoista veti. Tomi mietti, hakisiko viltin mummon sängyltä. Ei, vartiopaikalta ei saanut lähteä. Tänään olisi pakko ehtiä. Ennen kuin se lähtisi. Tomi laski päiviä. Kolme päivää siitä kun hän viimeksi näki tytön. Pikkuikkunassa, käsi heilahti hei, hei. Sitten pois.

En osaa sanoa kumpi oli parempi, tämä vai Nenäpäivä, koska Nenäpäivän lukemisesta on jo aikaa. Jätän Nenäpäivän enemmän ruotimisen tuonnemas, koska tarkoitus se jossain vaiheessa kirjastosta lainata. Kuitenkin, asiaan, Markus Nummi kirjoittaa raaoista aiheista elämänmakuisesti ja hienosti. Kirja oli nopeatempoinen ja nopealukuinen, ja lopun luki ahmimalla vaikka oli vieraita käymässä.

Omaksi suosikikseni kirjan hahmoista nousi ehkä pieni poika Tomi, jonka osuudet oli ihanasti kirjoitettu. Täytyy sanoa että kirja oli niin aidosti kirjoitettu että Paula sai vihan nousemaan, ja niskavillat pystyyn. Miten joku ihminen voikaan olla tuollainen? Koska kai tuollaisiakin ihmisiä oikeassakin elämässä on, eikä ainoastaan kirjan sivuilla.

****

P.S. Lukutoukka on saanut uusia lukijoita, tervetuloa kaikille, toivottavasti viihdytte! :)

Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja sekä Kiskot itää teatteri-illasta.

Tartuin Juoppohullun päiväkirjaan tälläkertaa siksi, että kaipasin vaihteeksi jotain kevyttä ja huumori pitoista luettavaa, ja tiesin että Juoppis takaa naurut aina. En tiedä edes kuinka mones kerta oli kun luin tämän Juoppohullun päiväkirjan ensimmäisen osan, joka varmaankin on näistä osista paras, mutta aina se jaksaa vaan viihdytää. Olen nähnyt myös elokuvana kyseisen kirjan, jossa Joonas Saartamo näytteli Juhaa, ja oli se kyllä melkein Oscarin arvoinen suoritus. :) Ennen mielessä välähteli Juoppista lukiessa Juha Vuorisen kasvot, nyt ne korvattiin Joonas Saartamon olemuksella.

Heräsin yöllä mystiseen ääneen, ikään kuin joku olisi soittanut ikkunani takana haitarilla Säkkijärven polkkaa. Aina kun nostin päätäni, soitto lakkasi kuin seinään. Asun neljännessä kerroksessa, joten soittajan täytyi olla nostolava-autolla liikenteessä. Heti kun suljin silmäni, soitto alkoi uudestaan. Myöhemmin kuulin selvästi, kuinka ikkunani takana supatettiin eestiä. Pelotti niin helvetisti, että singahdin hakemaan keittiöstä kaulimen ja kipusin kuin orava takaisin parvelle. Yritin nukkua kaulin kädessä. Päätin että nyt saa dokaaminen jäädä. 

Juha Berg on Helsingin Kalliossa asuva juoppo. Viina maistuu ja naiset vaihtuvat, ja niistä koostuukin aika pitkälti kirjan juoni. Kuitenkin Juha löytää kirjan alku vaiheessa astetta pysyvämmän ihmissuhteen, yllättäen AA-kerhon puheenjohtajan Tiinan. Siitäkin huolimatta että Tiina pysyy kuvioissa koko kirjan ajan, löytää Juha mitä erilaisempia ja kummallisempia naistuttavuuksia. Suosikkihahmoni Juoppohullun päiväkirjoissa on Juhan paras ystävä Kristian, jonka kommentit ovat yksinkertaisesti lystikästä luettavaa. Myös Mikael, Kristianin löytö kaveriporukkaan on mielenkiintoinen hahmo erikoisuudessaan.

Koska kahvinkeitto ilman hellaa osoittautui mahdottomaksi, päätin korvata sumpin votkalla ja vedellä. Ennen iltapäivän ratkaisevaa finaalia kävin liimaamassa kaikkiin raskaisiin esineisiin lapun "EI SAA HEITTÄÄ PIHALLE!" Ottelun jälkeen kiersin kämppää hullun kiilto silmissä, etsien sopivaa pihalle nakattavaa. Onneksi satuin ensin vilkaisemaan pihalle, koska naapurini oli pystynyt päättelemään Suomen tappioiden aina aiheuttavan hänen Datsunilleen tuntuvia vaurioita. Olisin jäänyt niin kutsutusti rysän päältä kiinni, mikäli olisin taas leiskauttanut jonkin kodinkoneen pihalle. Onneksi mulla oli vielä paljon ihanaa rahaa. Päätin lähteä Ruotsiin... kostoretkelle. 

*****

Eilen oli teatteri-ilta. Käyn aina toisinaan Joensuun kaupunginteatterissa katsomassa näytelmiä, ja vakio näyttelijät alkavat olla jo aika tuttuja. Täytyy myöntää että Joensuun kaupunginteatterista kyllä löytyy laadukkaita näyttelijöitä! Tälläkertaa vierailevana käsikirjoittajana ja ohjaajana oli Markku Pölönen, jonka käden jälki oli loistavaa. Pölösen huumori on ihanan aitoa ja maanläheistä, se sai nauramaan monet kerrat. Myös näyttelijät, erityisesti mainittakoon Anna Ojanne ja Lari Keränen, olivat loistavia. Kyseessä siis oli revyy, joten laulua siis piisasi. Kaikki näyttelijät olivat hyviä laulamaan, ja laulut olivat ihanasti tehtyjä. Todella hyvä kokemus, vaikka Karjalainen kritisoikin näytelmää rankalla kädellä.

*****

Anu Juvonen: Lähiöoksennus

Sain tiistaina kirjastoautolta varauksena Anu Juvosen esikoisteoksen Lähiöoksennus, josta olinkin lukenut jo Karjalaisesta. Jotenkin lukufiilis ei ollut sellainen jonka tämä kirja olisi vaatinut, joten lukiessa meni kauemmin kuin olisi voinut ajatella koska ystäväni on matkoilla, eikä oikeastaan ole muuta tekemistä kuin lueskella.

Lähiöoksennus kertoo nimensä mukaisesti lähiöstä, Helsingin Kannelmäestä. Sen päähenkilö on Katja, yläastetta käyvä tyttö jonka parhaita ystäviä ovat Mirri ja Sanna. Tytöt hurahtavat Guns N' Rosesiin, pitkätukkapoikiin ja kaikkeen siihen liittyvään, ja tietenkin alkoholi ja sen saanti mahdollisuudet liittyvät olennaisena osana nuorten elämään. Katjan isä on jättänyt perheen kun tämä oli nuori, ja muuttanut Töölöön uuden naisystävänsä luokse. Siitä Katjakin haaveilee, pois pääsystä Kannelmäestä, keskustaan, Töölöön, Eiraan, minne tahansa lähelle keskustaa.

Ei Lähiöoksennus mikään kirjallinen taideteos ole, mutta mukana on annos huumoria joka pelastaa paljon. Jotkut käsiteltävistä aihe alueista ovat rankkojakin, ehkä se osittain hidasti lukemista. Lisäksi mukavan lisän toi 80-luku, vaikken ole Katjan ikäinen silloin ollutkaan niin musiikki, Guns N'Roses, Poison ja Skid Row jotka esimerkiksi kirjassa mainitaan, on minulle enemmän kuin tuttua.

***

Sofi Oksanen: Stalinin lehmät sekä kirjastoauto päivästä.

Innostuin tarttumaan tähän kirjaan nyt siksi, koska tuossa 11 asian haasteessa puhuin juuri Stalinin lehmistä ja siitä kuinka tämä on lempikirjani. Ja siksi, koska halusin blogata lempikirjastani. Olen lukenut tämän ainakin viidesti ja tulen varmaan lukemaan kyllä monia kertoja tulevaisuudessakin, eikä se jaksa ikinä kyllästyttää. Tämä on upea kirja!

Minun ensimmäinen kertani oli erilainen. Olin luullut, että se olisi kamalaa, sotkuista, likaista ja limaista. Olin luullut, että sisältäni tulisi  verta ja vatsaani koskisi kahta kauheammin. Olin luullut, etten koskaan tulisi siihen, en pystyisi, en haluaisi, mutta kun korviini alkoivat sattua ritisevien vatsanpeitteiden äänet, ruumiini päätti puolestani. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Se oli jumalaista. Sytyttimen liekki valaisi raukean kiiltävät silmäni. Ensimmäinen savukkeeni ensimmäisen kertani jälkeen. Sekin oli jumalainen. Kaikki oli jumalaista. Ainoa, mikä näkyi päällepäin, oli tyytyväisyys ja voitonriemu. Äänestä kuului ehkä pieni hiekkaisuus ja särkyneisyys, mutta mitä sitten. Ja minä tiesin, että tulee toinenkin kerta. Kolmas. Sadas. Kaikille ei tietenkään käy niin. Joillekin ensimmäinen kerta jää viimeiseksi, mutta ei niille, jotka ovat siinä hyviä ja sille hyviä. Minä olin siinä hyvä heti.

Stalinin lehmät on moniulotteinen romaani. Se kertoo Annasta, joka sairastaa bulimiaa (juuri siksi tästä kirjasta on tullut minulle niin tärkeä), se kertoo myös tarinan Annan äidin suhteesta suomalaiseen, eli Annan isukkiin, ja lisäksi se kertoo Annan isoäidin, Sofian tarinaa. Kirjassa on siis sisältöä moneen lähtöön, mutta se ei ole silti häiritsevää. Eri osiot on jaoteltu hyvin, eikä niitä lukiessa tule sekaannuksia. Ai niin, unohdin. Kerrotaanhan kirjassa myös Annan lapsuudesta, siitä kuinka hänen syömäsirkuksensa sai aikoinaan alkunsa.  Eniten olen kirjassa mieltynyt osioihin, joissa kerrotaan Annan nykyisyydestä sekä sairaudesta, onhan bulimia varsinkin ennen ollut suuri osa minua ja elämääni. Oksanen kuvaa Annan bulimiaa nimellä Herra, ja olen joihinkin omiin teksteihini ominut tämän termin.

Kirja on aina antanut minulle paljon tietoa Viron lähihistoriasta. Se ei ole koskaan ennen ollut minulle tuttu aihe, joten aina kirjaa lukiessa tajuaa jotain uutta. Siitä, millaista elämä Virossa ennen sen itsenäistymistä on ollut, ja miten siellä on suomalaisiin suhtauduttu. Stalinin lehmissä kuvataan bulimian lisäksi myös mielestäni hyvin onnistuneesti Annan häpeää virolaisuutensa takia, sitä, minkä takia Anna ei voi kertoa edes vakavasti otettavalle miesystävälleen olevansa puoliksi virolainen.

Se, että yksiötäni asutin vain minä, poisti Herraltani viimeisetkin rajoitukset. Kävin itse ruokakaupassa. Tein itse ruokaa. Ei vain joskus, vaan aina. Pääsin rälläämään ruoan kanssa oikein olan takaa, viikko- ja vuorokausikaupalla. Olisin päässyt toki rälläämään millä tahansa muullakin päihteellä mutta minulle on aina ollut yksi ylitse muiden. Silloin tein sen ensimmäisen kerran.

Samaistuin Annaan bulimia kuvauksissa täydellisesti, tiedän sen tunteen miten häpeää kaupassa kun ostaa kasat jotain ruokaa, ja melkein mutisee kassalla että juu, lastenjuhlathan meillä. Sen, miten oppia oksentamaan äänettömästi ja hankaa saippualla käsiään ettei hajua vaan olisi jäänyt mihinkään. Olenkin aina miettinyt tätä lukiessani, että sairastaako Oksanen bulimiaa koska kuvaa sitä niin täydellisesti? Voiko niin hyvin tietää sairaudesta jos siitä ei ole henkilökohtaista kokemusta?

*****+

 

 Tänään oli taas se päivä viikosta jolloin kirjastoauto pysäköi puoleksi tunniksi tuohon lähelle. Joillekin shoppailupäivä on juhlapäivä (on toki minullekin) mutta minulle juhlaa on se kun pääsee kirjastoon! Aina löytyy jotain, ja ainakin saa varauksia joita on tehnyt. Tällä kertaa löytyi esimerkiksi tällaisia:

Tuomas Kyrö: 700 grammaa (Kyröä, yllättävää :) )
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (tätä odotan paljon, Blogistania Globalian voittaja)
Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja (useampi osa tätä)
Anu Juvonen: Lähiöoksennus (seuraavana lukulistalla)
Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu (tästä olen kuullut paljon, aika ristiriitaista tietoa. Mielenkiinnolla odotan millainen tämä on)

Kirjastokuitissa lukee mitä mukavimmin "Sinua palvelevat edelleen tuiskussa ja tyvenessä, helteellä ja pakkasella uudella Runo-Antilla Rane sekä Paavo".

Lukutoukka.

kiitos google.

Heippa hei lukijaiseni!

Muutin blogini nimen Neulovasta Nörtistä lukutoukaksi. Enää en niinkään paljon neulo, se on alkutalven juttuja, joten se ei ole kuvaava. Ja sitäpaitsi, lukutoukka muutenkin viittaa enemmän kirjalliseen suuntaan. Lisäksi minua on sanottu useamman kerran viime aikoina lukutoukaksi, koska aina kun minua on nähty niin kädessä on uusi kirja. :) Eli ihan aiheestakin tuo nimi on tullut, ja otan sen kohteliaisuutena.

Keep on reading! Tänään on kirjastoautopäivä, bloggaan siitä vielä uudestaan tänään. Lisäksi mainostamani Stalinin lehmät on jo loppusuoralla, niin saattaa tulla merkintä siitäkin.

Reija Kaskiaho: Rastas

Olen lukenut Reija Kaskiahon Rastas-kirjan aiemminkin. Viimeksi kun luin tämän, niin itkin lopussa ihan estottomasti. Liikuttava tämä kirja oli edelleenkin, mutta ei tuonut sentään samalla tavalla kyyneleitä silmiin. Ehkä silloin kun viimeksi tämän luin, niin jotenkin mielentila oli enemmän liikuttunut. 

Maha oli aivan täysi, kun pääsin sängylle makaamaan. Vatsassa oikein kiersi, tosin joku muukin kuin ruoka. Mä olin aika seinillehyppimiskunnossa. En ollut äidille edes viitsinyt sanoa, ettei se änkeäisi meikkailemaan ja korkokengittämään mua, mutta mä olin menossa taas tänään ulos yhden Jaken kanssa. Tiistai oli kyllä vähän hankala päivä, kun siinä ei ollut mitään romantiikkaa. Mutta ei auttanut valittaa. Joillain meni tässä maailmassa varmasti aina hitusen hankalammin kuin mulla. 

Lotta on vasta 15-vuotias. Hän on täysin lääpällään rastatukkaiseen Jarnoon, jota hän kutsuu Jakeksi ihan jo siitä syystä että Lotan isänkin nimi on Jarno. Jaken syli on turvallinen, ja sinne voisi vaikka jäädä asumaan, muuttaa kokonaan. Lotta ja Jake päätyvät sänkyyn, ja Lotta tulee ehkäisystä huolimatta raskaaksi. Tulevaisuuden suunnitelmat muuttuvat kerralla, enää ei tarvitse miettiä kevään yhteishakua kun ajankohtaisempaa on miettiä seuraavaa neuvolakäyntiä ja synnytysvalmennusta. Lotan vanhemmat tukevat Lottaa ja Jakea, auttavat käytännön asioissa, kuten esimerkiksi hankkimaan oman asunnon. Kaikki ei ole kuitenkaan onnea täynnä, ensimmäistä riitaa seuraa toinen ja kolmas. Kestääkö nuori pari rankkaa arkea? 

Kaskiahon tyyli kirjoittaa on huumorin pilkahduksia täynnä, vaikka aihe onkin vakava ja rankkakin. Kirja ei ollut pitkä, vajaat 200 sivua, ja sen luki helposti ja nopeasti. Olen muistaakseni lukenut kaikki Kaskiahon kirjat ja hän on yksi suosikki nuortenkirjailijani, jotenkin tuo kirjoitustyyli on sellainen joka vetää puoleensa. Kaskiaho kirjoittaa muissakin kirjoissaan vakavista aiheista, Pientä purtavaa kertoo bulimiasta, Veitsenterällä koulukiusaamisesta, ja Tulitikkuihmisiä huumeidenkäytöstä. Kaikissa kirjoissaan hän on mahduttanut mukaan kuitenkin saman huumorin ja loistavat dialogit. 

****