Pyyhin kyyneleeni paljain käsin.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin 
3. Kuolema
Jonas Gardell
Suomentanut Otto Lappalainen
304 s. 
2014
Johnny Kniga








Arvostelukappale


Taisi käydä niin että minulla on kunnia olla ensimmäinen bloggari, joka kirjoittaa Jonas Gardellin trilogian viimeisestä osasta, Kuolemasta. Otinkin sen heti käsiini, kun se postiluukusta kolahti, nimittäin tätä(kin) kirjaa olin odottanut suunnilleen kuin kuuta taivaalta.

On kulunut kymmenen vuotta trilogian ensimmäisen osan, Rakkauden, tapahtumista. Benjamin ja Rasmus ovat eläneet kymmenen vuotta yhdessä, ja Benjaminun kaapista tulosta on kulunut kymmenen vuotta. Tämä on kertomuksen päätös.

Kertomuksen, joka kertoo nuorista miehistä 80-luvun Tukholmassa, miehistä jotka vain rakastuvat toisiinsa. Ja saavat kärsiä siitä. Tämä on myös kertomus siitä sairaudesta, joka saa heidät valtaansa, joka vie heiltä elämän. Sillä elämä eletään vain tämän kerran, ja sitten se loppuu.

Tämä on kertomus siitä lopusta.

Muutamalla viime viikolla Yle esitti kolme osaisen sarjan, tämän Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. Minun ei pitänyt katsoa sitä lainkaan, koska en silloin vielä ollut lukenut tätä viimeistä osaa, enkä halunnut yhtään pilata lukukokemustani. Kuitenkin, kun viime keskiviikkona ei televisiosta tullut mitään ohjelmaa, ja halusin jotain katsoa, katsoin tuon sarjan viimeisen osan.

Itkin silloinkin.

Se oli hyvin tehty, ja mielestäni, nyt kun olen lukenut tämän viimeisen osan kirjana, se mukaili hyvin kirjan tapahtumia. Eli olisin hyvinkin voinut katsoa koko sarjan, ja olisin varmaankin pitänyt siitä. Ehkä katsonkin sen vielä Areenasta.

Vielä enemmän itkin lukiessani kirjaa.

Näiden kolmen kirjan aikana opin pitämään näistä nuorista miehistä, joista trilogia kertoo, erityisesti Bejaminista ja Rasmuksesta. Osittain itkin sitä, mitä kirjassa tapahtuu, osittain sitä, että tämä on trilogian päätös, enkä pääse enää heidän luokseen. Mutta eipä tätä olisikaan voinut enää jatkaa - tämä on niin selkeä päätös. Loppu on loppu.

Teoksessa kuvaillaan hyvin sitä, miten homoja kohdeltiin vielä jokunen vuosikymmen sitten Euroopassa. Se on kertakaikkiaan kauheaa luettavaa, miten brutaaleja ihmiset ovatkaan olleet. Ja miten suvaitsemattomia. Ja ovathan vieläkin, jotkut. Eikä avioliittolakia vieläkään ole saatu Suomeen, phyh. Ruotsissa tasa-arvoinen avioliittolaki astui voimaan näinä vuosina, mistä kirja kertoo. Jotain hyvää.

Siinä missä trilogian ensimmäinen osa, Rakkaus, oli kaunis, toivoa antava (vaikka trilogian aiheen tiesikin), niin Kuolema on äärimmäisen masentava ja surullinen. Tai masentava on väärä sana, se vain tuo kyyneleet silmiin ja saa liikuttumaan. Että tällaista elämää on ollut lahden takana, ja varmaankin meillä Suomessakin, 80-luvulla. Kun ei ollut vielä lääkitystä Aidsiin.

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin on äärimmäisen hyvä trilogia. Parhaita kirjakolmikkoja joita olen lukenut pitkään aikaan. En turhaan antanut sille pisteitä Blogistanian Globaliassa viime vuonna, ja uskon, että tämänkin vuoden kisassa nämä kaksi kirjaa, tai toinen niistä, pääsee pisteille.

Maaginen matka Töölön kivipihoille.

Edda
Eeva-Kaarina Aronen
370 s. 
2014
Teos










Arvostelukappale



En ollut kuullut Eeva-Kaarina Arosesta ennen kuin huomasin Eddan Teoksen nettisivuilla. En ollut kuullut Arosesta, vaikka hän on ollut Finlandia ehdokkaana Kallorumpu teoksellaan, joka näin jälkikäteen ajateltuna ehkä soittaakin jotain kelloja pienessä päässäni. Edda kuitenkin herätti vahvasti kiinnostukseni jo esittelytekstillään, se sai sydämeni hakkaamaan lujempaa. Ja syystä.

Eddan kanssa matkasin Helsinkiin, Töölön kivipihoille, vinteille ja kellareihin. Siellä leikkivät 50-luvulla kaksi tyttöä, Eetu ja Aatu. Tytöt vakoilivat talon asukkaita, jahtasivat namusetiä, ja selviytyivät melkeinpä mistä tahansa. Ainakin uskoivat niin. Eetu ja Aatu ovat luoneet seikkailujen maailman, joka päättyy kellarikäytävän nurkkaan, jossa todellisuus astuu mukaan seikkailuun. Se muuttaa Aatun ja Eetun elämänkulun, ja tekee Eetusta Eddan.

Vaikka jo esittelytekstillään tämä teos valtasi minut, ja vielä enemmän sitten kun sain kirjan käsiini, ja tutkiskelin sitä, niin en olisi ikinä voinut odottaa näin hyvää kirjaa. En olisi voinut odottaa, että minun pieneen suureen kirjalliseen maailmaani voi jälleen kerran astella näin hyvä kirjailija, jolta on vielä lukematta monta teosta.

Mikä minua eniten viehätti Eddassa? Ehkä maagisuus. Tietty maagisen realismin hippunen, joka oli mukana tarinassa koko ajan. Oli mukana saagoja, ja todellisuuden rajamailla hiipiviä asioita, jotka Aronen toi tarinassa hyvin esille. Ja minähän kuljin siinä rajamailla itsekin - ihan täysin kirjan valloissa.

Tämän lauantain vietin ihan täysin Eddan pauloissa. En avannut edes televisiota, laitoin vain radion päälle ja tartuin kirjaan. Välillä tein hyvää ruokaa, ja sitten palasin taas lukemaan. En juuri tehnyt mitään muuta, halusin vain lukea tämän ihanan kirjan loppuun. Ja sitten  tulla kertomaan siitä teille.

Edda ei mielestäni ole saanut huomiota, johon se olisi oikeutettu. En minä ainakaan ollut kuullut kirjasta juuri mitään ennen kuin sen luin, ainakaan lukenut lehdistä. Ehkä olin pahasti ohittanut tämän, mutta minusta on pääasia, että pääsin itse tätä hehkuttamaan. Toivottavasti tämänkin bloggauksen ansiosta joku päättäisi kirjastosta Eddan lainata, tai muuten haalia kirjan hyllyynsä.

Eddassa vuorottelee lapsi- ja aikuiskertoja. Vuorotellen kertojana toimii Eetu, vuorotellen aikuinen Edda. En tiedä kumpi minua viehättää enemmän, sillä molemmissa on omat hyvät puolensa. Aikuinen Edda on erikoinen, persoonallinen, ja Eetu taas utelias, ja vanhan tuntuinen ikäisekseen. Kypsä.

Lukekaa, lukekaa, lukekaa tämä kirja! Olen nöyränä tällaisen kirjallisuuden edessä. Ei voi lukija paljoa enempää pyytää. Nerokasta.

Me Rosvolat, jipii!

Me Rosvolat ja ryöväriliitto 
Siri Kolu
252 s. 
2014
Otava














Olipa ihanaa saada käsiinsä suhteellisen tuoreeltaan tämä uusin Me Rosvolat kirja, siitä kiitos Kirsin kirjanurkan ihanaiselle Kirsille. <3 Otinkin sen käsiini melkein heti kun kirjan sain, en malttanut odottaa pidempään, sillä pidin taannoin lukemastani ensimmäisestä Me Rosvolat kirjasta niin paljon.

Tässä jo viidennessä Me Rosvolat kirjassa Viljan rosvokummitäti Kaija on menossa naimisiin, ja häät pidetään Lapissa. Häiden järjestämisessä on touhua ja tohinaa, mutta lisää pukkaa: Vilja ja rosvokumppanit jahtaavat viimeistä puuttuvaa vaakunatavua, jota tarvitaan vaakunakoodin purkamiseen ja Iso-Hemmin rosvousoppaan kokoamiseen. Muut rosvosuvut tekevät kaikkensa sekoittaakseen pakan, ja kaapatakseen lopulta vallan...

En tiedä oikein mitä sanoa. En haluaisi millään tyrmätä tätä kirjaa, koska pidän Siri Kolusta niin valtavasti, mutta minun täytyy se vain jossain määrin tehdä. Mutta se on toisaalta ihan pelkästään oma vikani. Miksi?

Me Rosvolat-kirjat täytyisi näköjään lukea järjestyksessä, jos haluaisi pysyä kärryillä. Minulta jäi välistä neljä kirjaa, ja se näyttää olevan aika paljon, mitä tulee tarinan ymmärtämiseen. Välillä tuntui siltä, kuin olisin ollut lukemassa sisäpiiri vitseistä koottua kirjaa. En enää tuntenut läheskään kaikkia kirjan hahmoista, ja koko vaakunakoodin purkaminenkin oli aika uutta.

Mutta en halua teilata koko kirjaa, nimittäin oli tässä sitä tuttua, ihanaa Me Rosvolat menoa. Oli vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä mukana meinannut pysyä. Oli sitä ihanaa Siri Kolua. Mutta kuten sanottu, minun olisi pitänyt kärsivällisesti lukea kirjat järjestyksessä, niin olisin pysynyt mukana tarinassa. Oma vika.


Odotan kovasti Me Rosvolat-elokuvaa, ja sitä, kun Rosvolat saapuvat ensi keväänä Joensuun kaupunginteatteriin.

Ihanaa uutta Murakamia!

Värittömän miehen vaellusvuodet
Haruki Murakami
Suomentanut Raisa Porrasmaa
330 s. 
2014 
Tammi








Arvostelukappale


Olen kirjoittanut monista syksyn mittaan ilmestyneistä kirjoista odottaneeni niitä paljon, enkä ole huijannut yhtään. Kyllä olen niitäkin odottanut. Mutta yhtäkään kirjaa en ole odottanut niin paljoa kuin Haruki Murakamin Värittömän miehen vaellusvuosia. Murakamilla on sydämessäni iso paikka, olisiko jopa niin suuri, että hän saisi lempikirjailijani tittelin. Onhan 1Q84:kin teos, jonka ottaisin mukaan autiolle saarelle.

Mutta nyt tähän herran uusimpaan teokseen:

Tsukuru Tazaki elää normaalia, tasapainoiselta vaikuttavaa terveen aikuisen miehen elämää Tokiossa. Hän käy töissä, hänellä on terveet elämäntavat, ja onpa hän alkanut tapailla viehättävää naistakin. Menneisyydessä Tsukurulla on silti omat luurankonsa.

Lukioaikoina Tsukuru kuului viiden hengen ystäväjoukkoon, joka piti yhtä vahvasti. Tsukuru oli ensimmäinen joka teki "irtioton" ja lähti Tokioon opiskelemaan, muun joukkion jäädessä kotikaupunkiin. He olivat kuitenkin luvanneet pysyä parhaina ystävinä aina, ja pitivät yhteyttä Tsukurun muutettua. Eräänä päivänä Tsukurun matkustettua kotikaupunkiinsa, hän saa kuulla että hänet on yksinkertaisesti erotettu porukasta. Eikä kukaan selvitä sanallakaan miksi. Nyt, vuosia myöhemmin, Tsukuru alkaa selvittää tuota merkillistä tapausta.

Olin odottanut siis tätä kirjaa. Olin odottanut tätä niin kovin paljon, yhtä paljon kuin odotin viime syksynä 1Q84:n kolmatta osaa. Siihen rakastuin - tähän, en rakastunut, mutta ihastuin. Niin vahvaa tunnetta tämä ei herättänyt kuin tuo lempikirjani, ei tietenkään, enhän voi jokaisen Murakamin teoksen olevan sfääreihin vievä, ilotulituksia sytyttävä, uusi lempikirja. Ei Värittömän miehen vaellusvuodet kyllä myöskään yllä Kafkaan rannalla, johon siihenkin rakastuin.

Miksi?

Siksi, koska mielestäni Värittömän miehen vaellusvuosissa ei ole niinkään paljoa Murakamille kovin tuttua maagista realismia, häilymistä todellisuuden ja fantasian rajamailla. Jäin kaipaamaan sitä, joka oli minulle merkittäväää. Mitään muuta en jäänytkään kaipaamaan - sillä muuten teos oli ihan nappiosuma.

Murakami kertoo kirjassaan tarinaa hyvin Murakamimaisesti, ja se on juuri se mikä tekee kirjasta nappiosuman. En ole tarkemmin seurannut aiempia suomentajia tämän kirjailijan teoksissa, muistan vain Aleksi Milonoffin, joka käänsi loistokkaasti 1Q84:n. Mutta eipä Raisa Porrasmaa siitä kauaksi jää. Porrasmaa on tavoittanut Murakamin hengen suomennoksellaan, jota lukee mielellään. Pisteet siitä.

Kokonaisuutena: jäin odottamaan vielä jotain. Ehkä se oli se maagisuus, ehkä se oli jokin jännittävä juonenkäänne. Ja te jotka olette lukeneet kirjan: tottakai loppu jäi riivaamaan. Apua!

Siri Kolun toinen puoli.

PI Pelko Ihmisessä
Siri Kolu
285 s. 
2013
Otava







P




Tämä Siri Kolun kirja herätti kiinnostukseni vahvasti jo ilmestyessään, mutta silti se on jäänyt odottelemaan omaa hetkeään aina tähän saakka. Minulla on ihmiset, joiden kirjasuosituksiin luotan kuin vuoreen, ja yksi niistä on Rakkaudesta kirjoihin blogin Annika. <3 Annika oli lukenut tämän kirjan, tykästyen kovasti, ja niin minä sitten mietin että enhän minäkään voisi olla pitämättä.

PI: Pelko ihmisessä kertoo siitä, kuinka ihmiskuntaan vyöryy virus. PI-influenssa on valtaamassa maailmaa, ja se ylettyy myös Suomeen saakka. 16-vuotias Pilvi sairastuu, ja hänet eristetään muiden sairastuneiden kanssa Luolaan, eroon muista ihmisistä. Luolassa ei ole mahdollisuutta pitää yhteyttä muihin ihmisiin, ei edes puhelimella. Luolalaiset ovat siis eristyksissä. Samaan aikaan Pilvin veli Petri kaipaa Pilviä, muistelee yhteisiä hetkiä, ja yrittää saada kontaktin Pilviin, ja tytön ulos luolasta. Pilvin entinen poikaystävä Tuomas taas kehittelee omia suunnitelmiaan.

Olen tutustunut Siri Koluun oikeastaan aika hyvin. Olen lukenut hänen esikoisteoksensa Metsän pimeä, josta muistaakseni taisin pitääkin, ja lisäksi taannoin tutustuin ihanaan Me Rosvolat-sarjaan. Me Rosvolat valloitti sydämeni täysin. Tämä nuortenkirja taas on jotain aivan muuta, eikä se ainakaan vähennä kiinnostustani tähän viehättävään kirjailijaan.

Tämän tyyppisiä kirjoja on toki varmasti olemassakin, mutta mielestäni Kolu tuo silti kirjaan jotakin uutta. Hän on onnistunut luomaan vahvat henkilöt, joihin on helppo samaistua niin nuoren kuin vanhemmankin lukijan. PI: Pelko pimeässä onkin herättänyt kiinnostusta myös vanhemmissa lukijoissa, etenkin sellaisissa, joita kiinnostaa dystopiatyyppinen kirjallisuus. Sillä enhän ole kovin väärässä, jos sanon että tässä teoksessa on dystopiahenkisyyttä? Eihän tämä ihan nykypäivästä kerro? Olen niin huono genrettämisessä.

PI: Pelko ihmisessä saa tänä syksynä jatkoa. Olen ehdottoman kiinnostunut lukemaan tuon toisen osan, vaikka minulle ei olekaan selvää mitä siinä käsitellään. Jatkuuko Pilvin tarina, vai kerrotaanko kirjassa jostakusta muusta sairastuneesta? Täytynee ottaa selvää, tai ehkäpä antaa tulla ihan yllätyksenä.

Minulle Kolu on edelleen parhaimmillaan Me Rosvolat-kirjoissa, mutta eipä tämä paljoa sen taakse jää. Erittäin vahvaa nuortenkirjallisuutta, sanoo tämä aikuinen.

Marja Björk ei petä.

Mustalaisäidin kehtolaulu
Marja Björk
273 s. 
2014
Like









Arvostelukappale


Hihkaisin ehkä ääneen, kun huomasin Liken katalogista että Marja Björkiltä on ilmestymässä uusi kirja. Siitä syystä, että olen pitänyt kaikesta mitä Björk on kirjoittanut, ja olen lukenutkin hänen jokaisen kirjansa. En erityisemmin edes kiinnittänyt huomiota kirjan aiheeseen, pääasia minulle oli, että kirjailijalta tulee uutta tuotantoa. Tietenkin kirjan nimikin kertoo paljon. Varsinaisesti aihe ei ole minulle sydäntä lähellä, mutta... haittasiko se?

Mustalaisäidin kehtolaulu kertoo kolmesta naisesta. Se on eräänlainen sukusaaga, joskin kovin erilainen kuin muut lukemani sukusaagat. Tietenkin se on erilainen, kertoohan se romanisuvusta. Mustalaisäidin kehtolaulu kertoo Sikristä, Sikrin tyttärestä Maritasta ja Maritan tyttärestä Assista. Muuttuuko mikään näiden kolmen suvun aikana? Vai pysyykö mikään samanlaisena?

Tosiaan, Marja Björkin teoksen aihe ei ole oikeastaan millään tavalla minun sydäntäni lähellä, en ole tutustunut romaneihin oikeastaan juuri koskaan. En kirjallisuudessa, en musiikissa, en mitekään. Siksi en olisi ehkä tätäkään kirjaa lukenut, ellei kirjailija olisi ollut juuri Marja Björk.

Ja onneksi luin! Kirja avasi minulle paljon. Se kertoi paljon romanisuvuista, ja heidän tavastaan elää. Se kertoi kuinka vaikeita yksinkertaisetkin yhteiskunnalliset asiat voivat näille ihmisille olla. Uskon myös että Mustalaisäidin kehtolaulu rikkoo paljon ennakkokäsityksiä romaneista, ainakin toivon niin. Minulle ainakin kävi näin.

Ja yksinkertaisesti: voi miten Björkin tapa kirjoittaa onkin mahtava. Kirja on nopealukuinen, ja mielenkiintoni pysyi koko ajan yllä. Vaikka luinkin kirjan yhdessä päivässä, se antoi silti miettimisen aihetta paljon pidemmäksi aikaa.

Miksi romaneihin suhtaudutaan niin penseästi? He ovat ihmisiä yhtä lailla kuin me kaikki muutkin. Heillä on toki erikoisemmat vaatteet, ja joitakin tapoja, joita ei meillä muilla ole, mutta eivät he automaattisesti kuitenkaan ole rikollisia ja varkaita. Yhtä paljon rikollisuutta mahtuu tavallisten suomalaisten keskelle kuin romanienkin joukkoon.

Vaikka pidin Mustalaisäidin kehtolaulusta tavattomasti, se ei silti yltänyt minun mielessäni Björkin parhaaksi kirjaksi. Kyllä Poika on paras, se sai sydämeni sykkimään. Mutta lukekaa tämäkin!

Päivän sana on pakkomielle. (Antti Holma: Järjestäjä)

Järjestäjä
Antti Holma
380 s. 
2014
Otava









Arvostelukappale


Eilen, kun luin loppuun Antti Holman esikoisromaanin Järjestäjä, ja mieleni tulvi ajatuksia joita voisin bloggaukseeni kirjoittaa, törmäsin ongelmaan. Netti ei toimi. Menin paniikkiin: onko nettiyhteydessäni vika, täytyykö minun hankkia uusi, mitä tapahtuu, kuinka kauan joudun olemaan ilman. Kun yritin mennä facebookiin kännykän kautta, eikä se toiminut, tajusin että nyt täytyy vian olla jossain muualla. Huokaisin helpotuksesta, koska tajusin että vika korjaantuu luultavasti aika pian. Ja kirjoitin ajatukseni ylös, koska en halunnut unohtaa tätä kirjaa.

Tarmo on kyllästynyt työhönsä kirjastossa, hän on kyllästynyt olemaan yksi tytöistä, Tarja-Kristiina. Kun lainaustiskin toiselle puolelle tulee näyttelijä-Daniel, johon Tarmo salamarakastuu, alkaa Tarmon elämänmuutos. Hänestä tulee Mies. Olennaisena osana tähän muutokseen kuuluu myös työpaikan vaihdos: hänestä tulee teatterin järjestäjä. Tietenkin saman teatterin, jossa Daniel näyttelee. 

Miten kuvailisin Järjestäjää? Sekopäistä. Kerraassaan sekopäistä. Mutta sekopäisen hyvää kirjallisuutta. Esikoisromaaniksi Antti Holma on mielestäni valmis, ja menisinpä vertaamaan häntä yhteen suosikkiini, Mikko Rimmiseen. Ainakin minä löysin heidän tavastaan kirjoittaa paljon samaa, tajunnanvirtaa ja kykyä heittäytyä tekstin vietäväksi. Ja minä heittäydyin Järjestäjän vietäväksi.

On myös ihastuttavaa miten Holma kuvailee pakkomiellettä. Sillä pakkomielteenhän Tarmo Danielista muodostaa. Holma kuvailee aidontuntuisesti Tarmon räytymistä rakkauden kourissa, ja sitä, mitä Tarmo Danielin eteen tekeekin. Sillä hän tekee kaikkensa.

Järjestäjä on samalla kuolemanvakava, ja tappavan hauska. Minä kärsin Tarmon rakkauden mukana, ja seuraavalla hetkellä nauroin ääneen. Täydellistä kirjallisuutta!

Loppu on absurdi. Ehkä tämänkaltainen kirja tarvitsee juuri tuonkaltaisen lopun. Mutta minä ehkä silti olisin jättänyt lopusta jotain pois, siinä oli hivenen liikaa tavaraa. Muuten, kiitettävän arvoinen esikoiskirja. Tykkäsin.

Kukaan muu ei ole tainnut vielä blogata Järjestäjästä, mutta olen aivan varma että tästä kirjasta kuullaan vielä. Ja Antti Holmasta kuullaan myöskin, muutenkin kuin vain teatterin lavalla.