Uutta, erilaista Leena Lehtolaista.

Kuusi kohtausta Sadusta
Leena Lehtolainen
273 s. 
2014
Tammi









Arvostelukappale



Minun kirjaista maailmaani säväyttää aina, kun näen kirjakatalogissa Leena Lehtolaisen nimen. Hän on yksinkertaisesti varsinkin Maria Kallio dekkareillaan tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, että Kuusi kohtausta Sadusta oli minulle yksi tämän syksyn merkkitapaus. Siitäkin huolimatta, että tiesin tämän teoksen olevan tyystin erilaista Lehtolaista.

Kuusi kohtausta Sadusta on näytelmä. Näytelmä joka kertoo performanssitaiteilija Satu Savinaisesta, jonka on ohjannut hänen miesystävänsä Heikki Sirviö. Ja mitä tekee Lehtolainen? Amman sanoja lainatakseni, hän laittaa lukijan istumaan muun teatteriyleisön joukkoon. (Oli pakko lainata, tuo oli yksinkertaisesti niin kuvaavaa) Siinä juoni yksinkertaisuudessaan on - lukuunottamatta sitä, että Satu Savinainen, josta näytelmä siis kertoo, on kadonnut.

Minulle kirja jäi valitettavasti aika vieraaksi. En ole koskaan, en ikinä, lukenut näytelmiä. Enkä varmaankaan tämänkään jälkeen tule niitä kovinkaan innookkaasti lukemaan. Katson näytelmäni mielummin teatteriyleisön joukossa, ja luen kirjat ihan tavallisina, perinteisinä romaaneina.

Mielestäni Lehtolainen on kuitenkin rohkea, kun hän uskaltaa lähteä kirjoittamaan näinkin erilaista kirjaa. Kirjailijatar saattaa hyvinkin löytää itselleen uusia lukijoita tällä kokeilulla, enkä usko että vannoutuneet dekkarifanit häviävät mihinkään, vaikka jotkut ehkä minun tavoin tulisivatkin hieman pettymään. Koska ainakin minä olen taas innosta piukeana kun seuraava dekkari putkahtaa ilmoille.

En silti tyrmää Kuutta kohtausta Sadusta. Lehtolaisen kerronta on niin yksinkertaisen sujuvaa ja mukaansa tempaavaa, että kirjaa lukee mielellään. Myös hahmot ovat hienosti kuvattuja, esimerkiksi Sadun tytär joka istuu katsomon puolella katsomassa näytelmää, vetosi minuun erityisesti.

Ja mikä on ihanaa. Se, että mukana oli jälleen Outokumpu. Tällä kertaa Lehtolainen on kuvannut sen Malmivaarana, mutta ainakin minä käsitin sen täysin Outokummuksi, onhan se siis Lehtolaisen kotikaupunki, ja nyt myös teoksen päähenkilön, Sadun, synnyinpaikka.

Ja niin. Mukana on myös punk. Tälle ihanalle kirjailijattarelle niin ominainen punk. Ihanaa.

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin - lukekaa, edes uteliaisuudesta!

Lukutoukka kävi kirjaostoksilla (ja kirjastossa).

Tunnustan, olen viime aikoina lukenut todella paljon arvostelukappaleita. Syy siihen on yksinkertaisesti se, että syyskuussa on ilmestynyt huiman paljon mielenkiintoisia kirjoja, joista osan olen pyytänyt itselleni, ja osan olen saanut yllätyspaketteina. Tämä ei kuitenkaan suinkaan tarkoita sitä, ettei tämä lukutoukka koskaan itse käyttäisi rahaa kirjoihin, tai lainaisi niitä kirjastosta.

Päätimme tempaista bloggariystävieni kanssa, ja pitää kirjanosto kuukauden. Se ei suinkaan tarkoittanut sitä, että olisi pitänyt ostaa huiman paljon kirjoja joka viikko, vaan sitä, että ostaisimme edes yhden kirjan tässä kuussa. Se saattoi olla antikvariaatista, pokkari, tai ihan täyshintainen kovakantinen kirja. Minä otin ilon irti ja lähdin kirjakauppaan jo kuun alussa.

 

Tämähän sieltä lähti mukaan. Päätin, että kun kerran kirja ostetaan, niin sitten täytyy saada lukemista koko rahan edestä. Totuus Harry Quebertin tapauksesta sisälsikin tuon 800 sivua, ja sen viime viikolla luinkin, ja ehdin blogatakin.

Minä siis myös ostan kirjoja, en ole korruptoitunut kirjahamsteri. :) Ja tänään tein hyvän teon, vein suuren keon arvostelukappaleeksi saamiani uutuuskirjoja ihanaan lukupiiriimme, ja annoin ne ilmaiseksi kiertoon. Tosin, oma lehmä ojassa, kirjamessut lähestyvät ja tiedän raahaavani sieltä kassillisen kirjoja - pakko saada kirjahyllyyn tilaa!

Mutta koska aina ei ole varaa ostaa kirjojaty, joskus täytyy käyttää kirjastoa. Tai täytyy ja täytyy, minulle kirjastoon meneminen on aina yhtä nautintoa, Joensuun pääkirjasto on ihana paikka. Ja myöskin lähikirjastoni, Niinivaaran kirjasto. Hyllyjen välissä seikkaileminen on parasta. Tosin tällä kertaa suurin osa lainaamistani kirjoista oli varauksia. Nekin tulivat todella nopeasti, jo seuraavana päivänä siitä kun olin kirjat varannut, alkoi puhelin piipittää saapuneista varauksista. Mitä sitten löytyi?

David Nicholls: Varamies
Tuija Lehtinen: Morsiuskamari
Maritta Lintunen: Hulluruohola
Essi Kummu: Lasteni tarina
Mikko Kalajoki: Kolme tärkeintä asiaa
Pasi Ahtiainen: Jokakelin mies
Sisko Latvus: Kaksi sateenkaarta
Veera Salmi: Puluboin ja ponin kirja
Siri Kolu: Me Rosvolat ja Iso-Hemmin arkku
Jari Järvelä: Särkyvää
Sini Ezer: Aavikkohaukka
Julie Berry: Kunnes kerron totuuden
Justin Cronin: Ensimmäinen siirtokunta
Jessica Suni: Hoito

Joo, kyllä, lukeminen ei hetkeen lopu. En voi muuta kuin olla kiitollinen kirjaston olemassa olosta!

Aivan huikea järkäle.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta
Joël Dicker 
Suomentanut Anna-Maija Viitanen
809 s. 
2014
Tammi











Lukutahtini ei ole suinkaan hidastunut, eikä lukujumikaan vaivaa, vaikka minua ei ole näkynytkään blogissani muutamaan päivään. Syytän tästä blogitauosta juuri lopettamaani järkälettä, Totuus Harry Quebertin tapauksesta teosta. Ja olipas siinä vasta teos! Ei voi muuta sanoa.

Juonessa  tässä kirjassa löytyy: nuori kirjailijalupaus (tai oikeammin jo tähti) Marcus Goldman sairastuu tuohon tunnettuun kirjailijantautiin, eli valkoisen paperin kammoon. Hän ei onnistukaan aloittamaan toista romaania, kovasti juhlitun ensimmäisen kirjan jälkimainingeissa. Marcus ottaa yhteyttä entiseen opettajaansa, niin ikään kirjailijaan Harry Quebertiin. Marcukselle käy ilmi että Harryllä on ollut suhde 30-vuotiaana 15-vuotiaaseen tyttöön, Nolaan, joka on kadonnut vuosia sitten. Myöhemmin Nolan ruumis löytyy haudattuna Harry Quebertin pihalta, ja Marcus rientää ystävänsä avuksi. Hän tahtoo pelastaa Harryn kuolemantuomiolta, ja alkaa penkoa tapausta.

Totuus Harry Quebertin tapauksesta ei ole suinkaan saanut täyttä hehkutusta bloggaripiireissä. Monet ovat tätä haukkuneet, Kirsi ei esimerkiksi ymmärrä miten tämä voidaan lukea Keltaisen kirjaston kirjaksi. Kirjainten virta-blogin Hanna sanoi tätä vuoden huonoimmaksi kirjaksi. Minä olen tässä aivan toista mieltä, aivan täydellisen toista mieltä.

Onko todella juoni heppoinen, tai kirja heppoisesti kirjoitettu, kuten yllämainitut sanovat? Minä sanon että ei. Kirjassa on monipuolinen juoni, rikostarina, murhamysteeri, on äärimmäisen taitavasti kerrottu, ja juonenkäänteitä tulee kokoajan lisää. Loppuun asti kirjailija pitää lukijan mielenkiintoa yllä, ja viimeisille kymmenille sivuille asti riittää yllätyksiä. Minä tykkään, minä rakastan!

Siitä huolimatta että kirjassa on kahdeksansataa sivua, se on nopealukuinen. Joka tosin saattaa johtua siitä, ettei kirjaa malta laskea käsistään. Jos minulla olisi tullut intensiivisempiä lukumahdollisuuksia, olisin varmasti lukenut kirjan parissa päivässä, niin mukaansatempaava se oli. Täyttä timanttia, sanoisin, murhamysteeri vailla vertaa.

Siinä missä Totuus Harry Quebertin tapauksesta on myös murhamysteeri, se on myös rakkaustarina. Se on tarina kielletystä rakkaudesta. Mutta se on myös lukuromaani, kuten ylempänä sanoin, se tempaa mukaansa. Eli - lukuromaani, murhamysteeri ja rakkaustarina samassa! Voiko parempaa toivoa.

Vaikken tähtiä enää merkitsekään, on tämä viiden tähden arvoinen. Ehdottomasti. Täyden kympin kirja. Kannatti ostaa omaan hyllyyn.

Syksyn paras kirja?

Ihmepoika
Elias Koskimies
191 s. 
2014
Gummerus












Arvostelukappale

Onko se nyt löytynyt? Minun tämän syksyn hittini, kirja jota tulen lukemaan uudelleenkin? Voi hyvinkin olla, Elias Koskimies vakuutti minut Ihmepojallaan.

Eletään 1980-luvun loppupuolta. Koulun kovat tytöt polttavat tupakkaa ja suihkuttavat hiuslakkaa koulun invavessassa, ja elävät hurjaa nuoruuttaan. Tuntuu että kaikki ovat siinä mukana. Kaikki muut paitsi yksi poika, 145-senttinen isopäinen poika, joka haaveilee New Yorkista. Tuo poika haaveilee kansainvälisestä megatähteydestä ja käy päänsä sisällä keskusteluja Madonnan kanssa. Pojan perheen arki kuitenkin saa kovan kolauksen, kun perheen isä sairastuu äkillisesti. Se saa koko perheen sekaisin.

Täytyy myöntää, että minä odotinkin Ihmepojalta aika paljon. Tämä on Elias Koskimiehen ensimmäinen romaani, mutta häneltä on julkaistu jonkinmoinen päiväkirjamainen teos, Korusähkeitä. En ole sitä lukenut, mutta ehkä tulen tutustumaan kirjaan. Kuitenkin, Gummeruksen luettelossa tämä herätti kovasti kiinnostustani, joten päätin pyytää siitä arvostelukappaleen.

Eilen, kun olin lukenut ja blogannut Poika matkalaukussa dekkarin, valikoin hyllystäni luettavaksi tämän kirjan. En arvannut mitä tuleekaan tapahtumaan - jouduin täysin sen pauloihin. En meinannut malttaa mennä nukkumaan lainkaan! Olen yleensä aika illantorkku, käyn nukkumaan aikaisin ja heräänkin sitten myös aikaisin. Nyt kuitenkin valvoin itselleni yllättävän kauan, ja niin, luin ja luin. Melkein loppuun pääsinkin kirjassa eilen, ja tänään oli vielä herättävä ihan ajoissa lukemaan kirja loppuun. Niin merkittävä se minulle oli.

Kirjan kertojaääni on mahtava. Se tulee lähelle, se on yksinkertainen, se on lämmittävä. Se on yksinkertaisesti sydämen arvoinen. <3

Olen lukenut paljon hyviä kirjoja tänä syksynä, mutta en yhtään, joka olisi valvottanut minua yötä myöten. Ehkä siksi päättelenkin, että tämä on minun kirjasyksyni merkkiteos. Koskimiehen tapa kirjoittaa on mahtava, se ei kaunistele, se kertoo suoraan. Käy sydämeen.

En löytänyt juuri bloggauksia aiheesta - ettekö te ole lukeneet tätä, ihanat bloggarikollegat? Aiottehan lukea? Kehotan tutustumaan, tämä oli mahtava.

Hyvän tuntuinen alku dekkarisarjalle.

Poika matkalaukussa
Lene KaaberØl, Agnete Friis
Suomentanut Aino Ahonen
339 s. 
2013
Siltala













Tänään olisi ollut perinteinen Joensuun kirjallisuustapahtuma konservatoriolla. Hieman ketuttaa, kun sinne en päässyt, kaikki mahdolliset seuralaiseni olivat poissa kaupungista, enkä viitsinyt yksin laahautua konservatoriolla. Siellä olisikin ollut erinomaiset luennoitsijat - Antti Heikkinen, Maija Vilkkumaa, Kjell Westö, Riikka Pelo... Ainakin. Puhumassa intohimosta. Ah ja voih, kuinka olisinkaan halunnut olla paikalla. Mutta onneksi on kirjamessut reilun kuukauden kuluttua, ja siellä on... vaikka mitä! <3

Kirjallisuustapahtuman sijaan, luinpa pitkästä aikaa dekkarin.

Tarina alkaa, kun Nina, sairaanhoitaja, saa hätääntyneen soiton hyvältä ystävältään Karinilta. Häntä pyydetään hakemaan aseman säilytyksestä matkalaukku, ja loppu jätetäänkin Ninan käsiin. Naisen järkytys ei voisi kovinkaan paljon olla suurempi, kun hän löytää matkalaukusta pienen, vain heikosti hengittävän pojan.

Ja siitä mennäänkin vauhdilla eteenpäin.

Oli jotenkin ihastuttavaa palata dekkarin pariin, kun en ollut vähään aikaan tätä kirjallisuuden lajia harrastanut. Dekkarit kuitenkin kuuluvat yhteen suosikkigenreistäni, jota ilman en voisi elää, joten oli aika kummallistakin, että pääsi syntymään näinkin pitkä tauko. Mutta - kun pitää vähän taukoa, niin hyvä dekkarikin maistuu aina vain paremmalta!

Yksi syy, miksi luin Pojan matkalaukussa juuri nyt, on se että tämä sarja saa aivan kohta jatkoa. En ole aivan varma siitä, onko sarjan toinen osa jo ilmestynyt, mutta aivan lähiaikoina sen päivän pitäisi koittaa (ellei ole jo koittanut). Nyt, kun olen lukenut tämän ensimmäisen, odotan paljon toistakin osaa, joka siis jatkaa Ninan tarinaa.

Ninasta kertovat osuudet jäivät eniten mieleeni, niistä pidin kaikkein eniten, ja niitä odotin. Ehkä juuri sen vuoksi, että Ninassa on adrenaliininarkkarin piirteitä, ja vauhtia riitti tuon naisen toimissa koko ajan. Kertojia oli kuitenkin paljon, ja kaikkien äänestä en niin paljon pitänyt.

Kiitettävään asti tämä dekkari ei, vahinko vain, yllä. Lukeminen on sujuvaa, ehkä liiankin sujuvaa. En päässyt missään vaiheessa flow tilaan, jossa vain lukee ja lukee, ymmärtää, ja pääsee sisälle kirjaan. En päässyt. Luin ja luin, mutta silmäni vain liikkuivat riviltä toiselle.

Silti tämä kirja viihdytti. Nimenomaan viihdytti.

Millainen on Hyvä aviomies?

Hyvä aviomies 
Liane Moriarty
Suomentanut Helene Bützow
444 s. 
2014
WSOY










Arvostelukappale


Mietimme tänään bloggariystäväni kanssa, miten tärkeiksi meille ovatkaan blogit muodostuneet. Nimittäin minultakin Hyvä aviomies olisi mennyt täysin ohi ilman näitä ihania bloggaajia, jotka ovat kirjan lukeneet ja sitä kehuneet. Sitä on luettu paljon blogeissa, ja kannan minäkin nyt korteni tähän kekoon.

Cecilia Fitzpatrick on menestynyt Tupperware myyjä, jonka elämässä kaikki tuntuisi olevan järjestyksessä. On hyvä aviomies, kolme kauniista tytärtä, ja muutenkin hyvä, tasainen elämä. Ainakin siltä vaikuttaisi. Cecilia kuitenkin löytää ullakolta miehensä kirjoittaman kirjeen, jossa lukee, että sen saa avata vasta hänen miehensä, John-Paulin, kuoltua. Uteliaisuus voittaa, ja Cecilia avaa kirjeen - ja hänen maailmansa romahtaa. Eikä ehkä ihan aiheetta.

Samalla, kun Cecilian oma maailma romahtaa, niin on vaarana, että kaatuu myös monen muun ihmisen elämä.

Hyvä aviomies kertoo kolmesta naisesta, Cecilian ohella Tessistä ja Rachelista. Siinä ehkä onkin kirjan voima, yhdellä kertojalla teos voisi jäädä hieman itseään toistavaksi, ja hmm, ehkä hieman tylsäksikin. Nyt ei päässyt tylsää hetkeä syntymään, kun luvun vaihtuessa vaihtui kertojakin. Ja jokainen kolmesta naisesta oli mielestäni omalla tavallaan mielenkiintoinen.

Luokittelisin Hyvän aviomiehen hömpäksi. Se ei kuitenkaan ole mitään höttöistä hömppää, vaan hömpän ulkokuoren alla piilee kipeitä, ja arkoja asioita. Surullisiakin. Välillä kirja naurattaa, ja välillä melkein itkettää. Siinä on jälleen vahvuus, joka sai minut lukemaan tätä innolla.

Jälleen yksi hyvä puoli: kirjassa edettiin nopeaa vauhtia. Ei jääty junnaamaan paikoilleen, vaan koko ajan mentiin eteenpäin. Tuntui välillä että hengästyy itsekin, kun koko ajan tuntui tulevan jotain uutta. Mutta vauhti ei kuitenkaan ollut niin kova, ettei olisi henkeä saanut, vaan Hyvä aviomies soi välillä pienen hengähdystauonkin.

Kirjan edetessä ehdin pohtia omaa lukuvauhtiani. Jossakin internetin ihmemaailmassa oli tehty tutkimusta keskimääräisestä lukuvauhdista, ja olivathan ne mielettömiä lukemia. En minä ainakaan sellaisiin pääse. Yritin hieman mittailla omaa lukunopeuttani lukiessani, ja sainkin lukemiksi tämän kirjan kanssa vajaat sata sivua tunnissa. Minulle tuo lukema on aika paljon, sillä useimmiten saan luettua korkeintaan 80 sivua tunnissa, tosin nuortenkirjojen kanssa lukema on aika paljon korkeampi. Jännää miettiä tällaisia asioita, koska en hirveästi ole kiinnittänyt näihin asioihin ennen huomiota. Mutta se on aina niin kirjasta kiinni, kevyempää lukee nopeammin ja raskaampaa hitaammin!

Mutta vielä Hyvästä aviomiehestä: se oli hyvä välipala kirja, ei kaikista hömppäkirjoista kevyin, vaan mukana oli myös vakavampia kiemuroita. Kerronta oli mukavan vauhdikasta, eikä kukaan hahmoista alkanut pahemmin ärsyttää. Eli kyllä, suosittelen lämpimästi.

Kirja joka sai sydämeni lyömään nopeammin.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
Mia Kankimäki
371 s. 
2013
Otava













Syksy on tullut, kun on tullut aika jälleen lukea lukupiirikirjaa. Elokuun lukupiiritapaamisemme jäi minulta väliin, mutta reilun viikon kuluttua olevaa tapaamista en aio ohittaa. Vähän jäi viime tippaan tämänkin kuun kirjan lukeminen - mutta nyt se on luettu. Nautinnolla.

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, kertoo itse kirjailijasta, Mia Kankimäestä. Siitä, kuinka hän jättää kolmenkymmenenkahdeksan vuoden iässä päivätyönsä, ja matkustaa Japaniin, Kiotoon, tutkimaan Heian-kaudella elänyttä japanilaista hovinaista ja kirjailijaa Sei Sonagonia. Kankimäki on lukenut tämän hovinaisen kirjoittaman Tyynynaluskirjan, ja tuntee syvää sielunsisaruutta 900-luvulla eläneeseen japanilaisnaiseen. Japani imaisee Kankimäen mukaansa, ja hän havahtuu matkan aikana myös huomaamaan, mitä oikein elämältä haluaa.

Kaunis. Se oli ensimmäinen sana, joka tulee mieleen, kun mietin miten kuvaisin Kankimäen matkakirjaa. Kirjailija on kirjoittanut kirjan sydämestään, ja lukija pääsee lähelle Japanin tunnelmaa. Ja sainpa saman tien matkakuumeenkin, vaikka tiedän että tuskin koskaan matkustan Japaniin saakka. Mutta kirjallisen matkakuumeen, nyt haluan kovasti lukea enemmän ja enemmän Japani aiheista kirjallisuutta! Eli vinkkejä otetaan vastaan.

Keväinen. Toinen sana. Vaikka mennäänkin syksyssä, niin oloni tuli keväiseksi tämän teoksen kanssa. Kirsikankukat, ah ja voih. Japanin kauneus. Voin vain kuvitella sen silmieni edessä. Ja pystyinkin kuvittelemaan, niin taidokkaasti oli Kankimäki tässä kirjassa sen lukijan eteen maalannut.

En ole mikään kova lukemaan matkakirjoja, olenkohan lukenut koskaan ennen. Ja varmaankin ajattelinkin tätäkin kirjaa enemmän romaanina, kun tähän varovasti tutustuin alkujaan. Mutta ei, kirja ei ollut pettymys minulle.

Mutta pettymys se on saattanut olla monille muille lukupiirimme jäsenille. Kyseessä on Naisten pankin toiminnan Lukevat leidit lukupiiri, jossa käsittelemme naisten asemaa eri maissa. Vaikka toki tässäkin kirjassa Japanin naisten asemaa käsitellään (hyvä on, enimmäkseen tuhannen vuoden takaa), niin jutun juju ei ole ihan sama kuin vaikka Adichien Puolikas keltaista aurinkoa teoksessa, josta kovasti lukupiirissämme pidettiin. Oikein kutkuttaa lukupiirimme tapaaminen, jolloin keskustelemme kirjasta. Ja aion puolustaa tätä, mikäli tulee täystyrmäys (jota en tietenkään toivo).

En minäkään täysin rakastunut kirjaan. Olisin nimittäin hieman lyhentänyt sitä, sillä minulle alkoi tulla uupumus siinä kolmensadan sivun paikkeilla. Aloin jo pohtia, mitä lukisinkaan seuraavaksi, ja harmi kyllä, miettiä, eikö tämä jo lopu kohta. Sillä vaikkei sivumäärä päätä huimaakaan, niin Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin ei ole mikään nopealukuinen kirja. Se ottaa aikansa, ja siihen täytyy syventyä. Lukea mieli avoimena.

Tämä teos on saanut runsaasti hehkutusta blogistaniassa. Eikä suotta.