Kirja joka voisi kertoa minusta.

Läpi yön
Terhi Rannela
283 s. 
2014
Otava








Arvostelukappale



Joskus sitä vain hyppää upeasta kirjasta toiseen. Kaksi viimeistä lukukokemustani ovat molemmat olleet niin hätkähdyttäviä, että pelkään jo etukäteen lukujumia. Miten jaksan näiden jälkeen lukea jotain, edes keskinkertaista?

Eihän Varjojen huonetta ja Rannelan Läpi yön teosta voi edes verrata keskenään, niin erilaisia ne ovat, mutta molemmat ovat iskeneet lujaa johonkin syvälle. Kovin eri tavoilla, kylläkin.

Läpi yön kertoo Mariasta. Mariasta, joka on kirjan alussa vasta 15-vuotias. 15-vuotias nuori tyttö, joka on jo elämänsä tuossa vaiheessa päätynyt tilanteeseen jossa yrittää itsemurhaa. Kirja alkaa heti Marian itsemurhan jälkeisestä ajasta. Millä Maria selviää noista ajoista, vaikeasta kasvamisesta nuoresta tytöstä naiseksi. Kirjoittamalla. Ennen kaikkea kirjoittamalla. Se on hänen henkireikänsä.

Läpi yön on Marian kasvutarina, se kertoo ajasta ajasta yläkoulusta aina yliopistoon saakka. Se kertoo Marian tarinan, ihmisenä ja kirjoittajana. Se kertoo kauniin, ajoittain surullisenkin tarinan, joka on silti täynnä toivoa.

Oli hätkähdyttävää, miten minä tavoitin kirjasta itseni. Tavoitin nimenomaan itseni nuorena, yläkouluikäisenä ja vähän vanhempana. Aina parikymppiseen saakka. Minäkin purin itseäni kirjoittamalla, enkä olisi voinut edes olla kirjoittamatta.

Ja minustahan on aina ihanaa lukea kirjoja, jossa päähenkilö lukee. Ja Mariahan lukee. Kaikkea. Hän kantaa kirjastosta valtavia määriä kirjoja, hän on kiinnostunut kaikenlaisesta kirjallisuudesta. Kirjasta löytyy Leena Lehtolaista, Marja-Leena Tiaista... Loputtomasti minuakin liikuttuneita kirjailijoita.

Maria asuu Sellukylässä. Pitkän pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, että Sellukylä olisi ikäänkuin Itä-Suomessa sijaitseva Eno. Päättelin Sellukylän sijaitsevan Pohjois-Karjalassa, monestakin syystä, ja no, Enossa kun on sellutehdas... niin, vastaushan on selvä. Onko Rannela itse kotoisin täältä suunnalta? En tiedä.

Täytyy tunnustaa että jossain vaiheessa Maria hieman ärsytti. Ehkä se johtui siitä, että itselläni on ikää jo lähes 30, enkä enää ajattele niin kuin vajaa parikymppinen nuori. Varsinkin Marian ihmissuhdesotkut tuntuivat lähes naurettavilta, enkä todellakaan kyennyt samaistumaan niihin. Onneksi kirjassa kuitenkin oli niin paljon hyvää, etten ehtinyt niinkään takertua pikkuseikkoihin.

Olen jotenkin niin täynnä kirjan herättämiä tunteita. Se kosketti minua niin paljon, etten edes saa sanoja tulemaan ulos. Tuntuu, että Rannela olisi kirjoittanut kirjan minulle ja minusta. Se tuli niin lähelle. Uskon, että tämä tulee olemaan tärkeä kirja monille nuorille, jotka rakastavat kirjoittamista ja kirjallisuutta. Ja myös nuorille, jotka ovat masentuneita, ja ehkä miettineet joskus itsemurhaa. Siitä voi selvitä. Uskokaa pois.

Minäkin olen selvinnyt.

Odotettu päätös Varistyttö-trilogialle.

Varjojen huone
Erik Axl Sund
Suomentanut Kari Koski
364 s. 
2014
Otava








Arvostelukappale


Laskin juuri käsistäni yhden tämän syksyn merkittävimmistä kirjoista, ehkäpä merkittävimmän dekkarin. Ainakin minulle. Olen odottanut tätä kirjaa siitä asti, kun laskin kädestäni trilogian toisen osan, Unissakulkijan, ja silloin tuntui että odottavan aika on mahdottoman pitkä. Jotenkin jaksoin odottaa, ja viimeinkin se on nyt tässä. Vieressäni. Luettuna. Läpi elettynä.

Onkohan ensimmäinen kerta blogini historiassa, kun en voi kertoa mitään kirjan juonesta? En tosin ole aivan varma kerroinko Unissakulkijankaan kanssa, mutta nyt ainakaan en paljasta sitäkään vähää. Kerron vain, että Varjojen huone jatkaa siitä, mihin Unissakulkija jäi. Se solmii loputkin langat toisiinsa, ja vie kaiken päätökseen. Mutta millä tavalla?

Koko Varistyttö trilogiahan on herättänyt suurta puolesta ja vastaan keskustelua kirjablogeissa ja esimerkiksi Facebookin Dekkariryhmässä johon kuulun. On niitä, jotka inhoavat, ja niitä, jotka rakastavat. Oikeastaan ei ole juuri "ihan ok" mielipiteitä. Monien mielestä kirjoissa käsitellään liian raakoja asioita, ja onhan se totta. Pahuutta tässä trilogiassa riittää.

Varjojen huoneessa pahuutta on mukana ehkä vielä enemmän kuin kahdessa edellisessä osassa. On pedofiliaa, lapsipornoa, seksuaalista hyväksikäyttöä, kannibalismia. Tuntuu että juuri miltään ei lukija säästy. Kirja piinaa, piinaa loppuun asti. Hirveää, eikö?

Niin hirveää, että sitä ei voi tämä lukija kuin rakastaa.

Myönnettäköön, että minua piinasi pienoinen lukujumi. Jumitin aika kauan ennen tätä lukemani Piiraan maku makea dekkarin kanssa, ja jännitin hieman, miten tämän kanssa käy. Halusin lukea kirjan mahdollisimman pian, ja saattaa jo lauantaina matkaan uudelle lukijalle. Ehdinkö lukea siihen mennessä? Kyllä. Istuin kirjan kanssa kuin naulittuna sohvaan, ja... antauduin. Antauduin täydelliselle, viiden tähden kirjalle.

Lukekaa jos uskallatte!

Mestarimyrkyttäjän matkassa 50-luvun Englannissa.

Piiraan maku makea
Alan Bradley
Suomentanut Maija Paavilainen
388 s. 
2014












Piiraan maku makea oli minun Kirjan ja ruusun päivän ostokseni. Sitä oli kehuttu blogeissa valtavasti, ja olipa kirjakaupassa "Tätä suosittelemme" lappukin kirjan välissä, niin pakkohan noihin mielipiteisiin oli luottaa ja uskaltaa ostaa kirja omaan hyllyyn. Silti, monta kuukautta meni, ennen kuin sain tartutuksi kirjaan. Se jotenkin unohtui hyllyyn, kunnes nyt sattui nenäni eteen. Juuri sopivasti dekkarinälkään.

Flavia De Luce on vasta 11-vuotias. Sitä ei välttämättä uskoisi, kun miettii millaiset kemistinkyvyt tämä nuori neiti omaakaan. Hänellä on käytössään aikanaan menehtyneen Tar-enonsa laboratorio, ja siellä Flavia puuhailee päivät pitkät. Erityisesti hän on kiinnostunut, mistäpä muusta kuin myrkyistä.

Flavia on myös utelias, ja hänessä on salapoliisin vikaa. Tämä nuori neiti saa kykynsä käyttöön, kun portailta löytyy jänkäkurppa nokassaan harvinainen postimerkki, eräästä piiraasta katoaa palanen, Flavia todistaa oven takana kiivasta sananvaihtoa ja kurkkupenkistä löytyy ruumis. Ja poliisit, kuinka hitaita ja tolloja he voivat - Flavian mielestä ainakin - ollakaan!

Kylläpä viihdyin tämän kirjan parissa hyvin! Menihän sen lukemisessa kyllä aikansa, välissä oli lukumaratonia ja kaikenlaista kiirettä, mutta tänään olen viimeinkin saanut kaipaamaani lukuaikaa, ja sain luettua kirjan rauhassa loppuun saakka. Ehdin jo kirota eräälle tuttavalleni, ettei lukemiseni ole enää yhtä vauhdikasta kuin ennen, mihin hän totesi, että ehkä elämässäni on nykyään paljon enemmän kaikkea muutakin. Mitä, tarvitaanko elämään muutakin kuin kirjat? ;) (oli pakko laittaa hymiö, anteeksi, tilanne vaati sen)

Mikään perusdekkari Piiraan maku makea ei ole. Tai no, riippuu mihin dekkariin vertaa. Minun silmissäni siintää jo Varistyttö trilogian päättävä Varjojen huone, jonka aion lukea seuraavaksi, ja onhan Piiraan maku makea kovin erilainen tuohon trilogiaan verrattuna. Ainakin mukavampi, ja helposti lähestyttävämpi. Raakojen dekkareiden kanssa saa järkyttyä ja ehkäpä ahdistuakin, mutta tämän parissa viihtyi ja tuli hyvälle mielelle, ja saipa lopussa jännittääkin hieman. Myöskään väkivaltaa ei kirjassa juurikaan ole, joten sitäkään ei tarvitse pelätä.

Olihan Piiraan maku makea myöskin aikamatka, matka ihanaan 50-luvun Englantiin. Nautin siitä suuresti, sillä paikankuvaus oli erittäin onnistunutta, varmasti alkuperäisessäkin kirjassa, kuin sitten tässä suomennoksessakin. Suomennus oli erittäin hyvin onnistunut, täytyy sanoa, yksityiskohtaisuus ja termistö olivat selvästi Paavilaisella hallussa.

Kyllä, uskallan suositella tätä dekkaria myös niille, jotka eivät tavallisesti dekkareista niin perusta.

Telkkarissa: Vino Show

Tässä yksi pääsyistä miksi päätin lukumaratonini hieman aikaisemmin tänään. Nimittäin Nelosen tuore viihdeohjelma Vino Show! Edellinen jakso jäi katsomatta, koska silloin en ollut kotona. Mutta tämän tuoreen, toisen jakson onneksi pääsin katsomaan!

Vakiokasvoja ohjelmassa ovat Minttu Mustakallio, Eero Ritala, Ville Virtanen sekä Niina Lahtinen. Erinomaiset vakiokasvot, sanoisin. Lisäksi jokaisessa jaksossa on kaksi vierailevaa näyttelijää, yksi mies ja yksi nainen.

Vino Showssa on toki aivan hirvittävän paljon samaa kuin maikkarin Putouksessa. Mutta se ei haittaa, sillä mitään ei ole kopioitu suoraan, esimerkiksi Putouksen legendaarista sketsihahmokisaa, vaan jokainen sketsiaihe on tuore. Hieman löysin myös samoja piirteitä kuin Tuubissa, jota esitettiin maikkarilla jokin aika sitten.

Vino Show on saanut nimensä vinosta huoneesta, missä toteutetaan ohjelman loppupäässä sketsiä. Mielestäni tuo ei suinkaan ole ohjelman parasta antia, vaan esimerkiksi erilaisten kuvien selittäminen pantomiimina oli erittäin hauskaa.

On varmasti katsojia, jotka pitävät tätä ainoastaan kopiona. Mutta minä nautin, koska on aina mukavaa katsoa kun telkkarista tulee hyvää, aidosti naurattavaa viihdettä. Ja sitä Vino Show on.

P.S. Kritisoin. Kyllä ovat MTV ja Nelonen ovelia. Perjantaina alkanut Posse oli laitettu tulemaan samaan aikaan Vain elämää:n kanssa, vaikka ohjelmilla on varmasti hyvin pitkälti sama katselijakunta. Posse tuli uusintana lauantaina, mutta se tuli yhtäaikaa Vino Shown uusinnan kanssa. Ja Vino Show tulee taas suorana lähetyksenä yhtä aikaa kuin Tanssii Tähtien Kanssa. Tiedän, että kanavien on pakko kilpailla, mutta silti. Ketuttaa!

Lukujumista lukumaratoniin.

Vaikka minun mielestäni ihmisen elämän parasta aikaa ovat perjantai- ja lauantai-illat, niin kyllä sunnuntaitkin ovat aika mukavia. Pelkkää lekottelua! Olisin halunnut aamulla nukkua pidempään, mutta jokin sisälläni päätti ettei unta enää riitäkään.

Sitten sain idean! Kun kerran olen nyt parantunut lukujumistani, niin miksen juhlistaisi sitä pitämällä tämän sunnuntain kunniaksi lukumaratonin! Jipii! Eli laitan Piiraan maun makean (josta haluan nauttia jokin muu päivä) syrjään hetkeksi, ja keskityn tuon pinon kirjoihin. Löytyy nuortenkirjoja ja löytyy peruskaunoa, mutta varmasti hyvää luettavaa.

Onko jotain erityistä mitä tuosta pinosta suosittelisit?

Toki, niin kuin tapanani on ollut, päivittelen tänne blogin puolelle miten maraton etenee, ja tottakai myös blogin Facebook sivulle.

Toivottavasti lukufiilistä löytyy!

12.50.

Niinhän siinä sitten kävi, että lukumaratonini aamupäivästä meni pari tuntia unten mailla. Yhtäkkiä alkoi väsyttää armottomasti, olinhan herännyt kohtalaisen aikaisin, ja tuntui hyvältä ajatukselta ottaa päiväunet. Siispä nukuin pari tuntia, söin ihanan makuista bataatti-porkkanasosekeittoa, ja vasta sitten luin loppuun aamulla aloittamani Veera Salmen Kaikki kevään merkit.

Arvostelukappaleeksi saamani Salmen kauniin näköisen teoksen olin jo kerran ehtinyt aloittaa, mutta se ei ilmeisesti ollut vedonnut sen hetkisiin tunteisiini. Nyt vetosi, Kaikki kevään merkit oli juuri sopiva kirja lukumaratonille! Vain hippusen yli 200 sivua, ja paljon sisältöä. Minä ihastuin!

Maraton pinossani on toinenkin Salmen teos, nimittäin tuota Puluboi sarjaa. Odotan sitä kovasti, sillä olen kuullut siitä hyvää.

Mutta nyt, eikun jatkamaan. Sivuja siis tähän mennessä 234.

18.35.

Ei ole ennallaan tämä entinen himomaratoonari lukutoukka. Siinä missä ennen luin viisikin kirjaa maratonin aikana, on saldoni tämän päivän osalta kaksi tähän mennessä. Veera Salmen Kaikki kevään merkit vaati täyden keskittymisen ja paneutumisen, mutta olin luullut selviäväni Tuija Lehtisen Morsiuskamarista nopeammin.

Mutta ei Tuija Lehtinen petä, taaskaan. En ole pitkään aikaan lukenut tältä ihanalta kirjailija ladylta aikuisten kirjoja, mutta nyt löysin kirjaston juuri palautetuista viime vuonna ilmestyneen Morsiuskamarin. Ja olipa ihana viettää sunnuntaipäivää tämän kirjan kanssa! Nautin.

Morsiuskamarissa oli sivuja 268, joten yhteissivumäärä on 502. Ei päätä huimaa, mutta jotain kuitenkin.

Tähän jätän tämän maratonin tällä kertaa, sillä jo vajaan tunnin kuluttua alkaa Vino Show, jota aion silmäillä. Ja ei, en ilman kirjaa vietä kyllä iltaa siltikään. :)

Kurkistus keski-ikäisen miehen maailmaan.

Jokakelin mies
Pasi Ahtiainen
207 s. 
2014
Gummerus












Tauti iski. Enkä nyt tarkoita flunssaa, joka pari päivää sisuksissani jylläsi, vaan paljon pahempaa tautia. Nimittäin lukujumia. Minulle, jolla on suurinpiirtein aina kirja kädessä, tuo tauti on paha! Tosi paha. Jouduin jättämään kaksi ihan hyvältä tuntuvaa kirjaa kesken, koska ne eivät vain toimineet. Kirjastokassista löytyi kuitenkin tämä Pasi Ahtiaisen Jokakelin mies, joka tuntui sopivan pieneltä ja hauskalta. Niinpä lähdin keski-ikäisen Niilon matkaan.

Niilo on aivan tavallinen keski-ikäinen opettaja. Aivan normaali mies. Kaikki muuttuu kuitenkin, kun hän eräänä päivänä pyörtyy luokassa, saa aivotärähdyksen ja kolmen viikon sairasloman. Jokin ikäänkuin niksahtaa Niilon päässä, ja kun nuori anarkisti sotkee hänen kotinsa seinän, saa Niilo ajatuksen. Olisiko anarkia hänen juttunsa?

Tämäkin kirja olisi varmasti mennyt aivan ohitse ilman blogeja. Hemulin kirjahyllyn Henna kirjoitti tästä jokin aika sitten hyvin, niin hyvin että hän sai minut kiinnostumaan kirjasta. Nyt sain viimeinkin Pasi Ahtiaisen teoksen käsiini, ja sanonpa vain; onneksi! Tämä oli lystikäs kirja.

Päällimmäiseksi minulle jäi mieleen huumori. Sillä sitä tässä kirjassa kyllä riittää, minua ainakin nauratti kovasti lukiessani. Olenko aivan väärässä, jos sanon että Ahtiaisen tavassa kirjoittaa on jotain hieman Kyrömäistä? Ja voitte vain arvata, kuinka pidin, olenhan Kyrö fani.

Mutta huumorin lisäksi olin aistivinani vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Tottakai, onhan kirjassa vahvasti läsnä anarkia. Anarkiakin on tosin kuvattu lystikkäästi, mutta se on silti läsnä koko kirjan ajan.

En olisi välttämättä uskonut, että tulisin näin paljon ihastumaan keski-ikäisen miehen sielunmaiseman kuvaukseen, mutta kyllä viihdyin Niilon matkassa erittäin hyvin. Johtuisiko se sitten Ahtiaisen tavasta kirjoittaa, vai siitä, mihin kaikkeen Niilo parinsadan sivun aikana joutuukaan, mutta kyllä Jokakelin mies oli ehdottomasti lukemisen arvoinen. Suosittelen!

P.S. Kuuntelen parhaillaan Arttu Wiskarin Sirpa kappaletta. Tykkään tästä kuin hullu puurosta, kuten myös Avaimet käteen sinkusta. Artun levy ilmestyy vajaan viikon kuluttua, ja ai että odotan sitä paljon! Lupaan kirjoittaa siitä blogiinikin jotakin. Wiskari on vain niin taitava sanankäyttäjä, että huimaa.

Uutta, erilaista Leena Lehtolaista.

Kuusi kohtausta Sadusta
Leena Lehtolainen
273 s. 
2014
Tammi









Arvostelukappale



Minun kirjaista maailmaani säväyttää aina, kun näen kirjakatalogissa Leena Lehtolaisen nimen. Hän on yksinkertaisesti varsinkin Maria Kallio dekkareillaan tehnyt minuun niin suuren vaikutuksen, että Kuusi kohtausta Sadusta oli minulle yksi tämän syksyn merkkitapaus. Siitäkin huolimatta, että tiesin tämän teoksen olevan tyystin erilaista Lehtolaista.

Kuusi kohtausta Sadusta on näytelmä. Näytelmä joka kertoo performanssitaiteilija Satu Savinaisesta, jonka on ohjannut hänen miesystävänsä Heikki Sirviö. Ja mitä tekee Lehtolainen? Amman sanoja lainatakseni, hän laittaa lukijan istumaan muun teatteriyleisön joukkoon. (Oli pakko lainata, tuo oli yksinkertaisesti niin kuvaavaa) Siinä juoni yksinkertaisuudessaan on - lukuunottamatta sitä, että Satu Savinainen, josta näytelmä siis kertoo, on kadonnut.

Minulle kirja jäi valitettavasti aika vieraaksi. En ole koskaan, en ikinä, lukenut näytelmiä. Enkä varmaankaan tämänkään jälkeen tule niitä kovinkaan innookkaasti lukemaan. Katson näytelmäni mielummin teatteriyleisön joukossa, ja luen kirjat ihan tavallisina, perinteisinä romaaneina.

Mielestäni Lehtolainen on kuitenkin rohkea, kun hän uskaltaa lähteä kirjoittamaan näinkin erilaista kirjaa. Kirjailijatar saattaa hyvinkin löytää itselleen uusia lukijoita tällä kokeilulla, enkä usko että vannoutuneet dekkarifanit häviävät mihinkään, vaikka jotkut ehkä minun tavoin tulisivatkin hieman pettymään. Koska ainakin minä olen taas innosta piukeana kun seuraava dekkari putkahtaa ilmoille.

En silti tyrmää Kuutta kohtausta Sadusta. Lehtolaisen kerronta on niin yksinkertaisen sujuvaa ja mukaansa tempaavaa, että kirjaa lukee mielellään. Myös hahmot ovat hienosti kuvattuja, esimerkiksi Sadun tytär joka istuu katsomon puolella katsomassa näytelmää, vetosi minuun erityisesti.

Ja mikä on ihanaa. Se, että mukana oli jälleen Outokumpu. Tällä kertaa Lehtolainen on kuvannut sen Malmivaarana, mutta ainakin minä käsitin sen täysin Outokummuksi, onhan se siis Lehtolaisen kotikaupunki, ja nyt myös teoksen päähenkilön, Sadun, synnyinpaikka.

Ja niin. Mukana on myös punk. Tälle ihanalle kirjailijattarelle niin ominainen punk. Ihanaa.

Ei niin pahaa ettei jotain hyvääkin - lukekaa, edes uteliaisuudesta!