Romanttista tragikomediaa Lapista.

Jääräpää
Mikko-Pekka Heikkinen
301 s. 
2014
Johnny Kniga









Arvostelukappale


Tässä on jälleen kirja, jonka olisin tyystin ohittanut ilman blogeja ja bloggaajia. Norkun kehujen myötä kuitenkin kiinnostuin Mikko-Pekka Heikkisen Jääräpäästä, ja otinkin sen heti lukuun kun se postiluukusta kolahti.

Jääräpää kertoo pariskunnasta; Aslasta ja Katjasta. Asla on etnisen muodin suunnittelija, joka yrittää työntää verenperintöään pois romanttisten komedioiden, kuten Notting Hillin, avulla. Katja taas on Helsingistä Muonioon tullut virkamies, joka on päätynyt Muonion kunnanjohtajaksi. Taustalla häilyy myös Katjan appiukko Piera, joka vastustaa kuntaliitosta, ja palvoo Black Sabbathia. Eiköhän näistä aineksista synny hyvä kirja?

Kyllä syntyy. Mikko-Pekka Heikkisen tarinankerronta vie mukanaan, ja saa lukijalleen aidon tuntuisen olotilan pimeääkin pimeämmästä talvesta ja Muonion pakkasista.

Huumoria löytyy myös. Täytyy tunnustaa, että vaikken varsinaisesti ääneen nauranutkaan kirjan aikana, niin hymähtelin kyllä, niin hauskasti henkilöt oli rakennettu, ja dialogit toimivat ainakin tähän lukijaan. Pisteet siitä kirjailijalle.

Minuun vetosi erityisesti tuo Katjan appiukon Pieran Black Sabbath fanitus - olenhan entinen hevityttö. Jotenkin Heikkinen on kuvannut kaiken niin aidontuntuisesti - sen, miten heviä täytyy soittaa kovalla, sen, miten intohimoisesti Piera suhtautuu omaan genreensä. Ihan niin kuin minä ennen vanhaan!

Kannattaapa käydä lukemassa myös Ilonan mietteet kirjasta, hän nimittäin asuu Lapissa, ja suhtautuu siis kirjaan eri tavalla kuin minä, Itä-Suomen asukki. Ilonan mielipiteitä oli mukava lukea, vaikka kaikessa eivät ajatuksemme kohtaakaan.

Minä uskaltaisin suositella tätä rakkaustarinaa ja huumoria kaipaaville, sellaisille, jotka eivät kuitenkaan ihan hömppään uskalla koskea. Kannattaa uskaltaa lähteä tälle matkalle Lappiin!

Ensikosketukseni steampunkiin.

Kerjäläisprinsessa
Magdalena Hai
188 s. 
2012
Karisto












Muistaakseni joskus jotakin lukumaratoniani varten lainasin kirjastosta tämän Magdalena Hain nuortenkirjan, mutta se jäi lukematta tai muuten liian vähälle huomiolle. Nyt kuitenkin, kun tämän Henry ja Gigi trilogian kolmas osa, Susikuningatar on ilmestynyt, ja sitä on kovasti kehuttu, niin minäkin innostuin. Ostin siis kirjamessuilta kaksi ensimmäistä osaa, ja nyt tuntuu, että kyllä se kolmaskin on saatava.

Kirjan päähenkilöt ovat nuoret Gigi ja Henry. Gigi on Umbrovian kuninkaan tytär, ja asuu perheensä kanssa Grönlannin Keloburgin kaupungissa, kovin kaukana kotoa. Gigin perhe asuu köyhien seassa, ilman että kukaan tietää heidän olevan kuninkaallisia. Gigin paras ystävä on Henry, resuinen kerjäläispoika. Niin - ja mitä sitten tapahtuu? Lukekaa! Kirjan takakansi ei paljoa kerro, joten en kerro minäkään.

Steampunk, jota tämä Magdalena Hain trilogia edustaa, oli minulle täysin uusi käsite. Täytyi vähän googletella, että saisin siitä paremman käsityksen. Mutta toden totta, on Magdalena Hai saanut tähän kirjaansa oikein hyvin tuota steampunk henkeä, kirjahan yhdistelee oikein taitavasti fantasiaa ja tieteiskirjallisuutta, 1800-luvun hengessä. Kirjan lopussa on muuten myös kerrottu aika kattavasti steampunkista, ja kirjan juurista.

Nyt vain pohdin, miten jaksan pitää hetken tauon ennen kuin aloitan trilogian toista osaa. Tekisi nimittäin mieli lukea se heti perään, mutta jospa jaksaisin odottaa hetken ja lukea jotain muuta välissä. Kirjamessujen takia kirjahyllyni pursuaa taas lukemattomia kirjoja!

Olisikohan tämä Magdalena Hain teos kuitenkin enemmän lastenkirja kuin nuortenkirja? Sellaisen käsityksen olen blogeista saanut, joissa olen käynyt lukemassa Hain teoksista. Esimerkiksi Morre pohti kovasti kumpaa genreä tämä olisi, ja päätyi siihen, ettei ihan nuoremmille lukijoille, mutta +10 vuotiaille jo kyllä. En minäkään tätä juuri lukemaan oppivalle antaisi. Mutta kyllä tästä vanhempikin lukija sai ihan kiksit!

Yksi syy miksi innostuin kirjasta niin kovasti, oli Hain kieli. Se oli elävää ja kaunista, ja saa varmasti monen ikäiset lukemaan kirjoja innolla. Miten olenkin onnistunut jättämään nämä ihanat kirjat väliin? Mutta niin, maailmaan mahtuu niin kovin paljon kirjoja, joista on lukematta aivan liian monta.

Jos haluat lukea vähän erikoisemman lastenkirjan (eikä haittaa vaikka olisit vanhempikin lukija), suosittelen Magdalena Haita.

Ruumiita, ruumiita, ruumiita.

Ruumis nro 19
Belinda Bauer
Suomentanut Natasha Vilokkinen
426 s. 
2014
Karisto











Belinda Bauer on minulle kirjailijana uusi nimi. Tai niin luulin, kun vasta kirjan luettuani huomasin että kirjahyllyssäni onkin kirjailijan toinenkin teos, Kadonneet lapset. Aina kirjahyllystä vaan löytyy yllätyksiä itsellenikin! Tämän kirjan kuitenkin sain ihanalta kirjasiskoltani Annikalta kirjamessuilla, ja otinpa tämän nyt lääkitsemään kutkuttavaa dekkarinnälkääni.

Auto-onnettomuudessa ollut mies menehtyy kooma-osastolla, ja päätyy testamenttinsa vuoksi leikeltäväksi lääketieteen laitokselle. Hänet nimetään ruumiiksi nro 19, ja häntä on avaamassa anatomian opiskelija Patrick Fort. Kuolinsyy jää ihmetyttämään Patrickia, mutta kukaan ei ota häntä vakavissaan koska hän on hieman erikoinen, ja kärsii Aspergerin syndroomasta. Patrick kuitenkin jatkaa omia tutkimuksiaan, ja huomaa yhtäkkiä joutuneensa ajojahdin kohteeksi. Ja loppujen lopuksi suurimmat salaisuudet löytyvätkin omasta perheestä...

Vaihdoin Annikan kanssa siis kirjoja kirjamessuilla. Ruumis nro 19:sta pyysin siitä syystä, että Annika oli sitä kovasti blogissaan kehunut, ja koska luotan rakkaan kirjasiskoni makuun varsinkin dekkareiden suhteen, päätin minäkin lukea tämän hetimiten. Ja aivan totta, ei ollut Annikaiseni väärässä. Tämä kirja oli rautaa!

En meinannut malttaa laskea tätä huimaa jännäriä käsistäni. Minäkin olen mukana lukuhaasteessa, jossa siis luetaan marraskuun ajan kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta joka päivä. Tunnustettakoon, että eilen taisi mennä lähemmäs kolmesataa sivua, niin kiinni olin tässä kirjassa. Ajattelin sänkyyn mennessäni lukea vain pienen hetken, kuten yleensä, koska aina uni vie mukanaan. Nyt en kuitenkaan malttanut laskea kirjaa käsistäni, vaan luin sen yhdellä hujauksella sängyssä makoillessani loppuun. Niin ei käy kovin usein, vaan kirjan täytyy olla todella hyvä ja koukuttava.

Sitä Ruumis nro 19 oli. Koukuttava.

Täydet sympatiani saa ihastuttava Patrick. Aspergerin oireyhtymä oli erittäin hyvin kuvattu, ja vaikkei minulla lähempää kokemusta taudista olekaan, niin uskon että kuvaus oli hyvin lähellä aitoa. En tietenkään kerro miten lopussa käy, mutta sanonpa vain, että olin siihen erittäin tyytyväinen.

On onni, että hyllyssäni on vielä toinenkin Bauerin kirja, joka on ehkä pian luvussakin. Tämä menee kiertoon läheisilleni, jotka ovat dekkarifaneja. Hyviä kirjoja antaa mielellään eteenpäin. <3

Ihastuttava Sinikka Nopola!

Eilan, Rampen ja Likan parhaat
Sinikka Nopola
436 s. 
2014
WSOY









Arvostelukappale


WSOY  ja Tammi järjestivät meille bloggareille kirjamessulauantaina kirjailijabrunssin, jossa yksi Ella Kannisen haastattelemista kirjailijoista oli Sinikka Nopola. Onneksi olikin, sillä muuten tämä herkkupala olisi saattanut luisua ohitseni! Nappasinkin kirjan mukaani messuilta arvostelukappaleena, joita brunssilta saimme.

Eilan, Rampen ja Likan parhaissa Nopola on koonnut viiden "hämäläisteoksensa" parhaat yksin kansiin. Nopola revittelee Tampereen murteella huolettomasti, ja saa lukijansa varmasti hymähtelemään, ellei nauramaankin. Teoksen alussa Likka on sinkku, ja kuvataanpa teoksen varrella myös Likan lapsuutta, ja kasvamista aikuiseksi. Myös Eilan ja Rampen liitosta on hyviä otoksia, ja näytteitä siitä, millainen avioliitto voi parhaimmillaan (ja pahimmillaan) olla.

Kuten kirjailijabrunssillakin tuli ilmi, saattaa olla, että Nopolaa pidetään enimmäkseen lastenkirjailijana, joidenkin lukijoiden mielestä. Niin minunkin. Hän on ollut minulle tuttu Heinähatusta ja Vilttitossusta, sekä Risto Räppääjistä. Oikeastaan nämä aikuisten kirjat tulivat minulle ikäänkuin puun takaa. Mutta onneksi tulivat eteeni!

Minua teos nauratti kovasti. Hämäläismurre on hyvin aidontuntuista, ja sillä tosiaan revitellään säälimättömästi. Myös muu huumori, perheen sisäinen huumori ja tarina, toimii hyvin. Hahmoista suosikikseni nousi Likka, joka on persoonana varsin hulvaton. Mutta eivät Rampe ja Eila tästä kauaksi jää.

Olen lapsesta saakka pitänyt Sinikka Nopolasta. Heinähatut ja Vilttitossut tulivat enemmän kuin tutuksi lapsena, ja ne ovat viihdyttäneet myös vanhemmalla iällä. Ei siis ihmekään, että Nopolan huumori puree myös näin vanhemmalla iällä.

On muuten todellakin onni, että pääsin kuulemaan tuon lyhyen Nopolan haastattelun, jonka perusteella kiinnostuin kirjailijasta ja tästä kirjasta. Sillä vaikka olisinkin tiennyt tämän olevan ns. aikuisten kirja, niin lyhyet tekstit olisivat voineet säikäyttää minut. Nyt kuitenkin päätin lähteä kokeilemaan, ja totesin ettei ollut mitään syytä pelätä ennakkoon. Tekstit toimivat vähän samaan tyyliin kuin Mielensäpahoittajat, pieninä paloina mutta kuitenkin osana tarinaa.

Suosittelen kaamosmasennuksesta kärsiville, oli oiva piristys!

Kirjanörtin maailmoja järisyttävä lukuelämys.

On nälkä, on jano
Maaria Päivinen
256 s. 
2014
Into 












Kirjamessujen aikaan suoraansanoen kiertelin kuin kissa kuumaa puuroa tätä kirjaa. Maaria Päivisen On nälkä, on jano, tuntui tulevan vastaani jossain muodossa joka välissä, milloin bloggaajakollegan käsissä, milloin Into kustannuksen pisteellä. Silloin vielä pidättäytyin, sillä "en minä tiedä... pitäisinköhän tästä... onkohan tämä liian väkevää?". Kun Robustoksen pisteellä näin kirjan, ja hinta oli vaivaiset kaksikymmentä euroa, ei tämä kirjanörtti voinut vastustaa. Tämä oli ostettava.

Emilie Silvia Grassin elämä suistuu raiteilta. Herra Blumen katoaa hänen elämästään, ja jättää hänen elämäänsä parinkymmenen sentin tyhjiön ja kaipuu. Mitä tekee Emilie? Ryhtyy sutenööriksi nimeltä E. Hän purkaa ikäväänsä ja ahdistustaan miesuhreihinsa - mutta voiko ikävää koskaan kunnolla sulattaa?

Maaria Päivisen teoksella oli kunnia päästä ensimmäisten kirjojen joukkoon, jonka valitsin kirjamessuhankinta pinoista. Se vain jotenkin veti puoleensa, niin etukantensa kuin vaikuttavan takakantensakin perusteella. Mutta mitä tapahtui kun avasin kirjan ja luin ensimmäiset lauseet?

Minä olin lumoissani. Jonkun olisi pitänyt kuvata ilmeeni (tässä jälleen nähdään miten pitäisi olla mies talossa), koska olin niin innostunut. Onko olemassa joku, näin mahtavasti kirjoittava, nuorehko naisihminen suomalaisen kirjallisuuden joukossa, jota minä en ole huomannut? Kieli oli kuin minun korvilleni ja silmilleni tehtyä. Se kolahti heti.

Tarina on toki väkevä, näkeehän sen heti kirjan kuvauksestakin. Eikä kirjan lukeminen todellakaan ole mikään pala kakkua, niin kuin kirjaystävälleni totesinkin. Se on päinvastoin haastavaa, ja minunkin täytyi jopa sammuttaa radio lukiessani. Aika usein minulla on televisiokin auki kun luen, mutta kirja kyllä melkeinpä vaati hiljaisuuden. Kaikki kunnia siitä Päiviselle, hän sai minut keskittymään täysillä teokseensa.

On nälkä, on jano, ei kuitenkaan alkanut ahdistaa minua. Teoksen aiheet olivat toki sellaiset, että ne voisivat alkaa herkempää lukijaa ahdistaa, mutta minä suhtauduin vain tunteen palolla, mikä kohdistui tuohon ihanaan kieleen. Vajosin siihen aivan täydellisesti. En silti voi suositella kirjaa kaikkein herkimmälle lukijalle, se voi, ehkä jopa järkyttää.

En ehkä myös suosittele kaikkein perinteisimmän kielen ihailijoille Maaria Päivistä. Kieli on mielestäni aika modernia, ja Päivinen leikittelee Suomen kielellä mennen tullen. Rohkeasti, äärimmäisen rohkeasti.

Jos haluat olla erilainen, jos haluat kokeilla rohkeasti jotain uutta. Kokeile tätä kirjaa!

Uusi dekkarilöytö.

Myrkyttäjä
Jasu Rinneoja
427 s. 
2013
Reuna kustannus









Arvostelukappale


Kirjamessuilla tapaamistani kirjailijoista unohdin Jasu Rinneojan, joka tuli meitä bloggareita tervehtimään Boknäsin pisteelle. Rinneojan nimi oli minulle tuttu, ja mistelin silloin että olisin lukenutkin hänen dekkarinsa. Näin ei kuitenkaan ollut, mutta päätin heti ottaa vahingon takaisin, ja napata hyllyssäni majailleen Myrkyttäjän käsiini. Enkä muuten napannut lainkaan turhaan!

Renqvist Investin toimitusjohtaja Markku Renqvist joutuu vakavaan auto-onnettomuuteen, ja vaipuu koomaan. Kun miehen tila on pysynyt samana vuoden päivät, vaimo Saara harkitsee hoidon lopettamista. Saaran tytär Paula, joka on ainoana jaksanut käydä isänsä luona säännöllisesti, järkyttyy äitinsä sanoista, mutta Paulan veljeä Pasia tilanne ei tunnu kiinnostavan. Yhtäkkiä Markku Renqvist alkaakin osoittaa elonmerkkejä, ja niin perheessä kuin yrityksessäkin alkaa tapahtua.

En oikein loppujen lopuksi tiedä mitä odotin Myrkyttäjältä. Ehkä en kovinkaan suuria, joten yllätys oli ainoastaan positiivinen. Rinneojan vahvuutena ovat erityisesti hyvin toimivat dialogit, joita kirjailija onneksi viljeleekin tekstissään paljon. Ennenkaikkea dialogeissa pilkahtelee myös huumori, joka sai ainakin minut naurahtelemaan ääneenkin.

Jasu Rinneoja kertoi jutellessaan kanssamme hetkisen verran, että ottaa faktoista selvää kirjoittaessaan. Se on aina mukavaa kuulla, ja kieltämättä, vaikken olekaan asiantuntija, tuntui niin sairaanhoidollinen, kuin rikospuolikin oikein paikkaansa pitävältä, ei keksityltä. Ehkä annankin tämän sairaanhoitaja siskolleni luettavaksi, ja kysyn mitä hän on mieltä, hih. Sen kyllä saatan tehdä muutenkin, sillä hänkin on dekkarifani.

Alussa tuntui että uusia henkilöitä tulee ovista ja ikkunoista, eikä lukijaparka oikein pysy perässäkään kuka on kuka. Kuitenkin, hyvin henkilöiden kanssa pääsi tutuksi. Oma suosikkikin sieltä hiipi esiin, nimittäin perheen tytär Paula. Paula on hieman hössö, utelias ja reipas, ja ainakin rehellinen. Henkilöt olivat yleensäkin hyvin rakennettuja, ja heidän taustansakin tuli selville, kun vain jaksoi lukea eteenpäin.

Yli 400 sivua voisi olla huonommalle dekkarille paljonkin. Mutta en lähtisi lyhentämään tätä kirjaa juurikaan, se on juuri sopivan mittainen. Ei liian pitkä, lukija ei pääse pitkästymään, mutta ei liian lyhytkään, juoni saadaan kerrottua kiirehtimättä.

Rinneoja on kelpo dekkaristi - aion tutustua myös hänen kirjoittamaansa Kylmäkorpi-sarjaan.

Hieman nuoremmille suunnattu Tuija Lehtinen.

Saimi, Selma ja salainen ihailija
Tuija Lehtinen
2014
Otava










Arvostelukappale



Tämä kirja tuli mieleeni, kun olin kirjamessuilla Otavan pisteellä juttelemassa tutun kustantajaihmisen kanssa. Kysyin löytyisikö tätä messuhyllyistä, sillä tätä lempikirjailijani kirjaa en ollut vielä lukenut. Minulla kävikin hyvä tuuri, sillä sain kirjan vieläpä arvostelukappaleeksi.

Saimi ja Selma Pirinen ovat tuttuja Tuija Lehtisent suositusta Rebekka-sarjasta. Nuo rohkeat ja vilkkaat siskokset ovat tämän tästä kirjasta alkavan sarjan tähdet.

Rebekka-sisko on muuttanut Kajaaniin opiskelemaan, mutta kotona lojuu edelleen tyttöjen 18-vuotias Mossu veli. Mossu on siskosten mielestä vetelä ja laiska, ja he päättävät saada poikaan potkua. Saimi ja Selma keksivät, että Mossulle on saatava salainen ihailija, keinolla millä hyvänsä! Vaikkapa keksimällä itse sellainen.

Saimi ja Selma sarja on selkeästi suunnattu nuoremmille lukijoille, kuin Tuija Lehtisen nuortenkirjat yleensä (esimerkkinä nousee mieleeni vaikkapa Sara-sarja). Veikkaisin, että eniten näistä kirjoista voisivat kiinnostua 4.-6. luokkalaiset lukijat.

Mutta ei Tuija Lehtinen petä tämänkään kirjan suhteen. Minua ei haitannut yhtään, että kirja oli suunnattu nuoremmille lukijoille, vaan minä viihdyin tämän parissa tavattoman hyvin. Kirjamessujen jälkeisessä lievässä väsymystilassa oli ihanaa sukeltaa tämän kirjan pariin, niin hyväntuulinen ja reipas se oli. Saimi ja Selma ovat yksinkertaisesti niin hurmaavat sisarukset, jos vain lukija kestää heidän vauhdissaan!

Tuija Lehtinen on kyllä mahtava nainen! Häneltä on ilmestynyt tänä vuonna kolme kirjaa - kaikki hieman eri ikäisille. Tämä Saimi ja Selma hieman nuoremmille lukijolle, Tyttö elää kesäänsä taas nuortenkirja, sekä Armon aika taas aikuisten viihdekirja. Ei voi kuin ihailla!

Kirjan tarinassa on siis mukana vauhtia, niin kuin varmasti ne lukijat voivat arvata, joille Saimi ja Selma ovat Rebekka-sarjasta tuttuja. Huumoria on myös mukana, ja tietenkin monia tuttuja hahmoja, esimerkiksi kaksi vanhaa rouvaa, jotka naurattivat minua jo Rebekka kirjoissa.

Mitä voisin vielä sanoa? Harmitella ainakin sitä, etten nähnyt kirjamessuilla Tuija Lehtistä. Tämä fanityttö olisi niin tahtonut halata. <3