Matti Laine: Pahuuden hinta

Pahuuden hinta
Matti Laine
271 s. 
2017
Bazar









Ennakkokappale kustantajalta (julkaisupäivä 16.3.)


Tänään, 16.3., julkaistava Matti Laineen dekkari Pahuuden hinta lupaa takakannessaan kirjan olevan kevään kovin kotimainen. Kovassa seurassa Pahuuden hinta kilpailee, sillä tänä(kin) keväänä ilmestyy monta kiinnostavaa kotimaista dekkaria. Mutta luettuani kirjan voin sanoa sen vähintään lunastaneen odotukset: Laine vei minut nopeatempoisuudellaan mukanaan ja tämä Elias Vitikka - tämä on hyvin kiinnostava dekkarihahmo.

Elias Vitikka on varmasti monille jo tuttu sillä Pahuuden hinta on kolmas Laineen hänestä kirjoittama dekkari. Vitikka on entinen jääkiekkoilija mutta nyt ovat kuviot hieman muuttuneet - Pahuuden hinta nimittäin vei minut Helsingin alamaailmaan. Jääkiekkoa kuitenkin tässäkin kirjassa sivutaan, sillä Pahuuden hinta alkaa kun jäähallin pukuhuoneesta löytyy ruumis. Elias Vitikka, joka on päätynyt jääkiekkokaukaloist alamaailmapomoksi, yhdistetään tähän tapaukseen ja hän on pian... noh, kusessa. Poliisin päämäärä on yhdistää Elias tappoon. Pahuuden hinta osoittaa muutenkin ettei alamaailman touhu ole kevyttä, sillä kun Vitikan porukka joutuu kilpailevan rikollisjoukon iskun kohteeksi niin otteet ovat kovat.

Pahuuden hinnasta ei tosiaan vauhtia puutu. Matti Laine aloittaa pyörityksen heti kirjan alussa - ja minä olin koukussa. Se, kun kirjailija nappaa kyytiinsä kirjan ensisivuilta saakka, se kertoo paljon. Jännite ei tietenkään aina kestä kirjan loppuun, koukkuja ei riitä mutta ilokseni sain todeta että Laineen vauhti kesti loppuun saakka ja juonen mutkat olivat hienoja, sellaisia etten voinut läheskään jokaista ennustaa. Mutta enpä tunnekaan alamaailmaa, edes dekkareista!

Elias Vitikka on ehdottomasti yksi Pahuuden hinnan vahvuus, tai no, totta kai hän on. Onhan hän Laineen dekkarisarjan päähenkilö, vaikka Pahuuden hinta toimi ainakin minulle hyvin itsenäisenä dekkarina. Se miten Eliaksessa yhdistyy välittävä ja huolehtiva perheenisä sekä kovapintainen alamaailmapomo - se juuri tekee hänestä niin kiinnostavan dekkarihahmon. Täytyy luultavasti lukea myös sarjan aiemmat osat että pääsee paremmin selville Vitikan historiasta...

Juonen käänteiden yllätyksellisyys, lähes kolmesataa sivua kestävä vauhti, Elias Vitikan hahmo. Niistä rakentui kokoon se miksi pidin kovasti Pahuuden hinnasta. Matti Laine todella osaa punoa juonen.

Katja Kaukonen: Lumikadun kertoja

Lumikadun kertoja
Katja Kaukonen
357 s. 
2017
WSOY









Arvostelukappale kustantajalta


Kun sielu huusi hyvää kotimaista kaunokirjallisuutta, oli Katja Kaukosen uusi romaani Lumikadun kertoja onneksi käden ulottuvilla. Vaikka hänen edellinen romaaninsa Kohina ei jättänyt minuun pysyvää muistijälkeä niin olen aikalailla varma että pidin siitä - tosin en samoissa mitoissa kuin Lumikadun kertojasta.

Kaukosella on uudessa romaanissaan vahva aihe. Hän vei minut toisen maailmansodan aikaiseen Puolaan, sellaisen aiheen keskelle joka jostain syystä aina jaksaa kiinnostaa. Ja ilokseni Kaukonen on löytänyt tuoreen, erilaisen näkökulman aiheeseen.

Lumikadun kertoja alkaa vuodesta 1937, vuodesta jolloin kukaan Euroopassa ei tiedä mitä edessä oikein on. Puolassa, Lumikadulla, Bajek kerää ympärilleen yhteisön ja ryhtyy talonmieheksi. Ketä Lumikadulla asuu? No rakastavaiset Lilka ja Marek, teatteriseurueiden mukana kiertelevä Bruno, vastasyntynyt Pawel sekä leipomon Olga. Vuodet kuluvat ja elämä käy levottomammaksi. Saksalaiset saapuvat ja Bajek saa tehtäväkseen tarkkailla tilannetta - eikä puuttua mihinkään. Voiko hän vain katsella sivusta?

Kuten ihana Leena Lumi kirjoittaa, ei Kaukosen kertojan ääni notkahda kertaakaan. Niin ei. Kohina on hautautunut jonnekin mielen perukoille mutta Lumikadun asukkaat ja Bajek jäävät varmasti mieleeni kirkkaina pitkäksi aikaa. Ja sen tekee juuri Kaukosen kerronta, hänen tapansa herättää Lumikadun asukkaat eloon, kuvata kipeästi toisen maailmansodan aikaa.

Kaukonen on hurmaava. Lumikadun kertojan tarina on melankolinen, totta kai se on melankolinen kun pohditaan mitä aikaa kirjassa kuvataan. Mutta kirkkauden tähän romaaniin tuo Katja Kaukosen kirjallinen ääni, jo se itsessään tuo toivoa ja iloakin - iloa hyvästä kirjallisuudesta. Mutta on Lumikadun kertojassa muutenkin iloa, värejä, ei ainoastaan mustaa, valkoista ja harmaata. Kaukonen kuvaa hienosti sitä miten sodan keskelläkin on elämä jatkuu, ainakin jollain tapaa.

Lumikadun kertoja oli minulle ennen kaikkea Kaukosen kerronnan juhlaa. Puhtaan, kirkkaan ja kauniin kertojan romaani jonka voisin milloin tahansa lukea uudestaan. Se on aiheeltaan tärkeä ja suuri, mutta se on myös täynnä tunteiden kirjoa ja värejä laidasta laitaan. Se on elämää. Lukekaa tämä!

Kirja kuuluu Helmet-lukuhaasteeseeni, kohtaan 1. Kirjan nimi on mielestäsi kaunis - sekä #satasuomalaista2017 -haasteeseen.

Mila Teräs: Jäljet

Jäljet
Mila Teräs
285 s. 
2017
Karisto









Arvostelukappale kustantajalta 


Jäljet kiinnosti minua kahdesta syystä. Ensinnäkin ihana, ihana Mila Teräs johon olen ihastunut kirjailijana useamman kirjan myötä: Noitapeili, Telma -sarjan kirjat, Sininen huone... Teräs on monipuolinen ja erittäin kiehtova kirjoittaja. Lisäksi se että Jäljet kertoo taiteilija Helene Schjerfbeckistä - eihän tätä romaania voi olla lukematta.


Eletään vuotta 1945 jolloin Helene Schjefbeck piirtää Ruotsissa yhtä viimeisistä omakuvistaan. Hänen mielessään muistot elävät voimakkaampina kuin nykyhetki ja romaanissa palataankin Schjerfbeckin menneisyyteen - hänen töihinsä ja elämäänsä. Romaanissa Helene käy keskusteluja maalarisiskonsa, kirjailija Helena Westermarckin kanssa joka osaltaan tekee Jäljistä tavattoman kiehtovan, herkän ja maagisen vetoavan. Se, että Jäljet maalaa lukijansa eteen myös kuvaa historian tapahtumista: nälkävuosista, sortovuosista ja maailmansodista - sitä ei sovi unohtaa. Se antaa Jäljille oman ulottuvuutensa. Siinä missä nuo ajat horjuttivat maailmaa, on Helenellä koko ajan palo elämään ja usko ihmisen sisäiseen kauneuteen. Se jos mikä on mahtavaa.

En liene ainoa joka ihastui, rakastuikin Rakel Liehun kirjoittamaan Helene -romaaniin tästä samaisesta taiteilijasta. Vaikka toki Schjerfbeckin nimi oli minulle ennen Helenen lukemistakin tuttu niin Liehu maalasi eteeni hänen elämänsä ja teki sen kauniilla tavalla. Niin kauniilla että olen lukenut kirjan kahteen kertaan ja Jälkien lukemisen jälkeen tekisi mieli tarttua siihen jälleen kerran.

Siitä on kuitenkin vuosia kun luin Liehun kirjan. Vaikka muistan kirjan lumon ja tietynlaisen runollisuuden niin silti Jäljet oli minulle jotain uutta. Helenen (saanhan sanoa Helenen, tämä hurmaava nainen tuntuu minulle niin tutulta Jälkien lukemisen jälkeen) elämä, kiehtova ja osin kipeäkin elämä heräsi ikään kuin eloon Mila Teräksen kirjoittamana. Tai sanoisinko paremmin niin että Helene heräsi kirjan sivuilla eloon - ikään kuin hänen ja hänen sisarensa keskustelut olisivat kaikuneet korvissani. Uskon että jos nyt lukisin Liehun Helenen kolmanteen kertaan, huomaisin terävästi sen miten omalta osaltaan nämä kaksi kirjaa täydentävät toisiaan - lupaan, tartun Heleneen pian!

Pidän suunnattomasti Teräksen tavasta kirjoittaa ja kuten sanottua, olen ihastunut siihen jo monissa edellisissä kirjoissa. Mutta kuitenkin, olen tätä ennen lukenut Teräksen lasten- ja nuortenkirjoja ja siinä tietenkin kerronta on hieman erilaista. Jäljissä Teräs pääsee herkkyydessään ja lyyrisyydessään oikeuksiinsa ja hän sopii täydellisesti kertomaan Helenen tarinaa.

Jäljet ei minun mielestäni ollut elämänkerta vaan se oli nimenomaan romaani. Teräs on tehnyt selvästi taustatyönsä ja Jäljissä on varmasti paljon faktaa taustalla - mutta se on kuitenkin romaani, fiktio tukenaan. Se on kauniisti kerrottu romaani hienosta taiteilijasta. Se kannattaa lukea, jo kielen takia.

Pierre Lemaitre: Rosie

Rosie
Pierre Lemaitre
Suomentanut Susanna Hirvikorpi
179 s. 
2017
Minerva








Arvostelukappale kustantajalta


Pierre Lemaitre on vienyt tällä Camille Verhoeven -trilogiallaan minun sydämeni - enkä todella ole ainoa. Tai kyseessähän piti olla trilogia mutta monen dekkariketun sydän sykähti kun huomasimme trilogian jatkuvan vielä yhdellä lisäosalla. Minä kuljin hieman jäljessä Lemaitren lukemisessa mutta yhtä kaikki - olen lumoutunut. Ja Rosie oli todella hieno päätös tälle sarjalle.

Tässä sarjan päätöksessä Camille Verhoeven on jälleen kerran vaikean paikan edessä. Tällä kertaa kenties tavallista vaikeamman, sillä Pariisissa räjähtää pommi jonka asentajaksi paljastuu nuori mies. Nuori mies, jolla ei ole mitään menetettävää. Hän ilmoittautuu välittömästi poliisille ja vaatii miljoonalunnaita - tai pommeja räjähtäisi kuusi lisää, yksi päivässä. Tulee kiire. Ja tämä nuori mies suostuu puhumaan vain Camille Verhoevenin kanssa.

Vaikka Rosie ei sivullisesti olekaan suuri kirja niin siinä on suuren tarinan tenho. Ja suuret ainekset, sillä olen vankasti sitä mieltä että Lemaitre on jälleen kerran onnistunut - Rosien aihe on suuri. Ja Lemaitre onnistuu tiivistämään tarinan alle kahteensataan sivuun, sivumäärään jonka lukee helposti yhdeltä istumalta. Oikeastaan Lemaitre lähestulkoon pakottaa siihen, eihän Rosieta malta käsistään laskea.

Rosiessa on kaksi asiaa jotka nousivat pinnalle kirjaa lukiessani. Yksi on tietenkin Camille Verhoeven, jonka kanssa olin päässyt Lemaitrea lukiessani jo tutuiksi. Vaikka trilogiaa ei olekaan suomennettu varsinaisessa ilmestymisjärjestyksessä ei se minusta haittaa sillä jokainen osa on itsenäinen. Rosietakin voin suositella myös sellaiselle dekkarin lukijalle joka ei ole Camille Verhoeveniin ennen tutustunut sillä sarjan muiden osien lailla tämäkin on itsenäinen dekkari.

Camille on todella hyvä dekkarisarjan päähenkilö. Ehkä en päässyt hänen elämäänsä niin kiinni kuin jotkut sarjan lukijat mutta kyllä me Camillen kanssa olemme jo hyvänpäivän tuttuja - ja jollain tapaa hän jää mieleeni. Hyvänä dekkarisarjan päähenkilönä, hienona persoonana. Mahtavana tyyppinä.

Toinen on jännite. Jännite joka kestää kirjan alkusivuilta aina loppuun asti ja saa lukemaan Rosien yhdeltä istumalta. Tunnelma, jännite, juoni. Mahtava kokonaisuus Rosiessa on! Monet kanssabloggaajat, Lemaitren ihailijat, ovat moittineet Rosieta sivumäärästään mutta minä en osaa Lemaitrea siitä moitiskella. Pidän sivumäärältään pienemmistä kirjoista yhtä paljon kuin paksummistakin teoksista ja jos kirja juonellisesti toimii - se on pääasia. Rosie toimii hyvin hieman alle kahdensadan sivun mittaisena, se on nautinto juuri tällaisena.

Camillea minun tulee kyllä ikävä. Hän oli mahtava tuttavuus, yksi hienoimmista dekkarihahmoista vähään aikaan. Kiitos, te bloggarikollegat, teidän avullanne löysin Lemaitren!

Mika Hentunen: Attan aarre

Attan aarre
Mika Hentunen
268 s. 
2017
Reuna









Saatu kirjailijalta


Viikonloppureissulla Blogistanian palkintojenjakoon Helsinkiin sattui yhtä ja toista mukavaa. Esimerkiksi se, että tapasin Akateemisessa kirjakaupassa esikoiskirjailija Mika Hentusen jonka romaania Attan aarretta olin kovasti odottanut. Tiesin kyllä että kirja on minulle postissa matkalla mutta Mikalla olikin yksi kappale mukanaan - ja minä sain sen. Tottahan toki otin kirjan mielelläni sillä edessäni oli lähes viisi tuntia pitkä junamatka jolloin hyvä kirja oli enemmän kuin tarpeen.

Miten kävi? Aloitin Attan aarteen jo junaa odottaessani ja ennen kuin huomasinkaan, olin jo lukenut kuusikymmentä sivua. Mitä tämä kertoo kirjasta? Se kertoo sen, että se sai minut unohtamaan ympäröivät äänet, paikan jossa olin ja jopa matkaseuralaiseni jonka kanssa olisin voinut jutella. Ei, minä luin. Ja olin onnellinen päästessäni junaan istumaan, voidessani avata Pätkis pussin ja nauttia kirjasta kaikessa rauhassa.

Mika Hentunen on kokenut ulkomaantoimittaja ja se näkyy Attan aarteen aiheessakin. Palestiinalainen Mohammed Atta, eteläkorealainen Rocky Lee ja Savitaipaleella mökkeilevä Väinö ovat kirjan keskiössä. Mitä yhteistä näillä ihmisillä voi oikein olla? On heillä, uskokaa pois. He kaikki tahtovat palavasti päästä Kaakkois-Suomeen järven rannalle. Mitä vielä? No totta kai tämä kaikki kiinnostaa myös maailman johtavia, tunnettuja tiedustelupalveluja.

Attan aarre on dekkari ja se on paljon enemmänkin. Hentusen huumori voitti minut puolelleen jo kirjan alkusivuilta, sillä vaikka Attan aarre ei mikään huumorikirja olekaan on kirjan juonessa ja hahmoissa mukana sopivalla tavalla mustaa ja vinoa huumoria. Juuri sellaista joka minua naurattaa. Juuri sellaista joka sai minut hyrähtelemään naurusta junassa ja katsomaan ympärille huomasiko kukaan. Ja vajoamaan sitten jälleen kirjan maailmaan.

Näiden seikkojen lisäksi Attan aarre on kokeneen ulkomaantoimittajan kirjoittama kirja. Attan aarteen juonesta ja hahmoista näkee sen Hentusen työn, sen että hän on käyttänyt dekkariin työssään keräämiä kokemuksia. Luulen että juuri niistä kokemuksista syntyy se miten hyvä Hentusen esikoisdekkari on. Miten hyvä, miten mustalla tapaa humoristinen - ja sitten kuitenkin se jollain kummalla tapaa tuntuu todelta. Ei, totta se ei ole, mutta Hentusen tapa kuvata on niin aito.

Hentusen kirjoitustyyli ei ole kuitenkaan lukijan onneksi toimittajan tyyli. Se kuljettaa, se koukuttaa, ei töksähtele vaan vie eteen päin. Ja se taas tekee osaltaan sen miten helposti minä muutaman tunnin aikana ahmaisin Attan aarteen ja istuin junassa pohtien joko se loppui.

Uskon että Attan aarre on monelle dekkarihullulle jotain virkistävän erilaista, joten uskallan tätä kokeneellekin dekkariketulle suositella. Ja muillekin - sillä jo Hentusen huumori ja Attan aarteen henkilöhahmot ja aitous, kyllä niiden vuoksi kannattaa dekkariakin kokeilla. 

Blogistanian kirjallisuuspalkinnot jaettiin, olin paikalla!

 

Lauantaina 11.3. jaettiin Helsingin keskustan Akateemisessa kirjakaupassa Blogistanian kirjallisuuspalkinnot. Palkinnot neljän eri kategorian vuonna 2016 ilmestyneille kirjoille, jotka me kirjabloggarit olimme äänestäneet parhaimmiksi. Itse äänestys oli tammikuun lopussa, mutta vielä muistutukseksi voittajat: 

Blogistanian Finlandia: Minna Rytisalo: Lempi

Blogistanian Globalia: Sadie Jones (suomentanut Marianna Kurtto): Kotiinpaluu

Blogistanian Tieto: Mari Manninen: Yhden kansan lapsi

Blogistanian Kuopus: Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Minäkin lähdin täältä Joensuusta pikapyrähdykselle Helsinkiin, päivän reissulle seuraamaan palkinnonjakoa. Monet ovat kauhistelleet pitkää junamatkaa kahteen suuntaan päivän aikana mutta minä vain hymyilen - junassa voi lukea, junassa voi juoda kahvia, junassa voi nukkua. Mikäs siinä. Hyvä on, kyllä hieman puudutti kun pääsin illalla kotiin - ehken aivan välittömästi tee vastaavaa reissua.

Itse palkinnonjakotilaisuus meni todella hienosti. Haastattelijoina olivat Tanja Aina joku kesken -blogista sekä Tiina, omalla nimellään toimivasta blogista. Haastattelijat olivat riittävän rentoja mutta kuitenkin asiallisia, perehtyneitä asiaan ja kirjoihin ja saivat haastateltavat hyvin mukaan keskusteluun. Kuuntelijankin oli ilo seurata haastatteluja!

  

 Sivusta seuranneelle, mutta ohjelman suunnitteluun ja ohjelmaan osallistuvalle oli ilo että paikalla oli kuuntelijoita. Akateemiseen oli tullut monia kirjabloggareita ja olikin todella mukavaa edes pikaisesti tervehtiä monia tuttuj

 

 Lopuksi oli kukituksen ja kunniakirjojen ojentamisen aika. Vasemmalla on Minna Rytisalo ja hänen vieressään Sadie Jonesin Kotiinpaluun suomentanut Marianna Kurtto. Toinen oikealta on Mari Manninen ja aivan oikealla on Siri Kolua edustava Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden vetäjä Emma Alftan.

Lukutoukka onnittelee vielä kerran jokaista ihanaa voittajaa!

Pakko lisätä tähän hovikuvaajani (Anneli Airola) ottama kuva. Kuva on otettu sattumalta, mutta jotenkin hykertelin ja nauroin junassa nähdessäni tämän kuvan - kyllähän minun on nyt kerättävä koko klassikkosarja.

Kokonaisuudessaan päivä oli onnistunut, se piti sisällään pari täysin puun takaa tullutta kohtaamista jotka molemmat ilahduttivat todella paljon. Bloggariystäväni olivat aina vaan yhtä ihania, vaikka olen näiden ihmisten kanssa paljon blogeissa ja somessa yhteydessä niin aina se on eri asia kun pääsee juttelemaan kasvoista kasvoihin ja halaamaan. Puss, toverit, olette mahtavia!

Ilman ostoksia en voinut Helsingistä lähteä vaan tuli käytyä parissakin kirjakaupassa sekä Tigerissa. Tuore bujoilija teki Tigeristä ihanan edullisia löytöjä ja bullet journalini saa mahtavia uusia koristuksia....








Hyviä lukuhetkiä jokaiselle sunnuntaihin - ja iloa ja valoa maaliskuuhun!

 

 

 

Marko Annala: Värityskirja

Värityskirja
Marko Annala
202 s. 
2017
Like









Arvostelukappale kustantajalta


Siinä missä Marko Annalan esikoisromaani Värityskirja ohitti monta kirjaa lukupinossani ohitti se myös blogattavien korkeahkossa pinossa useamman kirjan. Sillä tuli tunne että Värityskirjasta on kirjoitettava nyt. Ei, en usko että se katoaa mielestäni mutta nyt mielessä on se tunnelma jonka vallassa luin kirjaa. Mielessä ovat ne kyyneleet jotka silmissäni kirjaa luin.

Sana Marko Annalasta. Monille Annalan nimi on varmasti tuttu, onhan hän pitkän linjan muusikko. Mokoma, jonka laulajana ja biisien tekijänä Annala vaikuttaa on ollut minulle merkityksekäs bändi. Sanon on ollut, sillä raskaamman musiikin aikakauteni on takana päin mutta Mokoma on yksi niistä bändeistä jotka ovat jääneet elämääni vielä heviaikojeni jälkeen. Syy, miksi näin on, ovat Annalan sanoitukset. Ne ovat hienoja, ne jättävät jäljen. Ja jäljen jätti myös Värityskirja.

Värityskirja pohjautuu Annalan omiin kokemuksiin ja se juuri tekee siitä niin vaikuttavan ja koskettavan romaanin. Kirja alkaa Annalan nuoruudesta, käy läpi vaikeat kouluajat jolloin koulukiusaus jätti häneen pysyvät jäljet. Se jatkaa nuoruuteen ja aikuisuuteen jolloin musiikki tuli yhä vahvemmaksi osaksi Annalan elämää hänen ollessa mukana useammassa eri bändissä. Ja kertoo Värityskirja tietenkin myös Mokoman perustamisesta, bändin tiestä tähän päivään. Mutta se kertoo myös masennuksesta, se kertoo mielenterveysongelmista joista Annalan on kärsinyt, joiden kanssa hän on elänyt.

Värityskirjassa on paljon mustaa, paljon tummia värejä, paljon surua ja ahdistusta. Mutta sieltä löytyy myös valkoista, keltaista, kirkkaita värejä. Sieltä löytyy myös sitä toivoa, iloakin, sitä minkä voimalla Annala on on nyt tässä. Siksi uskonkin että kirja antaa voimaa monelle lukijalleen jotka painiskelevat masennuksen, ahdistuksen ja muiden mielenterveysongelmien kanssa. On vaikeaa, on pirun vaikeaa, mutta jollain ihmeen konstilla sitä vain ryömii (niin, vaikkapa sitten ryömii) eteen päin.

Lukiessani Värityskirjaa koin löytäväni jonkinlaisen yhteyden Marko Annalaan. Kuten olen tainnut viime aikoina useammassa mielenterveysaiheita sivuavien kirjojen bloggauksissa kertoa niin kyllä, minullakin on mielenterveysongelmia, ja totean sen taas. Masennus ei ole minulle lainkaan vierasta vaan aivan liian tuttua, koulukiusaamisesta joutuvat arvet ovat sydämessäni vieläkin - eivätkä poistu koskaan. Tunsin kovin tutuksi myös Annalan kirjassa kuvailevan muistikatkon, sen ettei yksinkertaisesti muista niitä kaikkein pahimpia aikoja, kaikkein pahimpia asioita. Kyllä. Samaistuin.

Tuon yhteyden vuoksi Värityskirja oli tavattoman voimakas lukukokemus. Koin väristyksiä jo ensisivuilta alkaen, enkä ollut lukenut kirjaa kovinkaan pitkälle kun huomasin itkeväni. Itkin moneen otteeseen kirjaa lukiessani, välillä pyyhkien vain pari kyyneltä silmäkulmasta, välillä taas huomasin näkökenttäni sumentuvan kyynelten evoimasta. Omien muistojen, menneiden vuosien kivun lomittuessa Annalan kokemuksiin, hänen vahvaan kerrontaansa - se kävi tunteisiin.

Jos Mokoman musiikki on tuttua, on tuttua myös Annalan vahvat ja koskettavat sanoitukset. Vaikka nyt mennäänkin romaanimuodossa on Värityskirjassa läsnä se tuttu Annala, myös kirjallisesti. Siitä nautin suunnattomasti, sillä vaikka kyseessä on esikoisromaani niin tuntui että luen ennestään tutun kirjailijan kirjaa - tai ehkä vielä enemmän, että luen jonkin tutun, jonkun ystävän kirjaa. Niin lähelle Värityskirja tuli. Niin paljon se kosketti.

Kiitos, Marko Annala että kirjoitit Värityskirjan. Sillä tässä kirjassa ei ole ainoastaan tummia värejä, niin kuin jo sanoinkin, siinä on myös valoa. Värityskirja on selviytymistarina - todella hieno sellainen.