Perjantain kunniaksi: ihanat Heinähattu ja Vilttitossu!

Heinähattu ja Vilttitossu-kirjat
Sinikka Nopola, Tiina Nopola
Kuvitus Markus Majaluoma
Tammi













Tänään vietetään Joensuussa taiteiden yötä, jota kutsutaan tutummin Joensuussa Joen Yöksi. Joen Yön ohjelmaan kuuluu perinteisesti suuri kirjojen poistomyynti pääkirjastolla, joten sinnehän minäkin suunnistin. Nyt vaan kävikin niin, että ostamisen sijaan lainasin kassillisen kirjoja. No mutta, kirjojahan sinne mentiin hakemaan, ja kävin toki katsomassa poistomyyntikirjoja, muttei mitään mukavaa löytynyt.

Mitä sitten kirjaston ylemmistä kerroksista löytyi? Uutuuskirjahyllytkään eivät tarjonneet mitään, mutta sitten kun menin LaNu-osastolle, niin johan alkoi löytyä. Löytyi uutta ja vanhempaa. Ja taivas aukeni sitten, kun tajusin viimein mennä oikealle hyllylle, ja löysin Heinähattu ja Vilttitossu kirjat, tuo sarja, mikä on lapsuudesta tutumpaakin tutumpi. Ja niin ihana! Mukaanhan sieltä lähti heti kolme.

Luin nyt ensimmäisen, Heinähattu, Vilttitossu ja kielletty kampela. Siinä Hanna Kattilakoski lukee uudesta, terveellisestä tavasta syödä, joka perustuu silmien väriin. Vihreäsilmäisille sopivat kasvikset, ja sinisilmäiselle mustikat. Vilttitossulta on silmien värien perusteella kielletty esimerkiksi kampela, ja siitäkös tyttö suuttuu. Häneltä ei kampelaa kielletä! Tytöt lähtevätkin pyydystämään kampelaa. Mutta mitäs siitä seuraa, kun yhtäkkiä tulee ukkosmyrsky, ja Heinähattu ja Vilttitossu ajautuvat Erakkosaarelle.

Heinähattu ja Vilttitossu on yksi lapsuuteni rakkaimmista kirjasarjoista. En lainannut sarjan ensimmäistä kertaa ihan siitä syystä, että meillä taisi olla se itsellämme minun ollessani lapsi, ja sitä varmaan luettiin kerran jos toisenkin. Jotkut kirjat vain ovat jääneet lapsuudesta asti hyvin mieleen, toinen on Uppo Nalle, jota meillä myös luettiin paljon.

En muista kuka oli suosikkini lapsena näissä kirjoissa, mutta nyt aikuisena näitä lukiessa ehdottomasti parhaiksi hahmoiksi nousivat Alibullenin neidit. Nuo tuhdit neidit, jotka elelevät villiä sinkkutytön elämää omassa huushollissaan. Ihan esikuvia minulle, khih!

Onneksi näitä nyt on vielä kirjastosta kaksi lisää lainassa, voi aina nauttia välipaloina. Nämä sitäpaitsi jaksavat vielä nytkin naurattaa!

Seitsemän veljestä siirrettynä nykypäivään.

Wenla Männistö
Riina Katajavuori
268 s. 
2014
Tammi









Arvostelukappale


Lueskellessani ensimmäistä kertaa Tammen syksyn katalogia, en voinut mitenkään ohittaa Riina Katajavuoren uutta romaania. Olen lukenut Katajavuorelta yhden nuortenkirjan, Hevikimmat, sekä runokokoelman. Kummastakin olen pitänyt. Ja Wenla Männistön idea tuntui kertakaikkiaan herkulliselta, vai mitä sanotte tästä:

Aleksis Kiven Seitsemän veljestä romaani on isketty tehosekoittimeen ja siirretty nykypäivään. Mutta nyt puheenvuoron saavatkin ennenkaikkea naiset. Millainen onkaan Wenla Männistö, jota veljekset fanittavat? Mitä ajattelee Wenlan äiti Marja, salaperäinen kätilö? Pilven reunalta puheenvuoron saa myös veljesten kuollut äiti Alli Jukola. Nämä kaikki kun laitetaan veljesten lisäksi tehosekoittimeen, ei tulos voi olla muuta kuin mahtava.

Riina Katajavuoren tapa sekoittaa erilaisia kirjoitusasuja toimii tässäkin kirjassa, kuten se toimi Hevikimmoissakin. Löytyy murteita, löytyy kirjakieltä ja nuorisokieltä. Ja niin kuin löytyy erilaisia kirjoitusasuja, löytyy myös erilaisia ihmisiä. Poikia ja tyttöjä, vanhoja ja nuoria. Ja nämä kaikki ovat omalla tavallaan kiinnostavia, ja heistä tahtoo tietää lisää.

Koska Seitsemän veljestä on siirretty nykyaikaan, on meno sen mukaista. On huumeita ja teiniraskauksia, on bänditreenejä ja sotasarjoja. Häpeäkseni täytyy tunnustaa etten ole lukenut Seitsemää veljestä, joten minulla ei ole pohjaa siitä, mitä alkuperäisessä kirjassa tapahtui. Mutta uskallampa melkein sanoa, että Katajavuoren kirja toimi juuri minulle paremmin kuin Aleksis Kiven alkuperäinen versio. Olenhan nykyaikainen mimmi.

Oikeastaan, mitä enemmän miettii kirjaa jälkeenpäin, sitä enemmän siitä pitää. Sitä enemmän sille hymyilee ja naurahtelee. Mutta onko tämä yleinen mielipide? Ei ehkä. Ehkä jotkut voivat olla sitä mieltä, että eräänlaista klassikkoa ei saisi tällä tavoin mennä sorkkimaan. Mutta niille jotka sillä tavoin ajattelevat, minä sanon: löysätkää pipoa, nyt kiristää liikaa!

Sillä Katajavuori on hyvä. Piste. Ja Wenla Männistö on hyvä.

Kaunis, runollinen Suojaton.

Suojaton
Helmi Kekkonen
159 s. 
2014
Siltala









Arvostelukappale


Niin kuin olen tainnut jossain aiemmassakin bloggauksessani todeta, että tosiaan huomaa syksyn lähestyneen. Kiinnostavia kirjoja tulvii joka tuutista, ja välillä niitä kirjoja tipahtelee myös postiluukusta. Postiluukustani tipahti myös tämä Helmi Kekkosen romaani Suojaton, jonka hetimiten otin käsiini.

Suojaton kertoo tarinan Isasta. Herkästä, hyvin ainutlaatuisesta tytöstä, hänen kasvustaan lapsesta aikuiseksi. Isa on lääkäreiden mukaan täysin normaali lapsi, mutta silti kovin erikoinen - hän ei juurikaan puhu, ja kavahtaa herkästi kosketusta. Tämä tottakai vaikuttaa myös perheeseen, ja erityisesti äitiin, Hanneleen, jonka mielsin kirjan toiseksi päähenkilöksi. Isa ajautuu kuvioihin, joista ei ole helppoa päästä pois, vain pelastaakseen itsensä hiljaisuudelta. Mutta voivatko sanat tulla väärää tietä ulos?

Minulle Suojaton oli jotenkin hyvin sydämeen käyvä teos. Suojaton on pienoisromaani, mutta se on silti kovin suuri sisällöltään. Sitä ei myöskään lue huitaisemalla, parissa tunnissa, en ainakaan minä pystynyt. Vaikka sivumäärän perusteella ehkä olisinkin voinut, niin Suojaton vaati enemmän. Se vaati keskittymisen, täyden sellaisen. Se vaati minut kokonaan.

Syy, miksi Suojaton tuli minulle niin läheiseksi kirjaksi, oli varmaankin ennenkaikkea Helmi Kekkosen kerronta. Se on äärettömän kaunista, soljuvaa ja sen vietäväksi voi kertakaikkiaan vain heittäytyä. Runollista, todellakin.

Kirjavan kammarin Karoliina tuumaa, että hänelle Isa jäi kaukaisemmaksi kuin Isan äiti, Hannele. Minulla taas kävi toisin. Toki Hannelekin tuli aika lähelle, hänestä kerrottiin paljon, mutta silti Isa sai paikan sydämessäni. Isan hiljaisuus ja kosketusherkkyys oli jotain sellaista, mitä tunnistin myös itsessäni olleen kaikkein vaikeimpina aikoina. Ja keino millä Isa pakeni tunteitaan - sekin on kovin tuttua.

Suosittelen kirjaa teille, jotka kaipaatte kirjalta hyvää ja kaunista kerrontaa.

P.S. Kokeilen kirjoittaa bloggaukset vähän aikaa ilman tähtiä. Jos kirja on minulle merkityksellinen, löydät tekstin "suosikit" tunnisteista. 

Ja tässä on kirja josta en luovu.

Teräs
Silvia Avallone
Suomentanut Taru Nyström
247 s. 
2014
Minerva








Arvostelukappale


Teräs on parikin hetkeä kirjahyllyssäni lukuvuoroon pääsyä odotellut. Nyt siihen tuli sopiva hetki, ja vielä kun ihastuttava kirjaystäväni Annika kirjaa kovasti minulle hehkutti. Koska olen hehkutuksille niin kovin altis, päätinkin hetimiten tarttua tähän Silvia Avallonen kirjaan.

Teräs on kertomus toscanalaisesta rannikkokaupungista Piombinosta, joka on pikkuhiljaa kuolevan terästehtaan ympärille kohoavien vuokratalojen maailma. Siellä saavat kasvaa naisiksi kolmetoista vuotiaat sydänystävät Francesca ja Anna, kaupungissa joka on täynnä väkivaltaa ja huumekauppaa. Mitä haluavat sikäläiset nuoret? Paeta!

Annan ja Francescan ystävyyden piti olla ikuista, mutta jokin kuitenkin iskee särön heidän välilleen. Onko se lopullista?

Elin vahvasti Teräksen alusta loppuun. Annika ei suotta kehunut Silvia Avallonen kirjaa, sillä tämä oli ehdottomasti parhaita kirjoja joita olen syksyn aikana lukenut. Teräs on nimittäin lukuromaani parhaimmillaan.

Teräksessä on myös kaunis, sensuelli eroottinen vivahde. Kirjan juonen kulkuun sisältyy paljonkin seksiä, mutta se on esitetty kauniisti, eikä ainakaan tämä lukija millään tavalla kiusaantunut lukiessaan. Nimittäin joskus, kun kirjassa on paljon seksiä, minä en oikein osaa ottaa sitä vakavasti. Mutta tuntui, että se kuului Teräksen henkeen. Enkä olisi jättänyt sitä pois, todellakaan.

Teräksessä on toki paljon muutakin kuin vain erotiikkaa. Rutkasti yhteiskuntakritiikkiä, kuvaahan kirja hyvin todenmakuisesti työväenluokan elämää Italiassa, ja tottakai, Teräksessä pääroolissa ainakin omasta mielestäni on naiseksi kasvu. Anna ja Francesca ovat kriittisessä iässä naiseksi kasvun suhteen, ja heidän tuntemuksiaan on myös kuvattu minun mielestäni ihastuttavan, kipeänkin aidosti.

En valita. En todellakaan. Ja tässä on kirja josta en luovu, nimittäin tulen varmasti lukemaan tämän toistekin!

★★★★½

Kriittinen runolukija löysi omansa.

Paskan herkkyydestä
Mikko I. Pekkola
71 s. 
2014
Books on demand









Arvostelukappale


Lupasin taannoin, noh, ainakin itselleni, että kirjoitan blogiini myös runoista. Se on kuitenkin jäänyt, koska sopivaa runokirjaa ei ole tullut vastaan. Ei sellaista, joka olisi saanut minut näppäimistön ääreen, vuodattamaan ajatuksiani.

Siksi mietinkin hetken, kun Mikko I. Pekkola otti minuun yhteyttä ja tarjosi esikoisrunokokoelmaansa arvosteltavaksi. Pystyisinkö minä siihen? Kuitenkin runoista kirjoittaminen on aivan toista kuin kirjoittaa romaaneista. Älkää kivittäkö, tuli tästä mitä tuli.

Pekkolan runot eivät ole mitään tavanomaisia. Ne ovat rajuja ja rujojakin. Silti niiden sisällä piilee kauneus, kauneus ja huumori, joka sai minut ainakin hymyilemään ja naurmaan. Moneen otteeseen. Kokonaisuudessaan: Paskan herkkyydestä otti minut omakseen.

Vai mitä sanotte tästä?

kaksi rumaa nukkelasta
tuijottavat toisiansa
keskellä meren likaisten nukkien
täpläisten paitojen, raitaisten sukkien
tyhjät hymyt ommeltuina
terveisiä nukkelasta
kannan nukkelasta

Kyllä, olen kuullut siitä, ettei kokonaista runoa saisi blogissa lainata. Olen kuitenkin kovin viehtynyt kyseiseen runoon, enkä keksinyt miten sen saisi pätkäistyä. Nöyrä anteeksipyyntöni runoilijalle tästä rikkeestäni, toivottavasti et kovin pahoittanut mieltäsi.

Olen lukenut runoja joskus enemmänkin, mutta nykyään vähemmän. Ehkäpä Paskan herkkyydestä saisi minut innostumaan runoudesta jälleen enemmän, koska tämä oli niin vaikuttava kokemus. Tunsin pystyväni ryömivään Pekkolan pään sisälle, tutustuvani häneen runo runolta, niin paljon että mieleni tekisi puhua hänestä tuttavallisemmin Mikkona. Ehkäpä pääni sisällä puhunkin, mutta koetan teille ulostaa ajatukseni sivistyneemmässä muodossa.

Luin ystävillenikin tätä runoteosta ääneen. Hekin pitivät. Hekin ovat hieman erikoisempia ihmisiä, ja pari heistä kirjoittelee runoja itsekin. Aivan tavanomaisesta runoudesta pitäville en lähtisi Pekkolan, siis Mikon, runoja suosittelemaankaan, vaan jos kaipaat runoilta särmää, juuri sitä, särmää, niin tartu tähän. Hanki käsiisi, siis heti.

Muutenkin juuri sinulle, jossa on persoonallisuutta tai potkua, voin suositella tätä kirjaa. Vaikka et juuri runoja muuten lukisikaan.

Ping, ajatukseni päättyvät tähän. Bloggari kiittää nöyrästi runoilijaa, anteeksi, Mikkoa, tästä kirjasta.

★★★★½

Uusi myönteinen dekkarilöydös.

Perhosveitsi
Ansu Kivekäs
285 s. 
2014
Crime Time









Arvostelukappale


On aina ihanaa, kun postiluukusta tipahtaa kirjalähetys silloin kun sitä ei odota. Varsinkin kun yllärikirja posti tuntuu heti takakannen perusteella niin mielenkiintoiselta, että se on otettava heti lukuun. Niin minulla kävi Crime Timen lähettämän Perhosveitsen kanssa.

Tälläkertaa toimin hieman tavoistani poiketen, sillä kopioin juonikuvion suoraan kirjan takakannesta. Se on nimittäin niin nerokkaasti tiivistetty, etten varmasti itse parempaan, tai läheskään yhtä hyvään pystyisi:

"Opettajaksi pestautuva ympäristöaktivisti Valo Mäki haluaa pelastaa planeetan ja maineensa. 

Irmeli haluaa rakkautta vaikka väkisin. 

Rikosylikonstaapeli Tenho Puhakka haluaa naista ja käryttää Hymypoikamiehen. 

Pojat haluavat nuppinsa sekaisin, paitsi Erik, joka tahtoo kuolla. 

Eveliina Kirves saa haluamansa - talon lonkeron jäillä."

Minulle Ansu Kivekäs oli täysin uusi tuttavuus, vaikka hän on kansiliepeen perusteella kirjoittanut parikin nuorten dekkaria. Perhosveitsen perusteella minun täytyy ehdottomasti tutustua näihin nuortenkirjoihin, Kivekkään kirjoitustapa on nimittäin vetävä, ja tapahtumien lomassa pilkahteleva huumori kolahtaa minulle kuin sata volttia.

Mikään perusdekkari Perhosveitsi ei silti ole. Siinä ei tapahdu alussa rikosta jota ratkottaisiin. Enemmän mennään psykologisen jännityksen puolelle, joka tapahtuu enemmänkin ihmissuhteiden kautta. Jotain samaa siis tässä kirjassa on kuin Outi Pakkasen ihmissuhdedekkareissa, vaikkakin hieman raadollisempaa on Kivekkään kerronta. Ja raadollisemmissa aihepiireissä liikutaan ehdottomasti.

Olen onnellinen että sain tämän yllätys arvostelukappaleen, sillä en ole varma olisinko muuten kirjaan törmännyt. Tämä oli ehdottomasti yksi myönteisimmistä uusista kirjailijatuttavuuksista pitkään aikaan, ja suosittelenkin Ansu Kivekästä juuri sinulle, joka kaipaat hieman erilaista dekkaria.

★★★★

Hyvästelen haikein mielin Faunoidit... vai hyvästelenkö sittenkään?

Harakanloukku
Annukka Salama
446 s. 
2014
WSOY









Arvostelukappale


Kylläpä minä olinkin odottanut Annukka Salaman Faunoideista kertovan trilogian päätösosaa, Harakanloukkua. Tämä oli ehdottomasti loppukesän odotetuimpia kirjoja, sillä viihdyin todella hyvin kahden ensimmäisen kirjan parissa. Vielä kun Piraijakuiskaaja jätti tarinan kesken tavalla, jolla lukija varmasti jäi kieli pitkällä odottamaan jatkoa. Ainakin tämä lukija!

Vaikka Unnan ja Rufuksen tarina on saanut pääroolin kahdessa ensimmäisessä kirjassa, nyt asiat ovat hieman toisella kantilla. Nimittäin kirjan alussa katoaa Vikke, tuo itsepäinen hevonen, joutuu metsästäjien kynsiin ja tottakai koko jengi lähtee etsimään ystäväänsä. Kirjan kertojana kuitenkin suurimman osan aikaa toimii Joone, tuo ihastuttava harakka, joka on kaiken kilisevän perään, ja soittaa kitaraa kuin virtuoosi. Tämä tietenkin riemastutti minua suuresti, koska Joone on ollut koko trilogian ajan lempihahmoni.

Linnea Kujerruksia blogista on ehtinyt Harakanloukusta jo kirjoittamaan, ja täytyy nyt myöntää että olen Linnean kanssa vähän samoilla linjoilla: Harakanloukussa peuhattiin paljon vällyjen välissä, tuntui että hieman liikaakin. Sitä arvostan, että seksikohtaukset olivat hyvällä maulla kirjoitettuja, eivätkä liian pornahtavia, mutta ehkä niitä olisi voinut aavistuksen verran karsia silti. Sillä jopa minulla, nuortenkirja fanilla, tuli sellainen olo että olenko-minä-liian-vanha. No, onneksi tuollaiset hetket kirjaa lukiessa olivat kuitenkin kohtalaisen harvassa, ja suurin osa kirjaa meni ihan vain nautiskellessa.

Niin, minua kovasti riemastutti se, että Joone oli päähenkilönä kirjassa. Johan tietenkin arvasinkin sen kirjan nimestä, mutta se, miten suuren osan Joone kirjasta sai, oli iloinen yllätys. Se toi jotenkin tarinaan aivan uuden ulottuvuuden.

Tietenkin mukana oli myös Unnan ja Rufuksen tarinaa, sehän on yksi sarjan kantavista voimista, ja sitä luki mielellään. Loppukin oli, liikuttava, piti tämänkin tädin hieman pyyhkiä silmäkulmia. Olen kuullut huhuja että Faunoidit sarjaan tulisi vielä jatkoa, jossa eivät Unna ja Rufus olisi enää pääosassa. Se olisi tottakai mukavaa, ja tulen aivan varmasti  lukemaan jatko-osatkin. Liika pitkitys Unnan ja Rufuksen tarinalle ei silti saa minulta peukutusta.

Tiivistys: Annukka Salaman kerronta on erittäin sujuvaa, ja sitä lukee ahmimalla. Eikä meinaa malttaa laskea kirjaa käsistään. Nautin, mutta olisin vielä enemmän nauttinut jos olisin lukenut näitä, sanotaanko vaikkapa 15-vuotiaana.

★★★★