Mä oon lihonu. Mä en kestä tätä. Mä tuijotan itseäni peilistä ja puristan reidestä kourallisen kauheaa rasvaa. Apua, mitä mä voin tehdä, miten mä voin syödä eilen sen tortun, mä oon ihan hullu ja tänäänkin otin kaks piparia ja laitoin voita leivän päälle. Mun on pakko lopettaa, pakko ryhdistäytyä, en mä voi jatkaa näin, mä lihon ihan muodottomaksi, mun kasvotkin on niin pyöreät. Miksi kukaan ei ole sanonut mulle? Peilikuva tuijottaa mua, mittailee jalkoja, vatsaa ja takapuolta. Mä vihaan sitä, mulla on kuuma, ja vatsa on turvonnut. Hiukset roikkuu ja hiostaa niskaa, päänahkaa kutittaa. Mä oksetan itseäni, pehmeät posket ja löysät rinnat. Mun hampaat kiristyy yhteen ja mä lyön itseäni kasvoihin niin kovaa kuin uskallan. Poskeen jää punainen jälki, ja mä pelästyn omaa voimaani.
Kira Poutasen Ihana meri on jostain syystä ollut jo pitkään yksi lempikirjojani. Minulla on syömishäiriötausta (pääseekö siitä ikinä ihan täysin eroon, tuskin) joten olen joskus lukenut ahmimalla paljon syömishäiriökirjallisuutta. Jotain mainitakseni, voisin sanoa fiktiivisistä Siskoni enkelinluinen tyttö sekä käsitelläänhän Stalinin lehmissäkin aika paljon syömishäiriötä, nimenomaan bulimiaa. Myöskin sellainen nuortenkirja kuin Pientä purtavaa kertoo aika porautuvasti bulimian maailmasta. Faktakirjallisuudesta olen taas tutustunut sellaisiin kuin Siskonmakkarat, Elämä kateissa sekä Tapa minut äiti. Elämä kateissa on noista jäänyt parhaiten mieleen. Noita fiktiivisiä kirjoja tulen kyllä tulevaisuudessa käsittelemään blogissa, koska pidän kaikista noista mainitsemistani kirjoista paljon.
Mä herään ja menen suihkuun. Punnitsen itseni, pukeudun ja menen keittiöön. Mä syön omenan ja kevytjugurtin ja laitan ulkovaatteet päälle. Kävelen harmaassa bussipysäkille ja astun rapaiseen bussiin karvahattukansan kanssa. Mä istun ikkunan viereen ja luen lukuläksyt vielä kerran. Mä jään bussista pois ja kävelen ruskeessa kouluun. Mä istun luokassa eturivissä ja kuuntelen. Mä syön ruokalassa salaattia ja juon vettä. Mä istun luokassa ja kirjoitan. Mä viittaan ja urheilen, laulan ja vastaan kun kysytään. Mä menen bussilla kotiin. Punnitsen itseni. Syön omenan ja teen kotitehtävät, luen lukuläksyt kolmeen kertaan jokaisen. Alleviivaan ja opettelen ulkoa. Kirjoitan kielten sanastot siniseen vihkoon ja toistelen niitä puoli tuntia. Mä menen ulos ja juoksen mustassa tunnin. Tulen takaisin ja teen viisikymmentä punnerrusta, sata kyykkyyn ylös, kaksisataa vatsaa, sata peffaa, sata sisäreittä. Syön omenan ja kevytjugurtin ja punnitsen itseni. Nukahdan.
Aihe on siis rankka. Julia, ysiluokkalainen kympin tyttö sairastuu anoreksiaan. Kaikki alkaa viattomasta laihduttamisesta, juoksemisen sekä jumppaliikkeiden aloittamisesta, mutta halu laihtua kasvaa kasvamistaan. Julia on jo kirjan alussakin hoikka, painaa vain 48 kiloa, mutta loppupuolella painoa on enää 29 kiloa. Järkyttävää, eikö totta? Varsinaisia ystävyyssuhteita kirjassa ei ole, tuntuu että Julialla on koulussa vain muut kiitettävän tytöt ympärillään, mutta että hän ei vietä juurikaan koulun ulkopuolella kavereidensa kanssa aikaa. Vapaa-aika kuluu urheiluun, syömisestä stressaamiseen sekä läksyihin.
Äiti näyttää mulle vappuna otettuja valokuvia, ja mä katson itseäni. Kuvassa on alaston olento. Se on valkoinen ja ohut, kapea ja kylmä. Sen vatsa on pyöreä kuin Etiopian nälkälapsilla ja iho on kultaista vauvannukkaa täynnä. Sen lanteilla on verisiä hiertymäjälkiä ja sen jalat on mustelmista sinikirjavat. Sen kasvot on kireät ja iho ohut, hiukset heikot ja roikkuvat. Silmissä ui väsymys ja selkää pitkin hiipii kylmyys. Mä katson sitä ja tiedän, että tapan sitä, hitaasti ja ilman ääntä. Ja vaikka se huutaa ja rukoilee, mä vaan jatkan. Mun on pakko. Äidin silmät on mustat.
Kirjan loppupuolella tuli sellaisia kirjallisia elämyksiä, että vau, tämähän on hyvin kirjoitettu, mutta ei Ihana meri kokonaisuutena ole mikään kirjallinen huippu. Aihe on se joka koskettaa ja järkyttää. Poutanen on tavoittanut jotenkin anorektisen maailmankuvan todella selkeästi, ja se kosketti. Hän on myös onnistunut porautumaan 15-vuotiaan maailmaan todella hyvin, siihen miltä tuntuu olla ysi luokkalainen ja tunnollinen tyttö.
Mutta saako tällainen kirja jonkun nuoren tytön, jolla on aikomus laihduttaa ja muutenkin heikko itsetunto, vaipumaan syvälle anoreksian maailmaan? Mitä olette mieltä?
Ihanasta merestä on muuten tehty myös näytelmä, ainakin Tampereella sitä on esitetty. Voi kun olisin halunnut nähdä!
Mullekin tämä on aina ollut jotenkin erityinen kirja, ja etenkin nuorempana olin kovin vaikuttunut vaikka kirjan kieli ei ehkä olekaan mitään huipuinta laatua. Myöhemmin tein kirjasta jopa kandintyöni ja pidin aiheen käsittelystä kovasti, vaikka se niin rankka onkin.
VastaaPoistaOlin sanomassa, että tuskin kukaan kokee syömishäiriön niin kiehtovaksi, että alkaisi tämän kirjan inspiroimana laihduttamaan, mutta kun pohdin omaa teini-minääni, en näekään sitä niin mahdottomana. Tietty kirjaa yksinään ei voi syyttää mistään, mutta onhan Ihana meri jollain tapaa ihannoiva kuvaus anoreksiasta. Tärkeä kirja joka tapauksessa!
Minulle on jotenkin aina kolahtanut tämä kirja vaikka olen lukenut monta kertaa uudelleenkin. Nytkin, kun olen päässyt irti syömishäiriön maailmasta niin tuntuu että hyvin voisin TAAS kerran lukea kirjan uudestaan.
PoistaEn minäkään ajattele että kirjaa yksin voisi syyttää anoreksiaan sairastumisesta, mutta jos minä kuva on horjuva ja siihen taipuvainen niin kirja voi ruokkia sitä. Mutta toki kirjassa on suht onnellinen loppu, ja tuo hyvin esille ne kauheudet mitä anoreksia nuoressa aiheuttaa. Ja vanhemmassakin, tietenkin.
Tämä on tosiaan tärkeä kirja.
Moikka! Mä olen tykännyt kirjasta paljon myöskin!
VastaaPoistaMukava kuulla. :)
PoistaItse luin tämän kirjan syömishäiriötä sairastaessani ja valitettavasti pelkästään motivaation takia, "thinspona". Mulla on siis vähän kahtalainen suhtautuminen sh-kirjoihin - toisaalta on hyvä, että aiheesta puhutaan, mutta valitettavan usein sh:ta sairastavat pitävät kirjoja pelkästään inspiraationa. Enemmän olen kuitenkin sitä mieltä, että vaikeastakin aiheesta kirjoitetaan, koska syömihäiriöiset löytävät motivaatiota lähes kaikesta ja ilmankin syömishäiriökirjoja, kun taas muulle yleisölle on mielestäni tärkeää myös välittää aitoa kuvaa syömishäiriöistä.
VastaaPoistaItse kirjojen suurkuluttajana en kuitenkaan uskalla koska sh-kirjoihin, aina silloin tällöin vanha sairaus nostaa rumaa päätään ja toistaiseksi olen pystynyt pitämään sen kurissa, mutta pelkään, että sh-kirjat vain nostaisivat piilevää halua laihduttaa ja laihduttaa ja laihduttaa.
Hei! Kiitos tästä kirja-arvostelusta. Olen itse lukenut kyseisen kirjan aiemmin tänä syksynä ja vaikken ikinä olekaan kärsinyt syömishäiriöstä, laittoi kirjan teksti kyllä miettimään omaa kehoa ja ulkonäköä. On pakko myöntää, että kirjaa lukiessani halu laihduttaa kyllä nosti päätään sen verran, etten tällaisia kirjoja halua enää lukea.
VastaaPoistaEn kadu sitä, että luin tämän kirjan. Oli mielenkiintoista päästä lukemaan sairaan tytön ajatuksia, mutta anoreksiaa nähneenä (ystäväni sairastaa anoreksiaa) en voi suositella tätä kirjaa kuin hyvin vahvan itsetunnon omaaville.
Hei!
VastaaPoistaOon itse yhdeksäsluokkalainen ja kirja tulikin lukuläksyksi äidinkielen opettajalta. Painan itse 168 senttimetrisenä 59, jos en kaikkia 60:tä kiloa. En ole ikinä pitänyt itseäni lihavana, mutta en minä mikään supermalli olekkaan. Joten ei siinä mitään ihmeellistä, että ensimmäisten 40-50 sivun päästä tuli kova halu laihduttaa ja kävinkin juoksulenkillä samana iltana. Tämä "juoksutreeni" jatkui vielä neljä päivää. Juuri niin kauan minulla kesti lukea koko kirja. Heti kirjan luettuani kävin laittamassa itselleni ison annoksen lihaa ja perunamuussia.
En tiedä miten muut, mutta minä ainakin, kirjan lukemisen jälkeen aloin katsoa omaa vartaloani eri tavalla. Kaiken pulleuden, minkä ennen näin rumana, näen nyt minun omana rakastamana vartalona.
Suosittelen kirjaa kovasti kaikkille. Se saa oikeasti ajattelemaan oikeita ja tärkeitä asioita.
Tämä kirja on yksi omista lemppareista, vaikka kylläkin oli ensimmäisellä lukemiskerralla aika raskasta lukea. Tuli itsellekkin kauhea tarve laihduttaa ja teinkin lihaskuntoa koko kirjan lukemisen ajan. Ehkä kirja on vähän raju kun vaikutus tuntuu olevan sama aika moneen. Hyvä kirja se on silti ja siinähän käsitellään tasa-arvoakin aika mielenkiintoisella tavalla.
VastaaPoista