Sofi Oksanen: Stalinin lehmät sekä kirjastoauto päivästä.

Innostuin tarttumaan tähän kirjaan nyt siksi, koska tuossa 11 asian haasteessa puhuin juuri Stalinin lehmistä ja siitä kuinka tämä on lempikirjani. Ja siksi, koska halusin blogata lempikirjastani. Olen lukenut tämän ainakin viidesti ja tulen varmaan lukemaan kyllä monia kertoja tulevaisuudessakin, eikä se jaksa ikinä kyllästyttää. Tämä on upea kirja!

Minun ensimmäinen kertani oli erilainen. Olin luullut, että se olisi kamalaa, sotkuista, likaista ja limaista. Olin luullut, että sisältäni tulisi  verta ja vatsaani koskisi kahta kauheammin. Olin luullut, etten koskaan tulisi siihen, en pystyisi, en haluaisi, mutta kun korviini alkoivat sattua ritisevien vatsanpeitteiden äänet, ruumiini päätti puolestani. Ei ollut muuta vaihtoehtoa. Se oli jumalaista. Sytyttimen liekki valaisi raukean kiiltävät silmäni. Ensimmäinen savukkeeni ensimmäisen kertani jälkeen. Sekin oli jumalainen. Kaikki oli jumalaista. Ainoa, mikä näkyi päällepäin, oli tyytyväisyys ja voitonriemu. Äänestä kuului ehkä pieni hiekkaisuus ja särkyneisyys, mutta mitä sitten. Ja minä tiesin, että tulee toinenkin kerta. Kolmas. Sadas. Kaikille ei tietenkään käy niin. Joillekin ensimmäinen kerta jää viimeiseksi, mutta ei niille, jotka ovat siinä hyviä ja sille hyviä. Minä olin siinä hyvä heti.

Stalinin lehmät on moniulotteinen romaani. Se kertoo Annasta, joka sairastaa bulimiaa (juuri siksi tästä kirjasta on tullut minulle niin tärkeä), se kertoo myös tarinan Annan äidin suhteesta suomalaiseen, eli Annan isukkiin, ja lisäksi se kertoo Annan isoäidin, Sofian tarinaa. Kirjassa on siis sisältöä moneen lähtöön, mutta se ei ole silti häiritsevää. Eri osiot on jaoteltu hyvin, eikä niitä lukiessa tule sekaannuksia. Ai niin, unohdin. Kerrotaanhan kirjassa myös Annan lapsuudesta, siitä kuinka hänen syömäsirkuksensa sai aikoinaan alkunsa.  Eniten olen kirjassa mieltynyt osioihin, joissa kerrotaan Annan nykyisyydestä sekä sairaudesta, onhan bulimia varsinkin ennen ollut suuri osa minua ja elämääni. Oksanen kuvaa Annan bulimiaa nimellä Herra, ja olen joihinkin omiin teksteihini ominut tämän termin.

Kirja on aina antanut minulle paljon tietoa Viron lähihistoriasta. Se ei ole koskaan ennen ollut minulle tuttu aihe, joten aina kirjaa lukiessa tajuaa jotain uutta. Siitä, millaista elämä Virossa ennen sen itsenäistymistä on ollut, ja miten siellä on suomalaisiin suhtauduttu. Stalinin lehmissä kuvataan bulimian lisäksi myös mielestäni hyvin onnistuneesti Annan häpeää virolaisuutensa takia, sitä, minkä takia Anna ei voi kertoa edes vakavasti otettavalle miesystävälleen olevansa puoliksi virolainen.

Se, että yksiötäni asutin vain minä, poisti Herraltani viimeisetkin rajoitukset. Kävin itse ruokakaupassa. Tein itse ruokaa. Ei vain joskus, vaan aina. Pääsin rälläämään ruoan kanssa oikein olan takaa, viikko- ja vuorokausikaupalla. Olisin päässyt toki rälläämään millä tahansa muullakin päihteellä mutta minulle on aina ollut yksi ylitse muiden. Silloin tein sen ensimmäisen kerran.

Samaistuin Annaan bulimia kuvauksissa täydellisesti, tiedän sen tunteen miten häpeää kaupassa kun ostaa kasat jotain ruokaa, ja melkein mutisee kassalla että juu, lastenjuhlathan meillä. Sen, miten oppia oksentamaan äänettömästi ja hankaa saippualla käsiään ettei hajua vaan olisi jäänyt mihinkään. Olenkin aina miettinyt tätä lukiessani, että sairastaako Oksanen bulimiaa koska kuvaa sitä niin täydellisesti? Voiko niin hyvin tietää sairaudesta jos siitä ei ole henkilökohtaista kokemusta?

*****+

 

 Tänään oli taas se päivä viikosta jolloin kirjastoauto pysäköi puoleksi tunniksi tuohon lähelle. Joillekin shoppailupäivä on juhlapäivä (on toki minullekin) mutta minulle juhlaa on se kun pääsee kirjastoon! Aina löytyy jotain, ja ainakin saa varauksia joita on tehnyt. Tällä kertaa löytyi esimerkiksi tällaisia:

Tuomas Kyrö: 700 grammaa (Kyröä, yllättävää :) )
Gaute Heivoll: Etten palaisi tuhkaksi (tätä odotan paljon, Blogistania Globalian voittaja)
Juha Vuorinen: Juoppohullun päiväkirja (useampi osa tätä)
Anu Juvonen: Lähiöoksennus (seuraavana lukulistalla)
Pete Suhonen: Hitlerin kylkiluu (tästä olen kuullut paljon, aika ristiriitaista tietoa. Mielenkiinnolla odotan millainen tämä on)

Kirjastokuitissa lukee mitä mukavimmin "Sinua palvelevat edelleen tuiskussa ja tyvenessä, helteellä ja pakkasella uudella Runo-Antilla Rane sekä Paavo".