Marko Kilpi: Kuolematon

Kuolematon
Marko Kilpi
303 s. 
2013
Gummerus









Arvostelukappale


Ihanaa. Kamalaa. Kamalan ihanaa. Sain tämän viikon alussa Gummerukselta arvostelukappaleeksi Marko Kilven Kuolemattomat, ja pitihän se hetimiten lukuun ottaa. Onneksi, onneksi, onneksi.

-Tuommoisissa tilanteissa ihminen voi tiettyyn asiaan keskittymällä ikään kuin siirtyä itsensä ulkopuolelle. Monesti irtautuminen on niin tehokasta, ettei tapahtumasta jää mitään muistikuvia. -- Se on täysin normaalia vakavissa traumatilanteissa: mieli suojelee muistoilta joita ihminen ei kestä. Mutta ei ne muistot sieltä minnekään katoa. Ne on syvällä tuolla jossain, ja ne aiheuttaa oireita. Ja oireet vaan pahenee, jos niille ei tehdä mitään. 

Marko Kilven neljännessä dekkarissa päähenkilöinä ovat Elävien kirjoihin kirjan lailla poliisit Elias Kaski sekä Olli Repo. Eliaksen joutuessa kirjoittamaan lausuntoa Ollista, hänen täytyy sukeltaa tämän mieleen. Mitä poliisin mielessä liikkuu, mitä taustalle kätkeytyy?

Hänen pitäisi aukaista ovi, mutta hänellä ei ole mitään millä sen avaisi. Hänen pitäisi mennä heidän luokseen, mutta hänellä ei ole mitään millä kävellä. Hänen pitäisi rakastaa, mutta hänellä ei ole sydäntä. On vain pelko. Selittämätön, hahmoton pelko. 

Elias ja Olli joutuvat selvittämään pikkurikollisen itsemurhaa, josta muodostuu suurempi vyyhti kuin kumpikaan poliiseista olisi ikinä osannut uskoa...

Savon sanomat löysi Kilven romaanista yhden avainsanan: trauma. Minä löysin toisenkin: pahuus. Niin paljon pahaa on Marko Kilpi näihin kolmeensataan sivuun saanut, etten olisi ikinä voinut uskoa sitä todeksi. Kirjasta filmataan myös elokuva, jota en varmasti tule katsomaan. Uskon kyllä että tästä saa loistavan elokuvan, mutta se ei ole sellainen mitä minä katsoisin. Minun hermoni eivät kestäisi, ne eivät kestäneet 8-palloakaan.

Sanon uudestaan sen mitä sanoin: ihanan kamalaa. Marko Kilpi kirjoittaa mahtavan hyvin, ja sai minut pidettyä otteessaan viimeisille sivuille asti. Minä vingahtelin ja huudahtelin yksinäni kirjalle, "ei, ei, voi ei" tyylisiä huudahduksia pahimmissa kohdissa, kun en tiennyt miten muuten reagoisi.

Olen yrittänyt kysellä kirjabloggareilta onko kukaan jo lukenut tätä, koska olisin suunnattomasti halunnut keskustella kirjasta jonkun kanssa. Valitettavasti ei ollut, ja näinhän sen siitäkin ettei kukaan ole vielä blogannut kirjasta. Minulla on siis kunnia olla ensimmäinen! Vastuuta, vastuuta, vastuuta. Toivon kuitenkin että saisin tästä mahdollisimman pian jonkun kanssa keskustella, koska tämä vaatii sitä. Kirja on loistava, mutta se jättää silti sellaisen maun suuhun, että jollain tavalla se pitää purkaa. Bloggaukseenkaan en voi sitä purkaa täydellisesti, koska muuten kertoisin kirjasta liikaa. Mielessä liikkuu kysymyksiä "miksi" ja "miten" ja "voi ei...".

Vertaisinko tätä jollain tavalla Elävien kirjoihin teokseen? Tämä oli erilainen. Tämä oli paljon pahempi, paljon raaempi. Pahuutta oli vieläkin enemmän kuin Marko Kilven edellisessä, joka sekin oli täynnä raakoja tapahtumia. Mutta kirjoissa minä kykenen kohtaamaan pahuuden, joten minä vain elin tässä mukana. Elin ihan täydellisesti.

+ + + +