Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

Jäätyneitä ruusuja
Marko Kilpi
294 s.
2007
Gummerus










Marko Kilven Jäätyneitä ruusuja on odottanut kirjahyllyssäni jo ties kuinka kauan. Se on ollut siskoltani lainassa, ja nyt kun mitä ilmeisemmin viimeinkin on aika palauttaa tämä kirja, päätin sen tietenkin lukea. Oli jo aikakin, olenhan lukenut kolme muutakin osaa mieheltä.

Jäätyneitä ruusuja on ensimmäinen osa Olli Revosta kertovaa dekkarisarjaa, ja samalla Marko Kilven esikoisteos. Olli Repo on siirtynyt poliisintöihin mainosalalta, ja on nyt harjoittelijana poliisissa, ohjaajanaan Tossavainen-niminen mies, joka on kaikkea mitä Repo poliisissa halveksii.

-Minä en ole koskaan uskonut kohtaloon, ilmoittaa Tossavainen Ollille epäiden kuin ei olisi enää läheskään niin varma asiasta. 
-Muistatko kun jokin aika sitten Helsingin Esplanadilla kaatui syysmyrskyssä yksi iso lehmus? Olli kysyy mietittyään hetken vastausta Tossavaiselle. -Niitä lehmuksiahan on siinä rivissä ihan mahdoton määrä, ja vielä kahdella puolen. Ja juuri sen yhden lehmuksen alla sattui seisomaan ihminen. 
-Muistan, Tossavainen tunnustaa. -Nuori tyttö. Kuolikin sen puun alle. 
-Niin kuoli, myöntää Olli. -Sillä tytöllä oli sovittu tapaaminen siellä Espalla. Ja nimenomaan sen lehmuksen alle. Kaikista niistä puista heidän piti valita juuri se, joka on laho sisältä, ja juri sen kohdalle sattui se kovin puuska. Olisivat sopineet sen tapaamisen vaikka kymmenen minuuttia aikaisemmin. Tai myöhemmin. Tai vaikka viereisen puun alle. 

Pian alkaakin tapahtua - pommiuhkaus ostoskeskuksessa sekä räjäytys kerrostalossa johdattaa miehet yhteistyöhön todenteolla. Pikkukaupungin poliisi saadaan heräämään, kun terroristi uhkaa kaupunkia. Ja miten Ollin isä liittyy rikoksiin?

Meinasin kirjoittaa että olipa hauskaa lukea siitä miten Olli on päätynyt poliisiksi. Mutta ehkei kuitenkaan ensimmäinen mieleentuleva sana olekaan hauskaa. Se oli aika repivää, ja menin viime yönä ahdistuneena nukkumaan sen jälkeen kun olin lukenut tiivistä väkivaltakuvausta. Mutta kuten olen ennenkin sanonut Marko Kilven kirjasta - se oli kamalan ihanaa.

Avainsana kirjassa on toki terrorismi, se tuli hyvin selväksi. Poimin toisen avainsanan mieleeni lukiessani, varsinkin loppupuolella. Se oli kohtalo. Se, kuoleeko ihminen sattumalta esimerkiksi väkivaltarikollisen käsittelyssä, vai onko se kohtalon osoittamaa että juuri hän on sattunut jonkun päästään vinksahtaneen ihmisen tielle, jolla ei välttämättä mitään henkilökohtaista uhria vastaan ole. Tämä sai minut ajattelemaan, pahemman kerran. Eikä se kirjassa ole lainkaan huono asia.

Ennen kun aloitin lukemaan Jäätyneitä ruusuja, luin hetken Marko Kilven toista romaania, Kadotettuja. Vain huomatakseni että olin lukenut sen aiemminkin. Loistava kirja, mutta nyt mieleni janosi jotain uutta. Siispä jätän sen hieman myöhemmälle, haluan siihen kyllä vielä palata siitä syystäkin, etten täysin muista tapahtumia. Enkä ole siitä sitäpaitsi blogannutkaan!

Kilpi on myös kehittynyt kirjailijana, mutta on ilahduttavaa huomata miten teräväkynäinen hän on ollut jo kirjailijauransa alussa.

★★★★