Salla Simukka
150 s.
2011
WSOY
Välipalanani ei toiminutkaan tälläkertaa Mirkka-sarjan kirja, vaan kirjastohyllystä löytynyt Salla Simukan Moona & Tapio-sarjan viimeinen osa, Ylivalotus. Toki olen tämän kirjan lukenut jo aiemminkin, mutta siihen oli mukava palata.
Tässä sarjan viimeisessä osassa kertojana toimii pelkästään Moona. Moonan ystävä Maija on palannut Venäjältä hyväntekeväisyystyöstä, ja tullut matkan aikana uskoon. Maijan uskoontulon myötä Moonakin joutuu pohtimaan suhdettaan uskontoon ja Jumalaan, ja lukija itsekin pääsee sukeltamaan näihin pyörteisiin.
Ylivalotuksessa toinen keskeinen teema on ihastuminen ja rakastuminen. Moona on ollut lukion alusta asti ihastunut Leohon, eikä tiedä miten käsittelisi tunteitaan. Leohan on varattu, hänellä on maailman ihanin tyttöystävä Sirja joka tahtoo muuttaa Leon kanssa yhteen. Mitä Moona tekee?
Jotain omituista kautta mieleeni tuli Sielut kulkevat sateessa, jonka juuri luin. Siinäkin käsiteltiin uskontoa, ja sen kautta mietin myös omaa uskontoani. Samoin mietin myös Ylivalotuksen aikana, koska Simukka kuvaa sen verran taitavasti nuoren naisen suhdetta omaan uskomiseen ja uskomattomuuteen.
Kirjan parasta antia ovat kuitenkin kursivoidulla kirjoitetut kohdat, joissa kerrotaan Moonan äänellä sairaalan käytävillä. Näiden kohtien syvempi tarkoitus tulee selväksi vasta kirjan loppupuolella, mutta ennen sitäkin niistä nauttii. Yksinkertaisesti siitä syystä että Simukan kieli pääsee noissa kohdissa todellakin oikeuksiinsa.
Salla on lukenut kirjan, ja kirjoitti toivovansa kirjalta Tampereen murretta, koska kirjassa liikutaan Tampereella. Itselleni ei juolahtanut se edes mieleen. Kuitenkin suurimmassa osassa nuortenkirjoja hahmot puhuvat yksinkertaisella mä- ja sä kielellä, ja vaikka olisikin kuinka persoonallista puhua murteilla, niin en ole sitä yhdessäkään nuortenkirjassa jäänyt kaipaamaan. Ehkä olen vain liiankin tottunut nuortenkirjojen maailmaan koska en kiinnitä tuollaiseen asiaan huomiota nähdäkseni sen haittana.
Se tosin mitä olisin jäänyt viimeiseltä osalta kaipaamaan, on Tapion ääni. Toki kirjassa kerrottiin myös lukionsa aloittavasta Tapiosta, mutta hyvin vähän siihen verrattuna, että yleensä näissä kirjoissa noin puolet on Tapion omaa kerrontaa.
Syvällistä pohdintaa positiivisella vireellä, hyvä Salla Simukka!
Äää! Nyt tuli ikävä tota kirjaa! Miten pitkä aika siitä onkaan, kun mä luin ton.... Vitsi, on pakko lainata se ensi kerralla kirjastosta.
VastaaPoistaTämä on ihana kirja, lainaa ihmeessä. Tapio ja Moona sarja kokonaisuudessaan on hyvä, mutta tämä on ehkä yksi sarjan parhaista. :)
Poista