Blake Crouch: Pimeää ainetta

Pimeää ainetta
Blake Crouch
Suomentanut Ilkka Rekiaro
400 s. 
2017
Tammi








Arvostelukappale kustantajalta


Voi Blake Crouch minkä teit. Tämä kirjailija sai minut rakastumaan itseensä Wayward Pines -trilogialla, enkä varmasti ole ainoa rakastunut. Olikin iloinen yllätys huomata kustantajan kevätkatalogissa Crouchin uusi suomennos, mutta että tällainen kirja... Pimeää ainetta löi laudalta kaikki odotukseni.

Jason on kvanttifyysikko, mies jonka elämä muuttuu aivan varoittamatta. Naamioitunut sieppaaja hyökkää varoittamatta ja tainnuttaa ja seuraavana koko maailma on jotenkin vinksallaan. Jason, joka on tottunut elämäänsä epäonnistuneena fyysikkona onkin nyt nero, mies jota arvostetaan ja taputellaan olalle. Hän on onnistunut siinä missä toisessa elämässään epäonnistui. Elääkö hän unelmaansa? No ei kuitenkaan, sillä tämä unelma muuttuu pahimmaksi painajaiseksi kun takaa-ajo rinnakkaistodellisuuksissa alkaa.

En voi kuin todeta uudelleen: voi Blake Crouch minkä teit. Ei, scifi ei ole varsinaisesti ominta aluettani eikä fysiikka kuulunut lempiaiheisiini koulussa ja nuo molemmat asiat ovat väkevinä vaikuttajina Pimeässä aineessa. Ja kuitenkin, rakastuin Crouchin uuteen romaaniin päättömästi. Se tunnelma, se vauhti, se ainutlaatuisuus mikä tässä trillerissä on läsnä, se on jotain mieletöntä. Ja sitten kuitenkin se humaanius, ihmismäisyys, se miten Crouch kuvaa Jasonia ja rinnakkaistodellisuuksia. Se lämmittää kaiken toiminnan keskellä.

Pimeään aineeseen rakastuakseen ei tarvitse olla kokenut scifin lukija. Enhän minäkään ole ja kuinka kävi? Crouch kuvaa esimerkiksi rinnakkaistodellisuuksia ymmärrettävällä tavalla, tavalla jolla niiden maailmaan pääsee helposti. Kirjan vauhtiin pääsee mukaan todella helposti, enkä koukututtuani oikein malttanutkaan laskea kirjaa käsistäni. Tempo on nopea, mutta Crouchin ja Rekiaron mahtavan yhteispelin ansiosta kirja on sujuvaa, ahmittavaa luettavaa.

Rinnakkaistodellisuudet, takaa-ajo ja trilleriainekset tarvitsevat kuitenkin vastapainoksi jotain muuta. Ja senkin Crouch on löytänyt, hän on löytänyt Pimeään aineeseen syvällisen ja lämpimän puolen. Tapa jolla hän kuvaa Jasonia, hänen oman aidon itsensä etsimistä ja pohdintaa on hienoa luettavaa. Lisäksi on todettava että Pimeää ainetta herätti ainakin minussa suuria kysymyksiä: onko meillä täällä rinnakkaistodellisuuksia? Elääkö tuolla jossain kymmeniä erilaisia Kristoja joiden elämässä onkin käynyt aivan toisin? Suuria, suuria ajatuksia joita ei ehkä kannattaisi hirveästi alkaa miettiä. Sekoaa vielä pää (pahemmin).

Jos pidät trillereistä, tämä on kirja sinulle. Jos pidät scifistä, tämä on kirja sinullekin. Jos pidit Wayward Pines -trilogiasta, pidät tästäkin. Ja kyllä Pimeää ainetta kannattaa muutenkin kokeilla, minä suosittelen lämmöllä!