sunnuntai 28. kesäkuuta 2015

Jussi Adler-Olsen: Tapaus 64

Tapaus 64
Jussi Adler-Olsen
Suomentanut Katriina Huttunen
517 s. 
2015
Gummerus








Arvostelukappale



Osasto Q:sta kertova sarja on tullut minulle hyvin tutuksi, ja niinpä tämä Tapaus 64 oli todella odotettu dekkari tämän kevään kirjoissa. Kun lukumaratonilla oli tullut luettua enimmäkseen lastenkirjallisuutta, ohuita kirjoja, oli ihana maratonin jälkeen ottaa käsiin paksu dekkari.

Osasto Q pääsee jälleen töihin. Paljastuu, että vuonna 1987 on kadonnut useita ihmisiä samoihin aikoihin, eikä heitä ole löydetty. Carl Morck työtovereineen kiinnostuu asiasta vielä enemmän, kun huomaa näillä ihmisillä olevan yhteys: heillä kaikilla on kytkös äärioikeistolaiseen puolueeseen jonka suosio vain kasvaa.

Rinnalla kerrotaan Nete Hermansenin tarinaa menneisyydestä, tuolta 80-luvulta. Hänen elämänsä on ollut täynnä taistelua ja epäonnea, vieläpä kun hän joutuu Sprogon saarelle, johon kukaan nainen ei haluaisi joutua. Onko väärin, että Nete päättää kostaa?

Olen jättänyt Tapaus 64:n hyllyyn odottamaan sopivaa hetkeä, jolloin olisi aikaa lukea paksua, hyvää dekkaria. Nyt siihen oli täydellinen hetki, oli aikaa lukea, oli aikaa ahmia kirjaa. Ja ahmittua tulikin, niin vetävän juonen oli Adler-Olsen kirjaansa jälleen kutonut. Rinnakkaiskerronta toimii hyvin, sillä lukijalle ei jää epäselväksi milloin missäkin aikatasossa mennään.

Osasto Q:n tyypit ovat tulleet hyvin tutuiksi, tämähän on jo neljäs näistä tyypeistä kertova kirja. Olen ehtinyt ihastua ja tutustua näihin tyyppeihin sarjan varrella hyvin, ja pian muistuikin taas lukiessa mieleen kuka on millainen, ja mitä edellisessä osassa, Pullopostia, tapahtui.

Minusta paras tyyppi Osasto Q:ssa on Assad, Carl Morckin apuri, joka on maahanmuuttaja. Hänen kielitaitonsa on vähän niin ja näin, ja kielelliset väärinkäsitykset ovat yksi hauskin juttu tässäkin kirjassa. Sillä enpä ole hirveän montaa kertaa törmännyt dekkariin joka naurattaa! Mutta niin tekee Adler-Olsen, naurattaa ainakin minua.

Se, miten Adler-Olsen on kehitellyt Osasto Q:n tyypit, on parasta. Heille on kehittynyt, tottakai, oma historiansa, ja se miten heistä koko ajan tulee sarjan edetessä elävämpiä ja lukijalleen tärkeämpiä, on huippua. Sillä jokainen Osasto Q:n tyypeistä on hyvä tavallaan, vaikka Assad minulle tärkeimmäksi onkin muodostuunut.

Tapaus 64:n juoni on taattua tavaraa: se on aika hirveäkin. Vuoden 1987 tapahtumat ovat järkyttäviä, ja niitä lukiessa melkein kuvottaa. Mutta on tärkeää miten näihinkin asioihin, joista en sen enempää kirjoita etten pilaisi lukukokemuksia, puututaan edes näin dekkarin keinoin. Äärioikeistolainen puolue josta kirjassa kirjoitetaan, on järkyttävä, ja toivon todella ettei tällaista maailmassa olisi oikeasti. Mutta mistäpä sitä tietää...

Tapaus 64 on ehkä tähän mennessä parasta Adler-Olsenia. Jokaisesta sarjan kirjasta olen tavallaan pitänyt todella paljon, mutta tämä oli sellaista huikeaa menoa, ettei kyydissä meinannut pysyä. Mahtava kirja, kiitos lukukokemuksesta kustantajalle.

4 kommenttia:

  1. Minulla odottelee Pullopostia hyllyssä, kirja kiinnostaa mutta jotenkin sitä odottaa sopivaa hetkeä dekkaripaksukaiselle. Hyvältä joka tapauksessa kuulostaa tämä Osasto Q -sarja, ties vaikka lukisi niitä sitten enemmänkin!

    VastaaPoista
  2. Linnea, mä aloitin myös Pullopostista. Satuin saamaan sen kirjastosta silloin kun se ilmestyi, ja halusin lukea heti. Ei yhtään haitannut aloittaa sarjan keskeltä, ja sitten oli kivaa palata aiempiin osiin. :) Mutta Adler-Olsen on kyllä hyvä kirjailija, ei tiedä miten sinäkin innostut. <3

    VastaaPoista

Lukutoukka ilahtuu kommentistasi!