Lena Andersson
Suomentanut Sanna Manninen
331 s.
2015
Siltala
Lainattu kirjastosta
Vailla henkilökohtaista vastuuta on itsenäinen jatko-osa viime vuonna suomennetulle Omavaltaista menettelyä teokselle. Suhtauduin kirjaan varovasti, sillä Omavaltaista menettelyä ei ihan täysin sydäntäni vienyt - kuitenkin Esterin uudet seikkailut kiinnostivat niin paljon, että halusin tämänkin kirjan lukea.
Ester on siis täällä taas. Eikä hän ole näköjään oppinut edellisestä tuhoisasta rakkaussuhteestaan mitään, sillä taas mennään. Nyt Ester rakastuu päätä pahkaa näyttelijä Olof Steniin, joka ei peittele yhtään sitä että hän on naimisissa eikä hänellä ole aikomustakaan erota vaimostaan. Mutta Ester roikkuu kyydissä, ja seuraa Olofia teatteriesityksestä toiseen, että näkisi edes vilauksen miehestä. Esteristä on vasten tahtoaan tullut rakastajatar - ja hän vain toivoo, että Olof sittenkin jättäisi vaimonsa.
Vailla henkilökohtaista vastuuta jätti minulle kaksijakoisen tunnelman. Kun aloitin kirjan, olin vallan ihastunut. Anderssonin teksti ja huumori nimittäin kolahtaa minuun - se on vallan älykästä ja ihanaa. Jonkun matkaa, sanotaanko sinne 150-200 sivulle asti ihastelin kirjaa, ja olin sen pauloissa, mutta sitten alkoi tökkiä. Tarina tuntui junnaavan paikallaan, eikä mistään tullut valmista.
Olisinkin toivonut, että kirjaa ja tarinaa olisi tiivistetty runsaasti. Kirjan loppu taas oli nimittäin hyvä, mutta jos siitä väliltä olisi osan pois, niin olisin ollut kokonaisuuden kanssa kovin ihastunut. Nyt kirja jätti jo mainitsemani kaksijakoisen olon, enkä oikein tiedä mitä kokonaisuudesta ajattelisin.
Esterin tapaaminen oli kuitenkin jälleen mukavaa, hän on valloittava tyyppi. Muistan, kuinka minua Omavaltaista menettelyä kirjaa lukiessani ärsytti Ester, mutta nyt en voi häntä samalla tavalla inhota - niin ärsyttävä on nimittäin tällä kertaa Olof. Mikä sika mieheksi! Tässä ei voi lukija kuin tukea Esteriä.
En oikein osaa sanoa millaisena kirjana Vailla henkilökohtaista vastuuta pitäisin. Se ei ole mikään viihderomaani, ei todellakaan, vaikka rakkaussuhteesta kertookin. Siinä on myös humoristisia piirteitä, mutta se ei mikään hauska kirja varsinaisesti ole. Se on kevyt, mutta painava.
Olisin kovasti halunnut pitää tästä kirjasta, olen kuullut tästä paljon hyvää. Mutta tapa, jolla Andersson jätti tarinan junnaamaan paikalleen, oli ärsyttävä, ja jouduin harppomaan lukiessani jonkin verran. Alku oli hieno, pitkällekin, ja lopussa, kun viimein jotain alkoi tapahtua, oli sekin hyvä. Mutta siinä välissä huomioni herpautui täysin.
Kehotan kuitenkin kokeilemaan, josko sinä rakastuisit tähän kirjaan, josko sinä saisit enemmän irti Esterin ja Olofin suhteesta.
Minusta Omavaltaista menettelyä oli kaikessa hulluudessaan tätä parempi, vaikka pidin tästäkin. Muistaakseni Kulttuuri kukoistaa blogissa tätä oli luonnehdittu järkeväksi viihteeksi, ja sitä se minullekin on :)
VastaaPoistaKatri, olen samaa mieltä, Omavaltaista menettelyä oli parempi. :) Järkevä viihde, sitä tämä muuten onkin. Huumori on älykästä, ja toimii.
PoistaKiitos hyvästä postauksesta! En ole lukenut kirjaa, eikä se ehkä vieläkään ihan kärkisijoille luettavaa-listallani pääse :) Tuli postauksestasi mieleen, että minusta moni kirja olisi huomattavasti parempi tiivistettynä. Usein jo 10-20% pituudesta pois auttaisi pitämään tarinan dynaamisempana ja ryhdikkäämpänä :)
VastaaPoistaKiitos Isa. <3 Olen samaa mieltä, monelle kirjalle tekisi tiivistäminen hyvää. On tietenkin kirjoja, joille jokainen sivu on tärkeä, mutta olen törmännyt viime aikoinakin moneen kirjaan, joka olisi tiivistämistä kaivannut. :)
PoistaTattada daa ! Voitit kesäarvonnan :)
VastaaPoistahttp://ritamentor.blogspot.fi/2015/07/ekan-kesaarvonnan-voittaja.html
Jee! :)
PoistaTämä kirja on alkanut vähitellen kiinnostaa, kun tuntuu pompahtelevan siellä täällä esille. Suhdetarinat ovat kyllä aina mieluisia, joten pitänee kokeilla tätä.
VastaaPoistaYritin kommentoida pihalla, mutta bloggeri vain kenkkuili. Ehkä Ester oli hieman kehittynyt läheisriippuvuudessaan. En ole niin parisuhdedraamojen lukija.
VastaaPoistaOn totta että tarinan paikallaan junnaaminen on keskipaikkeilla tuskastuttavaa, mutta perusteltua, koska tylsä paikallaan junnaaminen kuuluu tällaiseen suhteeseen: Suhde ei kehity mihinkään vaan nainen latautuu aina toivolla tullakseen heitetyksi taas takaisin lähtöruuttuun ja sama yhä uudestaan. Varsinkin ulkopuolisen silmissä tällainen suhde vaikuttaa kaikessa epätoivoisuudessaan tylsältä, vaikka asianosaiset ovat siinä kiinni kuin kärpäspaperissa eivätkä osaa elää ilman tätä tylsää jojottelua.
VastaaPoista