Annika Brusila
230 s.
2016
Kustannus HD
Arvostelukappale kirjailijalta
Kalliolla oli kirja johon rakastuin aivan yllättäen. Ennen kirjailijan yhteydenottoa en ollut kuullutkaan tästä romaanista ja vaikka sen perusteella kirjasta kiinnostuinkin, en tiennyt mitä odottaa. Ja sitten, kun eilen nukkumaan mennessä avasin Kalliolla kannet ja aloin lukea - huhhuh. Rakastuin oikopäätä. En olisi malttanut nukahtaa lainkaan, niin täydellisesti Brusilan teksti vei mennessään. Onneksi tänään oli hyvää aikaa lukea, antautua kirjalle täydellisesti.
Kalliolla on eräänlainen perheromaani. Tai no, onhan se perheromaani, mutta se ei suinkaan ole valoisa ja hyväntuulinen teos vaan kirjan aihe sai minut paikoin ahdistumaan kovasti. Kirjan pääroolia näyttelee Viola, joka on saanut kestää elämältä ja perheeltään paljon. Vaikka Viola oma perhe onkin ihana: hänellä on hyvä aviomies ja hän saa kirjan alussa suloiset kaksoset. Tuo kestäminen tulee muualta, sillä Viola vanhemmat eivät ole mitään unelmien isovanhempia. Viljan äiti vaatii että häntä kutsutaan momoksi, jotta se olisi nuorekasta, isä taas on vaari. Momo ja vaari ryyppäävät, noh, paljon. Varsinkin momon alkoholinkäyttö repeää käsistä usein täydellisesti, eikä Momon ja vaarin yhteiselokaan ole mikään unelma avioliitto. Tämä kaikki tekee Viola ja hänen siskojensa elämästä ajoittain varsinaista painajaista, eikä liene ihme että Violan hermot ovat välillä todella kirellä. Vilja elääkin hillittömän naurun ja itkun rajalla, eikä aina ole selvää kumpi tulisi tarpeeseen.
Ei minullekaan Annika Brusilan kirjaa lukiessani aina ollut selvää haluaisinko itkeä vai nauraa. Vai kumpaakin, samaan aikaan? Itkin, siis oikeasti purskahdin itkuun, useamman kerran lukiessani kirjaa, eikä itku ole nytkään kaukana kun kirjoitan tätä bloggausta. Vaikka Kalliolla ei käsittele minulle läheisiä aiheita, eikä minulla ole ollut ikinä erityisen mutkaista suhdetta vanhempiini, onnistui Kalliolla silti livahtamaan syvälle sieluuni. Tapa jolla Brusila kirjoittaa on samalla suunnattoman herkkä ja uskomattoman raju, ihan niin kuin päähenkilö Viola. Löysinkin Violasta paljon itseäni, sillä Violassa on minulle tuttu herkkyys, hän itkee herkästi, suuttuu herkästi, mutta leppyy ja rakastaa voimalla. Mutta sitten kun Viola suuttuu niin padot aukeavat...
Mutta kyllä Kalliolla naurattaakin. Vaikka kirjan aihe on rankka ja vaikea on todella hienoa millaista huumoria Brusila on tekstiin saanut. Varsinkin Violan, Kallen ja heidän tytärtensä keskinäinen huumori on todella hienosti oivallettua ja jollain tapaa niin aitoa, että välillä kuulin heidän naurunsa korvissani. Violan ja Kallen keskinäiset vitsit ovat juuri sellaisia, mille kaksi toistaan rakastavaa ihmistä nauraa. Muutenkin yksi kirjan vahvimmista asioista on Violan ja Kallen suhde: ymmärsin kirjan edetessä hyvin että se oli Violalle elintärkeä.
Annika Brusila kirjoittaa hienosti. Kalliolla on kirjoitettu sujuvasti ja rytmikkäästi, juuri sillä tavalla mikä sopii tällaiseen romaaniin. Violan tarinaan eivät olisi sopineet taiteelliseet ja todella älykkäät lauseet, vaan tähän kirjaan sopii juuri Brusilan kieli. Kieli, jota on miellyttävää lukea, joka on hyvin kirjoitettu ja joka on myös omalla tavallaan kovin kaunista. Brusilan vahvuutena ovat dialogit, joita hän käyttää romaanissaan hyväkseen ja joissa on voimaa.
Yksi suuri asia Brusilan romaanissa on kansi. Kansi on tärkeä asia, sen perusteella minä usein tartun kirjaan kirjastossa tai kirjakaupassa ja tämän kirjan kyllä ottaisin käsiini ehdottomasti. Kalliolla kannen on suunnitellut Ville Pirinen, ja se on todella hienoa työtä. Synkähkö, kyllä, mutta sopii kirjaan täydellisesti. Kannen suunnittelijalle iso halaus!
Toivon niin kovasti että Kalliolla löytäisi lukijansa. Te, jotka ette kavahda hieman rankempaa tarinaa, te jotka ette pelkää lukiessanne itkeä. Te, jotka pystytte nauramaan rankemmillekin aiheille ja te jotka olette valmiita lukunautintoon. Lukekaa Kalliolla, lukekaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lukutoukka ilahtuu kommentistasi!