Joël Dicker: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Baltimoren sukuhaaran tragedia
Joël Dicker
Suomentanut Kira Poutanen
554 s. 
2016
Tammi








Arvostelukappale kustantajalta


Moni muistaa varmasti Joël Dickerin hänen edellisestä suomennoksestaan, Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Kirjasta, joka herätti keskustelua ja ristiriitaisia kommentteja - kirjaan ihastuttiin palavasti, mutta se herätti myös negatiivisia tunteita. Minä kuulun niihin jotka ihastuivat Harry Quebertiin, joten myös Baltimoren sukuhaaran tragedia oli ehdottomasti lukulistalla - se itse asiassa kuuluu syksyn odotetuimpiin kirjoihin. Ja on tähän mennessä tämän kirjavuoden helmi, mitä tulee käännöskirjallisuuteen.

Vaikka Baltimoren sukuhaaran tragedia on itsenäinen teos, on se myös omalla mielenkiintoisella tavallaan jatkoa Totuus Harry Quebertin tapauksesta -teokselle. Tässä kirjassa on nimittäin kertojana Marcus Goldman, Harry Quebertin tarinan kirjoittaja, joka on nykyisin menestynyt mies. Marcus ei ollut aina menestynyt ja nuoruudessaan hän ihaili suunnattomasti Baltimoressa asuvia serkkujaan. Baltimoressa vietetyt ajat ovatkin jääneet Marcukselle mieleen eräänlaisina elämän tähtihetkinä ja nyt hän haluaa kirjoittaa niistä. Tarkemmin sanottuna hän haluaa kirjoittaa siitä, mikä meni oikein vikaan Baltimoren sukuhaarassa. Mikä johtu Baltimoren sukuhaaran tragediaan, joka pilasi kaiken?

Vaikka tarinan kertoja onkin sama kuin Dickerin edellisessä suomennoksessa ja muutenkin Dicker kertoo tarinaa omalla hurmaavalla tavallaan niin silti näen Baltimoren sukuhaaran tragedian aivan erilaisena kirjana kuin Totuus Harry Quebertin tapauksesta oli. Harry Quebert kyllä hurmasi minut aikanaan mutta tämä kirja oli silti vielä enemmän.

Kun kirjassa on läsnä kertakaikkiaan hieno juoni ja mahtavat henkilöt joiden välille muodostuu todella kiinnostavia keskinäisiä suhteita on kasassa hieno teos. Tähän kun vielä lisätään Dickerin omalla tavallaan kevyehkö ja kuitenkin vakava tapa kertoa tarinaa niin aina vaan paranee. Kirsikkana kakun päällä on Kira Poutasen suomennos - Poutasen, joka on hieno kirjailija ja yllättää minut nyt näin hienon kirjan suomentajana. Miten voisin saada huonon lukuelämyksen? Niin, en voisikaan. Sain kirjan, jonka yli viisisataa sivua luin reilussa vuorokaudessa, vain siksi että nautin kirjan lukemisesta niin hemmetin paljon.

Kirjoitin että Dickerin tapa kertoa on kevyt mutta vakava. Totta. Aiheet joista hän kirjoittaa ovat vakavia, eikä Baltimoren sukuhaaran tragedia missään tapauksessa ole mitään hömppää. Dicker vain kirjoittaa tavalla, joka saa ajatuksen ja mielikuvituksen lentämään, se lentää tarinan kanssa samaa vauhtia, saa kuvittelemaan mielessään tapahtumapaikat ja henkilöt. Tuntuu että Dickerin sormet ovat tanssineet näppäimistöllä, samaa vauhtia kuin ajatus on juossut tarinan kanssa. Tuntuu, että teksti on vaivatonta. Totta kai Kira Poutasella on oma osuutensa asiaan. Sitä en ihmettele lainkaan, sillä pidän suunnattomasti Poutasesta kirjailijana ja hänen tavastaan kirjoittaa. Siksi en ihmettele yhtään että Baltimoren sukuhaaran tragediaa oli niin miellyttävää lukea - pidän aina Poutasen kirjoittamasta tekstistä. Suomentajan valinnasta siis pisteet kustantamolle, teki kirjasta ehkä vielä hienomman!

Baltimoren sukuhaaran tragediassa on vakavat, elleivät jopa raskaat aiheet. Poutasen suomennos ja Dickerin lentävä ajatus tekevät tästä kuitenkin omalla tavallaan kepeän, miellyttävän lukea ja samalla sellaisen teoksen jota tahtoo vain ahmia. Toki raskaampaakin romaania voi ahmia - mutta voi, miten tahdoinkaan kääntää Baltimoren sukuhaaran tragedian sivuja nopeammin.

Vaikka Baltimoren sukuhaaran tragediassa on samoja henkilöitä kuin Dickerin edellisessä suomennoksessa, on tämä silti täysin itsenäinen teos. Minä ihastuin Harry Quebertiin, tähän kirjaan rakastuin. Tämä on varsinainen herkku kirjaksi - kertakaikkiaan nautinnollista luettavaa. Täyden kympin kirja.