Cecilia Samartin: Mofongo

 Mofongo
Cecilia Samartin
Suomentanut Seppo Raudaskoski 
365 s.  
2016
Bazar








Lainattu kirjastosta


Cecilia Samartin on kirjailija jota luetaan paljon, meillä Suomessa sekä maailmalla. Minulta tutustuminen tähän kirjailijaan on jotenkin jäänyt vaikka aiheet ovat omalla tavallaan olleetkin kiehtovia ja minulle sopivia. Nyt kun löysin kirjaston uutuushyllystä Mofongon, päätin kokeilla olisiko tässä todella minun kirjailijani.

Kahdeksanvuotias Sebastian tahtoisi olla kuuluisa jalkapalloilija. Hän unelmoi siitä usein, unelmoi siitä että voisi olla nopeampi juoksemaan kuin kukaan muu ja laukaista upean maalin toisensa perään. Mutta ei, ei hän voi. Hänellä on sydänvika jonka vuoksi hän jää syrjään toisten pelin ajaksi, vain katselemaan muiden iloa. Sebastianin oloa ei lainkaan helpota se, että hän saa koulussa kimppuunsa kiusaajan. Mutta se helpottaa, että koulun jälkeen hän pääsee isoäitinsä, Abuelo Lolan luokse jossa hän voi rentoutua täysin. Siellä mieli lepää. Kun vielä Abuelo Lola ryhtyy taas laittamaan ruokaa ja saa sillä koko perheen yhteen, kaikki tuntuu kuin unelmalta - mutta ymmärtääkö perhe isoäidin äkillistä piristymistä?

Cecilia Samartin oli todella upea kirjailijatuttavuus. Raskaampien romaanien ja dekkareiden välissä on ihanaa vajota tällaiseen aikuiseen satuun, lempeän ja kauniin kerronnan keskelle. Samartin kertoo kauniin tarinan yhdestä perheestä ja suvusta, keskittäen kerronnan nuoren pojan ja isoäidin ystävyyteen. Tuo ystävyys sai tällaisen herkkiksen useaan kertaan liikuttumaan, sillä se on jotain niin kaunista ja herkkää, ettei kuka tahansa kirjailija tällaista suhdetta olisi pystynyt luomaan.

Muutkin suvun hahmot ovat taidokkaasti luodut ja kirjan yksi hienoimmista seikoista onkin perheen keskinäiset suhteet. Ei, kaikki eivät pidä toisistaan palavasti, mutta ei kai missään perheessä näin ole. Löytyy ristiriitoja ja kiistoja, mutta se on varmasti tuttua missä tahansa perhepiirissä. Siksi juuri Mofongo tuntuukin aidolta ja lämpimältä teokselta ja tarinaan on helppo eläytyä.

Ja ruoka. Samartinin ruokakuvaukset eivät todellakaan ole vähintä Mofongon hienouksissa, sillä ne saavat veden kielelle. Perheen juuret tulevat Puerto Ricosta ja niitä ruokia Abuelo Lola perheelle valmistaa - en ollut koskaan edes kuullut noista ruuista, saati sitten maistanut, mutta voi miten houkuttelevia olivat kuvaukset ruokailuhetkistä ja ruuista. Useissa perheissä juuri ruokailu on se mikä tuo perheen yhteen ja Mofongo toikin mieleeni lapsuuden ruokahetket joissa käytiin läpi päivän kuulumiset, koko perheen kanssa. Tämä jatkuu toisinaan edelleen: on varsinaista juhlaa kun siskoni, jotka asuvat kauempana, pääsevät perheinensä Joensuuhun ja pääsemme saman pöydän ääreen. Onneksi myös meidän perheestämme löytyy taitava kokki ja pöytä on aina täynnä herkkuja.

Minun täytyy ehdottomasti tutustua myös Samartinin muihin kirjoihin. Minuun vetosi hänen lämmin ja lempeä kerrontansa ja hahmot joiden luomiseen hän on selvästi uppoutunut. Suosittelen Mofongoa viileisiin syysiltoihin joita ainakin meillä täällä Joensuussa jo on, sillä tämä kirja lämmittää.