Khaled Hosseini: Ja vuoret kaikuivat

Ja vuoret kaikuivat
Khaled Hosseini
Suomentanut Katariina Kaila
408 s. 
2013
Otava



Arvostelukappale


Lähestulkoon kiljuin ilosta kun joku aika sitten Otava muisti minua Hosseinin uutukaisella kirjalla. Se ilahdutti minua enemmän kuin paljon, ihan siitäkin syystä että minun olisi pitänyt lukea se joka tapauksessa jo lukupiirin kokoontumistakin varten jossain vaiheessa syksyä. No, on luettu jo nyt, ja onneksi muistiinpanot säilyvät.

Hosseini vie uutukaisellaan lukijan matkalle Afganistaniin, ja sitä kautta myös Pariisiin. Kirjan alussa sisarukset Abdullah ja Pari joutuvat eroamaan, ja heidän molempien sydämiinsä jää tyhjä kohta. Pari muuttaa ajan kuluessa äitinsä kanssa Pariisiin, mutta yhdistääkö maailma sisarukset vielä? Takakannen perusteella voisi ajatella että kirjassa kerrotaan pidemmältikin sisarusten tarinaa, mutta neljänsadan sivun aikana lukija saa tutustua pariin kouralliseen muitakin henkilöitä.

(Viinirypäleistä) "On yksi erityinen laji" sanoin suu äkkiä kuivuneena. "Sanotaan etät sitä kasvaa vain Shadbaghissa. Se on hyvin herkkä lajike. Jso sitä yrittää kasvattaa jossakin muualla, vaikkapa vain viereisessä kylässä, se kuihtuu ja kuolee. Se häviää. Shadbaghissa sanotaan, että se kuolee suruun, mikä ei tietenkään ole totta. Kyse on maaperästä ja vedestä. Mutta niin sanotaan, Bibi Sahib. Että se johtuu surusta."

Tunnustan, sivistyksessäni on ollut iso aukko. Hosseinin mentävä aukko. En ole lukenut Leijapoikaa enkä Tuhatta loistavaa aurinkoa, vaikka jälkimmäinen odottaakin omassa kirjahyllyssäni. Mutta voin luvata ja vannoa, että tulen tämän jälkeen lukemaan nuo kirjat. Nimittäin, mitä olen kirjablogeista lukenut niin tämä ei ole parasta Hosseinia, ei lähellekään. Ja minä pidin tästä silti! Voi vain kuvitella kuinka paljon tulen rakastamaan miehen kahta ensimmäistä kirjaa.

Minulla ei siis ollut ennakko odotuksia, niin kuin monilla jotka ovat tämän kirjan lukeneet. Toki olen Hosseinista paljon kuullut, ja oikeastaan ainoastaan hyvää, ja osasinkin odottaa hyvää kirjaa. Ja olen tässä vastarannan kiiski, mielestäni kirja oli hyvä. Ehkä olisin odottanut enemmän kerrontaa samoista henkilöistä, mutta loppujen lopuksi sekään ei haitannut.

Ja vuoret kaikuivat kirjassa on novellin omaisia tunnuspiirteitä. Se kertoo tarinoita eri ihmisistä kerrallaan muutaman kymmenen sivun verran, mutta sitoo kuitenkin tarinat ja niiden henkilöt toisiinsa kestävillä solmuilla. Teos antaa koko ajan uusia henkilöitä lukijan eteen, ja se voi toki olla häiritsevääkin.

Hosseini kertoo tarinaa tarunomaisella tavalla, joka johdatti minut aivan omille poluilleen. En rakastanut tätä kirjaa, mutta pidin tästä paljon.

+ + + +