Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Kun mustarastas laulaa
Linda Olsson
Suomentanut Anuirmeli Sallamo-Lavi
320 s. 
2015
Gummerus








Arvostelukappale


Täytyy ihan ensiksi tunnustaa, etten aloittanut Linda Olssonin kirjaa kovinkaan innostuneesti. Se ei johtunut mitenkään kirjasta, vaan se johtui siitä, että kimppuuni oli käymässä vanha tuttuni lukujumi. Vai oliko kyse lukujumista, vaan ainoastaan sunnuntai uupumuksesta, sitä en tiedä. Mikä lie vaivasikaan, se katosi heti kun aloitin lukemisen.

Kun mustarastas laulaa kertoo kolmen yksinäisen ihmisen tarinan. Se kertoo Otosta, viisaasta entisestä antikvariaatin pitäjästä, hiljaisuuteensa eristäytyneestä Elisabethista ja nuoresta, herkästä sarjakuvapiirtäjästä Eliaksesta. Nämä kolme ihmistä asuvat samassa rapussa Etelä-Tukholmassa. He ovat kaikki ajautuneet tahoillaan elämässä umpikujaan, mutta kun kevään valo lisääntyy, alkaa mustarastas laulaa heidän elämäänsä toivoa. Ja nämä kolme ihmistä - he myös tuovat sitä toisilleen.

Minä rakastuin tähän kirjaan. Täysin. Linda Olsson on kirjoittanut juuri minulle täydellisen viiden tähden kirjan, johon en juuri olisi keksinyt lisättävää tai poistettavaa. Jopa loppu, kaikessa hämäryydessään, sekin oli hieno. Lukija sai ajattelemisen aihetta siihen, oliko loppu onnellinen vai ei. Ja mitä kirjan lopussa oikein tapahtuikaan.

Jokainen päähenkilöistä on kirjalle tarpeellinen, ja jokainen on omalla tavallaan hieno hahmona. Otto, vanhempi herrasmies, joka on lukenut varmasti elämänsä aikana niin paljon kirjoja, että heikompaa huimaa. Hän on älykäs, ja ihminen, jonka kanssa tahtoisin päästä keskustelemaan.

Elias, herkkä nuori mies, jonka piirteitä Olsson maalaa lukijan eteen kirjan edetessä enemmän ja enemmän. Häneenkin tahtoisin tutustua, ja tahtoisin päästä tutkimaan hänen piirroksiaan.

Ja Elisabeth. Voi, Elisabeth. Hän oli suosikkini, tuo omaan hiljaisuuteensa ja asuntoonsa sulkeutunut viisissäkymmenissä oleva nainen, jonka sisällä asuu rakastettava ja rakastava ihminen. Miten hän puhkeaa kukkaan kirjan edetessä. Voi, miten romaanihenkilö voikaan olla ihastuttava ja älykäs!

En ole lukenut Linda Olssonia ennen. Ehkä pidin häntä täysin viihdekirjailijana, jota Olsson kai tavallaan onkin. Mutta Kun mustarastas laulaa ei ole mitään tyhjänpäiväistä viihdettä. Se on älykäs, kaunis kirja, jossa on hieno juoni. Se kertoo, paitsi rakkaudesta, myös ystävyyden voimasta, ja siitä, mitä ystävyys saa aikaan. Ja se kertoo kirjallisuudesta!

Sillä kaikille päähenkilöille kirjallisuus on tärkeää. Jopa Eliakselle, jolla on lukihäiriö. Olen aina rakastanut kirjoja, joissa kirjallisuudella on merkityksensä, ja tämäkin kirja sai oman hienon lisänsä siitä minun silmissäni. Se toi tälle kirjalle oman älykkään vivahteensa, ja päähenkilöt käyvätkin hienoja keskusteluja kirjoihin liittyen. Olsson rakastaa itsekin kirjoja, sen huomaa. Ei hän muuten olisi niin hienosti osannut kirjoittaa rakkaudesta kirjoihin.

Lukujumin poikanen tosiaan poistui tällä kirjalla täydellisesti, jos sellaista edes oli. Joka kerran, kun olin tekemässä jotain muuta, odotin hetkeä jolloin pääsisin taas lukemaan tätä kirjaa. Se loppuikin aivan liian nopeasti - olisin halunnut herkutella, nauttia siitä pidempään, mutta olinpa ahne ja ahmin sen. Ahneella on... ja sillä lailla.

Älä ajattele että Kun mustarastas laulaa olisi pelkkä viihderomaani, sillä vaikka siinä sellaisiakin vivahteita on, se on niin paljon muutakin. Haluaisin vain puhua ja puhua tästä kirjasta kaikille, ja  tahtoisin että kaikki lukisivat tämän. Tiedänkin jo monta ihmistä, joille tahtoisin tämän antaa, mutta annanpa tämän silti siskolleni, joka on kotona kiireinen ja ehtii lukea vain harvoin. Sillä tämä on varmasti hyvä kirja siihenkin tilanteeseen.