Veera Salmi
Kuvitus Emmi Jormalainen
189 s.
2014
Otava
Lainattu kirjastosta
Ensin ihan muuta: minulla on tänään syntymäpäivä! Jipii! 29 vuotta - eli yhden vuoden lähempänä kolmeakymmentä. Varsinaisesti juhlin tätä Helsingin reissulla perjantaina ja lauantaina (oli ihanaa, kiitos että aioit kysyä) eli mitään erikoista juhlintaa ei tänään ole ollut. Lahjatkin on saatu jo etukäteen, esimerkiksi tuo Pertti-lukulaite, josta olen aiemmin kirjoittanut. Sain viikonloppuna myös vähän synttärirahaa, ja olikohan vaikea arvata mikä oli kohde rahoille: Helsingin Akateeminen kirjakauppa. Lankesin täydellisesti! Tuo kauppa vaan on niiiin ihana.
Mutta sitten itse aiheeseen: olen heikkona paitsi kirjoihin yleensä, myös Puluboihin. Ei tästä kovin pitkää aikaa ole, kun luin ensimmäisen Puluboi kirjan, ja nyt niitä on pitänyt lukea säännöllisin väliajoin. Onneksi tämän sain kirjastosta aika nopeasti.
Juoni on jännä, kuten aina: Puluboilla on alkanut alamäki. Kyllä, ja paha sellainen. Oikea lyöstelyaika, joka johtaa suoraan pöpelikköön. Puluboi päätyy suoraan Avaraan luontoon, ja eksyy sinne. Hui! Samaan aikaan Ponin kaverin Miisun jalka katkeaa, ja hän joutuu sairaalaan. Juuri kriittisellä hetkellä, sillä ystävysten piti osallistua leffakisaan!
On muuten taas riemukasta menoa, en voi muuta sanoa. Puluboi, lastenkirja kun on, on aika nopeaa luettavaa, joten tämänkin luin parissa tunnissa. Olisin kyllä halunnut lukea kirjaa pidempään, niin mahtava se oli, jälleen kerran. Olen siis tähän mennessä tutustunut kolmeen Puluboi kirjaan, neljäs ilmestyy Otavalta ensi syksynä, ja olen tykännyt i-h-a-n hirmuisesti jokaisesta. Töttölöö vaan, niin paljon.
Mutta täytyy tunnustaa se, että pidän Puluboista, tuosta ihanasta puluäijästä, paljon enemmän kuin Ponista. Luen kyllä mielelläni myös Poni-pätkät, mutta odotan aina että Puluboi ottaa ohjat ja suitset käsiinsä. Ehkä minussa tosiaan asuu sellainen käkättävä pikkutyttö, kun Puluboi tyyppinä minuun niin kovasti kolahtaa. Olen varma, että olisin nauttinut Helsingissä esitettävästä Puluboi teatterista ihan hirveästi.
Jotkut sanovat, että lastenkirjoissa pitäisi aina olla joku opetus. Minun mielestäni ei kyllä pitäisi, miksei joskus voi ihan vaan nauraa? Yritin miettiä tätä lukiessani, mikä voisi olla opetus. En kyllä varsinaisesti keksinyt, osannut kaivaa sitä esiin. Minulle ainakin tärkeintä oli tässä kirjassa, että sain nauraa, heittää kireän pipon nurkkaan ja nauttia. Heittää sen sivistyneen lukutoukan nurkkaan, joka nauttii haastavasta ja kielellisesti hienosta kirjallisuudesta. Sanoa sille vaan että telve ja moljens!
En edes osaa sanoa minkä ikäisille lapsille suosittelisin tätä. Siispä suosittelen tätä sinulle, aikuinen lukija! Heitä sinäkin kaunokirjallinen minäsi nurkkaan, sano sille että töttölöö vähäksi aikaa, ja nauti mahtavasta menosta! Naurulupaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Lukutoukka ilahtuu kommentistasi!